lauantai 1. huhtikuuta 2017

Maaliskuun luetut 2017

Maaliskuussa 2017 luin kolme kirjaa (1347 sivua), joista yksi oli spefiä.

Saattaa spoilata hieman, luethan omalla vastuulla! 

Barbery, Muriel: Siilin eleganssi 370 s.
Riordan, Rick: Eksynyt sankari (Olympoksen sankarit #1) 535 s. 
Das, Mintie: Storm sisters: Kuohuva maailma (Storm sisters #1) 442 s. 

kotimaisia: 0
käännöskirjoja: 3
omasta hyllystä: 1
kirjastosta: 2

Siilin eleganssia oli useampi kaveri hehkuttanut ja suositellut, joten päädyin sitten kevyen painostuksen alla ostamaan sen Helsingin kirjamessuilta, ja valitsin sen lukemiseksi hiihtolomareissulle. Aluksi olo oli lukiessa kuin filosofian ykköskurssilla: asiaa on paljon, mutta puolet menee ohi ja lujaa. Ennen pitkää pääsin kuitenkin paremmin tekstiin kiinni, vaikka juttuja meni yli ymmärryksen yhä. Kirja järjestelee maailmaa hieman erilaiseen malliin ja avaa silmiä elämän pienille ihmeille: taiteelle, ruualle ja toisille ihmisille. Päähenkilöistä Renée oli enemmän mieleeni kuin Paloma: 12-vuotias, itsemurhaa hautova tyttö ei aluksi herättänyt sympatiaa lainkaan. Renée puolestaan on äärimmäisen kiinnostava hahmo piilotellessaan sivistystään tyhmän ovenvartijarouvan roolin alla. Loppua en ole täysin sulattanut vieläkään. Miksi kirjailija päätti kohdella hahmoaan niin julmasti, kun hän oli viimeinkin saavuttanut onnen? Vaikka olen käynyt useammankin keskustelun siitä, oliko loppu onnellinen vai ei, olen keskutelukumppaneiden hyvistä argumenteista huolimatta edelleen jälkimmäistä mieltä. Joka tapauksessa yhdyn kirjan takakannen sanoihin "viisas ja hellä". Suosittelen, vaikkei ihan ykkössuosikiksi noussutkaan. 

Eksynyt sankari aloittaa Olympoksen sankarit -sarjan, joka puolestaan on jatkoa Percy Jacksoneille, joihin ihastuin palavasti viime vuonna. Puoliveristen leirille oli ihana tulla takaisin ja tavata tuttuja hahmoja, vaikka paikalla viivyttiinkin vain vähän aikaa ennen uusiin seikkailuihin ryntäämistä. Seikkailu on viihdyttävä ja sopivasti aivoja nollaava, mutta se tuntuu silti vähän mauttomalta Percy Jacksonin jälkeen. Uudessa päähenkilökolmikossa Jasonissa, Piperissa ja Leossa ei tosin ole moitittavaa, Jasonia nyt lukuun ottamatta. Okei, tajuan että muistinmenetys ja siihen jollain tapaa liittyvät seikat ovat rankkoja, mutta voisitko ystävällisesti lakata näyttelemästä kärsivää ja traagista sankaria? Vaikka Piperilla ja Leolla on ollut elämässään rankkoja hetkiä, he tuntuvat hallitsevan asiat paljon paremmin kuin muistottomuudessaan vellova Jason. Antiikin mytologiaa on jälleen käytetty nerokkaasti, eikä siitä aiheesta voi sanoa valituksen sanaa. Lisäksi mukaan tuodaan antiikin Kreikan lisäksi myös Rooma, mikä on mukava lisäys, vaikka onkin aika pienessä osassa Kreikan rinnalla. Toivon mukaan (ja mitä todennäköisemmin) siihen keskitytään paremmin jatko-osissa. Loppu on Riordanille tyypillinen cliffhanger, joka takaa, että luen tämän sarjan loppuun, vaikken nyt ihan täysillä tähän osaan tykästynytkään. 

Storm sisters -sarjan aloitusosasta olisin kovasti halunnut pitää. Ihastelin kantta jo heti kirjan ilmestyttyä, eikä tarina kuulostanut takakannen perusteella hullummalta. Ikävä kyllä todellisuus osoittui toisenlaiseksi. Kirja oli aivan liian pitkä ja keskivaiheilla oli pitkä pätkä, joka sisälsi lähinnä vain epämääräistä vellontaa. Stormilaisuus tuntui jotenkin oudolta, turhalta ja päälleliimatulta. Lisäksi Charlie ja Ingela, henkilöt, jotka oli selvästi tarkoitettu pidettäviksi ja lukijoiden potentiaalisiksi lempihahmoiksi aiheuttivat ainakin tässä lukijassa suunnatonta ärsytystä. Historianörttiä häiritsi myös anakronismit, esimerkiksi kuvaus verensiirroista (eletään 1700-lukua ja puhutaan kuin nykyajan lääkärit). Myöskään infodumpit, joissa sama asia kerrottiin parinkymmenen sivun välein, eivät erityisesti lämmittäneet mieltä. Olen ihan oikeasti todella harmissani, etten pitänyt kirjasta, sillä siinä olisi kyllä ollut potentiaalia parempaankin. Sarjan loput osat jäävät minun osaltani lukematta.

Maaliskuussa olin kiireinen ja kärsin koulussa tappavan raskaasta jaksosta. Positiivista kielten, matikan ja psykan täyttämässä jaksossa on musiikinkurssi (ja liikunta, mutta ei puhuta siitä). Olen päässyt soittamaan mm. rytmikapuloita (ja olen siitä edelleen innoissani, vaikka siitä on jo kuukausi) ja oppinut muutaman ukulelesoinnun. Onneksi kurssi jatkuu vielä ensi jaksoon, joka onkin sitten toivon mukaan vähän kevyempi. Koulujutut ovat verottaneet lukuaikaa harmittavasti. Iltaisin ja viikonloppuisin läksyt vievät kaiken ajan ja iltasatukirjan kohtalona on se, että nukahdan poikkeuksetta kesken kaiken.

Huhtikuulle osuu koeviikko, mutta myös pääsiäisloma heti sen perään. Sen lisäksi huhtikuussa alkaa Camp NaNoWriMo, kevyempi versio marraskuun 50k sanan rykäyksestä: sanamäärän saa asettaa itse. Menin ja päätin osallistua haasteeseen, eikä tämä ole aprillipila. "Virallinen" NaNo marraskuussa 2015 meni erittäin pahasti pyllylleen, mutta jospa nyt onnistuisin (koeviikosta huolimatta) paremmin. Blogista tulee huhtikuun ajaksi todennäköisesti erittäin NaNo-painotteinen. Jos siis pöytälaatikkoraapustelijan hölinät aiheuttavat allergisen reaktion, suosittelen palaamaan tähän osoitteeseen vasta vappuna. (Toivottavasti en karkottanut teitä kaikkia tällä kehotuksella...)


Olisin voinut laittaa kuukauden biisiksi jonkun Haloo Helsingin! uudelta levyltä, mutta päädyin maaliskuun "uuteen" tuttavuuteen Autoheartiin. (Lainausmerkit siksi, että bändi ja muutama sen kappale oli jo tuttu ennestään, mutta vasta nyt sain aikaiseksi oikeasti kuunnella.) Suosittelen tutustumaan! 

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Kate Bush: Before the Dawn

Syksyllä 2014 Kate Bush esitti ensimmäiset keikkansa sitten vuoden 1979. Kiertue nimettiin Before the Dawniksi ja liput myytiin loppuun heti. Vaikka olin tuolloin hyvin tuore fani, luin kateellisena keikka-arvosteluja lehdistä ja blogeista. Yksi esitys videoitiin ja fanit ovat odottaneet DVD:tä siitä lähtien. Bushin tahdin tuntien DVD ei ole edelleenkään ilmestynyt, ja Bush onkin puhunut hieman siihen sävyyn, ettei DVD:tä tulisi ollenkaan. Marraskuussa 2016 kuitenkin julkaistiin livealbumi Before the Dawnista, joka on paitsi ensimmäinen livelevy vuoden 1979 On stage -ep:n jälkeen, myös Bushin ensimmäinen julkaisu viiden vuoden takaisen 50 words for snow'n jälkeen. Before the Dawn paljastui allekirjoittaneen joulupaketista, enkä olisi voinut olla onnellisempi. Nyt yritän parhaani mukaan muuntaa fanityttöäännähtelyni sanalliseen, järkevään muotoon. Jos et kestä Kate Bushia tai mahdotonta hehkutusta ilman negatiivisia puolia, suosittelen lopettamaan lukemisen tähän. 


Ennen kuin alan puhua musiikista itsessään, haluan pyytää teitä katsomaan oheisia kuvia levystä. Se on yksi kauneimmista koskaan näkemistäni levyistä. Pahviset kannet ovat aina plussaa verrattuna muovikoteloihin ja kannet on kuvitettu niin kauniisti, että suorastaan haukoin henkeä avatessani levyn ensimmäistä kertaa. Levynkansi aukeaa pitkäksi, kauniiksi kuvaksi synkästä, lumisesta metsästä. Viimeisen levyn kohdalla nousee aurinko, lintu nousee siivilleen. Myös levyn mukana tuleva vihkonen on ihana: kuvia show'sta ja Katen kommentteja. Postauksesta myöhemmin löytyvät kuvat ovat vihkosesta. 


Ensimmäinen levy, ensimmäinen näytös. 

Vanhan naisen hiljainen, rauhoittava puhe aloittaa levyn. Puheen päätyttyä Lily räjähtää käyntiin ja kun sanon räjähtää, todellakin tarkoitan sitä. Sydän lyö ylimääräisen kerran. Intro on pitkä ja jollain tapaa erilainen kuin albumiversiossa. Nopeampi kenties? Erilaisia soittimia? En osaa sanoa. Intron aikana (yleisön hurrauksista päätellen) Kate tulee lavalle ja huutaa: "Good evening!" Tässä vaiheessa myönnän vingahtaneeni hieman. Kate aloittaa laulun. Hänen äänensä on madaltunut huomattavasti, mutta se ei ollut mikään uutinen. Uusi asia sen sijaan on se, kuinka kauniilta hänen äänensä matalana kuulostaa. Lilyn jälkeen vuorossa on Hounds of love. Tämä oli se piste, jolloin ensimmäisen kerran itkin levyä kuunnellessani. Hounds of love -albumi oli ensimmäinen, jonka koskaan Kate Bushilta kuuntelin ja rakastuin. Siksi nimibiisin kuuleminen "livenä" oli herkistävä kokemus. Joannin aloittivat kirkonkellot, jotka ovat ihan oikeasti Joan d'Arcin kunniaksi soitettu: vihkosen mukaan äänittäjä osui paikalle juuri, kun Rouen Cathedralin kelloja soitettiin Orleansin neitsyen muistopäivänä. Koska Joanni ei kuulu suosikkeihini, sain kuuntelijana levähtää hetken. 

Hengähdystauko tuli tarpeeseen, sillä seuraavana vuorossa on hengästyttävän upea Top of the city. The Red shoes -albumia ei yleensä lueta Bushin parhaimpiin, päinvastoin, mutta itse pidän siitä kovasti ja Top of the city on suosikkejani siltä levyltä. En osaa kuvailla sitä tunnetta, joka kappaleen kuuleminen aiheuttaa, mutta tämäkin oli niitä, joita kuuntelin vain suu auki, ihastellen. Never be minea ei koskaan oikeasti esitetty Before the dawnin aikana, sillä se leikattiin pois show'n lyhentämisen vuoksi. Äänitetty versio on harjoituksista. The Sensual world -levy on jäänyt itselleni kaikkein vieraimmaksi, joten Never be mine oli kuin aivan uuden biisin löytyminen. (Note to self: ota Sensual world tarkempaan kuunteluun!) Seuraavana vuorossa olikin jo Running up that hill. Jo intro sai värisemään, ja sitten tuli itku, jälleen. Running up that hill on nimittäin se biisi, jonka takia alunperin lainasin Hounds of loven. Ilman sitä biisiä en istuisi tässä nyt kirjoittamassa arvostelua tästä levystä, nytkin vähän kyynelehtien. Kun olo vielä oli sellainen, että Kate oikeasti lauloi laulua livenä, ihan siinä lähellä, kokemus oli uskomaton. Kate lauloi minulle, sanokoot muut mitä sanovat. King of the mountain jäi hieman tämän kokemuksen varjoon, mutta toivuttuani viihdyin senkin seurassa. 

King of the mountain päättyy australialissen perinnesoittimen bullroarerin (en tiedä soittimen nimeä suomeksi), joka ennustaa tulevaa myrskyä. 

Toinen levy, toinen näytös. 



Toinen näytös käsittää Hounds of loven b-puolelta löytyvän the Ninth Wave -kokonaisuuden. Ninth Wave on tarina veden varaan joutuneesta tytöstä, ja unista, joita hän näkee myrskyävällä merellä. Before the dawnin versio kokonaisuudesta ei ihan vastaa levyversiota. Koko tarina alkaa ihan eri tavalla: levyn aloittaa monologi nimeltä Astronomer's call. Monologi esittelee astronomin, joka soittaa rannikkovartioon saatuaan hätäviestin uppoavasta laivasta. Monologi on kuin lempikirjaan löytynyt uusi luku. And dream of sheep johdattelee kuulijat laivan upotessa veden varaan joutuneen naisen ajatuksiin ja epäonnistuvaan yrityksen pysyä hereillä. Tarkat lukijat saattavat huomata, että puhuin aiemmin veden varaan joutuneesta tytöstä, nyt naisesta. Sanavalinta on tarkoituksellinen. Vuonna 1985 Katen ääni oli nuoren heleä, tyttömäinen, mutta vuoden 2014 versio on paljon matalampi ja aikuisempi. Kun tutut sanat "Little light shining/little light will guide them to me", kylmät väreet juoksivat pitkin selkää. Ensimmäisellä kuuntelukerralla valuin tässä kohdassa makaamaan lattialle ja kuuntelemaan. Huoneessani oli lähes pimeää. Paljon parempaa tapaa kuunnella toista näytöstä tuskin on. 

Jos And dream of sheep aiheutti kylmiä väreitä, niin Under ice se vasta saikin vapisemaan, puhumattakaan Waking the witchista. Jälkimmäistä tosin täytyy hieman moittia siitä, ettei saarnaajan ääni saa jähmettymään yhtä pahasti kauhusta kuin alkuperäinen versio. Sen sijaan tämän version outro on mainio. Watching them without her on jälleen ihan uutta, dialoginpätkä, jossa meressä ajelehtivan naisen poika ja aviomies (poika on muuten ihan oikeasti Katen poika Bertie!) keskustelevat. Dialogi on riipaiseva: "Mum's late..." Watching you without men jälkeen tulee vielä yksi uusi osa tarinaan: Little light. Kate käyttää koko voimansa värisyttäviin kauhunhuutoihin, joita pehmeä piano ja kuoron lempeät "Little light" -sanat rauhoittavat. Loppulevy on kyynelten (Jig of life!!) ja kylmien väreiden (Hello Earth!!) täyttämä matka kohti aamua, joka päättää pimeän ja painajaistentäyteisen yön. The Morning fog on yhtä helpottunut ja ilakoiva kuin Hounds of lovella. Yksi pieni muutos sanoissa tosin on: kun Kate luettelee, keitä kaikkia haluaa kertoa rakastavansa, vanhempien, veljien ja rakastetun joukossa on myös poika. Yleisö villiintyy ja minä tärisen ja hymyilen kyyneliä kasvoillani. 

Kolmas levy, kolmas näytös. 


Ihan alkuun tunnustus: en ole koskaan ihmeemmin pitänyt levystä Aerial ja varsinkin tupla-albumin jälkimmäinen levy A Sky of honey on jäänyt aika vähälle kuuntelulle. Siksi epäilin, että A Sky of Honeyn sisältävä kolmas näytös ei onnistuisi liikuttamaan minua samalla tavalla kuin kaksi edellistä. Osittain olin oikeassa, mutta myös väärässä. Kun Predeluden ensinuotit kajahtavat ilmoille pehmeinä kyyhkysten kujerruksen seuraamana, kuuntelija tuntee ihollaan aurinkoisen, laiskan iltapäivän lämmön. Tunnelma on aivan erilainen kuin pimeässä yössä keskellä merta. Pienen Bertien ääni ihastelee lintujen laulua kuin levyversiollakin, mutta tällä kertaa lavalla on myös seitsemän vuotta vanhempi Bertie. Bertie on tarinan maalari, joka maalaa jatkuvasti muuttuvaa taivasta ja laulaa Painter's linkin. Iltapäivä kulkee iltaan ja Sunsetiin. Auringonlaskun värejä ja kaihoisaa tunnelmaa maalaavasta Sunsetista tuli ensikuuntelulla heti yksi suosikeistani. Biisin loppupuolella tapahtuva tunnelmanmuutos tuli täytenä yllätyksenä A Sky of honeyn vieraudesta johtuen. Aerial talin sirkutukset ja kujerrukset kuljettavat päivän Somewhere in betweeniin, josta siirrytään ihan uuteen osaan tarinaa: Tawny moon, jonka laulaa maalari eli Bertie. On kiva kuulla Bertien ääntä kunnolla, koska hänenkin äänensä on hieman madaltunut Snowflakesta :D Yö laskeutuu Nocturnen myötä. Kuulijoille kuvaillaan kesäöistä kuutamouintia. Jännittävä yksityskohta on, että Kate ujuttaa mukaan Waking the witchista tutun "Help me blackbird/there's a stone around my leg" -osan. Olen melko varma, ettei tätä ole alkuperäisessä versiossa, mutta en ole ihan varma asiasta. Lopulta aurinko nousee. Aerialin uskomaton kitarasoolo, Katen nauru ja halu nousta katolle lintujen kanssa. Matka päättyy auringonvaloon ja lintujen riemuitsemiseen. 

Ensimmäisenä encorena kuullaan Among angels. Rauhallisen kaunis ja lohdullinen laulu palauttaa maan pinnalle A Sky of honeyn tunnelmista, mutta tekee sen ystävällisesti ja turvallisesti. Koko uskomattoman show'n päättää upea Cloudbusting. Tuttujen jousien pärähtäessä soimaan yleisö villiintyy, ja tämä kuuntelija itkee, jälleen. Upea tarina luo hienon lopetuksen kokonaisuudelle, joka on kaikin puolin täydellinen. "We're cloudbusting, daddy!" 

Tämä postaus on roikkunut luonnoksissa yli kolme kuukautta, kun olen yrittänyt saada ajatuksiani jäsenneltyä. Before the dawn on tiivistetysti upea levy. Katen madaltunut ääni kuulostaa uskomattoman hyvältä. Mielenkiintoista on se, että liveversiot Lilysta ja Top of the citysta kuulostavat paremmalta kuin Director's Cut -levyllä muutaman vuoden takaa. Myös A Sky of honey -kokonaisuus nappaa paljon paremmin kuin levyversio. Isoin ongelma A Sky of honeyssa on mielestäni ollut sen juonettomuus verrattuna Ninth Waveen. Ninth Wavessa on selkeä tarina, mutta A Sky of honey vain seuraa päivän kulkua. Nyt huomaan, että vaikkei A Sky of honeyn tarina ole sen ihmeellisempi, sen kiireetön tunnelmanluonti on upeaa ja onnistuu luomaan yhtä vahvoja mielikuvia kuin Ninth Wave. Tulen varmaan ikuisesti suremaan, etten päässyt katsomaan esitystä Lontooseen, varsinkin kun DVD:tä ei aiota julkaista. Levy kuitenkin tuo lohtua, ja onhan netistä mahdollista kaivella kuvauksia visuaalisesta puolesta. Ja kuten Kate Bush BBC:n haastattelusta totesi, tämä ei ole piste hänen uralleen, enemmänkin iso pilkku. Kenties saamme joskus ihan uutta musiikkia, ja hyvää kannattaa odottaa. Vaikkapa sitten se 10 vuotta.

Kiitos Kate Bush melodioista, sanoista, olemassaolosta. Bertietä hieman mukaillen: "Lovely, lovely, lovely, lovely Cathy."  

torstai 16. maaliskuuta 2017

Olla teflonin päällystämä vai alati mustelmilla

Otsikko: Vapaudesta (Kerkko Koskinen kollektiivi). Tällä hetkellä jälkimmäistä, kiitos peilijääkelin.

Pariin viime viikkoon on mahtunut:

• aikaisia herätyksiä ja älytöntä väsymystä. 

• hirveä kasa läksyjä. 

• ruosteista ranskaa. 

• neljä kaatumista yhden koulumatkan aikana ja monta läheltä piti -tilannetta. Nyt olen mustelmilla. 

• väsymyksestä johtuneita hysteerisiä naurukohtauksia, varsinkin ranskassa ja matikassa. 

• Ed Sheerania (en myönnä), Haloo Helsinkiä! ja Autoheartia. 

• todennäköisyyslaskentaa. 

• voitettu Alias-peli. 

• kaupassa naistenpäivänä asiakkaille lahjoitetut ruusut.



• rytmikapuloilla soittaminen musiikintunnilla (en ole aikoihin ollut niin liekeissä mistään!)

Moulin rouge! 

• ihania ihmisiä ja jännittäviä kohtaamisia. 

• ihan liian monta persoonallisuustestiä. 

• hyvä yritys saada Before the dawn -arvostelu valmiiksi. (Spoiler alert, ei onnistunut.)

• ehkä elämäni ensimmäinen onnistunut pikanuttura, joka oikeasti näytti hyvältä eikä kuolleelta rotalta. 

• kuorossa laulettu Ultra bran Kirjoituksia, joka on ehkä tärkein biisi kyseiseltä bändiltä. 

• kouluhiihtoa ensimmäistä kertaa sitten ala-asteen. Lisää mustelmia, hip hei! 

• suunnitelmia tulevaisuudelle, jotka ovat vielä erittäin avoimia, mutta tuntuvat kivoilta. 

"Hiukset sekoittuvat karvamattoon. Vapisuttaa, haukkoo henkeä. Sormet liikkuu yhä, samoin varpaat. On elossa. [...] Ojensi käden ja toivoi. Kuunteli levyn neljästi ympäri. Sisäänhengitys, uloshengitys. Keuhkot toimii, sydän lyö. Ollaan yhä elossa."  (tajunnanvirtaa, 12.3.2017) 

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Helmikuun luetut 2017

Helmikuussa 2017 luin neljä kirjaa (882 sivua), joista kaksi oli spefiä ja yksi uusinta.

Saattaa spoilata hieman. 

Grimm: Lumikki ja muita satuja 345 s.
Meresmaa, J.S.: Naakkamestari 163 s. 
Lähteenmäki, Laura: Nutcase 195 s.
Adams, Douglas: Enimmäkseen harmiton (Linnunrata #5) 179 s. [U]

kotimaisia: 2
käännettyjä: 2
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 1
muualta: 1
Uudelleen luettua -haaste: luettuja kirjoja 3 (Kadonneen jäljillä)

Grimmin satukokoelmien kolmas ja viimeinen osa oli ollut kesken suorastaan luvattoman pitkään, mutta helmikkuusa sain luettua kirjan lopulta loppuun. Sadut olivat viihdyttäviä ja nopealukuisia, ja ehdinkin usein lukemaan useamman aamuisin ennen kouluunlähtöä. Kaiken satumaisen suloisuuden takana piilee myös verisempi ja raaempi puoli, johon suhtaudutaan kuitenkin yllättävän kevyesti: esimerkiksi Hannun ja Kertun lopussa pahan äitipuolen kuolemasta mainitaan sivulauseessa ja keskitytään siihen, miten iloisia kaikki henkilöt ovat. Nämä versiot saduista iskivät siihen huumorintajuni kieroimpaan kohtaan ja löysinkin itseni hekottelemasta esimerkiksi sadulle, joka loppui lauseeseen "Ja niin kaikki olivat kuolleet." Myös intertekstuaaliset viittaukset eri satujen välillä olivat kiinnostavia, enkä muista törmänneeni sellaisiin aiemmissa kokoelmissa. Suosittelen tutustumaan Grimmin veljesten tuotantoon näin alkuperäisemmässä muodossa, se oli ainakin itselleni erittäin hauska kokemus. 

Olin kuuntelmassa kirjamessuilla, kun J.S. Meresmaa puhui Naakkamestarista. Keskustelun pohjalta olin kehitellyt päässäni mahdollisen juonen, jota kirja ei kylläkään noudattanut. Onneksi, sanoisin: itse keksimäni juoni oli paljon huonompi kuin oikea tarina. Rakastin vaihtoehtohistoriallista Tamperetta. "Lehtileikkeet" ovat mainio idea ja tuovat aidonkaltaista tunnelmaa. Kirjan ainoa huono puoli oli se, että se loppui liian aikaisin, ja Ennin päätös tapahtui melko nopeasti. Vaikka kovasti toivoisin tarinalle jatkoa, en tiedä, mitä siinä voitaisiin kertoa. Ursiineista ainakin lukisin mielelläni lisää, vaikkei Ennin tarkna jatkuisikaan. Ennin äitiin liittyvän paljastuksen onnistuin arvaamaan ennen kuin se paljastui Ennille itselleen, mutta se ei haitannut, päinvastoin: pidin itseäni hetken suorastaan nerona. 

Laura Lähteenmäen Nutcaseen en välttämättä olisi tarttunut, ellen olisi tiennyt päähenkilöstä muutamaa asiaa, jotka ovat hämmästyttävän samanlaisia. Kirjaa lukiessani minulle selvisi päähenkilö Saimista myös lisää asioita, jotka osuivat erittäin lähelle omaa elämää, syntymäpäivän ajankohdasta alkaen. Vaikka samankaltaisuudet tuntuivat aluksi hassulta, myöhemmin olin onnellinen, että isoja erojakin löytyi. Lähteenmäen kirjoilla on nimittäin tapana olla jollain tasolla hyvin ahdistavia, eikä Nutcase tehnyt poikkeusta. Tapahtumat vyöryvät koko ajan yhä pahempaan suuntaan, ja tarinan edetessä olin onnellinen minun ja Saimin eroavaisuuksista. Liiat yhtäläisyydet olisivat siinä vaiheessa tuntuneet todella pahalta. Arvasin Sumun henkilöllisyyden todella pian ja ihmettelin, miksei se ollut Saimille itsestään selvää. Positiivista kirjassa oli se, etten ollut pitkään aikaan lukenut kirjaa yhdeltä istumalta, mutta Nutcasen sivut kääntyivät nopeaan tahtiin ja kirja oli luettu ennen kuin ehdin edes huomata. Lisäksi kirja tuntui todella realistiselta, joka sekin oli jollain tapaa hyvä asia. Vaikka yleensä luenkin päästäkseni pakoon ympäröivää maailmaa, välillä tekee ehkä hyvää lukea jotain tiukasti realistista. Tulee katsottua maailmaa vähän eri kulmasta. 

Viides ja viimeinen osa Linnunrata-trilogiasta on yleisesti haukuttu sarjan huonoimmaksi osaksi, eikä Adamskaan itse pitänyt siitä. Uudelleenlukukierroksella tulin siihen tulokseen, ettei kirja ollut erityisen hyvä, mutta ei kyllä ihan hirveän huonokaan. Mahtava trilogia olisi ansainnut paremman lopetuksen, vaikka tässäkin oli hetkensä, esimerkiksi Colin ja ihan tavalliset elukat. Olisin kaivannut syvennystä esimerkiksi Randomin ja hänen vanhempiensa suhteeseen. Lisäksi ikävöin Fenchurchia yhtä paljon kuin Arthurkin, ja olen edelleen sitä mieltä, että oli ilkeä veto kirjoittaa hänet ulos sarjasta sillä tavalla. Lopetus on vähän turhan synkkä ja tapahtuu liian nopeasti. En kuitenkaan kadu, että luin tämän sarjan uudelleen, sillä tämä on virheistään huolimatta lempisarjojani ikinä, nyt ja ikuisesti. (En todellakaan aio lukea uudelleen Eoin Colferin kirjoittamaa Vielä yksi juttu..., jota kutsutaan sarjan kuudenneksi osaksi. Niin huono kirja ei ansaitse sitä arvonimeä, eikä sitä ole minun universumissani olemassakaan.)

Helmikuussa olin väsynyt ja kiireinen koulujuttujen ja muiden hulinoiden keskellä. Väänsin viikonloput milloin mitäkin esseetä ja tekstitaidon vastausta, stressasin potkiaisjärkestelyistä (meidän koulussa on perinteenä, että kakkoset järjestävät potkiaiset) enkä ehtinyt juurikaan rentoutua. Koeviikkokin ehti tulla ja mennä ja tuoda minulle lukioaikani ensimmäisen kutosen. (En ole koskaan ollut niin iloinen kyseisestä numerosta!) 

Helmikuun tähtihetki oli ehdottomasti wanhat! Olin ollut varma, etten ikinä nousisi wanhojenpäivänä epäinhimilliseen aikaan, mutta kuinkas kävi: kello soi viideltä aamulla. Siitä huolimatta kyseessä oli ihana päivä, vaikka molempiin päkiöihini tuli rakot ennen illan esitystä. Tanssitkin sujuivat hyvin, mitä nyt pieniä virheitä tapahtui. Olisin kovasti tahtonut laittaa tänne jotain kuvaa, mutta koska tahdon pysytellä salaperäisyyden verhon takana, en laita edes mekkokuvaa, josta naama on rajattu ulos. (Olen nimittäin melko varma, että mekkoni on uniikki lumihiutale, ja minut tunnistettaisiin siitäkin.) Voitte kuitenkin kuvitella allekirjoittaneen tähän kerrankin meikanneena ja laittautuneena, hiukset nätisti ja leveä huulipunahymy kasvoilla. Sen verran voin kuitenkin raottaa salaperäisyyden verhoa, että mekkoni oli tiilenvärinen. 


Helmikuun kuunnelluimpia levyjä on ollut ihanan La la landin soundtrack, joka on ollut hyvin ahkeralla soitolla sen jälkeen, kun kävin sen kuun puolivälissä katsomassa. City of stars on ihana biisi, joskin aiheuttaa aina lievää itkuherkkyyttä. Yksi helmikuun helmistä (heh heh) oli ehdottomasti se, kun kuulin hyppytuntia viettäessäni jonkun soittavan kyseistä biisiä pianolla. Pieni, kaunis ja taianomainen hetki. 

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Novelli: Seitsemän kukkaa

Olohuoneen pöydällä aaltomaljakossa on seitsemän punaista tulppaania. Lasken laukun tuolille ja katson näkyä hämmentyneenä. Pöydältä on raivattu pois sanomalehtien vuoret ja tyhjät kahvikupit ja niiden tilalle on levitetty puhdas, sinisenkirjava liina. En muista, milloin meillä olisi viimeksi ollut näin siistiä. 

Utu astuu keittiöstä olohuoneeseen. Hän on ollut koko päivän kotona ja siltä hän todella näyttääkin: vanhan kirjavan villapaidan ja haalistuneen farkkujen muodostaman asukokoinaisuuden kruunaa vielä hänen äitinsä ruudullinen esiliina. Hän hymyilee ja suutelee minua poskelle. 
– Hei kulta, hän sanoo hellästi. – Oliko mukava päivä? 
– Pitkä ja raskas, huokaisen ja lysähdän pöydän ääreen.
Utu istuu viereeni ja pörröttää hiuksiani.
– Ruoka on kohta valmista. Tein lasagnea. 
Suljen silmäni ja hymyilen. Helmikuisen iltapäivän aurinko paistaa ikkunasta kasvoihin. 

 – Sinäkö nuo kukat toit? 
Utu nyökkää. 
– Kukas muukaan? 
– Niitä on seitsemän, huomautan. 
– Niin. 
– Tarvitseeko niitä olla noin monta? kysyn ja avaan silmäni. Utu kohauttaa olkapäitään. 
– Ajattelin, että se olisi kiva. Kun on ystävänpäivä ja kaikkea, hän mutisee. 
– Voi rakas, meillä on vuokrakin maksettavana! Ja jos ruokarahat loppuu, sinä kyllä saat keittää nuo tulppaanit meille kastikkeeksi, nauran. Utu tuijottaa maljakkoa liian keskittyneenä ollakseen oikeasti kiinnostunut kukista. 
– Menen ottamaan lasagnen uunista, hän sanoo ja palaa keittiöön. Jään katsomaan hänen peräänsä ymmärtämättä, miksi hän käyttäytyy noin. 

Vaihdan vaatteet ja tulen keittiöön Udun luo. Tuoksuva, höyryävä lasagne on nostettu pinttyneen likaiselle hellalle. Haaveilemme omasta asunnosta ja keittiöremontista, mutta nekin ovat niitä asioita, jotka on siirretty ajatuksissa siihen myyttiseen valmistumisen jälkeiseen aikaan. Utu on riisunut esiliinansa ja ripustanut sen naulaan. 
– Voin kattaa pöydän, ehdotan. Utu kohauttaa taas hartioitaan. 
– Jos haluat. 
Ottaessani lautasia kaapista vilkaisen häntä sivusilmällä. Äskeinen hymy on vaihtunut kireiksi leukaperiksi ja kurtistuneiksi kulmiksi. Utu taittelee lautasliinat viuhkoiksi, asettelee haarukat ja veitset paikoilleen ja ottaa maitopurkin kaapista kasvoillaan yhä se sama ilme. Hänen kätensä vapisevat. Minun tekee mieli kysyä, mikä hänellä on. Olinko sanonut jotain väärää? 

Illalla makaamme sängyllä, minun pääni Udun sylissä. Telkkarissa pyörii huono romanttinen komedia, jossa mies aikoo juuri ottaa naiselta silmälasit pois ja tehdä hänestä kauniin. 
– Miksei ystävänpäivänä voida näyttää jotain oikeasti hyvää leffaa? ihmettelen. Utu leikkii hiuksillani.
– Minulla on sinulle jotain, hän sanoo ja nousee ylös. Hän astelee kuluneelle lipastolle, avaa sukkalaatikon ja ottaa sieltä litteän paketin. Kohottaudun istumaan. Meillä ei ole ollut ikinä tapana muistaa toisiamme lahjoilla ystävänpäivänä. Opiskelijabudetti sallii hädin tuskin vuosipäivälounaan intialaisessa ravintolassa. Utu istuu viereeni ja ojentaa paketin minulle. 
– Hyvää ystävänpäivää, rakas, hän toivottaa ennen kuin suutelee minua. 

Avaan paketin varovasti. Tiilenvärinen paperi rapisee repeytyessään ja paljastaa värikkään, kiiltävän kirjankannen. 
– Kukkien kieli, luen kirjan nimen ääneen ja katson Utua epäuskoisena. – Et voi olla tosissasi.
– Miksen olisi? Utu kysyy viaton katse haaleanharmaissa silmissään. Lasken kirjan käsistäni. 
– Ensin ne tulppaanit ja nyt kukkakirja! Mikä pakkomielle sinulla on? huudahdan tietämättä, alkaisinko itkeä vai purskahtaisinko nauruun. Utu kääntyy katsomaan elokuvaa. Television kelmeä valo saa hänen kasvonsa näyttämään todella kalpeilta. 
– Luulin, että pitäisit niistä, hän sanoo hiljaa ja vilkaisee minua alta kulmain. 
– Minä olen meistä se, joka istuu illat lähi-Siwan kassalla, jotta saataisiin maksettua vuokra ja vatsat täyteen ja sinä vaan ostelet kukkia ja turhia kirjoja, kivahdan. Utu kääntyy minuun päin ja ottaa kirjan käteensä sängyltä. 
– Voisitko silti lukea tätä? hän kysyy selaillen sivuja. – Ihan vain minun mielikseni. 
– Joo, joskus kyllä, vastaan ärtyneenä ja otan kirjan hänen kädestään. Lasken sen lattialle. 
– Tarkoitin, että voisit lukea sitä nyt, Utu sanoo haroen pitkiä hiuksiaan. 
– Miksi se on sinulle niin tärkeää? huudahdan. – Etkö voisi sanoa suoraan tuon typerän salaperäisyyden sijaan? 
– Lumi...
– Sano suoraan tai ole hiljaa! huudan. 

Utun kasvojen ilme muuttuu. Kulmat vetäytyvät kurttuun, suu mutruun, katse tummuu. Hän nousee sängyltä ja kävelee ovelle. Hartiat jännittyvät villapaidan virttyneiden hartioiden alla. Sängylle jäänyt lämmin kohta viilenee yhtä nopeasti kuin paniikki ottaa ruumiini valtaansa. 
– Utu! Mihin sinä menet? 
– Tupakalle, kuuluu vastaus. 
– Mutta ethän sinä ole polttanut enää vuosiin, parahdan ja aion nousta sängystä, mutta ovi ehtii kolahtaa kiinni. Kaadun makaamaan sänkyyn selälleni ja tuijotan kattoon. Toivottavasti hän otti takin. 

Televisiossa mies polvistuu naisen eteen sormusrasia kädessään. 


***
Novelli, jonka kirjoitin silloin, kun olisi pitänyt tehdä kaikkea muuta kuin kirjoittaa novellia. Jos jokin tekstissä jäi epäselväksi, suosittelen googlettamaan kukkien kielen. Tulppaaneista en tähän hätään kuvaa löytänyt, mutta Jane Austenin kotimuseon kukkaset saavat kelvata. 

tiistai 14. helmikuuta 2017

Kirjahamsterin onnenhetki

Olen jo vuosia haaveillut saavani koko L. M. Montgomeryn Anna-sarjan omaan hyllyyni. Muutama osan olenkin jo vuosien myötä ehtinyt itselleni haalia, mutta useampi osa kokoelmastani puuttui silti. Eipä puutu enää.


Kolme puuttuvaa osaa käytettynä, mutta erittäin hyväkuntoisina. Hinta 10€. Juuri se painos, josta haaveilin. Ostopäätöstä ei tarvinnut kovin kauaa harkita. 


Hyllyssäni oli ennen tätä suomeksi vain Annan unelmavuodet, Anna opettajana ja Annan perhe. Kaksi jälkimmäistä on suomennettu (ja myös kirjoitettu) myöhemmin kuin muut sarjan osat, eikä niitä ole saatavana kuin uutena painoksena. Kun omistin vain Annan perheen, mietin pienen pääni puhki, minä painoksena haluaisin sarjan. Jos kaikki olisivat tätä uutta painosta, sarja näyttäisi täydellisen yhtenäiseltä hyllyssä. Toisaalta silmääni miellytti enemmän vanhat suomalaiset painokset, mutta valinnanvaraa oli niissäkin: "nauhakannet" vai Eeli Jaatisen kannet? 


Ratkaisun avaimeksi muodostui lopulta kirjaston poistomyynnistä nappaamani Annan unelmavuodet. Kansi on mahdollisesti kaikista kyseisen kirjan kansivaihtoehdoista. Tämä sinetöi päätökseni hankkia Jaatisen kansilla varustetut painokset. 


Katsokaa, miten kauniita ne ovat!! 

Nyt kokoelmastani puuttuu enää Sateenkaarinotko ja suomenkielinen Kotikunnaan Rilla. (Annan jäähyväisiä en hyllyyni hae, koska en laske sen kuuluvan viralliseen sarjaan.) 

Ikävä heijastus kirjojen selkämyksissä :/ Tuosta Rillasta ei meinaa saada mitään selvää! 

"Kindred spirits are not so scarce as I used to think. It's splendid to find out there are so many of them in the world." (Anne of Green Gables)

Ihanaa ystävänpäivää kaikille!! <3

torstai 9. helmikuuta 2017

Tammikuun luetut 2017

Tammikuussa 2017 luin neljä kirjaa (675 sivua), joista kaksi oli spefiä ja myös uusintoja ja yksi näytelmä. 

Sisältää hyvin todennäköisesti spoilereita.

Koivisto, Sesse: Tapiiri sohvapöydän alla 258 s. 
Adams, Douglas: Elämä, maailmankaikkus ja kaikki (Linnunrata #3) [U] 158 s. 
Moliére: Saituri 123 s. 
Adams, Douglas: Terve ja kiitos kaloista (Linnunrata #4) [U] 136 s. 

kotimaisia: 1
käännettyjä: 3
omasta hyllystä: 3
muualta: 1
Uudelleen luettua -haaste: 2 (Nostalgisoija)

Rakastin Sesse (ja Ilkka) Koiviston kirjoja ollessani ala-asteikäinen. Kun Ilkka Koivisto aloitti työnsä Korkeasaaren johtajana vuonna 1968, saarella ei ollut vielä orpojen ja sairaiden eläinten ympärivuorokautista hoitoa, joten Koivistot joutuivat ottamaan kotiinsa milloin mitäkin eläimiä, tiikerinpennuista pesukarhuihin. Olen jo vuosia haaveillut lukevani nämä kirjat uudelleen, ja kuin tilauksesta löysin Helsingin kirjamessuilta Sesse Koiviston uuden kirjan, johon on koottu edellisten kirjojen tarinoita ja myös päivitetty niistä tuttujen eläinystävien myöhempiä kuulumisia. Tämä ihana kirja sai kunnian aloittaa kirjavuoteni. Kirjaa lukiessani naurahtelin usein ääneen (puhumattakaan siitä, kuinka monta kohtaa luin seuralaisilleni), mutta välillä sai olla pyyhkimässä kyyneliäkin silmistä. Tarinat on kerrottu niin lämpöisesti ja elävästi, että harvasta kirjasta tulee näin hyvä olo.

Linnunrata-trilogian uusintaluku jatkui tammikuussa. Kolmas osa ei ole koskaan ollut suosikkini, eikä se siihen asemaan noussut nytkään, vaikka siinä esiintyykin eräs lempihahmoistani (Zem-patja), ja vieraillaan maailmankaikkeuden rajuimmissa bileissä. Juoni ei kuitenkaan ole yhtä mielenkiintoinen kuin edellisissä osissa ja tuntuu välillä vähän liiankin sekavalta. Osasyy tähän voi tietysti olla iltasatukirjan ongelma: kuolemanväsyneenä saattoi joitain juttuja mennä täysin ohi. Plussaa kuitenkin Paul McCartney -vitseistä, joita en muistanut ollenkaan. 

VAROITUS. Alla olevassa kuvassa on spoileri. 
Saiturin luin äidinkielen kurssille. Olen näköjään päätynyt siihen vaiheeseen, että valitsen kouluun luettavat kirjat vähäisen sivumäärän perusteella. Saiturin lukaisi yhdessä illassa. Viihdyin näytelmän parissa mainiosti ja naurahtelin välillä ääneenkin. Harpagonin piirteet on vedetty niin överiksi kuin on mahdollista. Hänen rinnallaan muut hahmot jäävät hieman valjuiksi, mutta viihdyin näytelmän parissa silti. Maanantai-illan rentoutumishetkeen täydellinen kirja. Sain vinkin piirtää henkilökartan ja se todellakin tuli tarpeeseen: melkein kaikki ovat rakastuneita toisiinsa, ihmiset ovat toistensa lapsia ja vanhempia ja kaiken keskellä pyörii vielä koko joukko palvelijoita. (Suosittelen, että ette lue näytelmän alusta henkilöluetteloa, se nimittäin spoilaa muutaman henkilön suhteen toisiinsa. Tein henkilökarttani henkilöluettelon pohjalta ennen lukemista, joten myös alla olevassa piirroksessa näkyy sama spoileri.)


Terve ja kiitos kaloista puolestaan on ensimmäisen osan oheella lempiosani Linnunradasta. Arthur ja Fenchurch ovat yksi kaikkien aikojen lempipareistani. Kirjassa ei tunnu olevan yhtään turhaa kohtausta. Edellisten osien avaruuspoukkoilu vaihtuu rauhalliseen tahtiin maapallolla, mutta se on toisaalta hyvä hengähdystauko ennen viimeistä osaa. Arthurin onnellisuus tuntuu lukijastakin hyvältä, joskin omaan onnellisuuteeni sekoittui pientä katkeruutta tietäessäni seuraavan osan tapahtumat. Nautin Adamsin tavasta aloittaa luvut ("Ford Prefect heräsi ammuskeluun."), ja tässä osassa kiinnitin asiaan entistä enemmän huomiota. Iltasatuhetkeä tuli odotettua innolla, kun tiesi hyvän kirjan odottavan. Jos jotain negatiivista kirjasta pitää sanoa, niin Fordin osuus on surullisen pieni. Kaikkea ei kuitenkaan voi saada. (Lisäksi tahtoisin todellakin tietää, miten Trillianilla ja Zaphodilla menee ja mitä Fordin mainitsemat "lapset tai jotain" ovat.) 

Tammikuun aloitti aivan mahtava matka kylmään pohjoiseen, tarkemmin sanottuna Rovaniemelle. Reissuun mahtui puolipakotettu Hamilton-maraton kahdessa osassa, poro, pikkujoulut, leffoja (Imitation gamea suosittelen erittäin paljon!!), älykästä ja vähemmän älykästä keskustelua, Antti Tuiskun Mä hiihdän, maailman hienoin piparitiipii, historian eeppisimmät ABBA-bileet ja ihmisiä, jotka ovat äärettömän rakkaita. Paluu arkeen oli erittäin raskas: tässä jaksossa koulu alkaa joka aamu kahdeksalta. Olen ollut todella väsynyt, varsinkin, kun koulujutut tuntuvat aina kasautuvan viikonlopuille. En ole viettänyt yhtäkään vapaata viikonloppua loman jälkeen ja valitan aiheesta ihan liikaa. Positiivista koulussa tosin on wanhojentanssiharkat, jotka tarjoavat ansaittua hengähdystaukoa muuten väsyttävästä jaksosta. Tanssit alkavat olla jo mukavasti hallussa, ja mekko tykötarpeineen odottelee kaapissa valmiina. Vielä ei stressaa, mikä on yhtä aikaa sekä helpottavaa että huolestuttavaa, mutta kyllähän tässä parin viikon aikana ehtii sitäkin harrastaa... 

Helmikuussa odottelee wanhojen lisäksi koeviikko ja isoskoulutusta, mutta onneksi sitten on jo hiihtoloma! Viikonloppuna olisi tarkoitus raivata kouluhommilta hieman aikaa ja käydä katsomassa monien hehkuttama La la land. Pieni rentoutumishetki tulee kyllä tarpeeseen!


Rovaniemi-retken jälkeen olen kuunnellut ahkerasti Hamilton-musikaalia (jotkut saattaisivat väittää, että liikaakin). Jos ette ole tutustuneet, suosittelen kyllä! Vähän erilainen kuin perinteiset musikaalit.

Aurinkoista helmikuuta!