Luukku 13: Jouluyö

Tämä teksti on oma henk. koht. suosikkini, sillä aivan kuten Lapsuuden jouluissa, ensin oli todella vahva kuva pään sisällä ja sitten vasta teksti. Tämä kuitenkin onnistui paremmin. Mikäli teksti tuntuu tutulta, et välttämättä erehdy, sillä novelli on julkaistu Risingin joulukalenterissa viime vuonna. 

(Mietin hetken, että poistaisinko viimeisen kappaleen, mutta annan sen nyt jäädä ihan vaan teidän iloksenne :D)

***

Jouluyö

(O Come, O Come, Emmanuel)

Se talvi oli kylmin miesmuistiin. Metsän eläimet kärsivät nälkää ja palelivat paksuista turkeistaan huolimatta. Linnut olivat kaikki pesissään toisiaan vasten painautuneena ja oravat kyhjöttivät puukoloissa. Kettuemo oli menettänyt poikasensa pakkaselle ja vaelteli yksinään metsässä vain tuulen ujellus seuranaan.

Metsäaukiolla, lumen keskellä istui tyttö. Tyttö oli mustatukkainen ja ruskeasilmäinen ja pukeutunut vain ohueen pitsileninkiin. Kettu hiiviskeli puiden välissä. Se ei koskaan ollut nähnyt ihmislasta metsässä. Se ei tiennyt mitä tehdä. Juostako karkuun vai mennäkö lähemmäs tutkimaan ilmestystä? Kettu astui epähuomiossa oksan päälle ja se napsahti rikki. Tyttö nosti katseensa ja katsoi metsän suuntaan. 

– Kuka siellä? hän kysyi epävarmalla, käheällä äänellä. Kettu astui lähemmäksi kadottaneena kokonaan vaistonsa. Tyttö katseli pelokkaana sinne, mistä kettu hiipi hiljaa hänen luoksensa. Tyttö ojensi epävarmana kätensä. Kettu kumartui haistamaan sitä ja vilkaisi sitten tytön hätääntyneisiin, ruskeisiin silmiin. Kettu heilautti arasti häntäänsä ja tuli lähemmäs tyttöä. Se näki ihmislapsen poskille jäätyneet kyyneleet. Kettuemo aisti tytön surun ja muisteli omia kuolleista poikasiaan. Se asetti etutassunsa tytön reidelle ja nuoli tämän kasvoja. Tyttö henkäisi ensiksi kauhuissaan, mutta rauhoittui pian. Hän silitti varovasti ketun punaruskeaa turkkia ja kettu köyristi selkäänsä. 

Muutkin metsän asukkaat olivat huomanneet tytön. Kun eläimet huomasivat, ettei tyttö tee pahaa, ne tulivat varovasti lähemmäksi. Tyttö katseli ympärilleen ja näki eläinten hiipivän pensaikosta luokseen. Kettu asettui tytön syliin kerälle ja vahti valppaana ympärille kerääntyviä luontokappaleita. Tyttö silitti ketun turkkia ja alkoi hiljaa laulaa laulua, jota hänelle oli lapsena laulettu, aina joulun aikaan. Peura asteli lähemmäs tyttöä ja haisteli varovasti tämän hiuksia. Tyttö kohotti kätensä ja rapsutti sen kuonoa. Linnut lehahtivat tytön eteen ja pieni, valkoinen metsäjänis saapui haistelemaan tytön paljaita varpaita. Eläimet vaistosivat tytön yksinäisyyden ja surun ja tiesivät kysymättäkin, että tytöllä ei ollut enää paikkaa tässä maailmassa. Ne tulivat myötätuntoisesti lähemmäksi ja lämmittivät palelevaa lasta, vaikka niillä itselläänkin oli kylmä. Kuunsirppi ja tähdet valaisivat aukion ja lumi kimalsi tuhansina timantteina maassa. 

Näky oli kuin kuvakirjasta: lumisen metsän sydämessä istui mustatukkainen pitsipukuinen tyttö, joka silitteli sylissään nukkuvaa kettua ympärillään koko metsän väki. Tummien kuusten yllä sädehti kirkas tähti, juuri syttynyt pimeälle taivaalle. 

– Kunpa olisin samanlainen kuin te, tyttö kuiskasi. Kettu nosti päätään ja nuoli tytön kasvoja. Se loikkasi pois lämpimästi sylistä ja katsoi tyttöä vetoavasti. Tyttö nousi ja käveli hitaasti ja epäröiden ketun perään. Muut metsän eläimet seurasivat häntä, mutta varoivat sotkemasta jälkiä. Jos joku olisi tullut paikalle silloin hän olisi nähnyt maassa ketun jälkivanan, joka kulki syvälle metsän uumeniin. Jos tämä joku olisi uskaltanut seurata vieläkin pidemmälle, hän olisi nähnyt lumella pitsimekon ja ihmislapsen jalanjäljet, jotka päättyivät kuin seinään. Niiden tilalle oli tullut toiset ketunjäljet. 

Siitä lähtien, joka ikinen jouluyö on sama mustatukkainen tyttö istunut metsässä kettuemo sylissään. Jos joku on hänet nähnyt ja mennyt lähemmäs, on näky haihtunut kuin tuhka tuuleen. Samalla kerrotaan lapsesta, joka katosi sata vuotta sitten eikä palannut enää sen jälkeen. Uskotaan, että lapsi on joutunut metsään, petojen syömäksi. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, että oikeasti lapsi sai onnen. 

Luukku 12: Lapsuuden joulut

(Unohdin lähettää luukun eilen, tulee nyt ja illalla seuraava :)) 

Lapsuuden jouluissa mulla oli tosi vahva kuva mielessä, jota sitten lähdin siirtämään tekstiksi. Onnistumisesta en ole ihan varma, mutta ainakin tunnelma on tavoitettu hyvin. 

***

Lapsuuden joulut

(White is in the Winter Night)

Se aamu tuntui melkeinpä unelta. Kun nousin ylös ja katsoin ulos ikkunasta, näin lumen peittämät katot ja kadut ja pienet markkinakojut. Näin iloisesti kiljuvia ja riemuitsevia lapsia, jotka ryntäilivät kohti luistinrataa. Aikuiset asioivat torilla, ostelivat ruokia ja joululahjoja sekä rupattelivat ystäviensä kanssa. Naapuritalon palvelustyttö jutteli maitomiehen kanssa takaovella ja huomasin oviaukossa mistelinoksan. Palvelustyttö selvästikin odotti, että maitomies olisi rohkeampi kuin hän. 

Pukeuduin ja menin alakertaan, missä Nanny oli laittanut minulle aamupalaa. Olin vasta saanut syötyä ruokani, kun Hans koputti oveen. Syöksyin sinne, mikä sai Nannyn pudistelemaan päätään. 

– Torilla on joulukuusi! Tule äkkiä katsomaan! hän huudahti. Lupaa kysymättä nappasin takkini ja kenkäni ja juoksin Hansin perään. 

Kuusi oli uskomaton. Se oli valtavan kokoinen ja se oli koristeltu upeasti. Siinä oli pieniä nukkeja, piparkakkuja, hopeanauhoja, kuusenkynttilöitä, karamelleja, pikkiriikkisiä koreja täynnä pähkinöitä ja kaiken huipulla valtava, kultainen joulutähti. Sen ympärillä hyörivät kaikki naapuruston lapset kiljuen ja nauraen. Minäkin huudahdin ja aloin nauraa. Joku naapuruston pojista heitti minua lumipallolla ja menin mukaan lumisotaan. Aikuiset pudistelivat päitään ja väistelivät sinkoilevia palloja. Kauempana muutama poika rakensi lumiukkoa, jolla oli knalli ja varsiluuta, rivi hiilinappeja, hiilisilmät, porkkanannenä ja iloisesti virnistävä suu. 

Leikimme kunnes alkoi hämärtää. Joitakin lapsia kutsuttiin kotiin syömään ja vaikka minäkin olin märkä ja luminen, en mennyt mihinkään. Minulla oli aivan liian hauskaa! Paras ystäväni Doris saapui paikalle veljensä kanssa ja me istahdimme lumipenkkaan puhelemaan joulusta. Meidän luoksemme juoksi valkean- ja ruskeankirjava koira, joka haukkui meitä iloisesti. Juuri sellaisen minäkin olisin halunnut, jos vanhempani olisivat antaneet. Joku tuli torille vetäen kelkkaa perässään ja me kaikki lähdimme laskemaan mäkeä. 

Oli jo aivan pimeää, kun katulamppujen sytyttäjä saapui. Hän oli kiltti, pieni mies, josta kaikki lapset pitivät, vaikka hän änkyttikin. Hän sytytti ensin katulamput ja sitten kuusen kynttilät. Nyt kuusi puhkesi täyteen loistoonsa ja huokaisin ihmetyksestä. Torin toisella laidalla lapsikuoro alkoi laulaa: ”Kuului laulu enkelten kautta avaruuksien…” toiveenaan saada muutama lantti edessään olevaan lakkiin. Me aloimme kaikki laulaa ja tanssia kuusen ympärillä. Pakkasen kuuraamat puut kimalsivat kauniina ja kuunsirppi valaisi aukion. Ilta oli todella kaunis. Tämän tulisin muistamaan koko loppuikäni, sen kun kuu paistoi, oli kylmä ja me lauloimme ja tanssimme torille pystytetyn kuusen ympärillä. 

Aika jouluisen tähtivalon

Mulla on hyllyssä tämmöiset jouluiset tunnelmavalot<3

Luukku 7: Enkelit

Toinen seitsemäs luukku auki! Tämä on niitä novelleja, joka ei kuulu omiin suosikkeiheni, mutta menköön. Olen muuten keksinyt julkaisutavan: Ensi viikolla ilmestyy kaksi novellia ja sitten jouluaattoon asti yksi per päivä. Voi tietysti olla, että olen laskenut väärin, mutta tarkoitus olisi mennä näin :)

***

Enkelit

(Journey of the angles)

Kaksitoista enkeliä liisi lumipyryn keskellä. Heidän valkoiset, suuret siipensä heiluvat valkeassa yössä, joka oli kuitenkin niin pimeä, että tähtiä ei näkynyt. Enkelit pysähtyivät ja katsoivat alaspäin, lumiseen maahan.

Ensimmäisen enkelin puku oli vaaleanpunainen. Hänen sylissään oli kuusenhavuja ja hedelmiä, hän toi luonnon jopa elottomaan maahan. Hänen vierellään lensi keltapukuinen, punatukkainen enkeli, jolla oli käsivarsillaan piikkipaatsaman oksia. Hän toi juhlan ja muistitiedon mukanaan. Heidän takanaan tuli pienenpieni enkeli, joka oli verhoutunut paksuun, valkeaan turkikseen. Hän pudotti lumihiutaleita niin pehmeästi, että ne olivat kuin pumpulia. Violettipukuinen enkeli kantoi lahjoja sekä pientä kuusta sylisään, hän toi lahjat ja ilon. Vaaleansininen enkeli toi puhdassydämisyyttä ja vihreä rakkautta. Turkoosinvärinen piti huolta tähtien sytyttämisestä ja ruusunpunainen puolestaan ihmisten tunteista. Tumma, melkein mustapukuinen enkeli piti huolta vainajista ja heidän läheisistään. Kultapukuinen enkeli sytytti valon tähtiin ja hopeapukuinen lauloi niin kauniisti, ettei moista ollut koskaan kuultukaan. He leijailivat yli taivaankannen laulaen ja joulumieltä tuoden.

Joukon edessä kulki kaikkein kaunein ja kaikkein mahtavin kaikista kahdestatoista enkelistä. Hänellä oli pitkä, kultaisena merenä lainehtiva tukka ja vaaleansininen puku, jonka yli kulki kultainen vyö. Hänen kädessään oli kaksi valkeaa liljankukkaa, joilla hän loi viattomuutta ja kuuliaisuutta. Tämä taivaallinen joukkio lensi läpi yön, läpi maiden, läpi metsien, yli järvien.

Sanottiin, että jos uskoi enkeleihin ja oli tarpeeksi lapsenmielinen, että saattoi nähdä heidät, niin enkelit antoivat kaikki lahjansa hänelle. Tällaisena talviyönä saattoi mikä tahansa olla mahdollista. Tumman maailman yli lensi salaperäistä hohtoa levittävä joukko, joka oli niin hyvä ja mahtava kuin vain mahdollista. Heidän voimansa oli maailman mahtavin: he uskoivat rakkauteen, jopa musta kuolemanenkeli. Jos kuollut kokee rakkautta osakseen, hän saa rauhan.

Sinä yönä laulu kaikui maailman yllä. Ihmiset tulivat ulos taloistaan ja katsoivat taivaalle, mutteivät nähneet kuin tähtivanan ja pehmeän lumisateen. Eräs lapsi sanoi äidilleen nähneensä enkelin, mutta kukaan ei uskonut häntä, sanoivat, että lapsi oli nähnyt unta. Lapsi oli kuitenkin oikeassa, sillä enkelijoukon johtaja oli hetken aikaa ollut hänen näkyvissään. Kun lapsi aamulla heräsi, hänen tyynyllään oli lilja, johtajaenkelin merkki. Hänen ympärillään oli myös lahjoja sekä kuusenhavuja ja hänen puhtaassa sydämessään oli lämmintä rakkautta ja ymmärrystä. Hän oli saanut enkelien lahjan.

Luukku 1: Ensilumi

Tästä alkaa Lasisipulin "joulukalenteri"! Tekstejähän on 12 (tai mahdollisesti 13, riippuu vähän), ja julkaisen ne jossakin järkevässä järjestyksessä.

Viime talvena mulla oli joululahjaprojektina novellikokoelma, jonka pohjana käytin Enyan And winter Came...-albumia. Tekstien taso vaihtelee, jotkut ovat omasta mielestäni erittäin hyviä, toiset vähemmän hyviä. Julkaisen kuitenkin kaikki tekstit, halusitte tai ette >:)

Kaikkiin novelleihin liittyy yksi kappale Enyan levyltä, linkkaan ne tähän. Ne voi laittaa soimaan lukemisen taustalle tai olla laittamatta, ihan miten vaan.

****

Ensilumi 

(And winter Came...)

Pienet valkeat lumihiutaleet pyörivät kohti maan harmaanruskeaa pintaa. Ne laskeutuivat pehmeästi kaiken elävän ja kuolleen ylle, peittivät maan valkeaan huntuun. Kuu katseli hiutaleiden leikkiä maan pinnalla ja vetäytyi utuun.

Kun pienet hiutaleet olivat saavuttaneet matkansa pään, oli suurempien vuoro. Ne tarttuivat toisiaan käsistä ja loikkasivat alas pilvenreunalta. Ikkunoihin kasvoi kuurankukkia. Ne kurkistivat ensin ujosti nuppunsa sisältä ja puhkesivat sitten täyteen loistoonsa näyttäen tietä itse Pakkaselle.

Pakkanen laskeutui kylän keskelle ja puhalsi jäätävää ilmaa ulos keuhkoistaan. Hän heilautti mahtavaa viittaansa ja huudahti kaikille luonnonhengettärille kutsun tulla ilonpitoon. Pian metsän keskeltä saapuikin mahtava joukko valkoisiin pukeutuneita neitoja, jotka katselivat ujosti mahtavaa Pakkasta. He nauraa kihersivät viuhkojensa takana ja kuiskailivat keskenään.

Silloin hiutaleet alkoivat soittaa kaunista musiikkia, ne lauloivat pudotessaan ja kieppuessaan läpi mustan yötaivaan. Pakkanen löi käsiään yhteen ja kopisti kantojaan. Hän kutsui Pakkaspojat luokseen ja taputti taas käsiään. Pienet Pakkaspojat kävelivät muitta mutkitta luonnonhengettärien luo ja kumarsivat näille. Neitokaiset hymyilivät toisilleen ja suostuivat tanssiinkutsuun. Pian kaikki tanssivat hiutaleiden putoillessa taivaalta kohti tanssijoiden pukuja ja hiuksia. Lumen peittämässä maassa ei kuitenkaan näkynyt jalanjälkiä.

Tanssi kiihtyi yhä villimmäksi ja Pakkanen nauroi taputtaen käsiään. Hän tarjoili tanssijoille jääpuikkoja ja jääteetä, Pakkasen maan herkkuja. Pakkanen nipisteli niiden poskia, jotka yrittivät rohmuta liikaa makupaloja tai talloivat tahallaan toisten varpaille.

Silloin kukko kiekaisi jossain aamun merkiksi. Tanssijat havahtuivat ja lopettivat pyörimisen. Pakkanen keräsi Pakkaspojat ympärilleen ja hyvästeli neitokaiset, jotka vetäytyivät takaisin metsään. Pakkanen ja Pakkaspojat alkoivat juosta ympyrää niin lujaa, että lopulta heitä ei näkynyt lainkaan muuten kuin sinivalkeana viivana. Silloin he nousivat pois maankamaralta lentoon ja jättivät jälkeensä vain pauhaavat revontulet. Ainoastaan lumihiutaleet putoilivat maahan välittämättä tanssivieraiden katoamisesta. Ne soittivat vieläkin sitä hiljaista säveltä, jonka tahtiin oli juuri kylän raitilla tanssittu. Ennen pitkää ne kuitenkin vaimenivat ja tyytyivät putoamaan äänettöminä kinoksiksi talojen katoille ja tielle.

Hiljaisuus oli rikkumaton. Kun kylän väki aamulla heräisi, he näkisivät valkoisen maan ja huudahtaisivat:

– Ensilumi on viimein satanut! Talvi on tullut!

Marraskuun luetut + suunnitelmia joulukuulle

Marraskuussa luin seitsemän kirjaa, kaikki olivat fantasiaa.

Teksti sisältää hyvin todennäköisesti spoilereita.

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti (Muumit #2)

Cassandra Clare: Langenneiden enkelten kaupunki (Varjojen kaupungit #4)

Colin Meloy: Sysimetsän valtakunta (Sysimetsä #3)

Laini Taylor: Aika taistelun ja tähtivalon (Karou #2)

Kerstin Grier: Smaragdinvihreä (Rakkaus ei katso aikaa #3)

Mary Hoffman: Stravaganza: Miekkojen kaupunki (Stravaganza #6)

Cassandra Clare: Kadotettujen sielujen kaupunki (Varjojen kaupungit #5)

Mulla oli erittäin hyvä idea lukea kaikki Muumi-kirjat Janssonin 100-vuotisjuhlan kunniaksi, mutta vuosi kului marraskuuhun asti ilman yhtäkään muumia. Mummolassa tuli sitten luettua Pyrstötähti pitkän ajan jälkeen. Tämä on niitä muumeja, jotka olen lukenut kokonaan vain kerran. Yhdeksänvuotias ei pitänyt kirjasta juurikaan, mutta viisitoistavuotias piti. Kirja oli erittäin positiivinen yllätys. Olihan (ja on) se toki lastenkirja, mutta kyllä siitä isompikin nautti. Kirjasta löytyy myös yksi uusista lempisitaateistani: "Jokaisesta laineesta, joka kuolee rantaa vasten, syntyy pieni laulu johonkin näkinkenkään." Niin kaunista, niin kaunista! (Ehkä hieman häpeän tunnustaa, että kirjaa paremmin muistin piirretyn elokuvan... "Hän jarruttaakin nenällään!")

Langenneiden enkelten kaupunki ei ole mielestäni paras TMI-kirja, mutta vaikeahan näitä on huonoksikaan haukkua :) Koukuttavahan tämä oli, monesti meni aika myöhään tätä lukiessa. Ja loppu. Kuinka jännittävään kohtaan kirja voi päättyä? Onneksi olin varautunut cliffhangeriin ja lainannut seuraavan osan odottamaan :)

Toinen Karou oli pieni pettymys loistavan ensimmäisen osan jälkeen. Puoliväliin asti kirja on tylsä ja paikallaan laahaava, liikaa hahmoja ja liian vähän tapahtumia. Kun Zuze ja Mik saapuvat kimeerien leiriin, alkaa oikeasti tapahtua. Kirjan loppuosan luki mielellään ja jään odottamaan innoissani viimeistä osaa. Karou on edelleen kiehtova henkilö, samoin kuin Zuze ja Ziri. Henkiinherättämisprosessi on myös erittäin kiinnostava, samoin kimeerien muu elämä. Akivasta en pitänyt, hän pyöri liikaa Karoun menetyksessä. 

Sysimetsän edellisen osan lukemisesta oli yli vuosi, joten muistikuvat olivat hyvin hämärät. Yllättävän hyvin taahtumat kuitenkin palailivat mieleen, ja mielestäni kirja oli erittäin hyvä. Henkilöhahmot olivat hyvin rakennettu, samoin tapahtumat. Plussaa myös kauniista kuvituksesta. Loppu olisi saanut olla surullisempi, mielestäni Pruesta olisi voinut tulla metsän sydän tai jotain muuta vastaavaa. Tosin lopetus oli saturomaanille sopiva. 

Smaragdinvihreä oli pitkään ja hartaasti odotettu trilogian päätösosa. Tästäkin muistikuvat olivat hatarat, muistin oikeastaan vain kirjan lopun olleen jännittävä. Kirjassa oli edellisistä osista tuttu hauska kertojaääni ja jännittävä juoni. Yllätyksiä myös riitti, Gwenin perhesuhteet ja kreivin henkilöllisyys ehkä suurimpina. Sanoisin, että ihana trilogia, suosittelen ehdottomasti!

Viimeistä Stravaganzaa olen odottanut viimeiset kaksi vuotta, joten kirjan saaminen käsiini oli ilo. Täytyy myöntää, että petyin hieman. Onhan tämä toki hieno päätös sarjalle, mutta muutama puutekin löytyy. En muista, vaihtuiko aikaisemmissa kirjoissa kertoja yhtä nopeasti, jokaisessa kappaleessa. Se häiritsi vähän. Lauran ja hänen sisarensa suhteesta olisin halunnut lukea lisää. Myös Lauran ja Ludon pikarakkaus sai jopa vannoutuneen romantiikan ystävän kurtistelemaan kulmiaan. Olisin odottanut Lauran tajuavan suhteen olevan mahdoton ja alkavan seurustella Charlien kanssa, vaikka arvasinkin tämän "tähtiin kirjoitetun rakkaustarinan" kestävän. Olihan lopetus toki suloinen, pakko myöntää :) Parasta oli tietysti Lucianon ja Ariannan häät, sekä stravaganttiporukan yhteiset hetket. Yhdeksi lempisarjakseni tämä jää tämän osan heikkouksista huolimatta. 

Kuukauden viimeiseksi kirjaksi jäi Kadotettujen sielujen kaupunki, josta pidin enemmän kuin edellisestä osasta. Tässä kirjassa varsinkin hahmot oli kirjoitettu hyvin. Claryn, Sebastianin ja Jacen suhde oli hienosti kuvattu, varsinkin Jacen "eri puolet". Myös "hyvikset" olivat kiehtovia, samoin heidän välisensä rakkaussuhteet. Mayan ja Jordanin kuvio oli ennalta-arvattava, muttei mitenkään huono asia, Izzyn ja Simonin suhde oli uskottavan hidas ja epävarma ja sitten on Malec. Ehdoton suosikkiparitukseni koko sarjassa. Voitte arvata katkerien kyynelieni määrän, kun loppuratkaisu koitti. Toivottavasti Taivaallisen tulen kaupunki korjaa särkyneen sydämeni... Muutenkin odotan kirjaa innokkaasti. Tämä on muuten ainoa ennen nukkumaanmenoa lukemani kirja, josta olen nähnyt unta, uneksin nimittäin olevani Magnus :P 

Marraskuussa luin vielä vähemmän kuin lokakuussa. Syytä en tiedä, johtuisiko pimeydestä...? Joulukuussa tulee olemaan kiireitä, mutta myös loma, joten eiköhän sitä tule jokunen kirja lukaistua. 

Joulukuusta puheenollen, huomenna siirrytään ehdottomaan suosikkikuukauteeni! Saa avata joulukalenterin luukut, saa laulaa ja kuunnella joululauluja, tontut on liikkeellä ja ja ja... Tähän liittyen kysyisin kiinnostusta jonkin asteen joulukalenteriin. Mulla olisi nimittäin varastossa 12 joulunovellia, joita voisin julkaista joulukuun mittaan. Ensimmäisen julkaisen huomenna joka tapauksessa :) Kertokaa mielipiteenne asiasta, jookosta? 

Tästä lähdetään kohti joulukuuta. Olkaa kilttejä, tontut ovat jo liikkeellä! 

Ensimmäisen kerran

Saniksessa piti esitellä itselle tärkeä&vaikutuksen tehnyt taideteos. Otin sitten esittelyyn Beatlesin Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band-albumin, joka on fanitukseni alku ja juuri. (tai ainakin periaatteessa. Näin ~3-vuotiaana Yellow submarinen, mutta sitä ei lasketa tähän.) Teoksesta piti kirjoittaa erilaisia tekstejä, ja yksi niistä oli tajuntavirtatekstin pohjalta kirjoitettu runo. Tämä on muokkaamaton raakaversio, nauttikaa :)

***

Kun kuulin sen ensimmäisen kerran

tajuntani räjähti

en ymmärrä, en ymmärrä

rakastuin

Arki on harmaa ja ihmiset ilkeitä

mutta minulle on paikka, paikka jossa on tuhansia ovia

toisiin ulottuvuuksiin

paikkoihin, joissa voi oikeasti lentää taivaalla timantteihin

paikkoihin, joissa hevonen tanssii valssia

Minulla on neljä ystävää, jotka voivat auttaa

jotka saavat kukat kukkimaan

vaikka on marraskuu

He tietävät, että tärkeintä on rakkaus

ja rauha

muuta ei tarvita

Sydämeni jäi sykkimään sen kitarariffin tahtiin

eikä palannut enää koskaan normaaliin

***

Se kitarariffi on levyn ensimmäisessä biisissä, ja sen (ja koko muunkin biisin) voipi kuunnella tästä: