Mitä tapahtui vuonna 2014?

(Joulukuun luetut tulee tammikuussa, koska haluan tehdä tämän postauksen nyt.)

Vuonna 2014

-luin paljon kirjoja (siitä lisää myöhemmin)

-kävin ensi kerran Finnconissa 

-tapasin ihkaelävän risinglaisen

-vietin elämäni parhaan viikon riparilla

-luin ensimmäisen kerran englanniksi yhtään mitään

-olin elokuvissa itkeä vollottamassa=katsomassa TFIOSia

-löysin Kate Bushin, Ed Sheeranin ja Marina and the Diamondsin

-runoni julkaistiin Lukufiiliksessä (2/14)

-piirrostyylini muuttui

-kirjoittaminen oli hankalaa, mutta hyvää tekstiä syntyi

-tanssin

-perustin blogin

Vuonna 2014

-luin yhteensä 141 kirjaa

-eniten kirjoja luin toukokuussa (16)

-vähiten luin marraskuussa (7)

-uusintalukuja oli 10 kappaletta

-lukemistani kirjoista 80 oli spefiä (Risingin luokittelun mukaan)

Nyt on aika laittaa kirjoja järjestykseen. (Vaikeaa!) Luokittelu seuraaviin kategorioihin:

Vuoden 2014

- paras sarja (Kaikki sarjan kirjat luettu tämän vuoden aikana.)

- paras uutuuskirja (Ilmestynyt siis vuonna 2014, suomennoskin tänä vuonna lasketaan.)

- paras kotimainen 

- paras käännöskirja

- paras klassikko 

- surullisin kirja (Mikä kirja itketti eniten?)

- huonoin kirja

- yllättäjä (Kirja, josta en odottanut pitäväni, mutta joka olikin hyvä)

- paras spefikirja

- paras ei-spefikirja

- paras uusintaluku (Minkä kirjan uusintaluku oli paras?)

- paras kirjailija (Kirjailija, johon tutustuin tänä vuonna.)

- odotetuin kirja (Kirja, jonka ilmestymistä odotin eniten.)

- joka kuukauden paras kirja (Eli 12 parasta kirjaa, jotka luin tänä vuonna.)

Paras sarja

Vaikea valinta heti alkuun. Vaihtoehtona kun olisi Nälkäpeliä, Faunoideja, Väristystä... Voittajaksi selviää kuitenkin kesälomani koukuttaja, Salla Simukan Lumikki-trilogia. Lumikissa on kaikki kohdallaan, hahmoista juoneen. Pienet epäloogisuudet voi antaa anteeksi.

Paras uutuuskirja

Tämäkin vaikea, mutta titteli menee Maria Turtschaninoffin Maresille. Lyhyt kirja, mutta niin vaikuttava. Itse en pitänyt kirjailijan edellisestä teoksesta, Anachésta, joten kirja oli iloinen yllätys. Helppolukuinen, muttei helppo tarina. Upea, palkintonsa ansainnut. 

Paras kotimainen

Vaihtoehtoja on monta, mutta "palkinto" menee Annukka Salaman Käärmeenlumoojalle. Kirjaa on kehuttu, eikä suotta. En arvannut sen olevan hauska, joten mahtavasta huumorista ja hahmoista pisteet Salamalle. Myös kirjan idea ja faunoidit ovat kiehtovia. 

Paras käännöskirja

(Voisin lopettaa jokaisen kohdalla valinnanvaikeudesta valittamisen. Eivätköhän kaikki tiedä sen jo valmiiksi...) Daniel Handlerin Ja sen takia me erosimme oli ihanan erilainen kirja, joten nimitys menee sille. Harvoin sitä saa luettavakseen yhtä hienosti kuvitettua nuortenkirjaa. Idea on loistava ja kirja on hyvä. Kirjassa on huumoria, mikä oli itselleni yllätys aiheen huomioon ottaen. 

Paras klassikko

Klassikoista paras oli Jane Austenin Järki ja tunteet. Elinor ja Marianne ovat hurmaavia hahmoja, ja lukija milloin nauraa, milloin itkee ja milloin kihisee kiukusta. Myös elokuva on varsin ihastuttava. 

 

Surullisin kirja

Käsi pystyyn, joille tulee yllätyksenä! Vaikka olen vuoden mittaan vuodattanut kyyneleitä monen kirjan kanssa, voittaja on kuitenkin John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe. Koukuttava, hauska, ihana, kamala, itkettävä. Kävin myös katsomassa elokuvan, ja siellä tuli itkettyä kahdesti enemmän, olisiko syynä ollut tarinan tuttuus? Ostin kirjan myös (elokuvakannella!) itselleni ja luin sen syyskuussa uudelleen. 

Huonoin kirja

Tätä ei tarvinnut miettiä!

Vuoden huonoimman kirjan nimitys jaetaan neljän kirjan kesken. Nämä ovat kirjallisuuden pohjasakkaa, huonosti kirjoitettuja ja ajateltuja. Hyvä Stephenie Mayer, vampyyrit eivät kimalla. Mulla oli kesällä selvästikin jokin mielenhäiriö, sillä kesällä luin koko Twilight-sarjan. Ajattelin, etteivät kirjat ole välttämättä niin huonoja, kun aina väitetään. Ja pah, täyttä sontaa kaikki. Lukeneet, tiedätte. Lukemattomat, älkää edes vaivautuko. Asiasta jalkapalloon: kirjoitin saniksessa syksyllä Meyerin tyylillä katkelman omasta novellistani. Voisin postata sen ensi vuonna, mikäli kiinnostaa :)

Yllättäjä

Tessa Grattonin Veritaika. Kirja, jonka luulin olevan "ihan ku tvailait", mutta joka osoittautui erittäin hyväksi, jännittäväksi ja erilaiseksi tarinaksi, joka jäi mieleen.

Paras spefikirja

Paras spefikirja on iloisesti yllättänyt Aino Kallaksen Sudenmorsian, jonka luin koulua varten. Aalon tarina on kiehtova, vaikka kieli on vaikeaa. Kiinnostavaa, suomalaista spefiä vuodelta 1928!

Paras ei-spefikirja

Luin paljon vaikuttavia ja hienoja ei-spefikirjoja, mutta titteli menee Janne Tellerin kirjalle Samantekevää, joka on ahdistavin kirja ikinä. (tai jonka olen itse lukenut...) En voi sanoa enempää. Lukekaa itse ja ymmärtäkää. 

Paras uusintaluku

Cornelia Funken Mustesydän. Mustemaailma-sarja on mulle tosi rakas, ja luin tammikuussa kouluprojektiin uudelleen sen ainoan osan, jota en omista. Loistava kirja, mahtavat muistot. 

Paras kirjailija

Cassandra Clare voitti sydämeni TMI:lla. Niin taitava kirjoittaja, niin hyviä kirjoja. Haaveena olisi lukea muitakin kirjoja Clarelta kuin TMI, mutta vähän kielitaidon kanssa pelottaa. Kannustusta on kuitenkin tullut, joten ehkäpä joskus :)

Odotetuin kirja

Cornelia Funken Veljeni peloton on kirja, jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Reckless ei ole Funken parhaita kirjoja, mutta kun kyseessä on Cornelian kaltainen kirjailija, pitäähän sitä kirjaa odottaa! Nyt viimeistä osaa vahtaillaan ilmestyväksi. 

Vuoden 2014 12 parasta kirjaa 

Kirjat ovat aikajärjestyksessä. 

1. J.S. Meresmaa: Mifongin aika

2. Suzanne Collins: Nälkäpeli

3. Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

4. Ruta Sepetys: Harmaata valoa

5. Salla Simukka: Toisaalla

6. Maggie Stiefvater: Väristys

7. Astrid Lindgren: Kati Amerikassa 

8. Laini Taylor: Karou, savun tytär

9. Cassandra Clare: Lasikaupunki

10. Agatha Christie: Kuolema ilmoittaa lehdessä

11. Kerstin Grier: Smaragdinvihreä

12. Maria Turtschaninoff: Maresi

Olipas tuskastuttavan vaikeaa. 

Vuoteen on siis mahtunut monenlaista, ja toivottavasti ensi vuoteenkin. Pysykää linjoilla! Eipä tässä sitten muuta kuin:

Lasisipulissa ja Celestine kiittävät ja toivottavat hyvää uutta vuotta 2015!!

Kirjallista ja kuvallista

Olen selvästikin ollut koko vuoden oikein kiltti, koska kirjapaketeista paljastui erittäin mieluisia juttuja. (...ja olen lukenut kaikki, yhtä lukuunottamatta. En höpöttele kirjoista hirveästi tässä, säästellään jotain kirjakatsaukseenkin :))

Sananlaskuista kertova kirja on kiinnostava ja mielenkiintoinen, ja löytyipä kirjasta muutama sanonta, jota en ollut koskaan kuullutkaan. Näppärä hakuteos.

Mä olen roikkunut kirjaston varausjonossa lokakuusta asti, kieli pitkällä odottanut Maresia. Ilmeeni oli varmaan näkemisen arvoinen, kun kirja paljastui paketista. Sen voin sanoa kirjasta jo nyt, että on palkintonsa ansainnut.

Kate Bushin elämänkerta oli iloinen yllätys. Kirja ei sorru turhaan jaaritteluun, vaan pysyy asiassa. Hyvä paketti, tarjoaa hyvin tietoa fanille ja vähemmän fanille. Lainaus kirjasta: "Vuoden -81 viimeiset kuukaudet Kate pysyi poissa studiosta latautuakseen jälleen henkisesti. Matkalla Loch Ness-järvelle järvihirviöstä ei näkynyt vilaustakaan, mutta sen sijaan Kate mahdollisesti havaitsi ufon." Oheinen kohta herätti hieman hilpeyttä. Tuossa kirjassa on ihana kansikuva, Kate on kaunis :)

Koska Tähtiin kirjoitettu virhe oli jotain niin ihanan kamalaa, toivoin lahjaksi Greenin uutta (tai vanhaa, miten sen haluaa käsittää) kirjaa. Tätä en ole vielä ehtinyt lukea, mutta kantta olen ihastellut. Se on niin hieno! Keltainen selkämys näyttää hyvältä hyllyssä. Nimestä en pidä.

Loppuun vielä se kuvallinen osuus. Mä en ole nähnyt muita Audrey-elokuvia kuin My fair ladyn, mutta nytpä tilanne korjaantuu. Plus boksissa on yksi musikaali, Funny Face. Saas nähdä, laulaako Audrey siinä itse, vai onko lauluosuudet dubattu niinkuin My fair ladyssa. 

Lisäksi sain aivan iiiiiihanan Audrey-julisteen, mutta koska se on kovin vaikea valokuvata, siitä ei ole kuvaa. (Menee mokoma ihan rullalle koko ajan.) Hassuna yksityiskohtana mainittakoon, että lauantain Hesarissa oli juttu Lontooseen tulevasta Audrey-näyttelystä, joten onpahan Audreya kerrakseen tässä elämässä. Nyt pitäisi katsastaa leffat ja lukea Green. Onneksi kumpikaan ei ole kovin ikävää työtä :D Tekeväthän ainakin tämän belgian flunssan siedettävämmäksi. 

Loppuun vielä talteen leikkaamani kuva lauantain Hesarista ja pari biisiä, joita on tultu kuunnelta lähiaikoina liikaa paljon. 

Marina and the Diamonds: Happy

Martin Tungevaag: Wicked Wonderland

Billy Boyd: The Last Goodbye

Luukku 24: Joulu, joulu, armas aika

Hyvää joulua, rakkaat❤️

***

Joulu, joulu, armas aika

Jouluaattoaamuna Esko Nieminen sanoi langolleen Taavetille:

-Minun täytyy hakea joulukuusi, lähdetkö mukaan?

Taavetti lähti mielellään, ja niin he ajoivat keltaisella autollaan kuusifarmille. 

-Kävisikö tuo kuusi? tiedusteli Taavetti. Esko puisteli päätään.

-Ei, se on liian pieni, hän totesi. - Jatketaan matkaa.

-Mitäs sanot tästä? Esko kysyi heidän kuljettuaan jonkin matkaa eteenpäin. Taavetti nyökkäsi.

-Se näyttää hienolta. Ja siinä on koristeetkin valmiina! hän nauroi.

Miehet tunkivat kuusen autoon ja lähtivät ajamaan kohti kotia. 

Samaan aikaan Eskon vaimo Talvikki penkoi kellarista joulukoristeita serkkunsa Annan kanssa. 

-En muistanutkaan, että meillä on tällainen kynttelikkö, hän pohti ääneen. -Pitää pyytää Annaliisalta kynttilöitä. Niin, ja kysyä, nostaisiko Horace tämän havukoristeen esille. Löysitkö sinä sen kuusenalusmaton? hän huikkasi Annalle. 

-Tässä se on, Anna huudahti mattoa heiluttaen.

Kun Gilbert, Annan aviomies, tuli pihamaalle, hän näki mehiläistenhoitaja Horacen äheltämässä havukoristeen kanssa. 

-Mitäs puuhaat? Gilbert kysyi.

-Yritän saada tätä havukoristetta tuon puun oksalle, mutten yletä sinne asti, Horace puhahti. Gilbertia hymyilytti.

-Minä voin auttaa, hän sanoi ystävällisesti. -Tuohonko se piti ripustaa?

Wren ryntäsi keittiöön. 

-Annaliisa, Annaliisa! 

Puhuteltu kääntyi hymyillen tiskiensä äärestä.

-Mikä hätänä, Wren? Missä palaa? Annaliisa, Eskon sisar, kysyi leikkisästi.

-Ei vielä missään, mutta Talvikki käski tulla kysymään sinulta kynttilöitä siihen kynttelikköön. Onko sinulla?

-Onhan minulla, otin ne juuri äsken esille. Ne ovat tuossa pöydällä, Annaliisa viittasi pöytään päin. -Ja ota toki piparkakku. Leivoin niitä vasta. 

Esko ja Taavetti olivat tulleet jo kotiin kuusen kanssa kotiin. He olivat Gilbertin ja Horacen avulla saanut raahattua kuusen yläkertaan ja aseteltua sen olohuoneeseen. Talvikki ja Anna tyttärensä Joyn kanssa saapuivat juuri parahiksi katsomaan tuoksuvaa kuusta. 

-Kyllä se on kaunis, Anna totesi. 

Wren juoksi portaat ylös ja ojensi kynttilät Talvikille. 

-Tässä olisi, hän läähätti. Talvikkia nauratti. 

-Voi sinua pyryharakkaa, hän hymähti asetellessaan kynttilät paikoilleen. -Ei näillä nyt niin kova kiire ollut. Mutta kiitoksia kuitenkin. Eikö olenkin hienon näköistä?

-Hieno ja hieno, nurisi isoäiti keinutuolistaan. -Kun minä olin pikkutyttö, joulussa tärkeintä oli sen sanoma, ei kuusenkoristeet. Mutta eipä minua kuunnella, tietenkään. Pyh, nuoret. 

Eskon ja Talvikin lapset leikkivät huoneessaan niin keskittyneesti, etteivät huomanneet lainkaan hälyä olohuoneessa. 

Talvikki kurkisti ovenraosta. 

-Tulkaa katsomaan! Esko ja Taavetti ovat tuoneet meille joulukuusen.

Lapset ryntäsivät innoissaan olohuoneeseen. 

Emilia seisoi eteisessä katsellen koiranpentujen telmimistä. Yläkerrasta kuului iloisia ääniä ja naurua. Hän ei mennyt yläkertaan, eihän hän kuulunut perheeseen. Joulu oli perhejuhla, mitä hän olisi siellä tehnyt?

-Emilia-kulta, mitä sinä täällä teet? Annaliisa kysyi tullessaan keittiöstä. -Mikset ole ylhäällä muiden kanssa?

-En minä kuulu perheeseen, Emilia sanoi katsellen muualle. Annaliisa huokaisi lempeästi.

-Ei sillä ole mitään väliä. Eihän Wren tai Horacekaan ole meille mitään sukua, mutta silti he ovat osa perhettä. Aivan kuten sinäkin. Tulehan, hän sanoi tarttuen Emiliaa kädestä ja kuljettaen hänet yläkertaan. Emilia seurasi arasti. Annaliisa peitti hymyn. Emilia oli liian arka, ja jäi helposti syrjään hauskanpidosta. Hän tarvitsi rohkaisua ja rakkautta, ja sitähän tästä talosta löytyisi.

Olohuoneesta kuului iloista naurua ja innostuneita huudahduksia.

-Tämä on kaunein joulukuusi, jonka olen koskaan nähnyt, Lotta totesi kuusivuotiaan varmuudella. Hänen veljensä nauroi. 

-Noin sinä sanoit viime vuonnakin, Eero totesi ja kiskaisi siskonsa tummia hiuksia.

-Älkääs nyt, jouluna, Talvikki torui lapsiaan. Annaliisa keskeytti alkavan riidan sanomalla:

-Lauletaan jotain! 

Kaikki innostuivat kovasti ja alkoivat huudella lempijoululaulujaan, mutta Annaliisa hiljensi joukon nostamalla kätensä pystyyn. 

-Annetaanko Emilian valita? hän kysyi nyökäyttäen nurkassa seisovaan tyttöön päin, joka punastui kaikkien katseiden kääntyessä häneen päin. Annaliisa hymyili hänelle.

-Mitä haluat laulaa? hän kysyi ystävällisesti. Emilia puri huultaan. 

-Arkihuolesi kaikki heitä, hän sanoi lopulta ujosti. Kuului hyväksyvää mutinaa ja yksi kerrallaan kaikki yhtyivät lauluun:

"Arkihuolesi kaikki heitä, mieles nuorena nousta suo! Armas joulu jo kutsuu meitä, taasen muostojen suurten luo..."

Luukku 23: Pimeän yön valssi

Enää yksi yö, joko jännittää?

Eilen tosiaan loppuivat Enya-tekstit, ja tänään saatte vielä perinteisen novellin, huomenna jotain ihan muuta :) 

Pimeän yön valssi on viimevuotiseen Risingin jouluprojektiin kirjoitettu teksti. 

***

Pimeän yön valssi

- Olen pahoillani, Katy kuiskasi ja syleili Dania. Dan itki katkerasti, ei hän voinut muutakaan. Evelynin kalpeat kasvot olivat näyttäneet niin rauhallisilta ja niin kauniilta ja niin… kuolleilta? Jos Dan ei vain olisi riidellyt tytön kanssa, näin ei olisi käynyt.

- Se oli kaikki minun syytäni, Dan nyyhkäisi. Katy silitti veljensä hiuksia.

- Ei se ollut. Niin olisi voinut tapahtua kelle vain. Evelyn sattui vain olemaan se onneton, hän sanoi lohduttavasti, mutta Dan vain pudisti päätään.

- Ei. Hän teki sen minun takiani! Hän hukuttautui, koska minä olin sellainen, Dan huusi ja purskahti entistä katkerampaan itkuun. Hän tiesi, ettei koskaan voisi päästä asian yli.

Vuotta myöhemmin

Kotona oli liiankin hiljaista nyt, kun Katy oli mennyt naimisiin. Dan odotti tapaavansa sisarensa aina tullessaan kotiin ja suuttui itselleen aina kun muisti, ettei Kat enää koskaan istuisi tämän talon takan ääressä. Dan ei erityisemmin pitänyt Katin aviomiehestä, joten hän oli kohteliaasti kieltäytynyt kutsusta tulla sisarensa kotiin viettämään joulua. Viime talvena oli näyttänyt siltä, että sekä Dan että Kat olisivat saaneet viettää tämän joulun puolisonsa kanssa: Rewe oli piirittänyt Katia selvästikin avioliitto mielessään ja Dan oli juuri mennyt kihloihin Evelynin kanssa. Danin sydäntä vihlaisi ajatuskin Evelynistä. Rewe oli onnistunut, Dan ei.

Danin silmien eteen piirtyi kuva Evelynistä, tämän kiiltävänmustista hiuksista ja vaaleista, sinisistä silmistä. Evelyn oli kaikin puolin täydellinen tyttö, kiltti, kaunis ja viisaskin. Hänessä oli vain yksi huono puoli: mustasukkaisuus. Jos tyttö vain kuvittelikin Danin edes kävelemässä toisen tytön ohi, hän alkoi mököttää ja tiuskia Danille. Dan itse oli sen verran kiivasluonteinen, että Evelynin mykkäkoulu oli kuin kipinä ruutiin. Evelyn sieti ainoastaan kahden tytön oleilevan Danin kanssa: Katyn ja Rosannan, Evelynin vanhemman sisaren, joka oli jo naimisissa. Danin ja Evelynin riidat olivat kovaäänisiä ja hurjia, ilmassa lenteli niin kovat sanat kuin tavaratkin. Herkkähermoinen Kat otti tavakseen paeta huoneeseensa räiskyviä riitoja ja olikin osasyy sovintoon, Dan ei nimittäin kestänyt ajatella siskonsa kärsimystä. Onneksi Evelyn ei ollut pitkävihainen, vaan mökötettyään aikansa oli taas kiltti ja lempeä ja katui syvästi riitaa.

Kun Dan kuuli onnettomuudesta, hän oli juuri lähtenyt läheiseen kylään asioille. Hän oli riidellyt Evelynin kanssa rajusti edellisenä päivänä. Hän kuuli takaansa tulevan reen äänen ja kuuli jonkun huutavan nimeään… Rosannan aviomies Peter… Evelyn hukkunut… Dan ei muistanut kuin välähdyksiä tilanteesta, miten hän oli tullut Evelynin kotiin, nähnyt tämän itkevät vanhemmat, rauhallisena pysyttelevän Rosannan ja lopulta Evelynin, hänen kauniin, ihanan Evelyninsä vuoteella, kalmankalpeana, kuolleena. Hän muisti syöksyneensä ulos ja oksentaneensa kotipihalle. Katy oli kuullut tapahtuneesta ja tuli lohduttamaan Dania. Sisko tarkoitti hyvää, mutta se ei auttanut mitään. Myöhemmin Rosanna kertoi Evelynin kävelleen joen partaalla etsien rautatammen lehviä kodin koristukseksi, liukastuneen ja pudonneen joen päällä olleen ohuen jääkuoren läpi, lyöneen päänsä pohjan kiviin ja hukkuneen. Traaginen tapaus, mutta täysin sattumaa, Rosanna vakuutteli. Kyläläiset kuitenkin alkoivat pian juoruta riidoista ja Evelynin itsemurhasta ja Dan joutui epäsuosioon. Juorut saivat vastiketta, kun kevään koittaessa eräs kalastaja löysi matoja kaivaessaan Evelynin kihlasormuksen, joka oli haudattu syvälle maahan. Vaikka Evelynin perhe kiisti kaiken, he muuttivat pois kylästä parin viikon sisään sormuksen löytymisestä.

Dan vilkaisi ikkunoiden takana tummuvaa iltaa ja laittoi käden taskuunsa, missä tunsi tutun sormuksen pyöreän muodon. Hän ei tiennyt, miksi kantoi onnetonta muistoa jatkuvasti mukanaan, mutta hän ei voinut luopuakaan siitä. Varsinainen joulu, hän tuhahti itsekseen, kun katsoi turhaan keittiöön, jossa Kat oli aina näihin aikoihin puuhaillut. Tämä oli ensimmäinen joulu vanhempien kuoleman jälkeen, jolloin hän oli ihan yksin. Dan istahti murahtaen tuolille ja muisti samassa unohtaneensa Katin lainaksi antaman maitoastian ulos aiemmin päivällä. Yöstä oli tulossa hyvin kylmä, ja astia oli täynnä vettä, joka jäätyessään rikkoisi kauniin, posliinisen astian ja vaikka Kat kuinka vakuuttelisi, ettei se haittaisi, Rewe tappaisi Danin. Dan puki mieli mustana vaatteet ylleen ja lähti ulos.

Ulkona oli sen verran pimeää, että kesti aikansa, että Danin silmät tottuivat pimeään. Hänellä ei ollut aavistustakaan astian sijainnista. Hän etsi etsimistään, muttei löytänyt mitään. Hän oli juuri menossa hakemaan myrskylyhdyn ulkoa, kun huomasi pihan perällä seisovan hahmon.

Dan vei käden suulleen, ettei olisi huutanut. Hahmo näytti jäästä veistetty ja kaunis kuin kuu. Dan astui lähemmäs ja näki, että hahmo oli nainen. Valkeat hiukset oli nostettu ylös ja puku kimalsi kuin pehmyt lumi. Asu jätti käsivarret ja olkapäät paljaiksi ja Dan näki, että iho (jos sitä ihoksi saattoi sanoa) oli samannäköinen, kun ikkunat talvipakkasten jälkeen, täynnä kuurankukkia. Hahmon kasvonpiirteitä ei erottanut kunnolla, mutta Dan näki vaaleat, siniset silmät, joissa oli kylmä, pistävä ilme. Sitten hahmo avasi suunsa ja puhui.

- Tanssi kanssani. Ääni oli kova kuin teräs ja nämä kaksi sanaa lävistivät Danin kuin miekat. Hahmo ojensi vasemman kätensä ja toisti sanat, eikä Dan voinut kieltäytyä. Tuuli nousi ja muodosti selvän rytmin: yks-kaks-kol-kaks-kaks-kaks-kol. Dan, joka kyllä oli harjoitellut häävalssia tunnisti rytmin, sai sävelestä kiinni ja vei hahmon tanssiin.

Dan tunsi tanssiparinsa hohkaavan kylmää ja mietti, näkikö unta. Jos tämä oli totta, niin kuka nainen oli? Häntä paleli ja hän ummisti silmänsä. Hän tunsi kohoavansa maasta ja jatkavansa tanssia ilmassa. Hän tärisi kylmästä ja puristi huulensa yhteen. Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli silmät kiinni, mutta hän tunsi vauhdin hidastuvan ja jalkansa koskettavan maanpintaa. Hän avasi silmänsä ja näki joen ja sen partaalla kasvavan rautatammen… hän tunsi paikan. Jäätyttö katsoi häntä sinisillä silmillään ja nauroi kylmää, kimeää, kovaa naurua.

- Arvasin, että tiedät, missä olemme. Muistatko tämän paikan? Kun kihlasit erään tytön täällä? Muistat kai senkin, että tämä tyttö hukkui jokeen tällä samalla paikalla? Sinun takiasi! Sinä, joka et koskaan voinut olla flirttailematta toisten naisten kanssa, aiheutit tuskallisen kuoleman! tyttö hihkui voitonriemuisena. Dan näki nyt tytön kasvot paremmin. Evelyn. Häntä heikotti, mutta hän yritti ajatella järkevästi.

- Evelyn, kerro totuus. Teitkö sinä itsemurhan? Minun takiani?

- Minun nimeni ei ole enää Evelyn. Minä olen nyt Jääkuningatar! Mutta vielä kun olin Evelyn, tein itsemurhan, koska en voinut rakastaa valepukkia! Valepukkia, jolla oli joku toinen! tytön ääni kohosi kiljunnaksi.

- Evelyn-kiltti! Minä lupaan, että ainoa, jota rakastin sinun lisäksesi oli sisareni! Sinua minä rakastin! En koskaan edes ajatellut muita tyttöjä. Sinä kehittelit kuvitelmat uskottomuudestani, Dan huudahti. Jäätyttö nauroi pilkallisesti.

- Niinhän sinä sanot! Mutta nyt lörpöttelyt ovat ohi! Minä olen tullut tänne näyttämään sinulle, miltä tuntuu hukkua, Evelyn, Jääkuningatar, huudahti ja nauroi kimeästi. Hän tarttui Danin olkapäihin ja alkoi työntää Dania kohti joen mustana virtaavaa vettä. Dan harasi kaikin voimin vastaan, mutta Evelyn oli vahvempi. Hän huusi Evelynin nimeä.

- Minä en ole enää Evelyn! tyttö raivosi ja työnsi kovempaa. Tytön kasvot olivat yhä lähempänä Danin omia ja Dan tunnisti joka ikisen piirteen.

Dan takertui viimeiseen oljenkorteensa ja painoi kiireesti suudelman Evelynin kylmille, hennonsinisille huulille. Suudelma oli kylmä, mutta Dan rakasti sitä. Evelyn räpiköi irti Danin otteesta ja kiljaisi vertahyytävästi. Hänen huolitellut hiuksensa räjähtivät auki nutturalta ja tyttö levitti kätensä ja Dan näki veitsenterävät kynnet paiskautuessaan maahan.

- Minä sulan! Minä sulan! Evelyn kiljui. – Miksi sinä kurja teit noin?! Miksi? Tämä ei jää tähän! hän huusi ja kiljaisi kivusta tarttuen sydämeensä, joka hehkui punaisena sulavan rintakehän läpi. Dan syöksyi tytön luo ja repi tämän sydämen irti rinnasta. Kuului vaimea humahdus ja kova läiskähdys, kun Evelyn lysähti kasaan vesilätäköksi. Hän huusi vielä kerran hiljaa ja imeytyi sitten maahan. Dan vaipui alas maahan puristaen sydäntä yhä kädessään.

Kun hän havahtui, hän nousi istumaan ja avasi nyrkkinsä. Hänen kämmenellään lepäsi lasinen sydän, joka hehkui aamuauringossa vaaleanpunaisena. Jostain kauempaa, järven takaa, kuuli kirkonkellojen sointi. Oli joulupäivän aamu. Pimeä yö oli väistynyt, valo oli palannut. Dan käänsi sydäntä kädessään ja näki siihen kaiverretun tekstin:

Jääkuningattaren voiman voi murtaa ainoastaan lämmin rakkaus

Joulukummitus

Tuplapostaus, mutta oli pakko tehdä tämä :D

 

Sivu Kari Korhosen piirtämästä ja käsikirjoittamasta sarjakuvasta Säästöpään joulu, AA 49/06. Oheessa vielä sivun tärkein osa kirjoitettuna, mikäli kuvasta ei saa selvää :) (ei olisi mikään yllätys...)

DING-DONG!

Roope-setä:"Kuka voi olla ovella näin yösydännä?"

                    "Ei kai kukaan lähde rehellisellä asialla yön selkään lumimyräkässä?"

                    "Kuka siellä? Mi-mitä haluat?"

Kaapuhemmo: "Joulukummitus!!"

Roope-setä: "Kääk!!"

Kaapuhemmo: "Joku Säästöpää-niminen heppu tilasi meiltä Joulukummitus-pitsan. Se tekisi vitosen."

Tämä Joulukummitus-pitsa jäi heti mieleeni, kun luin lehden seitsemänvuotiaana. Miltähän mokoma mahtaisi maistua? :D

Luukku 22: Ja joskus

Viimeisiä viedään... Ja jos tarkkoja ollaan, tämä on omassa sarjassaan viimeinen, tämä nimittäin päättää And Winter Camen kappaleisiin perustuvien novellien sarjan, mutta ei hätää! Saatte nautiskella luomuksistani (miten tuo kuulostaa jotenkin Frankenstainmaiselta?) aattoon asti :) Mitä sieltä on tulossa, jääköön yllätykseksi.

***

Ja joskus

(Oíche chiúin (Chorale))

Kulkue kulki kynttilät käsissään lumihankien läpi. Oli niin myöhäinen ilta, että pienimmät lapset olivat melkein unessa. Vanhemmat lauloivat ja tuijottivat eteensä, kynttilöiden täplittämää metsämaisemaa. Jossain soivat kellot, yksin pimeydessä. 

Doler vilkaisi vieressään kulkevaa hahmoa. Siskon silmissä oli kynttilästä heijastuva loiste. Oljenväriset letit valuivat myssyn alta ja saappaat marssivat edellä kulkevien jalanjäljissä. Sisko oli odottanut tätä päivää koko vuoden. Vaikea uskoa, että sisko oli heikko ja makasi suurimman osan ajastaan vuoteessa tuijotellen ulos. Vanhemmat olivat epäröineet: päästääkö tyttö kulkueeseen vai ei? Doler oli kuitenkin rukoillut heitä, siskon onnellisuuden vuoksi. Nytkin hänen kasvoiltaan kajasti onnellinen hohde, kuin pienellä lapsella. 

– Eikö olekin kaunista? sisko kuiskasi nostamatta katsetta kynttilästään. Doler nyökkäsi. 

– Onko tämä sellaista kuin odotit? hän kysyi matalalla äänellä. Sisko hymyili ja painoi päätään hiukan. 

– Minä jään kivipaasille, sisko sanoi äkisti vaihtaen puheenaihetta. Doler pysähtyi. 

– Et sinä saa! hän huudahti hiljaa. Kivipaasille jääminen tarkoitti vain yhtä asiaa: sisko ei jaksaisi enää tulla takaisin kotiin. Doler katsoi järkyttyneenä pientä hahmoa. Sisko puhui kuin maailman itsestään selvimmästä asiasta. Ei, sisko ei voinut jäädä. Doler kantaisi hänet kotiin, jos ei mitään muuta. Sisko pudisti päätään kuin arvaten veljensä mietteet. 

– Ei, minä jään. Haaveeni toteutuu, se on pääasia. Tämän halusin kokea edes kerran, sisko sanoi ja puristi vapaalla kädellään Dolerin omaa ja yhtyi kulkueen laulamaan lauluun: 

Nyt on aika, nyt on aika

kohdata pimeyden voittaja

Valo saapuu jälleen

ja sen vartija vie minut kotiin.

Läpi pimeän, ikuisen yön 

kulkee valo kohti päämäärää

ja joskus, joskus sinne jään

Sisko oli niin rauhallinen ja niin valmis. Doler puristi tytön kättä vielä viimeisen kerran. Hän ei enää pelännyt, oli aika päästää irti ja kääntyä kohti tulevaa. 

Ja joskus, joskus sinne jään

Luukku 21: Ajasta toiseen

Enää kolme yötä jouluun!

Ajasta toiseen sopisi ehkä uuteenvuoteen, mutta olkoot. Pidän itse tarinan rakenteesta, mutta teksti on vähän kömpelö. Kappale on kuitenkin hyvä :)

***

Ajasta toiseen

(My! My! Time flies!) 

Salongin kello käy vain kerran vuodessa, jouluyönä. Silloin se alkaa tikittää yllättäen ja salaa. Se lyö kaksitoista kertaa ja pysähtyy ennen aamua. Tänä vuonna minä aion valvoa koko yön ja kuulla kellon lyövän. Ehkä astun kellon sisäänkin, sillä haluan kurkistaa aikojen taakse. Siinä on oma vaaransa: voi jäädä sille tielle. 

Voi kuinka aika rientääkään!

Isosetä Alfred astui kerran kellon sisään kun se löi ja joutui 1600-luvulle. Hän söi erään herra Isaacin kanssa valtavan määrän omenoita. Ruokailun päätteeksi vieraanvarainen isäntä istui puun alle ja hänen päähänsä putosi valtava, punainen omena. Silloin isosedän oli pakko lähteä, että hän ehtisi vielä takaisin kotiin. 

Voi kuinka aika rientääkään!

Rose-täti astui kerran kellon sisään kun se löi ja joutui vuoteen 1812. Hän tapasi hienon herrasmiehen, joka paini sinfonian parissa. Täti soitti pianollaan muutaman nuotin ja herra ilahtui: se oli ollut puuttuva osa! Hän soitti koko sinfoniansa tädille, joka sai kuulla sen ensimmäisenä maailmassa. Täti ei kuitenkaan ehtinyt enää takaisin. 

Voi kuinka aika rientääkään!

Evelyn-mummi astui kerran kellon sisään kun se löi ja joutui vuoteen 1968. Hän tapasi tuttuja: neljä miestä, jotka ylittivät katua. Evelyn oli niin onnellinen, että varasti yhdet kengät ja toi ne kotiin. Toiset puhuvat kenkien unohtamisesta, mutta oikea syy yhden herran paljasjalkaisuuteen on mummoni näpistelytaidot. 

Voi kuinka aika rientääkään! 

Richard-setä astui kerran kellon sisään kun se löi ja joutui 1950-luvulle. Hän tapasi kitaraa näppäilevän nuoren miehen. Richard ihastui miehen ääneen ja hän kannusti miestä hankkimaan levytyssopimuksen ja uskomaan itseensä. Richard ei halunnut lähteä pois vaan hän jäi huolehtimaan miehestä ja oli tämän vierellä kun hänestä tuli kuningas, josta yhä puhutaan. 

Mutta annetaan eilisen olla, kello lyö jo. Uskallanko astua sisään ja löytyä jostain muualta? Voi olla huominen, mutta voi olla myös sama aika sata vuotta myöhemmin. Minä uskallan ja kerron kaiken, kun palaan… jos palaan. 

Luukku 20: Kohtaaminen

Kohtaaminen ei ole suosikkinovellejani, mutta tunnelmasta pidän. Se pohjautuu erääseen runoon, jonka kirjoitin kaksi vuotta sitten. Runossa oli jotain, mikä tekstistä jäi puuttumaan. 

***

Kohtaaminen

(The spirit of Christmas Past)

Lumi putoili pyörien alas maahan. Istuin lumisilla rappusilla katsellen aukiota ympärilläni. Se oli valtavien, pakkasen värjäämien puidenrunkojen rajaama ja sen keskellä oli vanhan temppelin rauniot, joiden portailla minäkin istuin. Maassa oli, ihme kyllä, purppuraisia kukkia. Minä en kuitenkaan ollut yksin. 

Aukealla ei ollut vuosisatoihin ollut ketään. Temppeli oli kuulunut Ekholle, kaiulle. Se oli avoin, pyöreä, ehkä joskus vihertävä, mutta nyt se oli huurteen kuorruttama ja hopeanhohtoinen. Täällä ei ollut eläimiä, minä ainoana ihmisenä. Katselin keskittyneenä puiden väliin. Tule, tule, tule. 

Vitivalkea yksisarvinen ilmestyi kuin kutsuttuna puiden välistä. Sillä oli kultaiset kengät ja sen sarvi oli hopean ja kullan värinen, kierteinen ja terävä kuin miekka. Se katsoi minuun hopeisilla silmillään ja kallisti epäluuloisena päätään. Ojensin käteni ja se käveli minua kohti jääden metrin päähän. En tee sinulle pahaa, vakuuttelin hiljaa ja istuin aivan hiljaa ja hievahtamatta paikoillani. Yksisarvinen käveli epäröiden lähemmäksi ja painoi päänsä syliini. Kyhnytin sen otsaa ja kuiskuttelin sille kauniita sanoja. 

Hetken aikaa tunsin olennon ajatukset. Se olisi halunnut jäädä, mutta vaisto käski sitä pakenemaan. Se ei viihtynyt vangittuna. Se halusi juosta. Painoin kasvoni sen kultaiseen harjaan ja hengitin siitä lähtevää piparmintun tuoksua. Irrotin otteeni ja nostin pääni. Yksisarvinenkin nosti päänsä ja katseli minua kuin kysyen. Nousin ylös ja silitin sen selkää. Kysyin siltä saisinko nousta sen selkään. Se ei kieltänyt tai vastustellut hypätessäni sen lumenvalkeaan selkään. Se hirnahti kuuluvasti ja kuopaisi maata. Piikkipaatsaman oksat taipuivat aukiolle ja katsoin viimeisen kerran temppelin raunioita. Nyt oli mentävä. 

Kannustin yksisarvisen hurjaan laukkaan läpi metsien, kohti tuntematonta. Meitä yhdisti rakkaus vauhtiin ja vapauden kaipuu. Lumi pöllysi yksisarvisen kavioiden alla ja tunsin sen nauttivan. Niin nopeasti yhdistyimme, pysymmekö aina yhdessä? Pudistin ajatukset mielestäni. Ikuisuus ei välttämättä kestä kauan, pitää juosta kun vielä voi! 

Luukku 19: Keskiyön sininen taivas

Luukutus!

Tämä kuuluu suosikkeihini. Syytä en oikein osaa sanoa, mutta pidän siitä erittäin paljon. 

***

Keskiyön sininen taivas

(Stars and midnight blue)

Seisoit katulampun valokeilassa vanha, sininen myssysi silmille vedettynä. Lumi pyörteili hiljaa alas taivaalta ja uskalsin tuskin hengittää. Näytit jopa vihaiselta tummien kulmiesi alla. Minua hävettää myöntää, että pelkäsin. Miksei elämä mennyt kuin kirjoissa?

– Onhan kaikki hyvin? kysyin arasti. Sinä vain murahdit. Toivoin, että sanoisit jotain.

– Minun täytyy lähteä, sanoit ykskantaan ja käännyit kannoillasi. Juoksin perääsi ja huusin nimeäsi. Tähdet tuikkivat keskiyön sinisellä taivaalla. Pysähdyit äkisti.

– Ruby, me puhuimme tästä, sanoit ja käännyit. Purin huultani ja tärisin kylmästä. – Et voi roikkua perässäni kuin pikkulapsi äitinsä helmoissa. Minä ymmärrän, että tämä on vaikeaa sinulle, mutta minä olen tehnyt päätökseni, sanoit kasvoillasi päättäväinen, vakava ilme. Räpyttelin silmiäni, etten alkaisi itkeä. Sinun kasvoillasi ei ollut häivääkään myötätuntoa, vaikka näit kuinka kärsin. Käänsit kasvosi tähtitaivaalle ja suljit silmäsi. Minä niiskaisin.

– Älä pakota minua unohtamaan! kuiskasin kiihkeästi. – En voi jättää sinua!

– Sinulla ei ole vaihtoehtoja! karjaisit ja astuin askeleen kauemmaksi. – Alan pian itsekin itkeä, sanoit häpeillen. Seisoimme pitkään hiljaa. Sitten sinä avasit sylisi ja vedit minut lähellesi.

– Anteeksi, Ruby, anteeksi. Minä olen pahoillani, mutisit ja tunsin kyyneliesi valuvan otsalleni. Me seisoimme syleilyssä katulampun keltaisessa valokeilassa lumen kimallellessa ympärillä.

Siitä lähtien, kun katosit, olen pelännyt puolestasi. Kun katosit, olin suunniltani huolesta. Menetin sinut unelle. Sinä sanoit olevasi kunnossa, mutta minä näin totuuden. Uni vei voimasi ja melkein tuhosi sinut, mutta sain sinut takaisin ajoissa. Nyt muutkin ymmärsivät ja alkoivat vahtia sinua. Halusit häkistä vapauteen ja karkasit, saadaksesi nähdä lisää unta. Tällä kertaa et välttämättä palaisi.

– Et voi tulla mukaani, Ruby. Se paikka, mihin menen,  ei ole sopiva sinun ikäisellesi tytölle, sanoit hiljaa. Pudistin päätäni.

– En ole enää lapsi. Olen yhtä vanha kuin sinäkin, sanoin tiukasti. Hymyilit ilottomasti.

– Ruby, usko minua. Jos he näkevät sinut, en voi enää maksaa unestani rahalla. Haluan suojella sinua.

– Haluat untasi enemmän kuin minun turvaani, tiuskaisin ja ravistelin kätesi ympäriltäni. Avasit suusi ja suljit sen taas. Käännyin kannollani ja lähdin marssimaan tieheni, mutta kuulin huudon takaani. Osat olivat vaihtuneet. Sydämeni hakkasi, kun kuulin sinun juoksevan perääni.

Otit kasvoni käsiesi väliin ja itkit. Panssarisi oli vihdoin murtunut, olin saanut sinut ymmärtämään oman kipuni. Kuiskailit nimeäni ja lumi satoi olkapäillesi. Kyyneleet kastelivat omatkin poskeni. Et voisi enää kääntyä takaisin ja tiesin sen. En vain halunnut uskoa…

Olit lähelläni ja mietin, miten kertoisin asiani. Kasvosi oli itku vääristänyt ja ryhtisi oli olematon. Et ollut lainkaan sellainen kuin silloin, kun näin sinut ensi kerran. Et naura, et edes hymyillyt. Tätäkö sinä haluat elämältäsi? Oletko aivan varma, että uni on sinulle kaikkein tärkein?

Hyväilin kasvojasi ja yllättäen huulesi koskettivat omiani. En voinut iloita, vaikka haaveeni oli toteutunut. Sinä irrotit kätesi, pyyhkäisit hiukset kasvoiltasi ja hymyilit surullisesti. Pyyhin kyyneleen poskeltasi ja astuin taaksepäin.

– Minun täytyy nyt mennä, kuiskasit ja nyökkäsin.

– Ethän unohda? kysyin paksulla äänellä. Pudistit päätäsi.

– En, en edes unessa. Minun on nyt pakko mennä. Siis…

– Nämäkö ovat hyvästit? Nyökkäsit. Painoin pääni alas ja sanoin sen, mitä olin halunnut sanoa jo pitkään:

– Sinä olet kadottanut itsesi uniin, minä kadotin itseni sinuun.

Näytit siltä, kun alkaisit jälleen itkeä ja käännyit pois minusta.

– Hyvästi, Ruby…

– Seuraavaan elämään, kuiskasin selällesi, joka alkoi hitaasti loitota luotani. Kyyneleet sumensivat näkökenttäni. 

Sinä palaisit vielä, minä näkisin sinut. Lumeen oli hajonnut satojatuhansia timantteja miljooniksi pieniksi paloiksi. 

Luukku 18: Kellonsoittaja

Kellonsoittaja lähti musiikista ja sen "kellonlyönneistä". Kuuluu kategoriaan Vähän kömpelömmät tekeleet, mutta ajatus on kiinnostava. Hoitan epäloogisuuksia tekstiin jäi, mutta tässä vaiheessa mulla alkoi olla jo aika kova kiire tekstien kirjoittamisessa, joten yrittäkää kestää.

***

Kellonsoittaja

(One Toy Soldier) 

Jäseniäni kolotti noustessani ylös lämpimästä sängystäni ja vetäessäni ikivanhan villakangastakin päälleni. Pistin päähäni ikivanhan karvareuhkan ja vedin jalkaani mustat saappaat. Otin kävelykeppini ja köpötin ulos.

Jouluaamuna ei ketään ollut liikkeellä, tietenkään. Ainoat elolliset olennot itseni lisäksi olivat varpuset torin laidalla. Annoin niille taskustani joululimpun murusia ja jäin katselemaan hymyillen niiden hyppelyä. Ne olivat yhtä iloisia kuin minäkin, olkoonkin, ettei niillä ollut huolta huomisesta. Minulla on, ja olen ainoa, joka voi sanoa niin.

Ihmiset pitävät minua vähän höppänänä vanhana ukkona, mutta eivät tiedä oikeaa henkilöllisyyttäni. Minä olen älykkäämpi kuin he arvaavat. Istun keinutuolissa takan edessä, mutta ajattelen jatkuvasti kirkkaasti.

Jatkoin matkaani kohti kirkkoa. Kävelin hautausmaan kautta ja sytytin kynttilän pikkuiseen lyhtyyn vaimoni haudalle. Seisoin sen vieressä hetken ja muistelin häntä. Vaikka minulla olikin ajan avain, kaikkeen en voinut vaikuttaa. Meidän tyttäremme istui kai tälläkin hetkellä kellotornissa ja tuijotti kellon viisareita. Hänen pöydällään oli varmaankin muistilehtiö, jossa luki päivämäärä ja päivän sää. Hänelle ei kannattanut valittaa työajoista, sillä hän oli töissä jatkuvasti. Ei, siltä ei vain tuntunut, vaan niin oli. Tänään hän istuisi pöytänsä ääressä turhaan, kukaan ei koskaan kaivannut häntä jouluaamuna.

Nousin kirkon portaat ylös ja hätistelin pulut pois tieltäni. Avasin oven, enkä tarvinnut avainta. Hyppelin vanhoista jaloistani huolimatta iloisesti kaikki 150 porrasta ylös ja hengähdin päästyäni kellotorniin. Kopautin kelloa kävelykeppini kultaisella kädensijalla ja aika jatkoi taas kulkuaan. Aika pysähtyi aina jouluaattoyönä, enkä ole koskaan keksinyt sille selitystä. Näin torilla kumaraisen hahmon: hän oli vanha vuosi, tyttäreni kasvatti. Kun hän kuolisi, tyttäreni saisi uuden kasvatin, aivan pienen vauvan. Vuoden kuluttua hänkin olisi tuossa tilassa. Surullista, mutta totta: aika kului aina niin kovin nopeaan.

Sitten vasta muistin tehtäväni ja kävelin kellonarujen luo. Kiskaisin pienimpien kellojen naruista ensin ja lopuksi keinuin suurimman kellon ranteenpaksuisessa köydessä. PingpingdingpingpongdindDONGDONG. Jatkoin tätä niin kauan, että kellojen kaiut soivat itsekseen. Pudistelin pölyt käsistäni ja jatkoin matkaani alas. Ihmiset heräilivät ja toivottelivat toisilleen hyvää joulua. Joku mainitsi jotain tyttärestäni, neiti Ajasta. Hymyilin itsekseni.

Nyt huomaan: taisin unohtaa esitellä itseni? Minä olen herra Aika. 

Luukku 17: Viimeisen kerran

Viimeisen kerran kuuluu suosikkeihini, koska pidän sen tunnelmasta ja kuvailusta. Vanhimman miehen kertomalle tarinalle oli useampikin lopetus, mutta päädyin nykyiseen, johon en kylläkään ole tyytyväinen. Syksyllä kirjoittamani Syyslaulu muistuttaa tätä hieman, mikä häiritsee minua vähän.

Viimeinen luukku tulee illalla :)

***

Viimeisen kerran

(Last time by moonlight) 

Pakkanen helisi puissa. Tähtiä ei näkynyt. Metsän ainoa valopilkku oli nuotion valtava oranssinkeltainen roihu. Nuotion äärellä istui kolme miestä. Vanhimman kasvot olivat ahavoituneet ja pakkasenpuremat, hänen hartiansa olivat leveät ja ruumis valtava. Hän istui kaatuneella puunrungolla ja hänen uskollinen pikimusta verikoiransa makasi rungon vieressä pää etutassujen välissä. Häntä vastapäätä istui pieni ja hento mies, joka näytti jatkuvasti hermostuneelta eikä oikein koskaan tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä tai sanoa. Hän oli hiljainen ja tuijotti nuotiota. Hänen vieressään istui vieläkin pienempi mies, melkein poika vielä. Hän oli normaalisti elämäniloinen, reipas, eloisa ja puhelias, mutta nyt hänkin oli vaiennut. Vaalea, kihara tukka roikkui silmillä. He olivat viimeistä kertaa näin kolmisin: vanhimman oli aika jatkaa matkaa pian. Tässä mainittakoon, että he olivat vain ystäviä, eivät lainkaan sukua. 

Vanhin, joka normaalisti oli vähäpuheinen, avasi suunsa ja sanoi hiljaisella, käheällä äänellään: 

– Minäpä kerron teille erään tarinan, jonka minä kuulin ollessani lapsi. Nuorin nosti päänsä ja hymyili innokkaasti. Keskimmäinenkin näytti piristyneen. Vanhin katseli liekkejä ennen kuin aloitti. Hänen koiransa nosti päätään ja murahti hiljaa. Mies silitti sen sileää turkkia ennen kuin aloitti jälleen. 

– Olipa kerran eräs seikkailija. Hän oli lähtenyt kotoaan vuosikausia sitten ja jäänyt sille tielleen. Hän oli kulkuri, rakasti tietä, rakasti seikkailuja. Hän kulki pitkin maailmaa ja keräili muistoja matkaltaan. Monet pitivät hänestä ja jotkut halusivat hänen mukaansakin. Hän kuitenkin halusi vaeltaa yksin, ilman riippakiviä. 

– Puhutko meistä? nuorin kysyi haastavasti. Vanhin katsoi häneen lempeästi ennen kuin jatkoi. 

– Niin nuorukainen vaelsi yksin, ilman seuraa monta vuotta. Hän kuitenkin huomasi, että hänen matkansa vei yhä useammin pieneen kylään, jossa asui eräs tyttö, josta hän piti kovasti. 

– Ahaa, nyt taidan tietää! Oletko sinä rakastunut? nuorin kysyi nyt innokkaasti, vähän kiusoitellen. Keskimmäinen punastui myötähäpeästä. Vanhin tuijotti ainoastaan liekkejä välittämättä kommentista. 

– Tyttö olisi halunnut mennä kulkurin kanssa naimisiin, mutta kulkuri ei tahtonut menettää vapauttaan. Hän kieltäytyi ja jatkoi matkaansa. Tyttö ei kuitenkaan pitänyt siitä, vaan sanoi, että jos nuorukainen kieltäytyisi kolmesti, tapahtui jotain kauheaa. Mies vain nauroi ja jatkoi matkaansa. 

– Kauhea ihminen! nuorin huudahti. Keskimmäinen potkaisi tätä jalkaan, mutta vanhin mulkaisi heitä lopettaen alkamattoman tappelun. 

– Tuli kesä, tuli syksy, talvi. Keväällä kulkuri saapui jälleen kylään ja tyttö pyysi tätä miettimään uudelleen. Kulkuri kieltäytyi ja tyttö muistutti tätä, että vielä ensi kevät olisi aikaa korjata virheet. Kulkuri ei välittänyt ja seuraavana keväänä hän kieltäytyi jälleen. Tuli kesä, tuli syksy, talvi. Talvella kulkuri menetti ruokansa nälkäiselle susilaumalle ja pelastautui itse täpärästi juoksemalla kylään, jossa tyttö asui. Hän hakkasi ovea ja rukoili tyttöä avaamaan oven, mutta kukaan ei tullut. Kulkuri kiersi jokaisen oven ja pyysi apua, mutta koskaan ei kukaan tullut avaamaan. 

– Ei kai tyttö sentään niin vihainen ollut? nuorimmainen kysyi ja nyt myös tarinankertoja suuttui. 

– Jos et nyt vaikene, niin syötän sinut koiralleni! hän ärähti. Nuorin kalpeni ja hiljeni. Sekä keskimmäinen että vanhin hymyilivät tyytyväisinä ja tarina sai jatkua. 

– Kulkuri kuuli takaansa äänen. Siellä seisoi vanha mies, joka oli pukeutunut vain ohueen kaapuun jäätävässä pakkasessa. ”Täällä ei ole enää ketään. Tauti vei heidät kaikki, surma ei säästänyt ketään”, vanhus sanoi vakavasti. Nyt kulkuri ymmärsi, että tyttö oli ollut tosissaan uhkailussaan. Hän polvistui itkien vanhuksen eteen ja kysyi mitä voisi tehdä. ”Sinun täytyy ensin kerätä ympärillesi rakkaita ystäviä ja sitten jättää heidät. Vain niin saat tietää, miltä sydämen särkyminen tuntuu”, vanhus sanoi vakavasti. Ja niin kulkuri otti hoiviinsa seuraavasta kylästä kaksi seikkailuun halajavaa nuorukaista. He kulkivat yhdessä vuosikymmenen verran, kunnes vanhus ilmestyi jälleen kulkurille. ”Sinun on nyt aika lähteä”, hän ilmoitti ja kulkuri joutui jättämään sydän särkyneenä ystävänsä. Sydän murskana hän kulki vanhuksen perässä läpi pimeän maailman, eikä enää nauttinut kulkemisesta. Mutta silloin, aivan äkkiä kulkuri näki tytön, joka oli kysynyt häntä vihille. Tyttö oli siinä, yhtä elävänä ja todellisena kuin aina ennenkin. Kulkuri kosi tyttöä ja tyttö suostui. Vanhus otti heitä molempia kädestä ja vei heidät kuin tyhjästä ilmestyneeseen, kirkkaasta valosta tehdyn portin toiselle puolelle. Sen jälkeen kukaan ei enää koskaan nähnyt kulkuria, saatikka tyttöä tai vanhusta, vanhin mies lopetti puheensa. 

– Oliko tässä tarinassa jokin opetus? keskimmäinen kysyi kirkkaalla äänellä avaten nyt suunsa ensimmäistä kertaa. Vanhin hymyili. 

– Joskus sydän täytyy särkeä, että voisi saada onnen, hän sanoi salaperäisesti ja käski nuorempia käymään nukkumaan. Kaikki paneutuivat lämpimään hiilloksen ympärille ja nukahtivat turkistensa alle hiljaisesta lumisateesta huolimatta. 

Aamulla miehet heräsivät, mutta heitä oli enää vain kaksi: vanhin oli kadonnut koirineen. Lumisade oli peittänyt suuret jalanjäljet ja miehet ymmärsivät, että he eivät näkisi vanhinta enää koskaan. Kun nuorin alkoi nyyhkyttää lohduttomasti, keskimmäinen lohdutti häntä vanhimman edellisiltaisilla sanoilla: Joskus sydän täytyy särkeä, että voisi saada onnen. Se oli totta. Miehet keräsivät tavaransa ja lähtivät kaksistaan kohti itää, kohti auringonnousua, kohti seikkailuja, kohti onnea.

Luukku 16: Tähden lailla

Tänään tulee triplaluukku, mistä voitte syyttää muistiani. 

Tähden lailla kuuluu niihin novelleihin, joista pidän jonkin verran, mutta jotka ovat vähän kömpelöitä. Toivottavasti te pidätte :)

***

Tähden lailla

(Dreams are more Precious) 

Satoi lunta. Emmylou käveli kadulla yksin. Hänen kätensä oli puuskassa ja hän lämmitti itseään. Lumihiutaleet muuttivat hänen vaaleat hiuksensa valkoisiksi ja hänen silmäripsiinsä takertui pieniä huurrekukkia. Kadulla ei ollut ketään muuta kuin Em. 

Emin kengistä ei jäänyt jälkiä katuun. Hän nousi vanhan talon rappuset ylös ja avasi oven. Kukaan ei kuullut oven aukeamista. Em riisui vaatteensa ja käveli talon takkahuoneeseen, missä paloi iloinen valkea. Takan edessä istui vanha nainen, jolla oli neule käsissään. Em käveli vanhuksen luo. 

– Isoäiti? Em sanoi käheällä äänellä. Nainen käännähti kauhuissaan ja kiljaisi hauraalla, pienellä äänellään nähdessään Emin. 

– Emmylou! Miten tämä on mahdollista? Näenkö minä unta? hän kuiskasi kauhun vallassa. Emin silmiin tulvivat kyyneleet. 

– Voi isoäiti! Kukaan ei ole vielä nähnyt minua. Sinä olet ensimmäinen. Mitä on tapahtunut? Em sanoi itkuisesti. Isoäiti pudisteli päätään. 

– Tule tänne, pikku tyttöni. Tule minun syliini. Em teki työtä käskettyä ja sulki silmänsä hengittäen vanhan naisen saippuaista tuoksua. 

– Siitä on nyt vuosi, isoäiti aloitti. – Sinä olit vakavasti sairaana. Sinulla oli kuumetta ja tohtori sanoi, ettet elä enää pitkään. Hän oli oikeassa. Sinä lähdit luotamme jouluaamuna ja me kaikki olimme murheen murtamia. Miksi palasit? Miksi palasit vasta nyt? 

– Minä muistan, kun olin sairas, mutten muista kuolleeni. Minä muistan, kun makasin vuoteessani eräänä aamuna ja valkea kyyhkynen laskeutui ikkunalleni. Kiipesin vuoteestani ja nousin ikkunalle. Sitten minä lensin, enkä minä pudonnut maahan. Lensin kauas ja sitten… pimeys. Muuta en muista. Luulin nähneeni unta. Heräsin aamulla ja tulin luoksesi. Sinä näet minut, mutta kukaan muu ei. Kuinka se on mahdollista? Minun olisi pitänyt arvata, että unessani oli jotain väärää. Unethan ovat vain harhaa. Ne kiiltävät, mutta eivät ole kultaa, Em huokaisi ja painautui tiukemmin rakastamaansa hahmon syliin. Isoäiti silitti pojantyttärensä hiuksia. 

– Unet ovat kalliimpia kuin todellisuus. Se maailma, jonka näkee unessa on todellisempi kuin se, missä elät. Minä olen nähnyt molemmat maailmat, ja sinä olet ollut kummassakin. Ehkä näen sinut nyt siksi, että olen unennäkijä. Sinä et voi kuitenkaan jäädä. Kun jouluyö vaihtuu taas aamuksi, sinun on oltava takaisin haudassasi tai muuten olet tuomittu vaeltamaan ikuisesti rauhaa saamatta. 

– Mutta isoäiti! Minä en tahdo jättää sinua! Em huudahti. 

– Voi Emmylou, kunpa voisinkin tulla mukaasi. Minulla ei ole enää mitään jäljellä. Olen menettänyt puolisoni ja perheesi on muuttanut toiseen kaupunkiin, isoäiti huokaisi. 

Em istui pitkään hiljaa ja katseli tulta. Hän halusi olla tässä ikuisesti ja ikuisesti, lähellä isoäitiä. Kellon viisarit siirtyivät hitaasti kohti keskiyötä. 

– Isoäiti! Kyllä sinä voit tulla minun kanssani. Lähdetään yhdessä, hän sanoi äkkiä ja nosti siniset silmänsä isoäitiin. Vanha nainen katsoi häntä lempeillä, ruskeilla silmillään. Hän kallisti päätään leikkisästi ja laski neuleensa neulekoriin. 

– Mennään, Emmylou. Mennään yhdessä. 

He astuivat kadulle ja hengittivät kylmää pakkasilmaa. He kulkivat tähtitaivaan alla käsikkäin ja vanha ja raihnainen isoäitikin jaksoi juosta kevyesti kuin pikkutyttö. Emmylou pysähtyi hautausmaan portille. 

– Oletko varma, että haluat tulla? hän kysyi ja puristi epävarmasti isoäidin kättä. Isoäiti nyökkäsi hymyillen, eikä katsonut taakseen. Em suuteli häntä poskelle ja sillä samalla hetkellä heidän jalkansa irtosivat maanpinnasta. Kukaan ei nähnyt, kuinka Em isoäiteineen kohosi hitaasti kohti tähtiä ja haihtuivat kuin savu ilmaan. 

Jouluaamuna isoäidin palvelustyttö löysi vanhan naisen ruumiin takan ääreltä. Tämän kasvoilla oli onnellinen hymy ja kädet olivat jääneet kuin halaukseen. Hänet haudattiin hautausmaan ainoalle vapaalle paikalle: pienen kuurankukkien peittämän haudan viereen. Uteliaisuuttaan pappi raaputti suurimman osan huurteesta pois ja katsoi haudassa nukkuvan nimen: Emmylou Waters 23.3.1890-25.12.1901.

Luukku 15: Onni yksillä

Luukku auki!

Onni yksillä-novellissa on omasta mielestäni mielenkiintoinen kertojaratkaisu. Novelli ei ole täydellinen, mutta harvatpa ovat. Toivottavasti kuitenkin pidätte :)

***

Onni yksillä

(Trains and Winter rains)

Askeleet kajahtelivat autiossa hallissa ruskeiden saappaiden takoessa kiiltävää lattiaa. Asema oli ollu hylättynä viimeiset 10 vuotta, mutta siltikin sen lattia näytti juuri vahatulta. Asema ei ollut lainkaan lämmin, mutta se oli hyvä piilopaikka. Siellä me vietimme jouluamme. 

Minä juoksin Samin perässä. Sam kääntyi aina välillä katsomaan taakseen, varmisti, että olin mukana. Samin sylissä oli valtava kinkku, jonka hän oli varastanut lihakauppiaalta. Meidän piilopaikassamme vanhan lippukioskin sisällä oli yhtä sun toista muutakin varastettua tavaraa, mutta Sam ei koskaan varastanut sellaista, mitä ei tarvinnut. 

Sam pysähtyi ja minä juoksin hänen viereensä. Hän rapsutti minua korvan takaa ja kuiskasi:

– Hyvä tyttö. Hyvä Marlene. Minä haukahdin ymmärtämisen merkiksi. Me olimme mainio tiimi: minä ja Sam. Sam varasti, minä vahdin, ja me molemmat pidimme seuraa toisillemme. 

Aatonaattona me kerjäsimme kaupungilla. 

– Jos sinä Marlene saisit mitä haluaisit, mitä haluaisit? Sam kysyi seisoessamme erään koristeellisen näyteikkunan edessä. Minä heilutin häntääni. Ihmiset kiiruhtivat ohi ja pudistelivat päätään, jos ehtivät. Mies taisi olla päästään vialla, kun tuolla tavoin jutteli koiralleen. Minä katselin taivaalle ja näin tähdet, näin katulamppujen valot. Haistelin ilmaa ja haistoin viileän tuulen, viemäreiden tuulahduksen, paahdetut kastanjat ja kaikki ne, jotka olivat kulkeneet aukiolla. Sam seisoi vierelläni hartiat lysyssä ja huonoryhtisenä. Hän katseli ympärilleen ja potkiskeli maassa olevaa lakkia toiveenaan muutama kolikko rehellistä joululahjaa varten. Minä istua nökötin hänen vieressään ja kuulin ihmisten kiihkeän ja kiireisen puheen. Kuulin heidän päivittelevän kiirettä ja sitä, että rahaa meni kuin vettä vain. Mitä he tiesivätkään köyhyydestä ja kurjuudesta? Minä haukahdin ja pudistelin likaista turkkiani. Mitä Sam olikaan juuri äsken kysynyt? Ai niin, mitä minä halusinkaan, jos saisin sen, mitä haluan. 

Mietin hetken. Ruokaa, lämpimän asunnon, kylvyn… Kuvat kuin parhaimmasta unesta pyörtelivät ympärilläni ja suljin silmäni. Se olisi täydellistä. Entä Sam? Eikö hän ollutkaan unissani? Totta kai. Hylkäisin kaiken hyvän, jos vain saisin olla Samin kanssa. Halusin olla aina Samin kanssa. Hän ei selviäisi ilman minua ja minä en selviäisi ilman häntä. Mutta jos minä jotain kaikkein eniten olisin halunnut, niin puheen lahjan. Ei, en halunnut olla ihminen, koiran elämä oli niin hauskaa. Halusin vain puhua, kertoa, mitä ajattelin. Se olisi hauskaa. 

Sam herätti minut unelmistani ja otti tyhjän lakin maasta. 

- Mennään, Marlene, hän sanoi melkein vihaisella äänellä. Minä seurasin häntä hylätylle asemalle ja vilkaisin vielä kerran sitä suuntaa, josta tulimme. Eiffel-torniin oli sytytetty valot. Minä kuuntelin Samin ruskeiden saappaiden kopinaa tyhjässä asemahallissa. Astuin sisään ja katsoin autioille raiteille, joille viimeinen juna oli tullut ennen minun syntymääni. Kuulin Samin huhuilevan minua ja juoksin hänen peräänsä. 

Me nukuimme asemanvartijan kopissa, koska siellä oli kaikkein lämpimintä. Meillä molemmilla oli omat, rikkinäiset ja likaiset huovat. Vatsani kurni, mutta tiesin, etten saisi ruokaa ennen huomista. Onneksi jouluna sentään sai syödä. Samin vanhojen kynsikkäiden peittämät kädet koskettivat selkääni ja pörröttivät turkkia. Hymyilin ja suljin silmäni. Ulkona satoi vettä, en muista milloin viimeksi oli tullut lunta. Sam käpertyi peittonsa alle ja minä kiepsahdin kolmesti ympäri ja painoin pääni tassujen väliin. Nukahdin. 

Heräsin rauhattomasta unestani aamuyöllä. Samkin havahtui liikehdintääni ja murahti minulle hiljaisella äänellä:

– Hyvää joulua Marlene. Hymyilin surumielisesti ja katselin pimeyteen nälän kaihertaessa vatsassani. Onni yksillä, mutta joulu kaikilla.