Saattaa sisältää spoilereita.
Rannela, Terhi: Scarlettin puvussa [U]
Enoranta, Siiri: Painajaisten lintukoto
Hepo-oja, Briitta: Siilin kuolema
Rowell, Rainbow: Fangirl
Rannela, Terhi: Jäämeri, jäähyväisiä ja minä (Kerttu ja Mira #3)
Wrede, Patricia C.: Lohikäärmeen prinsessa (Lumotun metsän kronikat #1) [U]
Parkkola, Seita&Repo, Niina: Jalostamo
Holopainen, Anu: Ihon alaiset
Gier, Kerstin: Lupaus: Unien ensimmäinen kirja (Unien kirjat #1)
Zusak, Markus: Kirjavaras
Enoranta, Siiri: Gisellen kuolema
Luin Scarlettin puvussa kuudennen luokan keväällä, kun lukiolaiset olivat mielestäni isoja ja pelottavia (okei, on ne yhä), vanhojentanssit jokin kaukainen ajatus ja Tuulen viemää jokin pölyinen klassikkokirja. Silti pikku-Cele piti kirjasta suunnattomasti. Totesin kirjan kirjastossa nähdessäni uusintaluvun olevan ehkä paikallaan, nyt kun olen itse lukiolainen ja sekä lukenut että nähnyt Tuulen viemään. Pettymys oli melkoinen. Tarina ei vain toimi omillaan. Tuulen viemää-viittauksia on hauska bongailla ja idea on kiinnostava, mutta se on kuitenkin pelkkä pastissi tuosta hienosta klassikosta. Kirjan loppuratkaisu suututti silloin ja suututtaa yhä niin, että tekisi mieli heittää kirja seinään. Lukija kokee itsensä huijatuksi, olihan vanhat koko kirjan kantava idea. Lopputuomio: pastissina hyvä, romaanina kehno.
Painajaisten lintukodosta oli vaikea saada otetta aluksi. Ensin en tajunnut ollenkaan missä mentiin, sitten olin juonessa hyvin mukana, putosin taas kärryiltä ja nousin takaisin kyytiin juuri parahiksi loppuratkaisua varten. Kirja ei vetänyt vertoja Omenmean vallanhaltijalle tai Nokkosvallankumoukselle, mutta Enorannan upea ja kaunis kieli ei onneksi kärsinyt juonesta. Rakastin tässä kirjassa erityisesti hahmojen nimiä: Lunni, Naukutimali, Sinikuku, Pikipuhkoja, Tui. Ei Enorannan paras kirja, mutta ei voi haukkua huonoksikaan.
Siilin kuolema oli yhtä aikaa hauska ja surullinen. Toisaalta nauroin kirjan kanssa ääneen monet kerrat, välillä oli kyynel silmäkulmassa. Elävästi kirjoitettu ja samaistuttava, vaikkei minun ja Artun elämä niin kovin samanlaista olekaan. (Täytyy kyllä myöntää, että samaistuin kaiken pelkäämiseen...) Ehkä hieman ei-toivottuja yläastemuistumia, mutta muuten oikein hyvä kirja. Siilin kuolema toimii hyvänä esimerkkinä pienestä, periaatteesta merkityksettömästä asiasta, joka kulkee koko kirjan läpi. Hieno kirja, tykkäsin kyllä kovasti!
Fangirl oli Lontoosta yleisen hypetyksen innostamana ostettu, joka tuli luettua parissa viikossa. (En ole ikinä lukenut englanniksi mitään alle kuukaudessa.) Ensimmäisen luvun luettuani tiesin, ettei ostosta tarvinnut katua. Ihana kirja, tuli hyvä mieli. Yksi parhaista viime vuonna lukemistani kirjoista, rakkautta alusta loppuun. Cath on varsin samaistuttava päähenkilö, vaikken olekaan niin fanfiction-ihminen itse. Hahmogalleria on upea. Levi on ristiriitainen hahmo: toisaalta ihana, mutta toisaalta vähän outo. Nickistä pidin aluksi paljon, mutta ihastus karisi kirjan mittaan. Reagan on ainakin upea tyyppi :D Plussaa muutamasta hupaisasta The Beatles-viittauksesta. Nyt pitäisi löytää jostakin Carry on, jota voisi sanoa jatko-osaksi tai ei ehkä kuitenkaan voisi. Siitä olen kuullut paljon hyvää!
Jäämeri, jäähyväisiä ja minä päätti hyväntuulisen Kerttu ja Mira-trilogian. Nyt suunvuoro annettiin Miran ystävälle Ilarille, vaikka tytötkin saivat suunvuoron matkapäiväkirjan sivuilla. Kirja ei ehkä ihan vetänyt vertoja kahdelle edelliselle, mutta samaa hyvää mieltä ja matkakokemuksia se tarjosi, tummiakaan sävyjä kaihtamatta. (Ja melkoinen plot-twist erääseen henkilöön liittyen. Pisteet Rannelalle asian mainitsemisesta ensi kertaa. Hienosti saatu lukijalle se "hetkinen, mitä mä just äsken luin??"-tunne.) Lopussa ollut "mitä sitten tapahtui"-osuus herätti ristiriitaisia tunteita: toisaalta pidin siitä, toisaalta se tuntui ehkä vähän turhalta. Joka tapauksessa, trilogia oli ehkä parhaita viime vuonna lukemiani.
Lohikäärmeen prinsessan olin lukenut joskus alakouluikäisenä, ehkä viidennellä tai kuudennella luokalla. Muistelin kirjan ja sen jatko-osien olleen hyviä ja hauskoja, joten päätin testata, uppoisivatko ne vielä vanhempaankin. Vastaus: kyllä tosiaankin upposivat! Tyyli on hauskan satumainen ja lukija saa nauraa monta kertaa ääneen. Cimorene on ihana sankaritar, ehkä hieman kliseinen elämäänsä kyllästynyt prinsessa, mutta kliseet kyllä karisevat kyydistä neidon päästessä tositoimiin. Lohikäärmeet ovat ihania, samoin Morwen-noita, Alianora ja kiviprinssi. Näin satumaailmaa itsekin sorkkineena kirjaa oli tuplasti mielenkiintoisempaa lukea. Jatkan tämän sarjan uudelleenlukua ehdottomasti!
Jalostamo, Ruttolinnan itsenäinen jatko-osa, oli kammottavalla tavalla upea. Pelottavinta oli ehkä se, että kun Ruttolinnassa nuoria vaani jokin yliluonnollinen, tässä paha on todellinen. Mielenkiintoisia ja aitoja hahmoja, suosikikseni nousi ehkä Norja, Nukke, Kusti ja Mikael. Kirja menee välistä sairaankin puolelle, kuten mässäilijöiden saarella tai teurastamossa. Loppuratkaisusta en ole edelleenkään toipunut. Miksi siinä piti tapahtua niin? Mielummin kuka tahansa muu... Lopussa ollut pieni info kirjan kirjoittamista oli mielenkiintoista luettavaa.
Ihon alaiset koukutti, kammotti ja ihastutti. Eri tekstilajien sekalainen kokoelma toimii hienosti, ja idea on erittäin mielenkiintoinen. Kirjan luki yhdeltä istumalta. Holopainen on osannut rakentaa kirjaansa koukuttavan rakenteen. Hahmot ovat uskottavia ja tapahtumat vyöryvät eteenpäin. Ajatuksia herättävä ja kaikin puolin hyvä kirja. Loppu jättää jälkeensä hämmentyneen olon. Kirja on oikein hyvä tuollaisenakin, mutta silti lukija tahtoisi tietää lisää. Eniten jää kaivelemaan PlastikPrincessin kohtalo.
Pidin suunnattomasti Kerstin Gierin edellisestä Rakkaus ei katso aikaa-trilogiasta, joten päätin tutusttua tähänkin. Enkä tosiaankaan kadu sitä! Lupaus on ihanan höttöistä ja hauskaa, mutta samalla sopivan arvoituksellista luettavaa. Hattaraa, joskin ei ihan täysin aivotonta sellaista. Idea on uskomattoman kiehtova ja kiinnostava, hahmot ovat mielenkiintoisia ja juoni vallan maino. (Loppu oli ehkä tahattoman hauska, meni vähän yli se dramaattisuus.) Odotan innolla saavani Valan käsiini!
Oh, Kirjavaras. En oikein tiedä mitä sanoa. Upea kirja, upeasti kirjoitettu. Hahmot ovat inhimillisiä, tapahtumat julmia, mutta silti ilo pilkahtelee rivien välistä. Erittäin koukuttava teos. Luin kirjan loppuun eräänä jouluisena aamuyönä, enkä muista, milloin viimeksi olisin itkenyt kirjalle niin paljon. Lukeminen piti välillä lopettaa itkemisen takia, kun ei nähnyt tekstiä. Vahva ja vaikuttava kirja, joka nousi yhdeksi suosikeistani.
Kuukauden toinen Enoranta oli Gisellen kuolema, joka poikkesi aika paljon muista kirjailijalta lukemistani teoksista. Ensinäkin kieli oli aivan erilaista. Pilkkuja oli tai sitten niitä ei ollut, samoin välimerkkien käyttö oli melko luovaa. Kieli tuntui jotenkin "keskeneräiseltä", luonnosmaiselta, mutta se sopi tyyliin hienosti. Tarinakin on hyvin erilainen kuin muissa Enorannan kirjoissa, hyvin realistinen. Nopealukuinen, mutta ei niin kovin nopeasti sulava kirja. Suosittelen tätä hyvin paljon.
Joulukuussa olin niin väsynyt ja kiukkuinen kuin iloinen ja nauravainen. Jokaisena lomaa edeltävänä viikonloppuna oli jotain ohjelmaa. Koeviikko meni osittain ihan päin seiniä, mutta hyviäkin numeroita tuli. Joulua edeltävällä viikolla maahan satoi hahtuvaista lunta, joka suli vesisateen myötä seuraavana päivänä. Joululoma oli kuitenkin ihanan rentouttava ja mukava ja muistin taas, miksi joulu on suosikkiaikani vuodesta. Katsoin elokuvia, luin kirjoja, ahdoin napaani ihan liian paljon sokeria (onhan joulu vain kerran vuodessa!), näin pitkästä aikaa kavereita, neuloin (!!!)... Päällimmäisenä joulukuusta jäi mieleen tietynlainen lämpö.
Nyt eletäänkin jo vuotta 2016 (eikä kukaan varmasti usko, että aloitin tämän postauksen kirjoittamisen oikeasti ihan hyvissä ajoin), mikä hämmentää suuresti. Ihan ufo vuosiluku tuo. Mutta eiköhän jatketa yleistä höpöttelyä myöhemmin seuraavissa postauksissa :)
