Tammikuussa 2026 luin kuusi kirjaa (1590 sivua), joista yksi oli spefiä, yksi sarjakuva, kaksi tietokirjaa ja yksi e-kirja.
Bettelheim, Bruno: Satujen lumous, merkitys ja arvo 392 s.
Gottfredson, Floyd: Vaarallinen Mikki: Floyd Gottfredsonin hurjimmat sota-ajan tarinat 128 s.
Salama, Annukka: Sulamispiste 359 s.
Harpman, Jaqueline: En ole koskaan tuntenut miehiä 221 s.
Sheff, David: Yoko Ono: elämäkerta 399 s.
Tikkanen, Henrik: Kulosaarentie 8, Kulosaari, puh. 35 (Osoitesarja #1) 91 s. (e-kirja)
kotimaisia: 2
käännöskirjoja: 4
omasta hyllystä: 0
kirjastosta: 5
muualta: 1
Vuosia sitten kuuntelin Yle areenasta Olipa kerran -podcastin, joka kertoi tuttujen satujen historiasta ja merkityksestä. Jokaiseen jaksoon sisältyy psykoanalyysinurkka, jossa käsitellään sadun sisältöä psykoanalyysin keinoin käyttäen lähteenä Bruno Bettelheimin Satujen lumous, merkitys ja arvo -teosta (suom. Mirja Rutanen). Olen vuosia halunnut lukea tämän teoksen, en niinkään saadakseni siitä uusia oivalluksia, vaan lähinnä kuriositeettinäkökulmasta. Bettelheim käsittelee kirjassaan satujen psykoanalyyttistä puolta niin temaattisesti kuin yksittäisten satuesimerkkien kautta. Hänen suurin teesinsä on se, että lapsi tunnistaa piilotajuntansa kautta kautta saduissa näkymättömissä olevat psykoanalyyttiset rakenteet, ja ne auttavat häntä kasvamaan ja kohtaamaan oman elämänsä haasteet. Heti kättelyssä on tietysti sanottava, että minä en ole psykologi vaan kulttuurihistorioitsija ja sivuainefolkloristi, joten en osaa sanoa, kuinka paljon psykoanalyysissä ja/tai Bettelheimin teorioissa loppujen lopuksi on sellaista, mikä nykyään psykologian alalla tunnistetaan päteväksi tieteeksi, mutta itse ainakin pyörittelin Bettelheimille aika paljon silmiäni. Tämä kirja meni nimittäin aika monesti melko sakeanpuoleiseksi. Ei kaikessa voi olla kysymys seksuaalisuudesta ja oidipaalisista komplekseista :D Mikäli Bettelheim oliis yhä elossa, kehottaisin häntä menemään ulos ja koskemaan ruohoa. Väkisinkin vertasin tätä pari vuotta sitten lukemaani Clarissa Pinkola Estésin Naiset jotka kulkevat susien kanssa -kirjaan, joka myös käsittelee satuja psykoanalyysin näkökulmasta. En pitänyt Estésin kirjasta, ja iso tekijä siinä oli se, että kirja oli todella raskaslukuinen. Sen takia Bettelheimin kirja yllätti siinä, miten populaari ja helposti ymmärrettävä se oli. Vaikka Bettelheimin teoriat toistavat itseään aika paljon, erilaiset symboliikat ja piilomerkitykset olivat ihan mielenkiintoisia. Ärsyynnyin vain siihen, miten hän esittää näkemyksensä ainoina oikeina faktoina, ja kaikki muut versiot saduista kuulemma tuhoavat lapsen kehityksen. Mietin myös monesti, kuinka paljon Bettelheimin sukupuolella on tekemistä hänen ajatustensa kanssa. Hänen mukaansa esimerkiksi peniskateuden käsitettä kyseenalaistavat lähinnä "radikaalifeministit". Ok, Bruno, ok. Jotain mystistä ja alitajuista saduissa kyllä on, sitä en kiistä: miksi muuten samat motiivit ja juonirakenteet toistuisivat ajasta toiseen ja ympäri maailmaa? Sadut myös opettavat lasta ymmärtämään maailmaa, sekin on totta. Olen Bettelheimin kanssa samaa mieltä myös siitä, että lapselle lukeminen ja tämän mielikuvituksen tukeminen on äärimmäisen tärkeää. Viihteenä Satujen lumous toimi ihan hyvin, mutta sen tieteellinen puoli jäi vähän hähmäiseksi.
Kirjastossa käydessäni satuin huomaamaan hyllyllä kokoelman Floyd Gottfredsonin sodanaikaisia Mikki-sarjakuvia, ja otin sen mukaani. Mikki Hiiri ei ole mikään lempihahmoni Disney-sarjakuvauniversumista, mutta joistain Gottfredsonin sarjakuvista pidin lapsena kovasti. Vaarallinen Mikki -kokoelmassa (suom. Antti Hulkkonen) on joukko Gottfredsonin sarjakuvia, jossa Mikki joutuu sotatoimien pyörteisiin tavalla tai toisella. Yhteistä on se, että aina Mikki on nokkelampi kuin viholliset ja onnistuu päihittämään katalat suunnitelmat. Sarjakuvat ovat varsin vauhdikkaita ja välillä ihan hauskojakin. Aikuislukijaa jäi vaivaamaan sarjakuvien yksinkertaisuus ja "helppous", varsinkin, kun ottaa huomioon, että Gottfredson on tehnyt myös oikeasti hyviä ja kiinnostavia tarinoita (kuten Mustakaapu). Myös vieraisiin kulttuureihin kohdistuva eksotisointi ja rasismi jätti kitkerän maun suuhun, vaikkei niin yllättänytkään tässä kontekstissa. Pidin kyllä tietystä kaoottisuudesta, joka näissä pilkahteli: sellaista ei nyky-Disneyllä (varsinkaan Mikki-sarjiksissa) juuri näe. Historiallisena kuriositeettina ja propagandavälineenä kiinnostava, sarjakuvina ei ehkä niinkään.
Vaikka Annukka Salaman edellinen teos oli vähän pettymys, odotukset uutuusteos Sulamispisteelle olivat korkealla, olkoonkin, että jääkiekko ei kiinnosta minua yhtään. Kirjan päähenkilö on Oliver "Olli" Järvinen, joka treenaa julkisesti hiihtoa ja jääkiekkoa salaa. Kun Ollin taidot paljastuvat, hän saa koepaikan nuorten maajoukkuueesta ja pääsee opiskelemaan urheiluun painottuvaan sisäoppilaitokseen. Täydestä tuntemattomuudesta kaiken maailman silmien eteen sinkoutuminen ei ole helppoa, ja entistä tuskaisempaa on, että Ruotsin maajoukkueen nuori lupaus, ruotsinsuomalainen Niklas Gauffin, on turhauttavan voimakas vastustaja. Ja kaiken lisäksi vielä turhauttavan komea. Vaikka minulla oli huolia kirjan suhteen, Sulamispiste oli onneksi parempi kuin Asioita, joista en tiennyt pitäväni. Aluksi minua häiritsi tarinan epäuskottavuus (muutenkin kuin utopisen avarakatseisten teinikiekkoilijoiden osalta), mutta kun Ollin ja Niklaksen suhde alkoi kehittyä, pääsin itsekin kirjaan paremmin mukaan. Loppupuolen paljastus Ollin isän henkilöllisyydestä jäi ehkä vähän turhan kevyelle käsittelylle: näin iso asia olisi ansainnut isomman roolin tarinassa. Kieli ja kerronta oli myös mielestäni jotenkin turhauttavan yksinkertaista. En muista kiinnittäneeni Salaman kirjoissa tällaiseen huomiota aikaisemmin. Salamalle tyypillisesti hahmojen väliset kemiat ja dialogit ovat kirjan parasta antia. Häikkä oli lempihahmoni, maailma tarvitsisi enemmän hänen kaltaisiaan ihmisiä. Ja toki kirja saa pisteet siitäkin, että luin kirjan parissa päivässä loppuun, vaikka jääkiekko ei kiinnosta minua yhtään. Satu Ovaskaisen kuvitus oli kiva lisä kirjaan. Enemmän kuvitettuja (YA-)kirjoja maailmaan!
Kirjasomessa paljon näkynyt Jaqueline Harpmanin dystopia En ole koskaan tuntenut miehiä (suom. Nana Sironen) päätyi omallekin lukulistalleni. Luullakseni lukukokemus on parhaimmillaan, kun siitä tietää mahdollisimman vähän, joten pyrin olemaan tässä mahdollisimman vähäsanainen. 49 naista ja yksi tyttö elävät maan alla olevassa bunkkerissa. Heitä vahtivat miehet, jotka eivät puhu heille, mutta vartioivat heidän jokaista liikettään. Kun pääsin kirjan loppuun, en tiennyt, olinko vain vaikuttunut vai vaikuttunut ja vihainen :D Mieleen tämä kirja ehdottomasti jää: olen lukemisen jälkeen ajatellut sitä tosi paljon, ja lukemisesta kuitenkin on tässäkin vaiheessa jo viikkoja. Kirjassa oli jotain samankaltaista häiritsevyyttä kuin Chi Ta-Wein Kalvoissa, mutta tämä on kyllä ihan omanlaisensa teos. Vaikka odotukseni olivat ehkä liian korkealla ja eivät täysin täyttyneet, on tämä kuitenkin kiinnostava kirja täynnä voimakkaita yksityiskohtia.
David Sheffin Yoko Onon elämäkerta (suom. Arja Kantele & Ulla Lempinen) kiinnitti huomioni kirjastossa. Ottaen huomioon, että olen ollut kovan luokan Beatles-fani viimeiset 15 vuotta ja tiedän aika paljon kyseisestä bändistä ja ihmisistä sen ympärillä, tunsin Yoko Onoa aika huonosti, hävettävän huonosti jopa. Tiedän hyvin paljon hänen elämästään John Lennonin kanssa, ja mitä hän yhteisten vuosiensa Lennonin aikana teki, mutta hänen uransa ennen sitä tai sen jälkeen oli melko lailla hämärän peitossa. Ja paljon hän on ehtinytkin tehdä! Varakkaan mutta tunnekylmän japanilaisperheen tytär varttui Japanissa ja Yhdysvalloissa ja tunsi itsensä molemmissa ulkopuoliseksi. Sotatraumoja ja yksinäisyyden värittämää lapsuutta ja nuoruutta Ono kanavoi taiteeseensa, josta tuli hänen selviytymiskeinonsa. Oli Onon taiteesta mitä mieltä tahansa, ei voi väittää vastaan siihen, että hän on ollut edelläkävijä. Esimerkikis kirjassa usein esiin nostettu Cut piece -teos on todella ravisteleva feministinen kannanotto edelleen. Taide on ollut Onolle pelastusrengas, jonka avulla hän on selvinnyt elämänsä mustimmista hetkistä, ja niitä hetkeä hänen elämässään on tosiaankin riittänyt. Kaikkein kammottavinta oli kuitenkin lukea Lennonin murhan jälkeisestä ajasta, joka ei todellakaan ollut mitään hiljaista suruaikaa, vaan raakaa, pelottavaa ja ahdistavaa tilannetta päivästä päivään. On pieni ihme, että sellaisesta helvetistä on selvinnyt järjissään. Kirjailijan kaikkitietävä sävy ärsytti toisinaan. Vaikka hänellä onkin taustallaan vuosikymmenten mittainen ihmissuhde Yokon kanssa, välillä epäilytti, laittaako Sheff itse sanoja kohteensa suuhun (vaikka kirjassa toki kattavat lähdeluettelot onkin, siitä pisteet). Sheff sortuu varsinkin kirjan loppupuolella
lähinnä luettelemaan erilaisia töitä ja näyttelyitä, ja tätä oli
melkoisen puuduttavaa lukea. Kielellisesti tässä oli myös joitain
kömpelyyksiä, mutta en tiedä, johtuivatko ne alkuteoksesta vai
käännöksestä. Esipuheessa kirjailija lupaa antaa rehellisen kuvan kohteestaan, ja arvostan tätä tietysti suuresti: onhan Ono popkulttuurin vihatuimpia naisia, johon on kohdistunut järjettömät määrät täysin tarpeetonta vihaa. Silti mietin, mahtaako Sheffin näkemys olla ainoa totuus, vaikka hän kovasti niin antaakin ymmärtää. Esimerkiksi May Pangin Rakasta Johnia moititaan kirjassa rahastukseksi ja mustamaalaukseksi. Pangin kirjassa oli omat ongelmansa, ja se luo kuvan Onosta totaalisena ihmishirviönä, mutta minua häiritsi se, miten Sheff tuntuu täysin mitätöivän Pangin kokemukset pelkkänä rahanahneutena. Totuus on tuskin niin mustavalkoinen. Mutta kirjan kohteena olevan ihmisen elämä on mielenkiintoinen, siitä ei pääse mihinkään, oli Yoko Onosta mitä mieltä tahansa. Valaiseva lukukokemus!
Henrik Tikkasen Osoitesarjan avaava Kulosaarentie 8 (suom. Elvi Sinervo) valikoitui luettavaksi lähinnä siksi, että se oli lyhyt e-kirjana. Vaikka takaraivossani kummittelikin Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinassa piirtämä kuva aviomiehestään (joka ei järin imarteleva ole), päätin antaa Henrikillekin mahdollisuuden. Kulosaarentie 8 keskittyy Henrik Tikkasen nuoruusvuosiin varakkaan suomenruotsalaisen perheen lapsena. Raha ei tosiaankaan tuo onnea, ja Tikkasen vanhemmat keskittyvätkin lastenkasvatuksen sijaan sivusuhteisiin ja päihteisiin. Tämä vaikuttaa väkisinkin myös perheen lasten elämiin. Sodat ovat viimeinen naula monen arkkuun. Vanhat rakenteet tutisevat, ja kulosaarelainen eliitti yrittää pysyä kyydissä. Kulosaarentie 8 on yhden suvun kautta kerrottu tarina suomenruotsalaisen yläluokan tyhjyydestä ja sisäänpäinkääntyneisyydestä. En tiedä, missä menevät Tikkasen autofiktion ja totuuden rajat, mutta kovin suopeaa kuvaa hän ei lapsuudenperheestään ja kulttuuriympäristöstään anna. Tämä muistutti minua jonkin verran Edwar st. Aubynin Patrick Melrose -sarjaa (1-3 & 4-5), joka myös käsittelee yläluokan mädäntyneisyyttä pisteliään ironian kautta. En ehkä varsinaisesti pitänyt tästä kirjasta: Tikkasen kertojanääni on melkoisen sietämätön, ja välillä oli hankala seurata kirjan aikajanoja (tosin jälkimmäinen ongelma voi johtua ihan lukuformaatistakin, e-kirjan lukeminen juna-asemalla ei aina ole se keskittynein hetki), mutta jotenkin tykästyin sen kyynisyyteen ja provosoivaan, instituutioita kunnioittamattomaan tyyliin. Jotain kertonee se, että olen lukenut jo sarjan toisen osan ja kolmas on kesken, mutta niistä lisää joskus myöhemmin.
*********
Tammikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:
9. Kirjassa on jääkiekkoilija: Sulamispiste
30. Kirjan päähenkilön vanhemmat ovat kadonneet tai muuten poissa: En ole koskaan tuntenut miehiä
39. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin: Kulosaarentie 8
Tammikuussa oli oma tahmeutensa, mutta suurimmaksi osaksi se ei ollut niin paha kuin pelkäsin. (Esimerkiksi viime vuoteen verrattuna, kummasti kuulkaa helpottaa, kun ei tarvitse tehdä gradua tai käydä muita vastaavia turbulensseja uudelleen läpi.) Rakastan talvea, ja tammikuu tarjosi talvisäitä siitä nauttivalle. Tammikuussa oli myös melkoisesti sosiaalista elämää: parina viikonloppuna oli ystäviä kylässä, ja kuun vaiheessa matkustin pidennetyksi viikonlopuksi opiskelukaupunkiin. Jossain töiden ja sosiaalisen vapaa-ajan välissä ehdin edioida P:n loppuun ja lähettää sen kustantamoon. Hurjan jännää!
Tammikuun biisi on Harmony sistersin Sulle salaisuuden kertoa mä voisin. Lauloimme tätä kuorossa, ja sitten se onkin soinut satunnaisen epäsäännöllisesti päässä. Kiva biisi laulaa ja kuunnella!
