kotimaisia: 7
käännöskirjoja/englanniksi luettuja: 6
omasta hyllystä: 4
kirjastosta: 7
muualta: 2
Katri Alatalon Kesäkuuta kehuttiin jonkin verran kirjasomessa, ja päätin ottaa lyhyen yhdenyönromaanin kuunteluun. Kovasti yritin saada kirjan luettua kesäkuun aikana, mutta flunssa ja muu elämä tuli ikävästi tielle :D 15-vuotias Juli ei ole saanut peruskoulun päättötodistusta ikätoveredensa tapaan, ja hänet lähetetään muiden vastaavien tapausten kanssa pikkukylän kesäleirille. Juli karkaa heti ensimmäisenä yönä ohjaajan autolla, mutta hänen harmikseen mukaan tuppautuu myös ulkopaikkakuntalainen Bao. Tytöt harhailevat yön metsässä, puhuvat asioista, riitelevät, oivaltavat asioita ja kokevat kaikenlaista. Kesäkuu on tunnelmallinen ja liikuttavakin kuvaus ystävyydestä! Varsinkin Juli on melkoisen rasittava tyyppi, mutta juuri siksi hyvä valinta kertojahahmoksi. Julin ja Baon menneisyys paljastuu lukijalle ja tytöille itselleen pikkuhiljaa. Kirjassa on muutamia yllättäviäkin käänteitä, vaikka jotkut paljastukset arvasin ennen niiden tapahtumista. Pidin myös loppuratkaisun realistisuudesta. Kiva pieni kirja!
Paul McCartneyn järkälemäinen Elämä ja sanat sisältää nimensä mukaisesti McCartneyn valikoituja sanoituksia niin Beatlesin, Wingsien kuin soolourankin tuotannosta. McCartney sanoo esipuheessa, ettei ole koskaan kirjoittanut päiväkirjaa, mutta laulut kertovat hänen elämästään ja muistuttavat sen tapahtumista. Tämän idean ympärille kirja rakentuu. Yli 800-sivuinen kirjamöhkäle (jonka kantaminen kirjastosta kotiin ja takaisin oli melkoinen suoritus) on melkoinen runsaudensarvi, sillä se sisältää tarinoiden lisäksi paljon valokuvia (osa minullekin uusia) ja kuvia McCartneyn kotikokoelmiin kuuluvista esineistä. Beatles-osuuksissa ei ollut minulle oikeastaan mitään uutta, osittain koska Steve Turnerin Inside the Beatles on tullut luettua aikoinaan niin monta kertaa. Toki olen tässä suhteessa haastava yleisö :D Wings- ja soolomateriaali sen sijaan oli kiinnostavampaa, ja bongasin kirjasta pari uutta kivaa biisiäkin. Välillä sanoitukset tuntuivat pelkältä aasinsillalta johonkin toiseen aiheeseen. Vaikka toisinaan ärsyynnyin siihen, olihan kirja antanut ymmärtää keskittyvänsä nimenomaan sanoituksiin, aina se ei haitannut, koska jotkut tarinat olivat mielenkiintoisia. Oli vähän sama fiilis kuin Hectorin elämäkertaa kuunnellessa: aivan kuin isovanhempi olisi kertonut juttuja nuoruudestaan. Kuitenkin kirjassa oli paljon sellaista, mikä jäi vähän kaivelemaan. Macca on (varsinkin nykyään) hyvin tarkka omasta ja Beatlesin julkisuuskuvasta, minkä takia ymmärrän, että joitain asioita on siloiteltu tai jätetty kertomatta. Esimerkiksi avioliittoa Heather Millsin kanssa ei mainita ollenkaan. Tämän periaatteessa ymmärrän, mutta myöskään suhteesta syntynyttä lasta ei mainita, vaikka muista lapsista puhutaan suhteellisen paljon. Samaan aikaan Paul puhuu hyvin avoimesti esimerkiksi huumemyönteisyydestään ja katkeruudesta, jonka Beatlesin hajoaminen aiheutti, mutta välillä puheissa on ristiriitaisuuksia aiempiin lausuntoihin ja muiden ihmisten kertomuksiin. (Hesarin arviossa on nostettu esiin muutamia esimerkkejä!) Totta kai tämä lienee luonnollista, ja totuus on jossain näkökulmien välimaastossa, mutta vähän halju olo siitä jäi. Toistoakin kirjassa on jonkin verran. Biisit on listattu kirjaan nimen mukaan aakkosjärjestyksessä kronologisen järjestyksen sijaan, enkä oikein tiedä, mitä siitä ajattelen. Toisaalta oli virkistävää, ettei narratiivi ala aina alusta ja kulje valmiiksi tallattuja polkuja, mutta toisaalta tällaisessa kirjassa olisi ollut kiva nähdä kehityskaari sanoittajana. Elämä ja sanat on visuaalisesti ja esineenä upea teos, mutta sisältö jäi vähän vaisuksi. Plussaa kuitenkin siitä, että kirjassa mainittiin Temporary secretary, joka on yksi lempparibiisini Maccan soolouralta :D Elämäkertaa kaipaavalle kuitenkin suosittelisin perinteisempää (ja kohteeseensa hieman kriittisemmin suhtautuvaa) Philip Normanin teosta.
Ala- ja yläasteen taitteessa ahmin kaikki (siihen mennessä) suomennetut Stravaganza-kirjat. Rakastin näitä kirjoja mielettömästi, ja nostalgiamielessä olen kerännytkin kolme ensimmäistä osaa hyllyyni, kun pokkareita olen sattunut parilla eurolla löytämään. Uusintaluku on ollut pitkään mielessäni, ja nyt vihdoin toteutin sen, kun luin sarjan aloittavan Naamioiden kaupungin. Kirja kertoo 15-vuotiaasta englantilaispoika Lucienista (jonka muistelin olleen nuorempi!), joka sairastaa syöpää. Eräänä päivänä hän nukahtaa lahjaksi saatu venetsialainen muistikirja kädessään ja löytää itsensä rinnakkaismaailma Taliasta, Bellezzan kaupungista. Talia, kuten nimestä voi päätellä, muistuttaa meidän maailmamme Italiaaa ja Bellezza Venetsiaa, mutta monet yksityiskohdat ovat toisin. Bellezzassa Lucien törmää ikäiseensä Arianna-tyttöön, joka on karannut kaupunkiin muuttaakseen elämänsä suunnan. Lucienille selviää, että hän on stravagantti, ihminen, joka pystyy kulkemaan maailmojen välillä. Tämä on kuitenkin vaarallinen asia, sillä renessanssimaailmassa liikuskelee monia, joilla on pahat mielessään. Vaikka pidin tästä tosi paljon lapsena, lähdin lukemaan tätä uudelleen vähän epäilevissä tunnelmissa. Epäilykset osoittautuivat turhiksi, sillä Naamioiden kaupunki on kestänyt hyvin aikaa ja on erittäin pätevä fantasiaseikkailu edelleen! Jotkut juonenkäänteet olivat rajumpia kuin muistelin, mutta toisaalta istuivat (vaihtoehto)historialliseen kontekstiin. Muistin kirjasta monia yllättävän tarkkojakin yksityiskohtia, mutta paljon olin myös unohtanut, minkä takia kirjan lukeminen oli jännittävää. Muistin lukiessa myös elävästi turhautumiseni, kun eräs pääjuonista oli loppuratkaisuaan myöten samanlainen kuin eräässä tarinassa, jota olin kirjaa ensimmäistä kertaa lukiessani suunnitellut :D Hahmoja kirjassa on todella paljon. Hieman ollaan vähän liian suuren hahmogallerian rajoilla, mutta Hoffman saa pidettyä paketin kasassa. Odotan todella innokkaasti, että pääsen lukemaan jatko-osia, koska muistelen niiden olleen vielä parempia kuin tämä ensimmäinen osa!
100 vuotta suomalaista animaatiota lähti kirjastosta mukaan herätelainana. Nimensä mukaan se on muhkea ja monipuolinen paketti suomalaisen animaation historiaa, tekijöitä ja nykypäivää. Vaikka osasinkin nimetä useamman suomalaisen animaation, opin kirjasta silti paljon uutta. Uutta tietoa oli esimerkiksi se, miten paljon animaation tekijöissä on ollut naisia jo 1960-luvulta alkaen! Myös suomenruotsalaisten tekijöiden suuri määrä yllätti. Kirja on visuaalisesti miellyttävä, vaikka fontti onkin todella pientä: en nähnyt lukea sitä kunnolla ilman silmälaseja :D Kirjan rakenteessa oli kuitenkin ongelma. Leinonen on valinnut lähestyä aihetta lähinnä temaattisesti, mikä johtaa siihen, että kirjassa on paljon toistoa. Luku animaatiosta televisiossa oli sellainen, jollainen olisin toivonut koko kirjan olevan: selkeän kronologisesti etenevä. Toki ymmmärrän, että esimerkiksi animaatiokoulutukselle Suomessa on haluttu antaa oma lukunsa, mutta kokonaisuutena teemalähtöisyys kronologian sijaan on historiikissa vähän outo valinta.
Herätelaina oli myös Henn Kimin sarjakuva I need art: reality isn't enough, joka puhutteli nimellään. Omaelämäkerrallinen sarjakuva käsittelee kasvua, rakkautta, mielenterveyttä ja sen ongelmia ja paikkansa etsimistä maailmassa. Kuvituksista tykkäsin, tekstiosuuksissa oli samaistuttavia hetkiä, mutta kokonaisuutena tämä ei koskettanut niin paljon kuin odotin tai toivoin.
Olen viettänyt melkein koko kesän Myrskyluodolla, joten oli haikeaa jättää sarjalle hyvästit sen viimeisen osan, Hyvästi Myrskyluodon, myötä. Sarjan edellisessä osassa tapahtunut traaginen käänne on tuonut Myrskyluodolla asuvalle perheelle suuren surun. Maijan on nyt vain selvittävä. Aika parantaa haavoja, mutta kuluvat vuodet tuovat mukanaan myös muutoksia, joissa Maijan on vaikeaa pysyä mukana. Tämä osa taisi käsittää kaikista pisimmän aikajänteen sarjan kirjoista, mikä puolestaan johti aikahyppäyksiin, mikä johti samanlaisiin ongelmiin kuin aiemmissakin kirjoissa. Tunnelma oli lähes koko kirjan läpi synkkä ja surullinen, toki ihan ymmärrettävistä syistä. Maijan tarinan päätös on haikea, mutta se sopii sarjan tunnelmaan hyvin. Vaikuttava päätös vaikuttavalle tarinalle. Koko sarja tulee todennäköisesti elämään mielessäni vielä pitkään.
Kerran kirjastossa käydessä huomasin kirjanäyttelyssä Omat lampaat -nimisen kirjan, ja koska rakastan lampaita, lainasin kirjan heti. Olen useamman kerran vitsaillut, että ryhdyn lammasfarmariksi, ja vaikka loppujen lopuksi en siihen ehkä oikeasti koskaan ryhdy, luinpa lampaankasvatusoppaan kuitenkin! :D (Toki tämä voi olla myös taustatutkimusta tulevaan kirjoitusprojektiin, se on ehkä katu-uskottavampaa kuin huvikseen lukeminen :D) Varmasti ihmiselle, joka oikeasti on kiinnostunut lampaiden kasvattamisesta ja hoidosta tämä kirja on oikeasti hyödyllinen. Itse nautin lähinnä kuvista ja uusista lammasfaktoista.
Virginia Woolfin
Orlandon luin Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, postaus
täällä.
Kirjahyllyä katsellessani tajusin, että Anna Oikarisen Vasilisa oli ollut hyllyssäni pienen ikuisuuden, joten päätin lukaista sen muiden kirjojen välissä. Sarjakuva on Oikarisen taidekoulun päättötyö, ja kertoo noita-akka Baba Jagan oppitytöstä Vasilisasta. Vasilisa suhtautuu noituuteen intohimoisesti, mutta hänen taitonsa ovat vielä vaillinaiset. Baba Jagan tehtävä vie Vasilisan vaaralliseen metsään, jossa hän törmää liikemieheen nimeltä Lumikki. Pian selviää, että he molemmat ovat suuressa vaarassa. Vasilisassa on paljon asioita, joista pidin. Satukuvastolla leikitteleminen toimii aina, ja tarina on muutenkin viihdyttävä. Piirrostyylistäkin tykkäsin, hahmot ovat ihanan ilmeikkäitä! Jonkin verran tarinassa oli kohtia, joiden paikka tarinassa ei tuntunut täysin oikeutetulta. Romanssi ei myöskään oikein vakuuttanut minua. Vasilisa on kuitenkin oikein hyvä teos, ja siitä on hyvä jatkaa eteenpäin. Toivonkin, että Oikarisen teoksia tulee lisää, ja saan nähdä hänen kehitystään. (En voi suoranaisesti sanoa tuntevani tekijää, mutta olen ollut hieman tekemisissä hänen kanssaan. Mielipiteeni teoksesta on kuitenkin niin objektiivinen kuin mahdollista.)
Herätelainateema jatkuu, sillä Magali le Huchen Nowhere girlin lainasin lähinnä nimen ja takakannen Beatles-maininnan perusteella. Omaelämäkerrallinen sarjakuva kertoo le Huchen esiteini-iästä, kun uudelle kouluasteelle siirtyminen aiheuttaa hänessä voimakasta ahdistusta. Myös murrosikä ahdistaa, mutta onneksi pahaa oloa helpottaa hieman The Beatlesin löytäminen ja musiikkiin uppoamaan. Nowhere girl on hyvin surumielinen kirja lapsuuden loppumisesta ja mielenterveydestä, mutta loppujen lopuksi teoksessa on toivoa paremmasta. Beatlesilla oli ilokseni aika suuri rooli kirjassa. Melkein huvitti, miten hyvin tunnistin itseni tarinasta, vaikka en kaikkiin le Huchen kokemuksiin samaistunutkaan. 11-vuotiaan tytön hurahtaminen korviaan myöten Beatlesiin taitaa olla universaali kokemus, sen verran samanlaiselta oma hurahtamiseni aikoinaan tuntui :D Oikeastaan ainoa asia, mistä kirjassa en ihmeemmin pitänyt, oli sen fonttivalinta. Se oli pienikokoista ja siksi välillä raskaslukuista.
Tom Gauldin sarjakuviin olen törmännyt netissä usein. Revenge of the librariansin humoristiset stripit keskittyvät kirjoihiin, lukemiseen ja kirjoittamiseen. Mikäli siis yksikin näistä aiheista kiinnostaa, suosittelen tarttumaan tähän! Sarjakuvissa käsiteltiin myös jonkin verran korona-aikaa. Pohdiskelinkin lukiessa sitä, miltä koronasta lukeminen tulevaisuudessa tuntuu. Tällä hetkellä koko kauhea eristysaika tuntuu lähinnä kaukaiselta unelta, mutta silti sarjakuviin tallennetut tunteet ja tapaukset herättivät outoja tuntemuksia, joita on vaikea sanoittaa. Lukukokemus oli kuitenkin ehdottomasti positiivisen puolella. Jonkin verran kirjassa on toistoa ja samojen vitsien kierrätystä, mutta minua se ei haitannut oikeastaan yhtään! Nauratti välillä ihan ääneenkin.
Vaikka minua ärsyttää kirja kirjalta enemmän Tommi Kinnusen kirjojen kurjuudessa rypeminen, Kinnusen uusin on aina lukulistallani. Edellinen teos
Pimeät kuut oli mielestäni heikointa Kinnusta, joten suhtauduin
Kaarnaan varauksella.
Kaarna keskittyy naisten sotakokemuksiin ja -traumoihin, vähän samalla tavalla kuin
Ei kertonut katuvansa. Tarina kulkee kahdessa aikatasossa. 2000-luvun alussa Laina tekee kuolemaa, ja hänen poikansa Martti on kutsunut siskonsa Eevan ja Maijan pohjoiseen hyvästelemään äitiä. Siskot eivät kuitenkaan halua muistella Martin tavoin menneitä ja kantavat kaunaa äidilleen, joka teki heidän lapsuudestaan vaikean ja tuskaisen. Toisessa aikatasossa tapahtumia katsotaan Lainan näkökulmasta. Sodan julmuudet tunkeutuivat Lainan elämään väkivaltaisesti ja mursivat hänen mielensä, mutta naisten sotatraumoja ei otettu huomioon. Vain miehet saivat puhua keskenään traumoistaan, ja heidän käsityksensä mukaan naiset eivät käyneet sotaa ollenkaan.
Kaarna on taattua Kinnusta siinä mielessä, että kaikki oli synkkää, kurjaa ja ankeaa. Erotuksina aikaisempiin kirjoihin tosin oli se, että Lainan kohtaama väkivalta oli vielä hirveämpää kuin mikään aikaisempi, mitä olen Kinnusen kirjoista lukenut. Toisaalta ymmärrän kirjan synkän tunnelman, eipä noin traumaattisten tapahtumien värittämästä elämästä kovin hilpeää teosta saa. Kirja menee välillä niin inhottavaksi, että sen kuuntelussa oli pakko pitää välillä taukoja. Sinänsä kyllä arvostin sitä, että joka yksityiskohtaa ei tuotu esiin. Lukija tajuaa kyllä, vaikka jotain jätettäisiin rivien väliin. Kerrontaratkaisusta, jossa tarinalinjat kulkevat vastakkaisiin suuntiin, pidin erityisesti. Vaikka joitain paljastuksia vihjailtiin mielestäni vähän liikaa vähän liian aikaisin, rakenne oli erittäin toimiva. Kinnusen kieli ei myöskään ikinä petä. Tuntuu, että erityisesti kuunneltuna se pääsee oikeuksiinsa. Naishistorian fanina (kehtaanko sanoa että jopa tutkijana, kun graduni liittyy aiheeseen :D) naisten sodan näkökulma on kiinnostava, vaikkei ehkä sinänsä minulle uusia näkökulmia tarjonnutkaan. Olen kuitenkin jo pitkään ollut sitä mieltä, että muustakin kuin sodasta ja jälleenrakennusajasta voisi kirjoittaa. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että päässäni
Kaarna alkoi sekoittua vähän
Neljäntienristeykseen.
Kaarnan päähenkilö Lainassa on nimeä myöten paljon samaa kuin
Neljäntienristeyksen Lahjassa, ja miljöökin oli hyvin samankaltainen (ellei jopa täysin sama!). Olisi virkistävää nähdä Kinnuselta johonkin muuhun aikaan, kenties jopa nykypäivään sijoittuva teos. Kyllä kaikkiin ajankohtiin mahtuu kurjuutta ja rypemistä, jos se on hänelle tarinan edellytys.
Myös
Selja-sarjan uusintaluvusta olen haaveillut vuosia, ja nyt oli viimein sen aika. Tämän ensimmäisen osan olen lukenut mielestäni useamman kerran (tosin en ehkä ihan kokonaan, koska en löytänyt merkintöjä lukupäiväkirjoista), ja omassa hyllyssäkin tämä on ehtinyt olla yli 10 vuotta. Sarjan on sanottu olevan Suomen
Pikku naisia, ja vertaus on kyllä osuva ainakin tämän ensimmäisen osan kohdalla. Keskiössä on kirjan nimen mukaisesti Seljan perheen neljä tytärtä, teatterista haaveileva Kris, temperamenttinen ottotytär Margarita, kirjailijan urasta haaveileva Virva ja käytännöllinen pikku Dodo. Äidittömiksi jääneet tytöt saavat heti alkusivulla kuulla melkoisen uutisen, kun isä ilmoittaa menevänsä uusiin naimisiin. Rea-äitipuoleen suhtautuminen on tyttöjen puolelta aluksi kylmää ja uusi perhedynamiikka tuntuu hankalalta, mutta pikku hiljaa he tottuvat tilanteeseen. Ihana
Seljan tytöt! Sydämessäni tuntui todella lämpimältä, kun palasin kirjaan pitkästä aikaa ja syvennyin siskosten iloihin ja suruihin. Muistin tämän osan juonen kaikista parhaiten, mutta paljon olin ehtinyt myös unohtaa. En muista, onko tulevissa osissa yhtenäisempi juoni, tässä ainakin tarinankerronta oli melko episodimaista.Toki pidempiäkin tarinalinjoja on, kuten Rean hyväksyminen osaksi perhettä ja Margaritan taustojen selvittäminen. Tyylikin toi mieleen Alcottin sarjan. Koska kirja sijoittuu 50-luvulle, tuntuu se tietyssä mielessä modernilta, ainakin jos vertaa amerikkalaisiin tyttökirjaklassikoihin. Viehättävää patinaa ja ajankuvaa tässä silti on, pidin erityisesti pienistä, arkisista yksityiskohdista. Jonkinlainen utopia tämä kuitenkin taitaa olla. Minun on vaikea uskoa, että pikkukaupungissa meksikolaistaustaiseen Margaritaan suhtaduittaisiin niinkin neutraalisti kuin kirjassa häneen suhtaudutaan. Toki häneen kohdistuu jonkin verran eksotisointia ja eteläiseen temperamenttiin vetoamista, mutta avointa, vihamielistä rasismia ei ole. Romanttisia kuvioita ei tässä osassa vielä kauheasti ollut, mitä nyt vähän kolmiodraamaa ja vispilänkauppaa, mutta se oli ihan virkistävää. Odotan innolla tulevia seikkailuja Seljojen parissa! (Hauska yksityiskohta: tytöt perustavat kirjassa teatterikerhon ja esittävät Topeliuksen näytelmän
Kypron prinsessa. En muista törmänneeni kyseiseen näytelmään missään muualla kuin tässä kirjassa, mutta sattumalta tänä kesänä töissä löysin julisteen Kansallisteatterin produktiosta 1900-luvun alkuvuosilta!)
*********
Heinäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:
6. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle: Orlando (ainakin osa tapahtumista)
26. Kirjan nimessä on sana kirja: Omat lampaat: Pienlampurin käsikirja
27. Kirja kertoo jälleenrakentamisesta: Kaarna
28. Kirjailija on Välimeren maasta: Nowhere girl (Ranska)
Heinäkuu oli varsin vauhdikas kuukausi. Pari ensimmäistä viikkoa kesälomailin, ja vaikka ne olivat enemmän suoritus- kuin pötkötyspainoiset kaksi viikkoa, kesäloma oli ihana. Kävin kotikotona, mummolassa ja jopa Tukholmassa, viimeksi mainittu oli ensimmäinen ulkomaanmatkani sitten vuoden 2018! Lisäksi heinäkuun aikana piipahdin Finnconissa ja kävin Linnanmäellä, vierailin festareilla ja näin kotimatkalla rusakonpoikasia. Töitäkin tein, tosin siellä menoa on hidastanut toimimaton tekniikka. Heinäkuussa en kauheasti ehtinyt hidastella, ja sama meno on jatkunut elokuussakin (siitä kertonee se, että tämänkin postaus ilmestyy vasta nyt...). Mutta sellaista kesä on, ja nautin siitä!
