The love I have is riverwide (Praha, osa 2/2)

Prahan matkakertomuksen toinen osa. Otsikko Autoheartin biisistä Possibility.

Kuvissa ei ole vesileimaa, koska olen laiska, ja niitä on miljoona, mutta ne ovat joko minun tai jonkun perheenjäseneni ottamia. (Mutta koska tämä on internet, saatoin myös varastaa pahaa-aavistamattoman Jormaperan kameran ja valehdella käyneeni postilaatikkoa kauempana.) Ethän siis varasta niitä :)

Tiistai 17.10., 

eli päivä, joka oli täynnä korkeuseroja

Aamiaisen jälkeen lähdimme kävelemään kohti Pyhän Vituksen katedraalia. (Joskin kävimme myös ostamassa matkalippuja julkisiin ja tekemässä harharetken etsiessämme postitoimistoa sitä ennen.) Koska katedraali oli "meidän" puolellamme jokea, kaikki alla näkyvät kuvat ovat Malá Stranan alueelta. Osataan sitä muuallakin kuin vanhassa kaupungissa! 

Nousimme pitkät rappuset ylös mäelle, josta näkyi melkein koko Praha. Jo tässä vaiheessa oli niin lämmintä, että piti heittä neuletakki veks. Ja oli lokakuu! Se ei lakkaa ihmetyttämästä, varsinkin, kun katson tätä kirjoittaessani ikkunasta ulos ja näen lunta. Maisemat mäeltä olivat aivan uskomattomat, kuten kuvista voi huomata. 

Mäellä sijaitsee katedraalin lisäksi monia muitakin rakennuksia, esimerkiksi Prahan linna, joka on edelleen ilmeisesti hallituksen ja presidentin käytössä, joten alueelle piti kulkea laukkutarkastuksen ja metallinpaljastimen läpi. Alue oli valtavan kaunis! Sen ei ehkä olisi pitänyt enää tässä kaupungissa yllättää, mutta huokailin silti ihastuksesta. 

Huokailut muuttuivat hengen haukkomiseksi, kun Pyhän Vituksen katedraali ilmestyi kulman takaa. Se on valtavan kaunis! 

"No on se kyllä vähä hienompi kuin [kotikirkko]."

"Mä luulen, et se ei oo ihan hirveen hyvä vertailukohta..."

Hieno kirkko oli myös sisältä. Oikeastaan sana hieno on vähättelyä, mutta tuntuu tyhmältä käyttää jatkuvasti sanaa upea. Onneksi kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa (ja koska näitä kuvia on miljardi, tällä postauksella on kohta romaanin verran mittaa). 

Kanan funktio ei meille selvinnyt. Ehkä se oli vain tämän papin tai piispan tai pyhimyksen ystävä.

Kirkossa oli muuten superkauniit lasimaalaukset! 

Koska katedraalin torniin pääsi kiipeämään, emme heittäneet tilaisuutta hukkaan. Puolimatkassa ahtaassa portaikossa idea alkoi kuitenkin tuntua äärimmäisen huonolta. Ihmisiä tuli jatkuvasti portaissa vastaan, jolloin joutui painautumaan litteäksi ihan seinää vasten, ahtaanpaikankammo muistutteli olemassaolostaan ja niitä portaita oli aivan kammottava määrä (290 suuntaansa) (kyllä, laskin). Huipulle päästyäni olin niin hikinen ja hengästynyt, että piti istua penkillä tasaamassa hengitystä melko pitkä aika. Kärsimyksistä huolimatta tornista oli valtavan hienot maisemat! 

"Täältä näkyy koko Praha!" 

Tuollaiseen piikkiin nirhaisin käsivarteni kuvia ottaessani. Se on ihan oikeasti terävä, iho meni rikki. Mutta lisäsipä ainakin katu-uskottavuutta tuollainen nirhauma (koska se oli tosi hurja ja halkaisijaltaan reilusti alle sentin). 

Tornin seinällä kiellettiin kirjoittaminen (ei sillä, että sitäkään olisi toteltu), mutta raaputtamisesta ei puhuttu mitään. Minä en kuitenkaan kirjoittanut tai raapustellut mitään, koska olen kiltti ja kunnollinen. 

Kun lopulta hoipertelin ulos tornista laskeuduttuani uudestaan ne 290 porrasta, menimme päiväkahveelle. Tavoitteena oli syödä kakut terassilla, koska oli niin lämmin, ja tämä tavoite myös saavutettiin. Istuimme terassilla valtavan maukkaita kakkuja maistellen ja auringosta nauttien, eikä edes palellut. Ja oli lokakuu! Lokakuu! (En voi tarpeeksi toistaa tätä asiaa.) 

Kakun jälkeen jatkoimme matkaa kultaiselle kujalle, joka oli ennen vanhaan kauppiaiden koti- ja kauppakatu. Kujalla oli paljon suloisia pieniä taloja, jotka näyttivät enemmän seitsemän kääpiön mökeiltä kuin ihmisasumuksilta. Olipa itse Fraz Kafkakin asustellut yhdessä näistä taloista aikoinaan.

Abiturientit vauhdissa? :D 

Kultaisen kujan jälkeen löysimme lopultakin postitoimiston ja postilaatikon, minkä jälkeen poistuimme alueelta jatkaaksemme matkaa läheiseen luostariin. Matkalla näimme melkoisia palatseja (tai muuten vaan hienoja taloja), joihin mielelläni voisin muuttaa. 

Luostarialueella oli tarkoitus käydä luostarin vanhassa kirjastossa, joka alakuvassa näkyy, mutta sinne oli pääsymaksut ja jonoa, joten jätimme sen väliin. Alueella olisi ollut myös miniatyyrimuseo, mutta sinnekin piti maksaa sisäänpääsy, eikä se ketään kiinnostanut niin paljon, että olisi viitsinyt tuhlata siihen rahaa. Päätimme siis mennä syömään alueella sijainneeseen ravintolaan, eikä se ollut pöllömpi päätös. 

Ruuan jälkeen päätimme kävellä Petrínin kukkulan kautta hotellille lepäämään. Kukkulalta oli todella hienot maisemat! Kuitenkin särkevät jalat ja todennäköisesti edellisen päivän mukulakivimaratonista ärtynyt alaselkä (kuulostan eläkeläiseltä, kun molemmissa matkapostauksissa voivottelen kipua jossain paikassa) hieman himmensivät paikan hohtoa, varsinkin loppuvaiheessa, kun mäet vain jatkuivat ja jatkuivat ja polku, jita luulimme ovelaksi oikopoluksi olikin umpikuja. Kukkulalle olisi kuitenkin ihana tulla joskus paremmalla mielellä ja vähemmän kipuisena vaikkapa piknikille, siellä oli juuri sopivia paikkoja sellaiseen! 

Kuvassa näyttää kylmältä ja syksyiseltä, mutta sitä se ei ollut. Te saatatte ehkä jo muistaa, millainen sää oli kuukauteen nähden. 

Köysiradan rata. 

Tuolla liehui USAn lippu, mutta syy ei selvinnyt. 

Lentokoneita!

Levättyämme ja venytettyäni selkää lähdimme vielä kerran kaupungille, sillä trdelník-tötteröt odottivat meitä. Kävelimme vielä viimeisen kerran Kaarlensillan yli vanhaan kaupunkiin.

Tötteröpaikka löytyikin nopeasti ja tilasimme tällaiset herkut itsellemme. Tötterö on muuten melkoisen tuhtia tavaraa :D Taikina on vähän samantapaista kuin pullataikina, mutta rakenne tuntuu olevan vähän erilainen. Lisäksi pinnalle ripoteltu hasselpähkinä tuo kiinnostavan lisän makuun ja rakenteeseen. Ihan aitoon ja alkuperäiseen trdelníkiin ei ymmärtääkseni kuulu täyte, mutta lämpimän taikinan ja kylmän jäätelön yhdistelmä oli melkoisen mainio. Trdelník ei ole ehkä parasta syömääni herkkua, mutta ei se missään nimessä pahaakaan ollut ja voisin hyvinkin suositella maistamista, jos tilaisuus tulee. 

Kävimme vielä tavaratalossa nimeltä Kotva, mutta se oli kyllä valtaisa pettymys. Mitään kovin jännittävää ei löytänyt ja yläkerrassa joku porasi jotain niin lujaa, että korvia särki. Poistuimme siis paikalta. 

En ole varmaan koskaan näyttänyt blogissa näin suurta osaa itsestäni, mutta tämä jättimyyrä oli niin huippu, etten voinut olla jättämättä sitä tästä postauksesta pois. (Vaikka ettehän te naamaani tuosta näe, joten saatan olla ihan jotain muuta kuin mitä kuvasta voisi päätellä. Tuohan saattaa olla vaikka Jormapera ja minä kauhea, keltainen, kahdeksanlonkeroinen torahammaspeto jossain luolassa.) En muista, olenko maininnut asiasta, mutta olin lapsena armoton Myyrä-fani, joka katsoi piirretyt niin monta kertaa, että vhs-kasetti (jonnet ei muista) on niin monta kertaa kelattu, etten uskalla edes ajatella, mitä nauhalle tapahtuisi, jos yrittäisin kelata sitä, ja jolle luettiin kuvakirjoja sen verran, että vanhempani taitavat osata ne ulkoa vielä tänäkin päivänä. Mutta ketä yritän huijata, tietenkin olen armoton Myyrä-fani edelleen! Kuva on otettu erässä valtavan suuressa, mutta todella sympaattisessa lelukaupassa, jonne olisin varmaan pyörtynyt, jos olisin sinne kolmevuotiaana päässyt. Koko kauppa oli lattiasta kattoon täynnä Myyrä-tavaraa aina pehmoleluista magneetteihin. Kaiken lisäksi kaupan tv:ssä pyörivät Myyrä-piirretyt, joista osa oli minullekin ihan uusia. Tämän jättimäisen Myyrän olisin voinut hyvinkin ottaa mukaani, mutta se ei ihan olisi mahtunut käsimatkatavaroihin. 

Lelukaupassa oli myynnissä myös Pat ja Mat -nukkeja. Olin kokonaan unohtanut tämänkin animaation olevan alun perin tšekkiläinen (tai tšekkoslovakialainen, jos tarkkoja ollaan). Pienenä katsoin tätäkin ohjelmaa todella paljon. Tämä kaksikko jäi kuitenkin oheistuotteissa ja mainostuksessa Myyrän varjoon, enkä nähnyt heitä enää missään muualla. Ehkä ohjelma ei ole enää nykyään kovin suosittu tai tiedetty, Tšekissä ainakaan?  Yhden toisen kaupan ikkunassa näimme myös Rosvo Rudolf -aiheisia leluja, mikä oli oikeastaan vielä yllättävämpää kuin Pat ja Mat. Itse en ole koskaan nähnyt Rosvo Rudolfia telkkarista, mutta äänikirjoja olen kyllä kuunnellut erittäin paljon. Mahtaako nykylapset enää tietääkään tätä sympaattista rosvoa? (Ja jälleen kuulostan tädiltä, hohhoijaa.) (Sattuuko joku muuten muistamaan, miksi Rudolfista edes tuli rosvo? Muistelen sen liittyneen jotenkin kenkiin tai isoihin jalkoihin.) 

Palasimme vielä kaupan kautta raitiovaunulla hotellille, pakkasimme tavarat aamua varten ja kävimme nukkumaan. 

Keskiviikko 18.10., 

eli päivä, jolloin koin kulttuurishokin

Syötyämme aamupalan kirjauduimme ulos hotellista ja kävelimme metroasemalle. 

Matkalla näimme jotain tuttua ja kotoisaa. 

Lähdetäänkö torille?

Voit matkustaa Prahaan asti, mutta Suomi100 saa sinut kiinni silti. Mitä itsenäisyys sinulle merkitsee?

Matka lentokentälle ensin metrolla ja sitten bussilla sujui kivuttomasti ja vaivattomasti, mutta lentokentällä odottelu ei ollut yhtä vauhdikasta kuin alhaalla nähtävä taidekuva. Lento oli myöhässä ja jouduimme odottamaan portilla hyvän tovin. Koska en tiennyt, kuinka kauan lentoa jouduttaisiin odottamaan, en edes viitsinyt ruveta kaivamaan kirjaa repun pohjalta, jotta tavaroiden takaisin pakkaamisessa ei tulisi hätäkiire. Kyllä olisi kannattanut, odotellessa olisi hyvin ehtinyt lukea muutaman novellin, ja pakata ja purkaa repun pariinkin otteeseen.

Pääsimme lopulta lentokoneeseen, ja matka sujui suhteellisen kivuttomasti. Yritin vähän nukkua, siinä kuitenkaan onnistumatta. 

Kun kone laskeutui lopulta Helsinki-Vantaalle, koin valtavan kulttuurishokin astuessani ovesta ulos: vaikka Prahassa olikin aamulla ollut huomattavasti viileämpää kuin aiempina päivinä, Suomessa oli oikeasti kylmä. Oikeastaan voisi sanoa todella kylmä, olihan sentään jo lokakuu.

Näimme matkalla parkkipaikan ja kentän välillä olleella ruohoalueella olleita pieniä kaneja jo lähtöpäivänä ja siellä ne olivat edelleen. Ne näyttivät niin pieniltä ja palelevilta. Ruohikolle oli jätetty sunnuntaina porkkanoita, ja mietimmekin, olivatko nämä valtavan suloiset karvapallot pahamaineisia citykaneja, joita turistit ovat ruokkineet, vai jonkun lemmikkikaneja, jotka on vapautettu luontoon, kun omistaja on lähtenyt matkalle. Toivon koko sydämestäni, ettei kyseessä ole jälkimmäinen tapaus. Olisin halunnut ottaa kanit reppuuni ja viedä kotiin lämmittelemään, sen verran surullisilta ne näyttivät. Vielä nytkin tätä kirjoittaessani tulee surullinen olo itsellekin, kun mietin näitä pikkuruisia pitkäkorvia. Toivottavasti niillä menee hyvin. 

Kotiin palasimme myöhään illalla pienten vastoinkäymisten jälkeen. Oli ihanaa päästä omaan sänkyyn nukkumaan, vaikka maisemat olivatkin köyhemmät kuin Prahassa. 

Tein Prahasta myös muutaman ostoksen. Siitä huolimatta, että minulla on niin paljon kirjanmerkkejä, että miltei hukun niihin, ostin Mucha-museosta ihanan kauniin magneettikirjanmerkin. 

Tunnistaako joku kirjan?

En voisi sanoa itseäni Myyrä-faniksi, jos en olisi hankkinut matkalta jotain siihen liittyvää. Tässä siis maailman katu-uskottavin (ja repussa rytistynyt) t-paita. 

Ehkä tämä toimii jonkinlaisena motivaattorina ajo-opiskelussa? 

Yhteenvetona voisi sanoa, että jos kaupungin kanssa voisi mennä naimisiin, valitsisin armaaksi aviopuolisokseni Prahan. Vaikka useisiin kaupunkeihin olen elämässäni rakastunut, Praha on se, joka vei jalat alta ensisilmäyksellä. Mystinen ja salaperäinen kaupunki, jonka mystisyys ja salaperäisyys ehkä hieman kärsii turistien määrästä, mutta onnistuu silti lumoamaan. 

Praha, sinulla on aina paikka sydämessäni. Jonain päivänä tulen vielä takaisin. 

Potter-bussiin koomaamaan: Helsingin kirjamessut 2017

Ja jälleen on Helsingin kirjamessut tältä vuodelta ohi. Tyylilleni uskollisena palaan muistelemaan tuota elämyksellistä viikonloppua reippaasti marraskuun puolella, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Postauksen kuvat ovat kännykkäkameralaatua, mutta eipä tämä blogi taida laatukuvien juhlaa muutenkaan :D 

Seikkailuni Helsinkiin alkoi oikeastaan jo perjantai-iltana, kun rakas Vr toi minut kaupunkiin (yllättäen) myöhässä. Onneksi ei ollut tulipalohoppu mihinkään, mutta loppumatkasta samassa vaunussa istunut puhelias lapsi alkoi vähän käydä hermoille. Eikä siitä uskonnon lukemisestakaan tullut lopulta juuri mitään. Selvisin kuitenkin ehjänä ratikkaan ja sillä yöpaikkaani ja pääsin vielä perjantain puolella nukkumaan! 

Lauantai 28.10.

Räntäsateinen lauantai alkoi leikkimällä ihmistetristä täpötäydessä ratikassa (tai spårassa, kuten paikalliset sanovat). Olen aivan surkea suunnistamaan, mutta löysin kuin löysinkin itseni Messukeskuksesta. Kävin pressitiloissa hakemassa bloggaajapassin, etsin käsiini kartan ja sukelsin messuhulinaan. Edellisinä vuosina olen pitänyt huolta, etten ikinä enkä missään tilanteessa joudu messukansan sekaan yksin, mutta nyt ei ollut muuta vaihtoehtoa. Selvisin kuitenkin elossa, enkä edes ollut niin pahasti hukassa kuin edellisvuosina. 

Ohjelma:

Kirjalliset muotokuvat (Kallion lukiolaiset)

Ihan ensimmäiseksi päädyin puolivahingossa KirjaKallion lavalle, jossa oli juuri alkamassa Kirjalliset muotokuvat. Jutun idea oli samantapainen kuin (varsinkin ulkomaiden turistikohteissa) ohikulkiijoiden muotokuvia piirtävillä taiteilijoilla. Ohikulkija saattoi istua kirjoittavan henkilön eteen ja hän kirjoitti näkemänsä perusteella pienen tekstin. Vaikka minulle tekstin kirjoittanut henkilö oli minulle hyvin tuttu, tuntui silti vähän kummalliselta ja hiukan nololtakin vain istua katseltavana. Tämä olo kuitenkin katosi, kun sain kirjallisen muotokuvani luettavakseni: se oli valtavan kaunis ja ihana. Jos tämmöinen järjestetään ensi vuonnakin, suosittelen käymään! Ihana tapa aloittaa lauantai. 

Suomen kirjailijaliitto esittää: Esikoiskirjan tuska ja ihanuus (Tapani Bagge ja Laura Lindstedt, haastattelijana Anna-Kaari Hakkarainen)

Ehdin sopivasti Takaumalle kuuntelemaan keskustelun loppupuolen. Bagge ja Lindstedt kertoivat esimerkiksi siitä, miten heidän työskentelytapansa eroavat toisistaan (toinen kirjoittaa enemmän määrällisesti, toinen etenee hitaammin) ja siitä, mitä he olisivat halunneet tietää silloin, kun heistä tuli esikoiskirjailijoita. Lindstedt sanoi yllättyneensä siitä, miten julkista kirjailijan työ on ja kuinka äkkiä joutui puhumaan luomistaan hahmoista kuin ne olisivat aitoja, eläviä ihmisiä. Kirjailijat pohtivat myös suhdettaan kritiikkiin, ja Bagge kertoikin oman suhtautumistapansa: jos kritiikki on positiivinen, se on totta ja yleinen mielipide, mutta negatiivinen kritiikki on vain yhden ihmisen ajatus aiheesta. 

Nuori Aleksis -palkinnon jako

Nuori Aleksis -palkinnon jako oli pakollinen ohjelmanumero, koska satuin tietämään voittajakirjan, joka on Hanna Kauppisen Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut. Paitsi että olen lukenut tämän ihanan ja voiton ansainneen kirjan, Hanna Kauppinen on hyvin rakas ystäväni, joten voitte uskoa, että olin valtavan ylpeä ja onnellinen, kun juuri tämä kirja voitti. Hanna Kauppinen oli myös itse lukiolaisena jakamassa tämän samaisen palkinnon Tommi Kinnusen Neljäntienristeykselle. Suosittelen kaikkia lukemaan Kirjan, jota kukaan ei koskaan lukenut. Se on hieno teos ja sopii lähestyvään joulun aikaan paremmin kuin hyvin. 

KirjaKallion paneeli: Rohkeinta on rakastaa itseään! (Saara Sarvas, Nadja Sumanen, Viima Lampinen, Kalle Laanterä, Victoria Odum ja Nora Dadu, haastattelijana Kallion lukiolaiset)

Minun oli tarkoitus kuunnella tämä paneeli kunnolla ja ajatuksella, mutta satuinkin törmäämään lavan reunassa bloggaajiin ja jäin rupattelemaan, joten paneeli meni suurimmaksi osaksi täysin ohi. Lopun kuitenkin ehdin kuunnella. Fiksuja pointteja, melkein jäi harmittamaan, etten kuullut alkua. 

Nadja Sumanen: Terveisin Seepra (haastattelijana Kallion lukiolaiset)

Nadja Sumasen ensimmäiseen kirjaan, Ramboon, minulla ei koskaan ole ollut erityistä kiinnostusta, eikä ole oikein vieläkään. Sen sijaan hänen uusin kirjansa, Terveisin Seepra, kuulostaa paljon kiinnostavammalta. Haastattelussa keskusteltiin mm. perheen merkityksestä ja mielenterveysongelmiin apua hakemisesta. Kiinnostavaa oli se, että Sumanen tahtoi aluksi kirjoittaa vanhanaikaisen kirjeromaanin, mutta kustantaja toivoi hänen keskittyvän enemmän jompaan kumpaan tyttöön. Tämä kirja on ihan pakko lukea! 

Jatkuu! – Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista (Saara Turunen ja Laura Lindstedt, haastattelijana Anna-Liisa Haavikko)

Keskustelu alkoi fanifiktion määrittelyllä ja jatkui kirjailijoiden kuvauksella siitä, kuinka he työstivät omaa tekstiään kotimaisen kirjallisuuden klassikon pohjalta. Tämä oli ehdottomasti haastattelun parasta antia! Henkilökohtaisesti minua ärsytti vähän alentava suhtautuminen fanifiktioon. Vaikken olekaan intohimoinen ficcien lukija, olisin toivonut haastattelijalta hieman parempaa perehtymistä aiheeseen. Nyt tietyt kommentit aiheuttivat pientä epämukavaa kiemurtelua ainakin tässä osassa yleisöä. 

Suomen kirjailijaliitto esittää: Vieläkö on vampyyreitä? (Henry Aho ja Pasi Ilmari Jääskeläinen, haastattelijana Anne Leinonen)

Olen nyt pari kuukautta pyöritellyt päässäni yhtä ideaa, johon liittyy vampyyrit, joten tämä paneeli kiinnosti myös siksi. Jos heti keskustelun aluksi kirotaan kimallevampyyrit, ei paneeli voi olla hirveän huono. Keskustelijat pohtivat esimerkiksi sitä, kuinka vampyyreihin liittyy aina viettelys ja vaara. En ollut tullut aiemmin edes ajatelleeksi asiaa! Paneeli oli mukavan rento, ja keskustelijat haastattelijaa myöten tiesivät, mistä puhuivat. Note to self: lue se Lumikko ja yhdeksän muuta! 

Sadan vuoden unet – Satuja aikuisille (Juri Nummelin, Johanna Sinisalo, Johanna Venho ja Artemis Kelosaari)

Celestine satupaneelissa: kuka yllättyi? Sadan vuoden unet -satuantologiaa selailin kirjakaupassa pari kuukautta ennen messuja ja kiinnostuin, ja paneeli vain lisäsi kiinnostustani. Kirjailijat kertoivat, miksi päätyivät tekemään oman versionsa juuri siitä sadusta, mistä he sen tekivät. He kertoivat myös taustoja ja lukivat katkelmia novelleistaan. Kaikki novellit vaikuttivat jännittäviltä ja hienoilta, mutta kaikkein eniten minua kiinnosti Johanna Sinisalon Hannu ja Kerttu -versiointi. Mutta jospa joskus kirjan käteeni saisin, niin voisin antaa lopullisen tuomioni :)

Ajatuksia:

• En osaa ihan päättää, oliko hyvä vai huono asia, ettei messulehdessä ollut karttaa. Toisaalta olisin mielelläni tutustunut messualueeseen jo kotona ja väritellyt kartasta lavoja ja siten hahmottanut tilaa paremmin, mutta pieni kartta oli helpompi kaivaa laukusta kuin iso messulehti. Hmm. Kenties ensi vuonna kartta sekä lehteen kotona tutustumista varten että erikseen itse messutilannetta varten? 

• Hieman samaa aihetta sivuten: en ole varma, oliko kolmas kerta se legendaarinen toden sanova kerta vai oliko messualue oikeasti loogisempi kuin edellisinä vuonna. Tuntui, että jossain vaiheessa löysin lavat jopa ilman karttaa. 

• Mitä se Silmäaseman rekka teki siellä? Ymmärrän tietty suurten kävijämäärien tarjoavat mahdollisuudet, mutta silti: miksi, oi miksi.

Harmituksia: 

• Taisin viime vuonna puhua siitä, että ihmismäärästä huolimatta messuilla olo ei ahdistanut. Ikävä kyllä nyt tilanne oli toinen. Lauantaina kahden euron kirjojen pisteellä oli niin kova ryysis, että alkoi oikeasti tuntua pahalta, ruokamessujen ruuhkista nyt puhumattakaan. Onneksi ahdistus hellitti, kun pääsi vähän väljempään paikkaan, mutta ikävää silti. Vaikka on tietty hyvä merkki, että kirjallisuus kiinnostaa :)

• Alan hitaasti uskoa, että vuosikausia jatkuneet etsinnät ovat mahdoton tehtävä. Nokkosvallankumousta ja Rosvoruhtinasta ei vain tunnu löytyvän mistään :( Toisaalta en heitä vielä kirvestä kaivoon: etsinhän Mustesydäntäkin viitisen vuotta kissojen ja koirien kanssa ja sitten se löytyi rovaniemeläisestä antikvariaatista. 

• Boknäsin piste oli viime vuonna parempi. 

Tähtihetkiä:

• Hyvämuistisimmat saattavat muistaa viimevuotisen kitinäni ruokamessuista. Nyt tilanne oli kuitenkin toinen, sillä ehdin vuoden sisään täysi-ikäistyä, joten pääsin hakemaan viikonlopun ruuat ruokamessuilta. Thai-ruokakojusta ostamani ruoka oli superhyvää, mutta alueen ruuhkat kammottavat. 

•Tapasin useamman bloggaajan, mikä oli erittäin mukavaa. Ehkä nyt olin vähemmän ujo kuin viime vuonna? Pearl Cloverin tapaaminen oli erityisen hauskaa, koska olen seurannut häntä jo useam vuoden ajan ja jutellut paljonkin kommenttibokseissa. Oli tosi kiva saada blogille naama ja ääni, vaikka se tuntui samalla myös tosi hassulta ja vähän oudoltakin :D 

• Potter-bussi. Vaikka lastenalue taisi muuten olla vähän kökkö (en käynyt siellä kuuntelemassa mitään ohjelmaa, niin en osaa sanoa mielipidettäni), Potter-bussi oli maailman paras juttu. "Mennäänkö Potter-bussiin koomaamaan?" kysyi eräs seuralaisistani, kun messuväsymys alkoi painaa, ja niinhän me teimme. Lapsia taisi kiinnostaa enemmän yläkerta, joten saimme istuskella ja jutella rauhassa mukavan pehmeillä penkeillä (ja laulaa vähän Heathersia). Potter-bussissa koomasimme myös sunnuntaina.

• Haluatko kirjailijaksi? -keskustelu Kariston edustajan kanssa. Onnistuin saamaan ajan sielua varaamatta, ja vaikka jännittikin ihan törkeästi, 20 minuutin keskustelu oli oikein mukava. Nyt tiedän, miten seuraavaksi kirjoitusprojekteissani etenen :) 

• Messuseura ja uudet tuttavuudet. Tutkin messulehdestä ohjelmaa yhden lavan reunalla, kun täysin varoittamatta joku syöksyy halaamaan ja äkkiä löydän itseni sellaisesta halausmylläkästä, etten edes erota, kuka on kuka. Parempaa messujengiä ei kuulkaas voisi edes kuvitella, ja se on fakta se. 

"Moi!"

"Sä oot lyhyt."

"No joo kiva nähä suaki pitkästä aikaa..." 

Tapasin myös pari henkilöä ensimmäistä kertaa ja vaikka sekin jännitti hirmuisen paljon, nämä ihmiset osoittautuivat ihan mukaviksi ja kilteiksi tapauksiksi.

Sunnuntai 29.10.

Ihana kellojen kääntö aiheutti sen, ettei aamulla edes väsyttänyt, vaikka edellisenä iltana nukkumaanmeno olikin vähän venähtänyt. Hitaan aamiaisen ja älykkäiden aamiaiskeskustelujen jälkeen kello oli jo sen verran paljon, että ratikkaan ei edes tarvinnut ahtautua, vaan saimme ajaa suhteellisen väljästi (ainakin lauantaihin verrattuna) Messukeskukselle saakka. 

Ohjelma:

Ronja Salmi ja Mikko Toiviainen: 12 tarinaa kirjoittamisesta (haastattelijana Kallion lukiolaiset)

12 tarinaa kirjoittamisesta haastattelee eri kirjoittamisen ammattilaisia. Salmi ja Toiviainen kertoivat paitsi tekemistään haastatteluista, myös kirjoittamisprojektista: Toiviainen ei esimerkiksi suostunut näyttämään keskeneräisiä,tekstejään Salmelle. Kiinnostavaa on se, ettei kirjaan ole haastateltu pelkkiä kirjailijoita, vaan myös muita kirjoittamisen ammattilaisia. Tämä(kin) kirja täytyy lukea! 

KirjaKallion paneeli: Lukijasta tekijäksi (Reetta Räty, Miikka Niiranen, Pekka Salminen, Aleksis Salusjärvi ja  Hannaleena Hauru, haastattelijana Kallion lukiolaiset)

En jaksanut nousta paikaltani, joten jäin KirjaKalliolle kuuntelemaan seuraavan paneelin, joka käsitteli erilaisten kirjoittajien toimittajasta ja muusikosta elokuvaohjaajaan ja kriitikkoon tietä lukijasta tekijäksi. Paneelin aikana kävi ilmi, että raja lukijan ja tekijän välillä on usein häilyvä. Paneelissa pohdittiin laajasti lukijuutta ja tekijyyttä eri näkökulmista. Mieleen jäi erityisesti kriitikko Aleksis Salusjärven kommentti siitä, että hän arvostelee kritiikeissään teosta, ei sen tekijää. 

Arto Julkunen ja Markus Rantanen: Suuri ukulelekirja (haastattelijana Mikko Kivinen)

Blogiani lukeneet tietävät, että olen kuluneen vuoden aikana ihastunut ukulelen soittoon. Lyhyessä haastettelussa kerrattiin nopeasti ukulelen historia ja nykyhetki. Tätä olisi voinut kuunnella pidempäänkin! Tämä kirja oli meillä kirjastosta lainassa, mutta en silloin ollut innostunut ukulelesta niin paljoa, että olisin sen lukenut. Pitänee siis lainata uudestaan.  

Neljän päivän näytelmä (Kallion lukiolaiset)

KirjaKallio teki neljän kirjamessupäivän aikana näytelmän Nadja Sumasen romaanista Terveisin Seepra. Neljässä päivässä tehdyksi näytelmää ei olisi tosiaankaan uskonut! Hyviä roolisuorituksia, upeaa maskeerausta ja hienoa musiikkia, aivan mahtavaa! Bravo, sanon minä. 

KirjaKallion runoklubi

Viimeiseksi ohjelmaksi jäi lavarunouden seurailu. Runot olivat oikein hienoja ainakin tällaisen runoudesta ymmärtämättömän maalaismoukan korvaan, ja esitykset niin ikään vaikuttavia. Runot olivat kuitenkin myös melko synkkiä, kaunistelemattomia ja vähän ahdistaviakin. En tiedä, onko se lavarunouden tarkoitus, mutta minulle tuli vähän epämiellyttävä olo. 

Ajatuksia:

• Joskus olen kuullut sanottavan, että sunnuntaina kaikki hyvät kirjat on jo viety, mutta olen eri mieltä. Hyviä löytöjä tein! 

• Olisiko ollut järkevämpää viedä kirjat säilytykseen kuin raahata niitä mukana koko päivä? 

Harmituksia: 

• Adlibris-karkit olivat toki oikein hyviä (ja ylipäänsä se, että kirjojen mukana sai karkkia oli lähestyvää koeviikkoa ajatellen huippujuttu), mutta viimevuotiset karkit olivat parempia. 

• Ruokamessujen ruuhkat, yhä. 

• Kaikki bloggaajat tuntuivat sunnuntaina kadonneen kuin tuhka tuuleen. Saatoin itsekin kulkea laput silmillä, mutta en törmännyt muihin kuin Pearl Cloveriin muutamaan otteeseen. (Tämä törmäily ei siis missään nimessä ollut huono asia vaan oikein hauskaa :D)

• Messut loppui. Valitettavaa, mutta eipä sille mitään voi. 

Tähtihetkiä: 

• Ruokamessuja lukuun ottamatta ruuhkat eivät olleet yhtä pahoja kuin lauantaina. 

• Yhteenkuuluvuuden tunne. Ihanaa olla kirjaihmisten seassa, tietäen, että meitä kaikkia yhdistää rakkaus lukemiseen ja kirjallisuuteen. 

• Rakkaiden ihmisten halaukset ja hyvin perinteinen messuselfie. Ikävä on kova jo nyt! 

• Silmäaseman rekasta (tai oikeastaan sen edessä olleesta tuolista) oli yllättävää hyötyä, kun sain mahdollisesti tähänastisen elämäni parhaan puhelun, eivätkä jalat kantaneet hetkeen kunnolla. 

Ostokset:

Anne Frank: Päiväkirja

Vuoden 2015 messuilla aioin ostaa Anne Frankin päiväkirjan pokkarina, mutta ne kaikki ehdittiin myydä, kun olin jonottamassa jotain muuta. Olin hieman katkera, mutta onneksi löysin tämän uuden, valtavan kauniin kovakantisen painoksen nyt! 

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Luin tämän ihanan kirjan kesällä ja sen löytyessä kahden euron kirjojen joukosta päätin hankkia sen omaankin hyllyyn odottelemaan aikaa, jolloin kaipaan jotain lämmintä ja turvallista luettavaa. 

C. S. Lewis: Prinssi Kaspian (Narnia #2)

Narnian tarinoiden kakkososaa minulla ei vielä ollut. Tämä painos on suosikkejani! 

Siiri Enoranta: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä

Enorannan uusin, vaatiiko selitystä? <3

Mary Hoffman: Tähtien kaupunki (Stravaganza #2)

Mary Hoffman: Kukkien kaupunki (Stravaganza #3)

Kahden euron pöydästä löytyi muutaman vuoden takaisen suosikkisarjan osia. Tein ostaessani päätöksen kerätä kolme ensimmäistä osaa, koska niistä pidän kaikista eniten, enkä niinkään välitä kolmesta seuraavasta. Nyt pitäisi sitten etsiä se Naamioiden kaupunki jostain, ja ehdottomasti lukea koko sarja uudelleen! 

George Orwell: Vuonna 1984

George Orwell: Eläinten vallankumous

Adlibriksen pokkaritarjouksesta klassikkoja hyllyä koristamaan. 

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Tämä on pitänyt lukea jo ikuisuuden, löytyi Adlibriksen pokkaritarjouksesta.

Vasemmalla pystyssä olevat kirjat eivät ole varsinaisia messuostoksia, mutta koska ne diilattiin minulle messuviikonloppuna, laskin ne mukaan:

Nigel Goodman: Benedict Cumberbatch – Henkilökuva

Erään lempinäyttelijäni henkilökuva, tarvitseeko selventää syytä? 

Becky Albertalli: Simon vs. Homo sapiens agenda

Tiedän, että tämä on myös suomennettu, mutta koska suomennos maksaa aivan hirveän paljon (ja sillä on erittäin typerä nimi), halusin kirjan englanninkielisenä. Sitä ei kuitenkaan meinannut löytyä mistään, ja olin jo heittämässä toivoni, kunnes ystävä löysi sen Suomen rajojen ulkopuolelta ja toi sen minulle. Kiitos vielä!

Yhteenveto: 

Kolmansilla messuillani tunsin oloni asiantuntijaksi, en eksynyt kuin ihan vähän, vaikka olinkin yksin, tapasin uusia ihmisiä ja vanhoja tuttuja, pidin hauskaa ja onnistuin jopa olemaan itkemättä silmiäni punaisiksi paluujunassa (toisin kuin viime vuonna, jolloin vieressäni istunut setä katsoi nyyhkyttävää allekirjoittanutta hyvin paheksuvasti). (Tämä ei tietenkään sulje pois pientä vollotusta muissa tilanteissa viikonlopun aikana, mutta ei puhuta siitä nyt.) 

Kiitos Messukeskukselle bloggaajapassista. Kiitos esiintyjille, kirjailijoille, kirjoittajille, kuvittajille, kustantajille ja heille, joiden ansiosta nämä messut järjestetään. Kiitos bloggaajille, jotka tunnistivat ja moikkasivat (tai moikkasivat vaikkeivät olisi tunnistaneet). Kiitos maailman parhaille messuseuralaisille, joiden kanssa viikonloppu oli huomattavasti hauskempi, kiitos majoittaneille.

Ensi vuoden messuja odotellen! Toivottavasti nähdään silloin :)

Lokakuun luetut 2017

Lokakuussa 2017 luin kuusi kirjaa (1486 sivua), joista neljä oli spefiä, yksi kuunneltu kirja ja yksi uusinta. 

Gier, Kerstin: Liitto (Unien kirjat #3) 387 s. 

Jansson, Tove: Kesäkirja 143 s. 

Björk, Marja: Poika 215 s.

Funke, Cornelia: Reckless – Kiveen kadonnut (Peilimaailma #1) 297 s. [U]

Meresmaa, J.S. & Harju, Markus (toim.): Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita (Steampunk #2) 327 s. 

Rouhiainen, Elina: Vainuttu (Susiraja #4) 414 s. 

kotimaisia: 4

käännöskirjoja: 2

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 5

muualta: 0

Uudelleen luettua -haaste: 5 luettua kirjaa (Menneisyyden romantisoija) 

Sain lopulta aikaiseksi lukea Gierin unitrilogian viimeisen osan, eikä siihen mennytkään kuin reilusti yli vuosi! (Mutta minkäs minä sille mahdan, ettei sitä ikinä löytynyt kirjastosta sopivalla hetkellä?) Kun kirjaan lopulta pääsin kiinni, ei edellisten osien yksityiskohtien unohtaminen tuntunut enää missään. Sain nopeasti taas juonesta kiinni ja pääsin nollaamaan päätäni iltaisin Livin ja  kumppaneiden uniseikkailujen myötä. Gier kyllä osaa lajinsa. Naurahtelin lukiessani milloin millekin, eikä kirja jännittävistä tapahtumista huolimatta vienyt yöunia tai ollut söpön höpsöistä kohdistaan huolimatta pelkkää hattaraa. Serceryn paljastuminen olisi tuntunut suuremmalta paljastukselta, jos olisin lukenut kirjat pienemmällä aikavälillä ja muistanut, ketä olen milloinkin blogin salaperäiseksi kirjoittajaksi epäillyt. Tämä trilogia päättyi minua erittäin paljon miellyttäneellä tavalla, eikä minulla ollut mitään valittamista aiheesta. Toivottavasti Gierilta julkaistaisiin pian myös jotain uutta. Ainakin minulla on kova luotto siihen, että hänen seuraavatkin kirjansa ovat yhtä viihdyttäviä kuin tämä ja Rakkaus ei katso aikaa -trilogia.

Tove Jansson on tietenkin tuttu Muumeistaan, mutta hänen aikuisille suunnattuja kirjoja en ollut kuitenkaan lukenut. Kesäkirjaa parempaa tapaa tutustua Janssonin muuhun tuotantoa tuskin edes olisi ollut. Kuuntelin kirjaa ääneen luettuna heinäkuusta lokakuuhun iltapalapöydässä, joka oli minusta ihanaa ja sopi kirjaan. Kesäkirja on pieni sivumäärältään, mutta kätkee sisälleen viisautta ja lempeyttä. Kirjan päähenkilöt, pikkuinen Sophia ja hänen isoäitinsä, ovat loistava parivaljakko. Hymähtelin usein heidän keskusteluilleen. Kesä tutussa saaressa muuttuu Sophian vilkkaassa mielikuvituksessa pieneksi seikkailuksi. Valtavan tunnelmallinen ja hieno kirja, joka tosin olisi pitänyt lukea saaressa meren keskellä tai mökissä veden äärellä. Nyt ulkoa kajastavat katuvalot hieman himmensivät elämystä. Pitäisi lukea muutakin Janssonilta, eikä niiden Muumienkaan kertaaminen olisi pahitteeksi. Onko teillä suosituksia Janssonin tuotannosta? 

Marja Björkin Poika pohjautuu kirjailijan oman lapsen kokemuksiin. Minun oli pitänyt lukea tämä kirja jo pitkään, mutta vasta nyt sain sen aikaiseksi. Poikaa lukee nopeasti, koska se koukuttaa lyhyillä luvuillaan. Kirjassa mitään ei ole kaunisteltu ja se tuntuu todenmukaiselta. Tosin en voi cissukupuolisena sanoa, mikä on uskottavaa ja mikä ei, mutta luulisin Björkin tietävän transasioista paremmin kuin ehkä jotkut toiset ihmiset. Makken ahdistus vartalostaan ja sukupuoli-identiteetistään tulee todella vahvasti iholle ja aiheuttaa ahdistusta myös lukijassa. Poika puhuu todella tärkeästä aiheesta, josta pitäisi puhua enemmän paitsi kirjallisuudessa, myös yhteiskunnassa. Vaikka tiesinkin, ettei suomalainen yhteiskunta ole transihmisille se sallivin ja mukavin paikka elää (voisko sen translain saada kuntoon, pliis), kirja palautti kyllä tehokkaasti mieleen sen, kuinka sukupuolittunut ja heteronormatiivinen tämän päivän Suomi on. Tärkeistä asioista huolimatta kirja ei täysin voittanut minua puolelleen. Björkin käyttämä raju kieli ei kohdannut omia mieltymyksiäni. Hempeily tosin ei olisi tähän missään nimessä sopinut, ja asioista kuuluukin puhua niiden oikeilla nimillä, sitä en kiellä, mutta itse en kielestä pitänyt. Myös lopun täydellinen tunnelmanvaihdos ahdistuneesta onnelliseen hämmentää. Vaikka tietenkin koko kirjan ajan toivoin Makkelle pelkkää hyvää, mustuuden äkkinäinen vaihdos valoon tuntuu irralliselta ja täysin tarinaan sopimattomalta. Jos välissä olisi ollut harmaan sävyjä, olisi muutos ollut ehkä uskottavampi. (Vaikka mikäpä minä olen sanomaan.) Poika on kuitenkin vioistaan huolimatta tärkeä kirja, joka voi toimia jollekulle silmiä avaavana kokemuksena. Näistä asioista pitäisi puhua enemmän, ja tietoisuutta lisätä, se ainakin on varmaa. 

Kirjastossa vastaan sattui erään lempikirjailijani Cornelia Funken Reckless-sarjan ensimmäinen osa. Olen kirjan joskus ala-asteella lukenut, enkä siitä silloin pitänyy juurikaan. Muistan vain valtavan pettymyksen tunteen, mutta päätin antaa uuden mahdollisuuden. En tiedä, miksi pikku-Celestine ei pitänyt tästä, koska muutamia vuosia vanhempi versio kyllä tykkäsi! Tosin taidan tykätä kaikesta, missä satuja on jollain tavalla mukana... Jollain kierolla tavalla nauti  peilintakaisen maailman julmuudesta. Se tuntui oikeasti sellaiselta, jollaisena satumaailma näyttäytyy Grimmin saduissa. En muista, huomasinko ensimmäisellä lukukerralla maailman vahvaa vertautumista Keski-Eurooppaan, mutta nyt se kiinnitti huomion. Muutenkin miljöökuvaus on kirjan kaikkein parasta. Tarinastakin pidin, vaikkei se ehkä Funken parhaimpiin kuulu, mutta jotkut hahmot jäivät vähän ohuiksi. Nautin kirjan lukemisesta silti, ja luulen lukevani myös toisenkin osan uudelleen. Sitten pitää varmaan lähteä metsästämään englanninkielisiä jatko-osia jostain, koska sarjan suomentaminen on joko a) lopetettu kesken tai b) äärettömän hidasta. Tahdon tietää, mitä myöhemmin tapahtuu! (Cornelia Funken tuotannosta puheen ollen: hän on kertonut kirjoittavansa Mustemaailmalle jatko-osan! Maltan tuskin odottaa! <3)

Luin Osuuskumman Steampunk!-antologioista ensimmäisen keväällä 2015 ja pidin siitä kovasti, mutta jatko-osa on saanut pölyyntyä hyllyssä tähän saakka. Otin helpon pokkarin matkalukemiseksi Prahaan, ja se oli hyvä päätös. Novellit olivat hyvin viihdyttäviä, jotkut syvällisiä ja itkettäviäkin. Kaiken taustalla näkyi ihana steampunk-estetiikka, jota rakastan suunnattomasti. Jokaisessa novellissa sukellettiin erilaiseen tunnelmaan ja maailmaan, vain höyry ja rattaat pysyivät. Eri kirjoittajat varmistivat, että kyllästymään lukiessa ei ehtinyt. Kirjan ainoa huono puoli oli se, että jotkin novellit olivat suoraan jatkoa edellisen kokoelman novelleille, enkä muistanut niiden tapahtumia alkuunkaan, koska edellisen osan lukemisesta on niin kauan. Lempinovellejani olivat Sierra Nevadan salaisuus, Alexandre, Siivekäs mies Isaac, Valkean naisen palvelija, Rafael ja Falachustin talossa.

Susirajan kolmososan olin lukenut vajaa vuosi sitten, mutta nyt pääsin lopulta neljännen ja viimeisen osan kimppuun. Kun sain juonen päästä kiinni, huomasin viihtyväni yllättävän hyvin. Pian tajusin sen johtuvan siitä, ettei syvästi inhoamani Raisa draamaillut jatkuvasti tai tehnyt taiteilijuudestaan tai kasvissyönnistään niin isoa numeroa kuin edellisissä osissa. Hän oli melkein jopa siedettävä! Muuten Vainuttu oli ihan kelpo päätösosa: lankoja solmittiin yhteen ja olin lopetukseenkin ihan tyytyväinen, vaikka jotain juttuja menikin vähän ohi. Parhaita tässä sarjassa ovat kuitenkin aina olleet muut hahmot kuin Raisa: Mikael (oih ja voih), Mitja, Niko ja uusi tuttavuus Taneli. Susiraja ei sarjana kuulu suosikkeihini, mutta se on kuitenkin kelvollista kotimaista fantasiaa (ja ihmissudet on tietty aina iso plussa). Aion kuitenkin lukea myös Rouhiaisen uusimman teoksen, Muistojenlukijan, jota on ehditty jo kehua runsaasti. Kenties pitäisin siitä enemmän :)

Lokakuussa tuntui olevan jatkuvasti kiire. Ennen lomaa olin tuupertua kaikkien koulutehtävien alle ja olin varsinainen stressipallo. Loma oli kaikin puolin mainio: Praha oli ihana (matkakertomuksen toinen osa on kyllä tulossa), ja vaikka paluu kylmään koto-Suomeen hieman masensikin, oli kiva olla kotona tekemättä mitään. Loman jälkeen kiireet ja deadlinet rysähtivät taas niskaan, mutta onneksi lokakuun viimeinen viikonloppu tarjosi tapahtuman, jota olin odottanut koko vuoden: Helsingin kirjamessut (postaus tulossa). Viikonloppu oli aivan ihana, täynnä kivoja kavereita, kiinnostavaa kirjapöhinää ja uusia tuttavuuksia. Lokakuuhun kuului yhtenä isoimmista asioista myös opokeskustelu, jonka jälkeen minulla on varmempi olo tulevaisuudesta kuin viiteen vuoteen.

Kuukauden kuunneillun biisi on todennäköisesti Villava-yhtyeen Lapsuuden haaveet. Villava esiintyi riparikonsertissa keväällä 2014 ja bändin hassu nimi jäi mieleen, ja musiikistakin muistelen tykänneeni. Nyt minun ja Villavan tiet kohtasivat uudelleen. Ei kaikki ole tässä on kiva levy, ja Lapsuuden haaveet aivan ihan biisi. Siinä on valtavan samaistuttavat sanat: laulussa kerrotaan kilometrin koulumatkasta, johon menee puolitoista tuntia (been there, done that), nuoruuden pikkukaupunkiahdistuksesta (vaikken ihan pikkusessa paikassa asukaan) ja tietenkin itselleni mahdollisesti eniten iskenyt rivi: "Turhaan tulevaisuutta pelkäsin. Enhän minä ole täällä yksin." 

Mahtipontista marraskuuta! Kohta on jo joulu, ainakin itse olen antanut itselleni luvan kuunnella joululauluja.