Elokuun luetut 2026

Elokuussa 2026 luin 10 kirjaa (3047 sivua, 7 h 3 min), joista neljä oli spefiä, kaksi sarjakuvaa, yksi näytelmä, yksi runokirja, yksi tietokirja, yksi äänikirja ja kaksi uusintaa.

 

Susann, Jaqueline: Nukkelaakso 405 s. 

Hai, Magdalena: Kuunkehä (Royaumen aikakirjat #3) 762 s. 

Rosa, Don: Pako kielletystä laaksosta ja muita Don Rosan parhaita 176 s. [U]

Oksanen, Sofi: Puhdistus: tragedia 148 s. 

Juvonen, Helvi: Aukea ei koskaan metsään ovi. Kootut 448 s. 

Gripe, Maria: Varjojen kätkö (Varjo #4) 596 s. 

Grahame, Kenneth: Kaislikossa suhisee 7 h 3 min [K]

Rosa, Don: Temppeliherrojen kätketty kruunu ja muita Don Rosan parhaita 176 s. [U] 

Hellman, Joona & Meresmaa, J.S.: Polte 269 s.  

kotimaisia: 5

käännöskirjoja: 5

omasta hyllystä: 0

kirjastosta: 7

muualta: 3

 

(Yksi elokuun luetuista on kuoroni historiikki, joten ei siitä julkisesti sen enempää.) 

 

Pidän siitä, kun kulttuurituotteet innoittavat toisten pariin. Joskus yläasteella kuuntelin ensimmäistä kertaa Marina and the diamondsin Electra Heart -albumin, jolla on kappale Valley of the dolls. Muutamaa vuotta myöhemmin minulle selvisi, että kappale on saanut nimensä 1960-luvun kulttikirjan ja -elokuvan mukaan, ja siitä lähtien minulla on ollut varovainen kiinnostus tutustua näihin teoksiin. Sattumalta löysin kirjan keväällä vaihtohyllystä (en edes tiennyt, että se oli suomennettu!), ja se oli matkalukemisena useampana kesäretkellää. Nukkelaakso (suom. Marianna Laurson) kattaa noin 20 vuoden ajanjakson kolmen naisen, Annen, Neelyn ja Jenniferin, elämässä. Heistä jokainen saapuu New York viihdepiireihin ja sieltä Hollywoodiin täynnä unelmia ja intoa, mutta vuosien kuluessa viihdekoneisto näyttää rumat kasvonsa. Vuodet tuovat naisten elämään miehiä, työtarjouksia ja myös suuret määrät "nukkeja", erilaisia huumepillereitä, joilla he pyrkivät pitämään itsensä koneiston rattaissa. Nukkelaakson maine ei ole kovinkaan loistelias (vaikka maine taitaa johtua enemmänkin elokuva-adaptaatiosta), joten yllätyin siitä, miten hyvin tämän kanssa viihdyin. Dialogi on toisinaan hyvinkin kökköä (vika voi myös olla osittain suomennoksessakin), rytmitys ontuu toisinaan ja juonenkuljetus on saippuasarjamaista, mutta jos näistä asioista pääsee yli, on kirja varsin viihdyttävä ja kiinnostavakin. Lopetuksestakin pidin kaikessa toivottomuudessaankin. Niin hahmovetoinen lukija kuin olenkin, kaipasin kirjaan hieman enemmän näkymiä yhteiskuntaan ja viihteen tekemiseen. Esimerkiksi television murros ja sen suhde elokuvaan oli kiinnostava, ja siitä olisin lukenut mielelläni lisää. Jäin pohtimaan, kuinka paljon kirjan saamasta loasta on misogynian värittämää: naisen kirjoittamaa kirjaa naisten todellisuudesta (varsinkin ihmissuhteisiin painottuen) lienee helppo pilkata. Toisaalta kirja tuntui välillä "miehet kirjoittavat naisia" -meemiltä, ja pitikin välillä muistuttaa itseäni siitä, että kirja on tosiaan naisen kirjoittama :D Nukkelaakso tarjoaa kurkistusikkunan maailmaan, jonka toivoisi olleen taaksejäänyttä elämää, mutta joka on pelottovan samankaltainen kuin nykyään. Yhä edelleen naisen sallittu rooli viihdemaailmassa on kapea, ja koneiston hampaat julmia. 

 

Magdalena Hain eeppinen Royaumen aikakirjat -trilogia saavutti viimeisen osansa. Tällä kertaa olin oppinut virheistäni, ja tartuin Kuunkehään vain reilu vuosi Isetin solmun lukemisen jälkeen. Heti olikin helpompi päästä juoneen mukaan, kun edellisen osan lukemisesta oli niin lyhyt aika, eikä kuutta vuotta! Edellisen osan jälkeiset tapahtumat ovat jättäneet syvät jäljet sekä Cieliin että Luneen. Normaaliin elämään palaaminen on vaikeaa, eikä se muutu helpommaksi, kun demonit saapuvat Maahan. Noitasiskosten voimat ovat suuria ja vaikeasti hallittavia, ja pian käy ilmi, että sekä Maa että Royaume ovat vaarassa. Kuunkehä jatkaa samalla volyymillä kuin Isetin solmukin: maailmankaikkeuksien mitalla! Tunnelma on suurimman osan ajasta synkkä, eikä kevennyksiä ole juurikaan tarjolla. Vaikka paradoksikuviot olivat vaikeita ymmärtää (ne olivat myös unohtuneet kaikista tehokkaimmin osien lukemisen välissä), pystyin silti nauttimaan kyydistä ja kosmisen isosta mittakaavasta. Näin valtavaksi järkäleeksi kirja veti oikein hyvin: tylsiä suvantokohtia ei juurikaan ollut, ja osa juonenkäänteistä oli todella odottamattomia. Olen edelleen todella iloinen, että suomalainen (ya-)spefi on näin kunnianhimoista ja kovatasoista. Ongelmana tämän sarjan kanssa on kuitenkin ollut omalla kohdallani jonkinlainen emotionaalinen etäisyys hahmoihin ja sitä myötä myös tapahtumiin. Pidän monista henkilöistä, mutta heistä ei ole tullut sillä tavalla tärkeitä kuin tämän mittaluokan sarjan kohdalla odottaisi. Samasta syystä en myöskään tuntenut suurta paloa lukea kirjaa eteenpäin, vaikka ihan kiinnostuneena sivuja kääntelinkin. Pidin kuitenkin kovasti siitä, että loppuratkaisussa ei menty ihan helpoimman kautta. 

 

Don Rosan Pako kielletystä laaksosta (suom. Jukka Lindfors) on Rosa-kokoelmien ehdottomia helmiä. Kokoelma on täyttä tykitystä, huikeaakin huikeampia tarinoita! Kansien väliin mahtuu pari yksisivuista vitsijuttua, joista en niin välitä. Lisäksi pohdiskelin aika paljon vähän epämukavaa toiseuttamista ja representaatiota, mikä toki on ollut ongelmana muissakin Rosan sarjakuvissa. Toisaalta lähdeaineistoa, Carl Barksin 1950-luvun sarjakuvia, voi syyttää tästä, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Se teki pienen särön muuten melko lailla täydelliseen kokonaisuuteen. Lemppareitani on mahdoton valita, koska kaikki (yksisivuisia lukuun ottamatta) ovat timanttia! Erityismaininnan saavat kuitenkin ilahduttavan innovatiivinen Kolikko karussa, hulvattoman hauska Unohda koko juttu! ja kyynelhanat aukaiseva Kirje kotoa. 

 

Luin Sofi Oksasen Puhdistuksen fuksisyksynä, mutta vasta sen lukemisen jälkeen minulle selvisi, että Puhdistus on ollut alun perin näytelmä. Sattumalta löysin näytelmäversion kirjastosta keväällä ja lainasin sen. Tarina on sama kuin romaanissakin. Viro on juuri itsenäistynyt. Iäkäs Aliide Truu asuu yksin mökissään maaseudulla, kun hän löytää eräänä päivänä pihaltaan nuoren Zaran, joka pakenee parittajiaan. Oli kiinnostavaa päästä lukemaan tarina sen alkuperäisessä formaatissa! Toki romaaniversion lukemisesta on kahdeksan vuotta ja muistikuvat melko hämäriä. Näiden kahden version vertailusta olisi saanut enemmän irti, jos romaani olisi ollut paremmin muistissa. Nyt pohdin hauraisiin muistikuviin tarrautuen aikajanojen esittämistä ja asioiden paljastamista lukijalle/katsojalle. Jälkimmäisessä näytelmä onnisuu mielestäni paremmin, kirjan lopussa olevat paljastukset olivat jokseenkin raskaslukuisia. Innostun loputtoman paljon tutkimaan sitä, millä tavalla sama tarina eri formaateissa kerrotaan. Puhdistuksen kohdalla tämä on erityisen kiinnostavaa, onhan molemmat versiot saman ihmisen kynästä. Formaatista riippumatta tarina on voimakas ja ahdistava, mutta tärkeä. Zaran hahmo jäi tässä mielestäni ohuemmaksi kuin romaanissa, näytelmän painopiste oli selkeämmin Aliidessa. Toisaalta tämä oli mielestäni hyväkin ratkaisu. Teema vallan vaihtumisesta mutta sortajien pysymisestä on muistaakseni kirjassa voimakkaammin esillä. Näkisin tämän näyttämöllä erittäin mielelläni!

 

Helvi Juvonen oli runoilijana lähinnä nimeltä tuttu. Hänen elämäkertansa ilmestyi viime vuonna, ja sen esittelytekstin perusteella Juvonen alkoi kovasti kiinnostaa. Satuin löytämään Juvosen kootut runot kirjaston runohyllyltä, ja päätin tutustua hänen tuotantoonsa ennen elämäkerran lukemista. Aukea ei koskaan metsään ovi kokoaa yksiin kansiin Juvosen kaikki viisi runokokoelmaa (joista viimeinen julkaistiin postuumisti), pari esseetä ja proosa(runo)teoksen Pikku Karhun talviunet. Ja voi kuulkaa, minulla on uusi lempirunoilija!! Juvosen runoissa luonto on voimakkaasti läsnä. Se on sadunomainen paikka, jossa voi tapahtua ihmeellisiä asioita. Monet runoista ovatkin ihastuttavan lempeitä pieniä tuokiokuvia. Toisaalta tuotannosta löytyy myös karumpia tekstejä, joissa esimerkiksi kuolema on läsnä, eikä aina kovinkaan kauniina tai ylevänä hahmona. Myös uskonto on monissa runoissa voimakkaasti läsnä, mutta kristillisen kuvaston lisäksi Juvonen nojaa myös luonnonuskontojen tapaiseen ajatusmaailmaan, jossa jumaluutta on kaikkialla. Juvosen tavassa kuvata luontoa on jotain samaa kuin Risto Rasalla: pieniin yksityiskohtiin tarttuvaa, näitä pieniä asioita ihmeenä pitävää. Rakastin varsinkin tätä luontokuvausta. Pikku Karhun talviunien proosatekstit menivät usein yli ymmärryksen korkealta ja kovaa. Oudolla tavalla kuitenkin pidin siitäkin: oli kuin olisi nähnyt omituista ja absurdia unta, jonka vain hyväksyy sellaisenaan ja nauttii kyydistä. Haaveilen, että voisin kotiuttaa Juvosen kootut omaan hyllyyni, sen verran voimakkaasti hänen tuotantoonsa rakastuin. Se elämäkertakin on varauksessa kirjastosta! 

 

Maria Gripen Varjo-sarjan viimeinen osa jäi aikanaan jostain syystä lukematta, joten uusintakierrokseni päätti aivan täysin uusi lukukokemus. Varjojen kätkössä (suom. Eila Kivikk'aho) päähenkilöksi nousee Carolin, itsenäinen nuori näyttelijäopiskelija. Edellisessä osassa paljastuneet totuudet vaivaavat häntä, eikä hän oikein tiedä, kuka hän on. Hän kirjoittaa kirjeitä itselleen, ja yrittää selvittää suhdettaan itseensä, perheeseensä ja ystäviinsä. Varjojen kätkö ei onnistunut samalla tavalla vetämään mukaansa kuin muut Varjo-sarjan kirjat. Siinä on melkoiset määrät pohdintaa ja itsereflektiota, ja se tulee mielestäni vähän myös tarinan tielle. Vaikka Carolin opiskelee teatteria, itse opintoja kirjassa on todella vähän, ja teatteri itsessäänkin tuntuu jäävän vain puheenaiheeksi. Näkökulman vaihto Bertasta Caroliniin olisi voinut olla hyvinkin toimiva, jos lopputulos olisi ollut vähän erilainen. Loppuratkaisukin tuntui jotenkin äkilliseltä, laimelta ja jollain tavalla vähän perusteettomaltakin. Ongelmat tuntuivat muutenkin selviävän liian helposti. Toisaalta luin tämän järkäleen viikossa, joten jotain se kertonee siitä, että kirjaa oli ihan mukava lukea, vaikka sisältö ei aina miellyttänytkään. Kiinnostaisi kyllä lukea Gripen muitakin teoksia uudelleen, jännittävän, mystisen tunnelman luomisessa hän on mainio. 

 

Muistan, että joskus lapsena minulle on luettu Kaislikossa suhisee -kirjaa (suom. Eila Piispanen), mutta en muista, onko sitä koskaan luettu minulle loppuun asti, itsenäisesti en sitä ainakaan ollut lukenut. Päätin korjata aukon sivistyksessä ja otin kirjan kuunteluun. Kirja kertoo jokivarressa ja sen ympäristössä elävistä eläimistä, naiivista Myyrästä, haaveilevasta Rotasta, viisaasta Mäyrästä ja hurjastelevasta Rupikonnasta. Kirja seuraa heidän pieniä seikkailuitaan. Kaislikossa suhisee on monilta osin suloinen, pohdiskeleva ja miellyttävä kirja. Eläinpersoonallisuudet ovat mielenkiintoisia, vaikka eivät aina pidettäviä, ja luonnon ja seikkailujen kuvaileminen viehättävät. Kantavana teemana on kaipuu jonnekin: vaikka pienelle retkelle tai seikkailuille. Siksi Rupikonnan edesottamukset tuntuvat vähän irrallisilta muusta kirjasta, niiden tunnelma oli jotenkin aivan erilainen. Niissäkin oli hyvät hetkensä, mutta jotenkin ne pistivät silti kokonaisuudesta silmään. Mikään elämää suurempi lukukokemus tämä ei kuitenkaan ollut. Viihdyin, usein pidin kovastikin, mutta en usko, että tulen lukemaan tätä enää uudelleen. 

 

Temppeliherrojen kätketty kruunu (suom. Jukka Lindfors ja Markku Saarinen) on lukemistani Don Rosa-kokoelmista ehkä epätasaisin. En itse asiassa ole ihan varma, olenko lukenut tätä kokoelmaa koskaan, mutta koska ainakin suurin osa tarinoista oli ennestään tuttuja, merkitsin sen uusinnaksi. Joukossa on parempia ja kehnompia tarinoita, mutta erot näiden välillä ovat aika isoja. Kirjan väritysjälki on aivan karmeaa: värit ovat todella tunkkaisia ja epätasaisia. En yhtään ihmettele, että Rosa on kritisoinut tarinoidensa värityksiä. Suosikkitarinani olivat Andien kutsu, Hänen majesteettinsa Roope Ankka, Hopealautasella ja Kroisoksen aarre. 

 

Sometähti Joona Hellman ei erityisemmin kiinnosta minua, eikä myöskään jalkapallo, mutta J.S. Meresmaahan luotan, joten siksi Hellmanin ja Meresmaan yhteisteos Polte päätyi lukulistalleni. Kirja kertoo lukioikäisestä Joosesta, joka on paikallisen jalkapallojoukkueen tähti. Haaveissa on kansainvälinen ammattilaisura, eikä se välttämättä ole lainkaan epärealistinen haave. Joosen mieltä tosin varjostaa suuri salaisuus: jos suuri yleistö saa tietää hänen homoudestaan, on hänen unelmansa vaarassa romuttua. Polte upposi yllättävän hyvin sellaisellekin, joka ei ymmärrä jalkapalloa! Nopealukuisen kirjan ahmi nopeasti, vaikka juoni olikin aika ennalta-arvattava. Tosin eräs loppupuolen käänne oli mukava särö kaavaan. Kielellisesti kirja oli yllättävän kömpelö. Kieli tuntui monesti siltä, että se on kirjoitettu heikommin lukevia varten. Se ei lähtökohtaisesti ole paha asia, mutta odotin Meresmaan kirjoittamalta tekstiltä enemmän. Pidin myös kömpelönä ja outona henkilöiden koko nimien jatkuvaa toistoa. Kirja oli myös jollain tavalla naiivi: välillä yllätyin, kun sain muistutuksen Joosen olevan jo lukiolainen. Luulen, että jos kirjaideaa olisi ehdottanut joku, jolla ei ole Hellmanin someyleisöä, kirjaa olisi tuskin julkaistu. Vertailin tätä väkisinkin Annukka Salaman Sulamispisteeseen, olihan kirjoissa paljon samaa: queer-nuoria ja huippu-urheilua. Sulamispiste tosin on näistä kahdesta kirjasta mielestäni parempi, vaikka se menikin enemmän utopian ja fantasian puolelle kuin suhteellisen tiukasti realismissa pysyttelevä Polte. En ole kirjan kohderyhmää, ja se on myös ihan ok. Toivon, että joku saa tästä kirjasta lohtua, samaistumisen kokemuksia ja uusia näkökulmia, mutta minulle se ei niitä tarjonnut. 

 

*********

Elokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

1. Brittiklassikko: Kaislikossa suhisee

24. Kirjassa on sirkus tai huvipuisto: Kuunkehä 

34. Kirjassa mennään piiloon: Puhdistus

 

Elokuu meni ohi ihan silmänräpäyksessä, mutta kyllä siihen paljon mahtuikin: reissuja, synttäreitä (omiani ja muiden), töitä, teatteria, flunssaa, hyvää ruokaa ja kirjoja. Nukuin myös yhden yön parvekkeellani, mistä olin haaveillut koko kesän! Retkitunnelmaa helpolla :D Jotenkin tuntui, etteivät aivot ihan kerinneet mukaan elokuuhun, ja nyt ollaankin jo syyskuun puolessa välissä, huh. 

 

 

Kuukauden biisi on Robynin Dancing on my own. Biisi oli toki tuttu jo aiemmin, mutta löysin sen uudelleen, kun se soi eräissä elokuun kemuissa. Pidän kovasti siitä, miten biisi kuulostaa 2010-luvun tuotokselta: siitä tulee omituista nostalgian tunnetta, vaikka tämä ei silloin minulle mitenkään erityinen biisi ollut. Sen surumielinen biletunnelma myös hivelee kaikkia mielihyväalueitani. 

Heinäkuun luetut 2026

Heinäkuussa 2026 luin 11 kirjaa (2392 sivua), joista kaksi oli spefiä, kaksi sarjakuvaa, neljä tietokirjaa, yksi näytelmä, kaksi runokirjaa, yksi e-kirja ja kolme uusintalukua.

 

Kalha, Harri: Sukupuolen sotkijat. Queer-kuvastoa sadan vuoden takaa 192 s. 

Rosa, Don: Sammon salaisuus ja muita Don Rosan parhaita 200 s. [U]

Brotkin, Anna: Aikuiset the Bible 417 s. 

Vik, Merri: Matkalla huipulle, Lotta! (Lotta #31) 127 s. [U]

Rosa, Don: Kolmen caballeron paluu ja muita Don Rosan parhaita 176 s. [U]

Spoto, Donald: Marilyn Monroe 511 s. 

Korkea-aho, Kaj: Äitiä etsimässä 222 s. 

Meriluoto, Aila: Sairas tyttö tanssii 86 s. 

Tikkanen, Henrik: Henrikinkatu (Osoitesarja #5) 75 s. (e-kirja)  

Laitila, Inka-Maria & Strandén, Tarja: Tukaattityttö: Mirri-kuvien takaa katsoo Helmi Vartiainen 260 s. 

Tabermann, Tommy: Veren sokeri 126 s.  

kotimaisia: 7

käännöskirjoja: 4

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 8

muualta: 2

 

Eräänä päivänä kirjastossa haahuillessani satuin tietokirjahyllyllä taideaiheisten kirjojen välikköön, ja sehän olikin sitten menoa: matkaani lähti heti useampi opus. Yksi niistä oli Harri Kalhan Sukupuolen sotkijat, joka oli ollut lukulistallani vuosia. Kirja esittelee postikorttikuvia 1900-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeniltä. Nykykatsojan silmään kuvat näyttävät queereiltä, ja kirjan viesti onkin se, että queer-ihmisiä on aina ollut olemassa. Vaikka kirjan konsepti on riemastuttava, on vähän vaikea sanoa, mitä mieltä tästä kirjasta loppujen lopuksi olen. Sen merkitys on suuri: samoihin kansiin on koottu suuri määrä kuvallisia esimerkkejä sukupuolella leikittelystä ja rajojen rikkomisesta, joka on ollut niin tavallista, että se on tallentunut jopa (vai juuri?) postikortteihin. Kääntöpuolena on toisaalta Kalhan itsensäkin esiin nostama anakronismi: nykykatsojan tulkinta kuvista on todennäköisesti hyvin erilainen kuin aikalaiskatsojan, ja tämän tulkinnan myötä kuvissa saattaa näkyä jotain, mitä ei oikeasti ole olemassakaan. Historioitsija minussa on yhtä aikaa epävarma mutkien suoristamisen edessä ja innoissaan rohkeasta vastakarvaan lukemisesta. Sitäkin tarvitaan! Tekstiosuuksissa häiritsi mutkien suoriksi vetämisen lisäksi (useamman kerran toistunut!) transihmisiin liittyvän slurrin käyttö. Aihepiirissä liikkuvalta vuonna 2019 julkaistulta kirjalta olisi odottanut vähän parempaa perehtymistä asiaan. Toisaalta olen kerran ollut itse Kalhan luennolla, ja muistan kanssaopiskelijoiden puuttuneen hänen kielenkäyttöönsä ja/tai asenteisiinsa (tosin en muista yhtään sen tarkemmin, mihin tilanne liittyi). Vaikka suhtautumiseni kirjaan on vähän ristiriitainen, Sukupuolen sotkijat on silti kiehtova kokoelma monenlaisia valokuvia ja näkökulmia niihin, ja jo siitä syystä voin varovasti suositella tutustumaan kirjaan. 

Don Rosan koottujen lukeminen jatkui. Kadonneen kirjaston vartijoiden tapaan Sammon salaisuus (suom. Markku Saarinen & Jukka Lindfors) on ollut meillä kotikotona hyllyssä, kun olen ollut lapsi, joten olen lukenut senkin monta kertaa aiemmin. Siihen nähden muistin tarinoita yllättävän huonosti, ja välillä ne pääsivätkin yllättämään :D Kirjassa on paljon Rosan ensimmäisiä sarjakuvia, ja niiden laatu ei ole aina yhtä hyvä kuin uudempien sarjojen. Eivät ne huonoja kuitenkaan ole, rima on vain korkealla! Nimitarinan lisäksi suosikkejani ovat Auringon poika, Monikäyttöauto, Onnesta turtana ja Ahneen palkka. 

 

Aikuiset on eräs lempisarjoistani. Vaikka ärsyynnyinkin jonkin verran coolista helsinkiläisyydestä (ehkä myös siksi, etten itse ole koskaan saanut kokea sellaista, enkä ehkä saakaan), on se silti ajankohtaisuudessaan, nerokkaassa käsikirjoituksessaan ja mahtavissa hahmoissaan hauska ja yllättävilläkin tavoilla koskettava. Jo pitkään kiinnostanut Aikuiset the Bible löytyi sattumalta kirjastosta. Se pitää sisällään kaikkien kolmen kauden alkuperäiset käsikirjoitukset, mutta lisäksi käsikirjoittaja Anna Brotkinin omia mietintöjä sarjan käsikirjoittamisesta, näyttelijöiden ja muiden tekijöiden haastatteluja, valokuvia ja kaikenlaisia muita making of -juttuja. Koska Aikuiset on tv-sarjana kultaa, totta kai käsikirjoituksetkin ovat. Brotkinin tapa kirjoittaa dialogia on upea ja kadehdittavan luonnollinen. Ja koska rakastan kaikenlaista making of -sisältöä, annoin kirjalle viisi tähteä. Ne tuovat todella kiinnostavia näkökulmia sarjaan, joita varmasti osaan pitää silmällä tulevilla katsomiskerroilla. Loisto-opus kerta kaikkiaan! 

 

Myös Lottien lukeminen jatkui. Matkalla huipulle, Lotta! (suom. Kaarina Jaatinen) on itse asiassa sellainen osa, jonka olen lukenut jo aikaisemmin, silloin, kun luin Lottia ahmimalla muutenkin. En lukenut kirjoja aikajärjestyksessä, mutta tätä kirjaa lukiessa kuitenkin tuntui, että nyt tuli tehtyä vähän liian suuri aikahyppäys, eikä ihmekään, sillä lukemieni sarjan osien ja tämän välissä on n. 15 osaa :D Tein siis päätöksen lukea kirjat ensin tästä välistä ja jatkaa vasta sitten sarjassa eteenpäin, ja tämän päätöksen seurauksena lukuprojekti jämähti paikalleen noin 10 vuodeksi... Mutta nyt olen oikeasti tässä kohdassa sarjaa! Lotta ja Giggi aloittavat lukion viimeisen luokan ja päätyvät ystävänsä Mickin yllyttäminä teatterikurssille. Ja se onkin sitten taas menoa. Huolimatta siitä, että olin lukenut tämän aiemmin, en muistanut tapahtumista juuri muuta kuin erään viikinkikohtauksen (mieleen on kyllä jäänyt ehkä paremmin hetki, jolloin kirjaa mummolassa luin). Tämä on kuitenkin mielestäni niitä sarjan parempia osia, vauhti pysyy jatkuvasti hyvin yllä, mutta ei uuvuta. Yhden junamatkan viihdykkeenä toimi oikein hyvin! 

 

Kolmen caballeron paluussa Don Rosa hairahtuu hieman Carl Barks -universumistaan: teos nimittäin sisältää kaksi tarinaa, joissa Aku seikkailee Saludos amigos! - ja Kolme caballeroa -elokuvista tuttujen Panchito Pistolesin ja José Cariocan kanssa. Akulla ei ole juurikaan ystäviä, jotka kohtelevat häntä tasavertaisesti, joten Rosa halusi tuoda sellaiset henkilöt mukaan sarjakuviin.  Kahden caballero-sarjakuvan lisäksi tässä on monta lyhyttä vitsisarjaa, joita Rosa ei ole itse kirjoittanut, ja ne ovat kyllä suhteellisen kökköjä. Onneksi vastapainona on monta hyvää tarinaa! Suosikkejani ovat Ensimmäinen keksintö ja Talon kokoinen vastustaja. 

 

Donald Spoton Marilyn Monroe -elämäkerta oli roikkunut lukemattomana hyllyssä useamman vuoden ajan. Koska Monroen syntymästä tuli kesäkuussa kuluneeksi 100 vuotta, päätin tarttua teokseen. 

Muistelen pitäneeni Spoton Audrey Hepburn -elämäkerrasta kovasti (huh kun hävettää linkata noita vanhoja kuukausikoosteita :D), vaikka sen lukemisesta onkin jo 10 vuotta. Tämä Marilyn-elämäkerta on hyvin runsas ja perusteellinen, mikä on teoksen siunaus ja kirous. Opin paljon uutta, ja kunnioitan sitä, miten tarkasti ja huolellisesti Spoto pyrkii Marilynin elämää dokumentoimaan. Hän oikoo vääriä käsityksiä ja myyttejä näyttelijän elämästä, mikä on myös tärkeää. Toisaalta kirjassa on sitten todella paljon ihan kaikkea, ja se tekee kirjasta paikoin hyvinkin hidas ja raskaslukuisen. Osasyynä on myös mahdottoman pieni ja tiivis fontti, mutta se lienee pokkariformaatin ongelma. Päällimmäinen tunne, joka kirjasta jää käteen, on suru ja turhautuminen. Marilynin tai Norma Jeanen elämässä meni alusta alkaen kaikki enemmän ja vähemmän pieleen, ja ongelmien kasautuessa tilanne lähti yhä pahempaan syöksykierteeseen. Jos hänellä olisi ollut elämässään tarpeeksi ihmisiä, jotka olisivat vilpittömästi välittäneet hänestä ja halunneet auttaa, olisi kurssi ehkä saatu käännettyä. Syyttävä sormi osoittaa myös lääkäreihin ja psykiatreihin, joiden leväperäinen toiminta mahdollisti lääkeriippuvuuden ja siitä johtuneet ongelmat. Samaan aikaan mietin, kuinka paljon Marilynin elämään vaikuttivat hänen aikakautensa asenteet. Ovatko ne lopulta nykyäänkään kuinka erilaisia? Pääseekö tyhmän blondin roolista irti yhtään sen helpommin kuin 1950-luvulla? Entä millainen Marilynin rooli olisi ollut, jos hän olisi saanut elää 1960-luvun seksuaalisen vallankumouksen ajan? Vähän pelkäsin etukäteen, että kirja sortuu käsittelemään Marilyniä mieskatseen kautta, ja niinhän siinä myös kävi. Tilanne ei ollut yhtä paha kuin pelkäsin, mutta jonkin verran kuitenkin, mistä jäi vähän paha maku suuhun. Vaikka Spoto käsittelee kohdettaan hellävaroen (silti totuudenmukaisesti), jää Marilyn silti useampaan otteeseen vain seksisymboliasemansa vangiksi. Pidin myös vähän outona sitä, miten myyttejä murtanut ja historiankirjoitukseen kriittisesti suhtautunut Spoto yllättäen syöksyy kirjan loppuvaiheessa pitämään erästä Marilynin kuolemaan liittyvää teoriaa tiukkana faktana, vaikka todisteet eivät aivan riitä todistamaan sitä oikeaksi. 

 

Kaj Korkea-ahon Äitiä etsimässä on kiinnostanut jo pitkään, ja tilaisuus lukemiseen koitti, kun sain rosvota sen luettavakseni siskoni kirjastolainapinosta. Kirja kertoo Korkea-ahon ja hänen puolisonsa haaveesta saada lapsi, ja hankaluuksista, joita miesparin haaveen tiellä on. Naisparien lastenhankinta on helpompaa (ei toki sekään helppoa), mutta miespareilla vaihtoehdot ovat vähissä. Korkea-aho puolisoineen päättää pyrkiä perheellistymään kumppanuusvanhemmuuden kautta, mutta sekin tie on pitkä ja haastava. Äitiä etsimässä on tärkeä teos aiheesta, josta en ole juurikaan kirjallisuutta lukenut. Korkea-aho kirjoittaa kauniisti ja rehellisesti, kivikoita ja vaikeita aikoja kaunistelematta, mutta myös ilonaiheille ja riemuille tarpeeksi tilaa antaen. Sivut kääntyilivät nopeaan tahtiin. Myönnän, että jo alkuvaiheessa oli pakko googlettaa prosessin lopputulos, koska myötästressasin Korkea-ahon ja hänen puolisonsa puolesta niin paljon :D Miesparin tie vanhemmiksi on tuskin koskaan helppo, mutta tämä kirja on mielestäni hyvä esimerkki siitä, miten avoimella kommunikaatiolla pääsee monessa kohdassa pitkälle. 

 

Muutama vuosi sitten luin Aila Meriluodon esikoisrunoteoksen Lasimaalaus. Odotukseni teokselle olivat korkeat, mutta petyin vähän kokonaisuuteen (monista yksittäisistä runoista kuitenkin pidin). Ostin talvella Meriluodon runoja yksiin kansiin kokoavan teoksen, mutta siitä puuttuu useampi Meriluodon runokokoelmista. Yksi niistä on kuusi vuotta esikoisteoksen jälkeen ilmestynyt toisinkoinen Sairas tyttö tanssii, jonka lainasin kirjastosta. En oikein saanut näistä runoista otetta. Ote oli ehkä hieman modernistisempi kuin Lasimaalauksessa, siitä pidin, mutta melko lailla muistijälkeä jättämättä nämä soljuivat silmien ohi. Silti esimerkiksi runot Miikal, Hovineito, Myrkytetty ja Tulva puhuttelivat. Kokoelman tunnelma on synkkä ja nojautuu lähelle kuolemaa. Rainer Maria Rilken runojen kimara teoksen lopussa oli vähän outo lisä, eikä se mielestäni oikein istunut teokseen. Toisaalta tämä omien käännösrunojen julkaisu osana omia kokoelmia on tainnut olla tyypillinenkin tapa: luen tällä hetkellä Helvi Juvosen koottuja runoja, joissa olen törmännyt samaan.  

 

Henrik Tikkasen Henrikinkatu päättää Osoitesarjan. Edellinen osa Yrjönkatu ei oikein ollut mieleeni, ja Henrikinkadussa taso laskee entisestään. Henrikinkadussa Tikkanen valitaan uuden presidentin valitsijamieheksi, minkä vuoksi hänen täytyy viettää 50 päivää poissa töistään, ikään kuin karanteenissa. Tämä tarjoaa tilaisuuden pohdiskella elämää ja taiteilijuutta. Ja voi jestas, millainen keski-ikäisen ukkelin tajunnanvirtavuodatus tämä olikaan. Jotain kertoo sekin, että minulla meni tämän alle satasivuisen kirjan lukemiseen kuukausitolkulla aikaa. (Olkoonkin, että luen e-kirjoja lähinnä junaa odottaessani, mutta tämä ei mitenkään erityisesti kutsunut odottelutilanteissakaan luokseen.) Kaikki, mistä olen edes etäisesti pitänyt Osoitesarjassa, puuttui tästä kirjasta. Huomiot ovat laimeahkoja ja piikit tylsiä. Suurimmaksi osaksi tämä on keski-ikään päätyneen, fyysisesti, ehkä myös henkisesti raunioituneen, alkoholisoituneen miehen tajunnanvirtaa. Feministeille ja varsinkin vaimolle osoitettu katkeruus ärsytti, varsinkin, kun sitä yritettiin verhota joksikin muuksi kuin katkeruudeksi. Seuraavaksi kiinnostaisi lukea Märta Tikkasen Kaksi-kirja hänen avioliitostaan Henrikin kanssa. Näkökulma on varmasti erilainen kuin mitä Osoitesarja tarjoaa. 

 

Olen ollut ehkä yläasteella, kun olen lukenut Kuukausiliitteestä jutun suomalaisen taiteilijan Tyko Sallisen vaimosta. Sallinen ei ollut minulle tuttu taiteilija, mutta artikkelin tarina jäi mieleeni rajuna. Vuosia myöhemmin, jo yliopistossa ollessani, törmäsin artikkeliin uudelleen, ja silloin laitoin lukulistalleni Inka-Maria Laitilan ja Tarja Strandénin Tukaattityttö-teoksen, jota oli käytetty artikkelin lähteenä. Ja nyt satuin bongaamaan sen samalta taidekirjahyllyltä kuin Sukupuolen sotkijatkin! Kirjan päähenkilö on Helmi Vartiainen, josta tuli avioliiton myötä Helmi Sallinen. Suuri yleisö tuntee hänet Mirrinä, rehevänä, hölmistyneen näköisenä, jopa rumana hahmona Tyko Sallisen muotokuvissa. Mutta millainen oli Helmin lyhyeksi jäänyt, traaginen elämä taulujen ulkopuolella? Miten rohkeasta, taiteilijan urasta haaveilevasta karjalaistytöstä tuli Mirri? Olen iloinen siitä, että tämä kirja on olemassa. On tärkeää, että miehensä armottomaan varjoon jäänyt taiteilijanainen saa vihdoin valokeilan itseensä, ja muutamia sitkeitä harhaluuloja hänen hahmostaan voidaan rehellisesti kumota. Helmi Vartiainen ansaitsee paljon enemmän kuin tulla muistetuksi pelkkänä tyhjäkatseisena Mirrinä. Vaikka kirja on kiinnostava, sen isoimpana ongelmana on se, että varmoja lähteitä Vartiaisen lyhyestä elämästä on melko vähän. Tarinaan jää siis väkisinkin aukkoja, joita täydennetään arvailulla ja spekulaatiolla. Tätä oli välillä ärsyttävää lukea, vaikka ymmärränkin syyt, miksi tähän päädyttiin. Kysymyksiä jäi jonkin verran ilmaan muutenkin, esimerkiksi Sallisen toiseen avioliittoon liittyen: kuinka paljon Helmin varjo vaikutti sen taustalla? Tiedonjanoni Helmi Vartiaisen suhteen ei tyydyttynyt täysin, eikä se tietysti olekaan mahdollista, mutta vähän turhautunut olo tästä jäi. Väkisinkin tuli mieleen Anna Kortelaisen Virginie!, joka ei spekuloinnillaan ja aukkoisuudellaan muistaakseni ärsyttänyt niin paljon. Toki olemassaolevan ja lähteenä käytettävän faktatiedon määrä on näissä kahdessä kirjassa hyvin erilainen. On ehdottoman tärkeää nostaa miesten varjoon jääneitä ja jätettyjä naisia esiin, mutta samaan aikaan alan olla jo vähän kyllästynyt lukemaan aina saman narratiivin taiteilijapariskunnista, joista toinen osapuoli dominoi toista. Onko terveemmistä ja tasapainoisemmista taiteilijapareista kirjoitettu kirjoja? Sellaisiakin taitelijaparisuhteita nimittäin takuulla on. 

 

En ollut lukenut Tommy Tabermannia pariin vuoteen, joten korjasin kirjaston runohyllyllä tilanteen ottamalla Veren sokerin matkaani. Tabermann on tässä kokoelmassa oma itsensä, hyvässä ja pahassa. Yhdellä sivulla saattaa olla kaunis ja koskettava rakkausruno, ja seuraavalta sivulta ilmestyykin sitten suuseksiä harrastava mehiläinen ja siemensyöksyn personifikaatio. Ok, Tommy, ok. Jotkut pidemmät kokonaisuudet Veren sokerissa olivat raskaita ja epäkiinnostavia, mutta esimerkiksi Ajoista ja Kuudesta kyyneleestä pidin kovin, ja monet muutkin runot olivat hyviä. Bagdad spa yllätti poliittisuudellaan, eikä se oikein tuntunut istuvan kokonaisuuteen, vaikka sinänsä siitä pidinkin. Se muistutti minua Tabermannin esikoisteoksesta Ruusuja Rosa Luxemburgille, jossa oli myös poliittisia teemoja. Pidän Tabermannissa erityisesti siitä, miten häpeämättömän voimakkaasti hän tuo tunteet esiin. Ei säästele vaan päästelee, niin sanotusti. 

 

 

*********

Heinäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:  

12. Kirjan nimestä ei voi päätellä, millä kielellä kirja on kirjoitettu: Marilyn Monroe

21. Kirjassa käydään museossa: Tukaattityttö

41. Kirjan kansi tai nimi on mielestäsi kaunis: Sairas tyttö tanssii 

 

Heinäkuu kului arkisin töissä ja viikonloppuisin reissussa. Reissasin viikonloppuisin Suomea pitkin ja poikin, ja ohjelma oli vähemmän yllättävästi kulttuuripainotteista: museoita ja teatteria. Töissäkin onneksi vauhti vähän hiljeni, kun väki jäi suurimmaksi osaksi kesälomille. Lisäksi heinäkuussa sain useammankin kerran vieraita kylään ja paistoin parikin kertaa lettuja uudella lettupannullani, jonka ostin kirpparilta neljän euron hintaan! Parhaat käyttämäni neljä euroa hetkeen. 

 

 

Kuukauden biisi on Scandinavian music groupin Missä olet Laila. Ostin SMG:n samannimisen albumin levykirppikseltä, ja sain taas muistutuksen siitä, miten ihana levy onkaan kyseessä. Missä olet Laila on kaunis päätöskappale levylle, joka kertoo oman tulkintani mukaan surusta ja siitä selviytymisestä. Siinä on loppukesän kaihoisuutta ja surullisuudesta huolimatta pieni toivonkipinäkin. 

Kesäkuun luetut 2026

Kesäkuussa 2026 luin 10 kirjaa (2494 sivua, 7 h 43 min), joista kuusi oli spefiä, yksi näytelmä, kaksi sarjakuvaa, neljä uusintaa, yksi äänikirja ja yksi englanniksi luettu.

Knutson, Gösta: Pekka Töpöhäntä Amerikassa (Pekka Töpöhäntä #3) 76 s. [U]

Virtanen, Rauha S.: Ruusunen 268 s. 

Adams, Douglas: The original Hitchhiker's guide to the galaxy radio scripts 270 s. 

Rosa, Don: Kadonneen kirjaston vartijat ja muita Don Rosan parhaita 180 s. [U]

Enoranta, Siiri: Keskusteluja kukkasten kanssa 332 s. 

Montgomery, L. M.: Vanhan kartanon Pat (Pat #1) 365 s. [U]

Lundberg, Ulla-Lena: Marsipaanisotilas (Petter Kummel #1) 642 s. 

Rosa, Don: Musta ritari ja muita Don Rosan parhaita 176 s. [U]

Myllymäki, Maisku: Valvoja 7 h 43 min [K] 

Perkiö, Annika: Perhoshuuto 185 s.  

kotimaisia: 5

käännöskirjoja/luettu englanniksi: 5

omasta hyllystä: 4

kirjastosta: 5

muualta: 1

 

Jatkoin Pekka Töpöhäntä-kirjojen uudelleenlukua. Pekka Töpöhäntä Amerikassa (suom. Terttu Liukko) kertoo nimensä mukaisesti siitä, kun Pekan perhe lähtee Amerikkaan isän töiden vuoksi, ja Pekkakin pääsee mukaan matkaan. Matkalla Pekka kohtaa monia uusia kissatuttavuuksia, joista osa on mukavia, osa kuuluu hurjiin Gangsterikissoihin, jotka yrittävät kovasti juonia Pekan pään menoksi. Ja siinpä se juoni oikeastaan kokonaisuudessaan on. Tämä on sarjan heikoin lenkki, tähän mennessä ainakin. Juoni toistaa itseään koko ajan ja muuttuu aika nopeasti tylsäksi. Pekan sinisilmäisyys on uskomatonta, samoin se, että hän ei tosiaankaan opi tekemistään virheistä. Lisäksi n-sanaa heitellään hyvin huolettomasti ympäriinsä, ja vaikka sen voi osittain laittaa ajankuvan piikkiin (kirjailija on selkeästi tarkoittanut hyvää, sillä Pekan suulla hän puuttuu rasismiin useamman kerran), ei se oikein kissamaailman kontekstissa toimi. Ehkä Pekan seikkailut toimivat paremmin kotimaan kamaralla. 

 

Rauha S. Virtasen Selja-sarjan luin jo lapsena, mutta muut hänen teoksensa jäivät silloin lukematta. Ruususta muistan pyöritelleeni kädessäni kirjastossa, mutta sitten minulle kommentoitiin, ettei se ole ikäiselleni sopivaa luettavaa, joten jätin sen hyllyyn. Seljojen uusintaluvun myötä kiinnostus muihinkin Virtasen teoksiin heräsi, ja totesin, että ehkä olen 26-vuotiaana vihdoin tarpeeksi vanha lukemaan Ruususen :D Ruusunen kertoo kirjailijan urasta haaveilevasta abiturienttityttö Niinasta, jonka naapuriin muuttaa kolmihenkinen Rannikon perhe. Perheen isä, kirjailija Antti, nousee Niinan silmissä heti puolijumalan asemaan, ja pian käy ilmi, että Anttikin on kiinnostunut Niinasta, eikä vain mentoroitavana kirjailijanalkuna. Voi miten toivoisinkaan, että tarinat teinityttöihin hullaantuvista aikuisista miehistä eivät olisi ajankohtaisia edelleen! Valitettavasti Ruususenkin tarina voisi (joitain aikakauteen kiinnittyneitä juttuja lukuun ottamatta) tapahtua myös melkein 60 vuotta kirjan julkaisunkin jälkeen. Onneksi kertojanääni ei itse moralisoi Niinan toimintaa, vaan antaa nuorelle tytölle tilaa tehdä omia virheitään. Vaikka yhteisö Niinan tuomitseekin, kertojan syyttävä sormi ei missään kohdassa varsinaisesti kohdistu häneen, kuten ei kuulukaan. Antin kohtelu sen sijaan tuntuu vähän liian hellävaraiselta. Virtasen sujuvaa teksti on ilo lukea, ja oli hauskaa, kun tekstiin oli ripoteltu kirjoitusaikakauden slangia. Huolimatta siitä, että tämänkin tarinan on lukenut eri muodoissa monta kertaa, jännite kantoi loppuun asti. Lukiessani huomasin ärsyyntynväni lähes kaikkiin henkilöhahmoihin, enkä oikein tiedä, oliko se hyvää ärsyyntymistä vai ei. Tuiren suuri rooli vei ehkä vähän fokusta pois pääjuonesta, mutta ehkä kokonaisuudesta olisi tullut liian painostava, jos se olisi keskittynyt vain Niinan ja Antin suhteeseen. Painostavia ja hiertäviä perhedynamiikkoja Virtanen tosissaaan osaa kirjoittaa, sen huomasi esimerkiksi Virva Seljan yksityisasiaa lukiessa! Virtasen muu tuotanto kiinnostaa edelleen, ehkäpä hankin sitä luettavakseni lisää. 

 

Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille on minulle hyvin rakas ja tärkeä teos, eikä tämä tule todennäköisesti yllätyksenä kellekään, joka blogiani on pidempään lukenut. Minut tuntevat tietävät myös sen, että vannon tämän tarinan formaateissa kuunnelman nimeen, joka on mielestäni paras versio tarinasta. Se on myös tarinan alkuperäinen muoto: kuunnelmaksi kirjoitettu sarja kirjoitettiin kirjamuotoon vasta myöhemmin. Pari vuotta sitten ostin itselleni englanninkielisen kuunnelman alkuperäiset käsikirjoitukset sisältävän kirjan, ja toukokuussa, pyyhepäivän kunniaksi, aloitin sitä lukemaan. Lukeminen venyi vähän kesäkuun puolelle, mutta se ei onneksi haittaa. Olen kuunnellut kuunnelman suomenkielistä versiota niin paljon, että varsinkin ensimmäiset jaksot ovat jääneet hyvin syvälle aivopoimuihini. Siksi pystyin aika hyvin vertailemaan alkuperäisiä kuunnelmakäsikirjoituksia suomenkieliseen sen kummemmin jälkimmäisiä tarkastamatta :D Mielenkiintoista onkin, että vaikka suomalainen versio on hyvin suora adaptaatio, jotkut pienet jutut ovat kuitenkin erilaisia. Esimerkiksi jotkut poistetut repliikit ovat mielestäni suomiversiossa mukana, ja eräs juonenkäänne on kokonaan erilainen. Lisäksi esimerkiksi maininta Katastrofialue-bändistä puuttuu alkuperäisteoksesta kokonaan. Vertailun lisäksi tätä kirjaa lukiessa tuotti iloa erityisesti parenteesit ja varsinkin efektien kuvaukset, joissa oli hyvin Adamsille tyypillistä huumoria. Lisäksi jokaisen jakson lopussa oleva huomautusten lista oli kiinnostavaa luettavaa ja hauska kurkistus kulissien taakse. Vaikka olenkin Linnunradan kuunnelmaformaatin ystävä, homma vähän hajoaa mielestäni loppua kohden, eikä Bronttitallin tapahtumat ole oikein enää samalla tavalla vetäviä kuin ensimmäiset osat. Toki se saattaa johtua työskentelytavoistakin: Adamsin tyyli tuoda käsikirjoitukset äänitysstudioon viime tipassa tulee useamman kerran esiin. Alkuperäinen kuunnelma on 12 jakson mittainen, ja nämä kaikki jaksot ovat tämän kirjan kansien välissä. Adamsin kirjoihin perustuvat kuunnelman jatko-osat on Britanniassa tehty vasta 2000-luvun puolella, mutta Suomessa tehtiin jo 1990-luvulla omat versiot. Olisi kiinnostavaa vertailla näitä! 

 

Puhuin toukokuun koosteessa siitä, miten innostuin lukemaan Don Rosan ankkasarjakuvia uudelleen, ja sama meno jatkui myös kesäkuussa. Kadonneen kirjaston vartijat (suom. Jukka Lindfors, Markku Saarinen ja Pekka Tuliara) oli meillä kotona omana, kun olin lapsi, joten olen lukenut sen elämäni aikana ehkä n. 1000 kertaa, eikä siinä ole mielestäni yhtään huonoa tarinaa. Lemppareista lemppareimmat ovat nimitarinan lisäksi Nokanneulan tapaus, Mestaripuutarhuri, Pysähtyneisyyden aika ja Takaisin Xanaduun. Luin tällä kertaa kirjan tarkistetun juhlapainoksen, missä värityksiä ja käännöksiä on tarkennettu. Ymmärrän, miksi näin on tehty, mutta joitain ikonisia kuplatekstejä jäin vähän suremaan. 

 

Siiri Enorannan uusi kirja on minulle aina tapaus, ja hän onkin niitä harvoja kirjailijoita, joiden uutuudet ovat automaattisesti ostoslistallani, niin tälläkin kertaa. Keskusteluja kukkasten kanssa sijoittuu Viisjoen maahan, jossa maagiset koruleeliat kukkivat ja voimistavat paikallisten ihmisten taikoja. Xaskia opiskelee kukkia hoitavaksi leelittareksi ja elää ihanaa arkea rakastettunsa Naumin kanssa. Pilalle mennyt taika kuitenkin syöksee Xaskian rinnakkaistodellisuuteen, eikä hän tiedä, miten pääsisi taiastaan ulos. Olisko kylän uudesta tulokkaasta Sonasta apua? Tässä kirjassa oli paljon elementtejä, joista pidin. Viisjoen kulttuuri on kiinnostava, ja ilahduin todella paljon monisuhteisuuden kuvauksesta. Enorannan teoksissa on toki aina ollut monenlaisia ihmissuhteita, myös ei-monogamisia, mutta ihan tällaista representaatiota en muista hänen teoksissaan (tai paljon missään muussakaan) lukeneeni. Xaskian, Naumin ja Sonan suhteessa kommunikointi toimii (suurimman osan ajasta ainakin) ja pelisäännöt ovat yhteiset, mutta suhde ei ole aina ongelmaton, mikä on toki hyvin inhimillistä. Hahmot ovat kuitenkin niin ihastuttavan avoimia kommunikaatiossaan, joten heidän kanssaan ei tarvinnut repiä hiuksia päästään. Juonikin viihdytti, kyytiin pääsi helposti ja matka sujui ilman sen suurempia töyssyjä. Tämä oli kuitenkin mielestäni sitä vähemmän timanttista Enorantaa. Se ei tosiaankaan tarkoita, että kirja olisi ollut huono, enemmänkin ongelmaksi tuntui muodostuvan se, että odotin jotain vielä huimempaa visiota. Uniikkiudestaan huolimatta kirjan maailmassa, juonessa tai hahmoissa ei ollut suurta yllätyksellisyyttä. Lisäksi näkökulmahahmojen määrä tuntui vähän liialta näin lyhyeen kirjaan. Erään loppupuolen ison kohtauksen näkökulmahahmon valinta oli myös jotenkin outo, eikä antanut kohtaukselle sen ansaitsemaa painoarvoa. Epilogikin tuntui suurimmaksi osaksi turhalta: ei jokaisen hahmon tarinaa olisi tarvinnut vetää yhteen. Keskusteluja kukkasten kanssa on kuin peilikuva Keuhkopuiden unelle. Siinä missä Keuhkopuiden uni on synkkä ja dekadenttinen, Keskusteluja kukkien kanssa on valoisampi ja vaaleanpuinaisempi. Julma ja painostava tunnelma on vaihtunut kepeyteen ja luonnonläheisyyteen, mutta syvä, jopa fyysinen luontoyhteys ja halu vaikuttaa luonnon toimintaan ovat samankaltaisia. Lisäksi tässä oli selvä yhteys myös Maailmantyttäriin utopian ja vaaleanpunaisen väriteeman myötä.

 

Myös Montgomeryn uudelleenluku jatkui, tällä kertaa vuorossa oli Vanhan kartanon Pat (suom. Sisko Ylimartimo). Kirjan sankaritar on nuori Patricia "Pat" Gardiner, jonka elämää kirjassa seurataan seitsemänvuotiaasta aikuisuuden kynnykselle. Pat rakastaa kotiaan, Silver Bushia, perhettään ja taloudenhoitajatar Judyn kertomia hurjia tarinoita. Hän ei tahtoisi minkään ikinä muuttuvan, mutta valitettavasti elämä näyttää kerta toisensa jälkeen, että Patin hartain toive kaiken pysymisestä ennallaan ei tule toteutumaan. Annojen ja Runotyttöjen ohella Vanhan kartanon Pat on ollut isoin lapsuudensuosikkini Montgomeryltä. Olen saanut kirjan lahjaksi, kun olen ollut 10-vuotias ja lukenut sen sen jälkeen monta kertaa. Olikin vähän pelottavaa tarttua kirjaan yli 10 vuoden tauon jälkeen, mutta en onneksi joutunut pettymään. Olin unohtanut paljon, joten lukukokemuksessa oli melkeinpä jotain uuttakin. Kirja on episodimainen, kyllä, mutta kokonaisuus on kuitenkin jotenkin selkeämpi kuin vaikkapa Marigoldin lumotussa maailmassa. Kiinnitin tällä lukukerralla huomiota erityisesti siihen, miten taustaroolissa yllättävän merkittävätkin hahmot ovat. Patin äiti ja hänen rakas ystävänsä Bets ovat kyllä mainintojen tasolla läsnä, mutta loppujen lopuksi heidän toimintaansa Patin kanssa näytetään hyvin vähän, eikä heistä saa lopulta kauhean paljon irti. Toisaalta sitten vahvimmat hahmot, Jingle, Judy ja Pat itse, ovat todella vahvoja. Montogomeryn lähes kaikissa sankarittarissa taitaa olla ainakin yksi piirre, johon samaistun, ja Patia ja minua yhdistää se, että muutokset ovat vaikeita. Oma suhtautumiseni ei (ainakaan enää) ole ehkä yhtä jyrkkä kuin Patilla, mutta ymmärrän silti hyvin hänen tuskansa muutosten edessä. Sisko Ylimartimon loppusanat ovat kiinnostavat, kuten aina. Tarkistin muuten Project Gutenbergistä, että kolmen pisteen runsas käyttö on ihan ehtaa Montgomeryä, joten suomentaja säästyy niiltä moitteilta, joita annoin Janen ja saaren kutsun kohdalla. Judyn murretta oli välillä vähän raskas lukea, mutta siinäkin tehdyt ratkaisut ovat ehkä perusteltavissa. Kirjan jatko-osa on minulla jo luvussa, mutta sen olen lukenut vain kerran, enkä muista siitä juuri mitään. 

 

Luin joululomalla Ulla-Lena Lundbergin Jään. Vasta kirjan luettuani minulle selvisi, että kyseessä on itse asiassa sarjan toinen osa, joten lainasin sitten Marsipaanisotilaan (suom. Leena Vallisaari) kirjastosta. Kirja kertoo suomenruotsalaisesta Kummelin perheestä toisen maailmansodan aikana. Neljästä lapsesta esikoinen, papiksi opiskeleva Petter, ei terveytensä vuoksi pääse sotaan, vaan jää kotirintamalle sotilaiden ja siviilien toiveiden ja odotusten ristituleen. Veljeksistä nuoremmat, kyyninen Frej ja perheen lempilapsi, hemmoteltu Göran lähtevät rintamalle, ja kuopus Charlotte ei anna sodan juuri vaikuttaa huolettomaan elämäänsä. Sotavuodet ovat monesta syystä raskaita, eikä toivoa rauhasta aina juuri näy. Tulipahan luettua, oli melkoinen tuskien taival kahlata tämä 600-sivuinen tiiliskivi läpi. Lundberg käyttää tässä samanlaista "etäistä" kirjoitustyyliä kuin Jäässä, mutta siinä missä eristyneisiin saarimaisemiin se sopi, Marsipaanisotilaassa se etäännytti hahmoista ja tapahtumista liikaa. Aika nopeasti tajusin, että en välitä hahmoista pätkääkään, eikä minua kiinnosta, mitä heille tapahtuu. Sinänsä omituista, sillä pidin esimerkiksi Petteristä valtavan paljon Jäässä! Toisaalta Marsipaanisotilas keskittyy pääosin rintamalla oleviin veljiin, ja kotirintama jää pienempään rooliin. Edellämainituista syistä johtuen kirja oli kuitenkin melkoista tervanjuontia. Suomenruotsalainen näkökulma sotiin oli kiinnostava, harvemmin olen siitä lukenut. Pidin myös kielenkäytöstä ja esimerkiksi koulutaloon liittyvistä vertauskuvista, mutta mitään wau-hetkiä kirja ei ihmeemmin tarjonnut. Ruokanäkökulma oli hauska lisä, ja onkin ehkä se asia, mikä tästä jäi voimakkaimmin mieleen. Aionko lukea Lundbergia vielä lisää? En tiedä. Ehkä joskus, mutta en ihan heti ainakaan. 

 

Don Rosan Musta ritari (suom. Jukka Lindfors ja Jukka Heiskanen) sisältää hyvin monta vuosipäivätarinaa, kuten Rosa myös esipuheessaan itse huomioi: kokoelma sisältää mm. Roope Ankan ja Hannu Hanhen pyöreiden vuosien kunniaksi julkaistut tarinat. Ne ovat sen verran hyviä, että kirjassa olevat aarteenetsintätarinat jäävät ankarasti niiden varjoon, vaikka vallan kivoja nekin ovat. Nimitarina on myös oikein riemastuttava! Muita lemppareitani ovat Kaikkein mieluisin lahja, K.A.S.V.A.T.U.S.O.P.P.I.A ja Kolmoistikliaisen merkki. 

 

En muista, missä törmäsin Maisku Myllymäen Valvojaan, kirjasomessa kai. Museotyöntekijän näkökulma kiinnosti kovasti, joten otin kirjan kuunneltavakseni. Yhdenpäivänromaani kertoo Maiasta, joka työskentelee museovalvojana. On veistosnäyttelyn viimeinen päivä, ja museossa vilisee ihmisiä. Unettomuudesta kärsivä Maia ei ole nukkunut päiväkausiin, ja taistellessaan pitkän työpäivän läpi hän käy mielessään läpi myös näyttelyn avajaispäivänä alkanutta rakkaussuhdettaan Peteriin. En oikein tiedä, mitä Valvojasta ajattelen. Tykkäsin museokuvauksista tosi paljon, ja olin aivan innoissani, kun kirjassa puhuttiin näyttelyiden rakentumisesta, ihmisten käytöksestä museoissa, museotyöntekijöiden arjesta ja niin edelleen. Sen sijaan rakkaussuhteen kuvaus ei niinkään kiinnostanut, ja se oli kuitenkin kirjassa pääfokuksessa :D Peter oli sietämätön typpi, ja ärsytti, miten sinisilmäisesti Maia häneen suhtautui (vaikka loppupuolen paljastukset saivatkin vähän epäilemään tätä). Myllymäki kirjoittaa sujuvasti ja lukeminen oli miellyttävää, mutta jotain tästä jäi puuttumaan, tai sitten jotain oli liikaa. Enemmän museota ja vähemmän rakkautta, kenties :D Ärsytti myös epämääräinen etäännyttäminen, kun oli kuitenkin päivänselvää, että kirja sijoittui Helsinkiin. Somekritiikki tuntui jotenkin väsähtäneeltä, eikä tuonut kirjaan juurikaan mitään uutta. Loppu jätti vähän hämmentyneeseen mielentilaan. Enkö nyt vain tajunnut jotain, vai miksi hahmot sitten toimivat niin kuin toimivat? Jotenkin tästä tuli mieleen Emilia Karjulan Kuningatar Mab, vaikka loppujen lopuksi näissä ei ehkä ollutkaan kauhean paljon samaa.  

 

Annika Perkiön Perhoshuuto on niin ikään ollut kirjasomessa isosti näkyvillä, ja sitten se kulkeutui kesäkämppikseni kirjastokassissa kotiin, joten tartuin tilaisuuteen ja luin kirjan. Kirja kertoo lukioikäisestä Tytistä, joka ei oikein koe kuuluvansa omaan elämäänsä. On fribeegolffaava poikaystävä Joonas, josta Tytti ei edes erityisemmin pidä, ja vanhemmat, jotka yrittävät kovasti tunkea Tyttiä johonkin sellaiseen muottiin, johon hän ei mahdu. Eräänä keväisenä päivänä Tytti löytää metsästä kummallisen kiven ja pian sen jälkeen menninkäistyttö Ruun. Tytön ja menninkäisen välille syntyy ystävyys, ehkä jotain muutakin, mutta taustalla päilyy Ruun menneisyyden uhat. Viihdyin Perhoshuudon parissa oikein hyvin. Jäin kaipaamaan syvempää maailmanrakennusta: miten ihmisten ja menninkäisten rinnakkaiselo käytännössä toimii? Mikä ihmisiä ja menninkäisiä yhdistää, mikä erottaa, ja miten tällainen yhteiskunta ylipäätään pyörii? Toisaalta tällaisena kesäkirjana se toimi tällaisenaankin ihan tarpeeksi hyvin. Kielellisesti kirja oli vallan mainio, pienet huomiot elämästä ja ihmisyydestä olivat osuvia myös. Jännite kantoi hyvin, ja viimeinen kolmasosa tulikin hotkaistua yhdeltä istumalta. Loppuratkaisu tuntui joiltain osin vähän kiirehdityltä, mutta tunteisiin se meni silti. 

 

*********

Kesäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

42. Kirjassa on sanoja tai lauseita toisella kielellä: Marsipaanisotilas (sisältää sivutolkulla jatkuvan kohtauksen, jossa kaikki dialogi on saksaksi! Kontekstissaankin jokseenkin älytön ratkaisu, jos minulta kysytään)

43. Uusin kirja lempikirjailijaltasi: Keskusteluja kukkasten kanssa

49. Kirja on julkaistu vuonna 2026: Perhoshuuto 

 

Kesäkuu alkoi oikein mukavissa merkeissä, nimittäin kesälomalla! Lomani kesti huikeat kaksi viikkoa ja sen aikana pääosin reissasin ja näin kavereita. Yritin myös ottaa muuten vain rennosti kotona. Loma loppui ja arki alkoi, ja töissä oli taas tavanomaisen tympeää ja tuttua härdelliä, tulipaloja siellä täällä. Juhannusta vietin opiskelukaupungissa, mutta olen myös tehnyt nykyisessä kotikaupungissani kesäjuttuja, kuten kesän ämpärilistassa haaveilinkin. Kesäkuu toi mukanaan myös kaksi iloista kirjoittamisuutista: yksi novellini julkaistaan lähitulevaisuudessa ja toinen teksti pääsi erään kirjoituskilpailun top kymppiin! 

 

 

Kuukauden biisi on Enkelin Tipitii. Löysin tämän viime kesänä jonkun tutun somepostauksesta ja lisäsin sen välittömästi Kökar-soittolistalleni (minne se toki sopikin kuin nenä päähän, onhan sillä saarella valtavat määrät lintuja). Kesän tullessa biisi kaivautui jälleen soittolistojen uumenista korvakäytäviini. Kansanmusameno ilahduttaa, samoin riemukas lintulaulelu! 

Toukokuun luetut 2026

Toukokuussa 2026 luin yhdeksän kirjaa (2088 sivua), joista kolme oli spefiä, kaksi tietokirjaa, neljä sarjakuvaa ja kolme uusintaa.

Kallas, Aino: Päiväkirja 1907-1915 369 s. 

Jokelainen, Jessi: Femokratia 126 s. 

Meresmaa, J.S.: Noidanlanka 320 s. 

Vik, Merri: Varo aaveita, Lotta! (Lotta #30) 135 s. 

Herr, Luke & Viljakka, Siiri: Kaurisjahti 75 s.  

Eugenides, Jeffery: Virgin suicides – kauniina kuolleet 287 s. 

Montgomery, L. M.: Sininen linna 280 s. [U]

Rosa, Don: Roope Ankan elämä ja teot 272 s. [U]

Rosa, Don: Roope Ankan elämä ja teot 2: Kaikki lisäseikkailut 224 s. [U] 

 

kotimaisia: 4

käännöskirjoja: 6

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 8

muualta: 0

 

Luin viime syksynä Aino Kallaksen päiväkirjojen ensimmäisen osan, josta en ihmeemmin innostunut, mutta ajattelin kuitenkin antaa vielä toisen mahdollisuuden. Ja onneksi annoin, koska tämä vuosien 1907-1915 päiväkirja kosketti kyllä syvältä! Kallas tuskailee näissä päiväkirjoissa avioliittonsa kanssa, viettää aikaa keuhkotautiparantolassa ja pohtii paljon kirjallista uraansa.Vaikka oman elämäni puitteet ovat hyvin erilaiset kuin yli sata vuotta sitten eläneen kirjailijan ja perheenäidin, moniin tunnekokemuksiin pystyin samaistumaan. Kallas kirjoittaa koti-ikävästä, vaikeista suhteista ihmisiin, rakkaudenkaipuusta ja kirjoittamisesta, ja monet näistä ajatuksista voisi olla omasta kynästäni peräisin. Tuntuu jotenkin lohduttavalta tuntea tällaista sielunyhteyttä johonkin menneisyyden ihmiseen. Yllätyin muuten siitä, miten vähän ensimmäisen maailmansota päiväkirjassa näkyy. Ehkä siitä ei ole haluttu kirjoittaa, tai sitten sen vaikutukset Kallasten elämässä ovat oikeasti olleet suhteellisen pienet, mutta välillä ehdin melkein unohtaa, että sota on meneillään. 

"Veltto, työkyvytön, nautinnonhaluinen, rakkaudenkipeä — niin olen. Jos voisinkin luoda, elää taiteessa, mitä minun ei ole suotu elää elämässä!" (1.5.1915) 

 

Jessi Jokelaisen Femokratiaa on näkynyt paljon kirjasomessa. Sarjakuva kertoo siitä, mikä on naisen asema suomalaisessa yhteiskunnassa ja politiikassa. Spoileri: ei edelleenkään hyvä, vaikka Suomi antoi ensimmäisien joukossa naisille äänioikeuden ja mahdollisti myös eduskuntaan ehdolle asettumisen. Silti misogyninen yhteiskunta ajaa naiset ahtaalle, ja sen antamat kapeat sukupuoliroolit muodostavat ahtaan häkin. Verratkaapa huviksenne, kuinka paljon Petteri Orpon vapaa-ajan toiminnasta on uutisoitu verrattuna Sanna Mariniin.... Femokratia ei varsinaisesti opettanut minulle uusia asioita, koska elän nuorena naisena tässä yhteiskunnassa, jolloin monet sarjakuvassa esitellyt asiat olivat tuttuja joko omastani tai jonkun tuttuni elämästä. Tästä huolimatta tykkäsin teoksesta kovasti! Piirrustustyyli on hieno (kaikki tehty käsin!), ja Jokelaisen yhteiskunnallinen kynä terävä. Huumorikin upposi minuun tehokkaasti. Kokonaisuus on eheä, ja vaikka punainen lanka välillä vähän sotkeutuu (olkoonkin, että syrjintä ja patriarkaatti liittyy lopulta kaikkeen), paketti pysyy kasassa. Odotankin innolla, mitä Jokelainen seuraavaksi tekee tällä saralla! Mietin kuitenkin teoksen kohderyhmää. Tarttuvatko kirjaan ne, joiden siihen toivoisi tarttuvan? Karkottavatko vaaleanpunainen kansi ja feminismiin viittaava nimi sellaiset lukijat, joille aihe on punainen vaate, mutta jotka voisivat mahdollisesti tehdä ongelmille jotakin? 

 

J.S. Meresmaan uusin teos Noidanlanka sijoittuu Kernoksen valtakuntaan. Syväharjussa asuva Nooa on helmenkuiskaajien sukua. Nooan perhettä ovat koetelleet viime vuosina äidin vammautuminen ja isän joutuminen vankilaan, mutta hetken aikaa onni näyttää kääntyvän, kun Nooa kuiskaa ensimmäisen helmensä. Synkät pilvet tummentavat taivaan nopeasti, kun Nooan isosisko Midja sairastuu surmiaistautiin. Nooan on lähdettävä Syväharjusta isoon kaupunkiin Paulavaan hakeakseen Midjalle lääkettä ja pelastaakseen koko perheensä elinkeinon. Olipas kiva lukea hyvää perusfantasiaa! Pidin kovasti kirjassa kuvatusta lankataikuudesta, joka kietoutuu vielä ensinäkemää syvemmin maailman rakenteisiin. Maailma on muutenkin kiehtova ja selvästi paljon syvempi kuin tämä kirja näyttää. Helmenkuiskaus oli myös kiinnostava konsepti, josta olisin halunnut kuulla lisää, mutta se jäi loppujen lopuksi aika pieneen rooliin, kun otti huomioon, miten tärkeässä osassa se Nooan elämässä on. Pidin monista yksityiskohdista kirjassa, kuten Suolakurkku-rupikonnasta, joka oli ehdottomasti eräs lempiasioistani koko teoksessa. Vaikka kirjassa oli varsinkin alkupuolella melko rauhallinen tahti, jännitteet rakentuivat hyvin, ja sivut kääntyilivät vaivattomaan tahtiin eteenpäin. Loppuratkaisu tuli tosin jotenkin aivan liian nopeasti ja helposti eteen, ja ainakin yksi Tšehovin ase jäi laukeamatta.Vaikka Kernos on oma maailmansa, joka toimii omilla säännöillään, se silti sekoittui päässäni helposti Meresmaan Rauniara-duologiaan (1 & 2). Jotenkin kirjoissa oli hyvin paljon samoja elementtejä, mutta Rauniara-duologia tuntui jotenkin kehittyneemmältä ja kunnianhimoisemmalta. Cozyssä ja pienen mittakaavan fantasiassa ei ole mitään pahaa, mutta Noidanlanka tuntui jäävän häiritsevän epämääräisesti jonnekin cozyn ja eeppisemmän välimaastoon. Nämä asiat jäivät harmittamaan muuten ansiokkaassa kirjassa. Sen itsenäinen jatko-osa Metsänkorva on kuitenkin ehdottomasti lukulistallla! 

 

Lottien lukeminen jatkui taas parin kuukauden tauon jälkeen (edelliset osat täällä). Varo aaveita, Lotta! (suom. Anna-Liisa Haakana) sisältää taas aimo annoksen Lotan ja Giggin vauhdikkaita kesälomaseikkailuja. Tytöt oivaltavat, että he ovat tunteneet toisensa 10 vuotta ja päättävät juhlistaa pyöreitä vuosia pienellä matkalla. Onnekkaan sattuman kautta he pääsevät Tanskaan asti Lotan isän pomon kyydissä, ja useiden uusien sattumusten kautta he seikkailevat muun muassa kummituslinnassa. Tapaavatpa he Kihara-Fridolfinkin, vähemmän yllättävästi :D Varo aaveita, Lotta! on varsin kiva kesälomaseikkailu. Siinä on kaikista tapahtumista huolimatta mukavaa kiireettömyyden tuntua, mutta samalla yllätyksellisiä käänteitä. 

 

Kaurisjahti-sarjakuvaankin törmäsin somessa. Teos kertoo mystisestä saaresta, jonka kansalaiset ovat kuolleet, mutta joka on nykyään täynnä kauriita. Joukko sotilaita lähetetään saarelle tappamaan näitä eläimiä, heidän mukanaan herkkä, nuori Ensio. Saaren salaisuudet ovat kuitenkin ennalta-arvaamattomat. Piirrostyyli on mielettömän kaunis, ja tarinakin kiehtova. Fantasia- ja queer-elementit innostivat, mutta jokin tarinassa jäi vähän hähmäiseksi. Toisaalta esimerkiksi sanaton alkujakso oli mielettömän hienoa kerrontaa!

 

Virgin suicides (suom. Juhani Lindholm) on kirja, josta kuulin ensimmäistä kertaa varmaan 10 vuotta sitten (tai yli?), kun ystäväni sitä luki. Kirjan kiinnostava nimi jäi mieleeni, mutta koska olen (lukijanakin) toisinaan hyvin aikaansaamaton, se päätyi käsiini vasta nyt. Nimensä mukaisesti kirja kertoo naapurustosta, jossa Lisbonin perheen kaikki viisi tytärtä päätyvät teini-ikäisenä itsemurhaan. Tapahtumia seurataan naapuruston poikien näkökulmasta, jotka yrittävät kovasti ymmärtää, mitä Lisbonin talon suljettujen ovien takana tapahtuu. Odotukseni kirjaa kohtaan olivat todella korkealla. Odotin surullista, mysteeristä tarinaa tyttöydestä, kasvukivuista, ahtaista sukupuolirooleista ja mielenterveydestä, mutta jouduin pettymään. Idea on kiinnostava, ja ehdin innostua myös me-kertojasta, johon törmää hyvin harvoin. Loppujen lopuksi kuitenkin tuntui, ettei tästä saanut ihan hirveästi irti tästä. Mieskatseen määrä ällötti. Vaikka se on kontekstissa ymmärrettävää, ei se ollut vähemmän vastenmielistä lukea. Kirja ei tuntunut loppujen lopuksi avaavan Lisbonin tyttöjen tai edes kertojien elämää juurikaan. Ehkä se oli tarkoitusenmukaista, mutta ei minun tarvitse tästä asiasta pitää :D Plussaa kirjassa oli se, että luin sen vähän reilussa vuorokaudessa ja ajattelin sitä melko lailla koko ajan myös lukemisen ulkopuolella. Kuvailuiltaan tämä oli myös hieno, ja useassa kohdassa näin myös sen, mitä tämä olisi voinut olla, jos tarina olisi kerrottu toisella tavalla. Elokuva kiinnostaa kyllä. Olisi mielenkiintoista nähdä, miten se käsittelee kertojaratkaisua (ja vaikuttaako naisohjaaja yleisesti tunnelmaan). 

 

Montgomeryn tuotannon uudelleenluku etenee hitaasti mutta varmasti: tällä kertaa vuorossa oli Sininen linna (suom. A. J. Salonen). Kirjan sankaritar Valancy Stirling on 29-vuotias, ruma ja harmaa vanhapiika, sukunsa alistama hiirulainen. Elämä on kurjaa ja toistaa itseään päivästä ja vuodesta toiseen, ja Valancyn ainoana lohtuna on kuvitelma Sinisestä linnasta, jonka valtiatar hän on ja jossa häntä odottaa komea kosija. Kun hän saa kauhukseen kuulla, että hänellä on elinaikaa jäljellä mahdollisesti vain vuosi, hän tekee päätöksen elää, tarkoitti se sitten mitä tahansa (esimerkiksi sukulaisten tunteiden loukkaamista). Olin lukenut kirjan viimeksi teininä ja rakastanut sitä jo silloin, mutta kas vain kummaa, miten paljon paremmin tämä upposi reilut 10 vuotta myöhemmin, kun olen huomattavasti lähempänä Valancyn ikää. Kirjassa oli paljon sellaista, minkä olin kokonaan unohtanut, ja riemastuinkin siitä, miten paljon kirjassa oli aikakaudelle "epäsoveliasta" käytöstä. Se tuntui raikkaalta tuulahdukselta nykylukijastakin! En tosin tiedä, pitäisikö olla huolissaan siitä, että normikoodisto on muuttunut sadassa vuodessa niin vähän, että sain lukijana tällaisen tunteen... Pidän kamalan paljon Valancystä henkilönä, ja toivoin hänelle lukiessani pelkkää hyvää. Montgomeryllä on jälleen hahmogalleria täynnä herkullisia ihmishahmoja, joita joko rakastaa tai rakastaa vihata. Luonnonkuvauksessa Montgomeryn kynä on ehkä runsaimmillaan, mutta luonnon kauneudesta hurmaantunut, jopa humaltunut kerronta sopii täydellisesti kirjaan, jossa Valancyn tärkeää todellisuuspakoa ovat Sinisen linnan lisäksi John Fosterin luontokirjat. En olisi toivonut tämän kirjan koskaan loppuvan. Se on ehdoton helmi Montgomeryn tuotannossa, ja paras uusintalukukokemus tällä kierroksella (tähän asti ainakin)! 

 

Luettuani helmikuussa Katja Kontturin kirjan Ankkalinna – portti kahden maailman välissä minuun iski vastustamaton halu lukea Don Rosan sarjakuvia pitkästä aikaa. Aloitin Rosan "pääteoksesta", Roope Ankan elämästä ja teoista (suom. Jukka Lindfors ja Markku Saarinen). Nimensä mukaisesti teos kertoo Roope Ankan elämäntarinan ensilantin saamisesta siihen hetkeen, kun Roope esiteltiin suurelle yleisölle Carl Barksin Joulu Karhuvuorella -sarjakuvassa. Miten köyhän skotlantilaisperheen pojasta tuli maailman rikkain ankka? Olipa ihana lukea tätä pitkästä aikaa, edellisestä kerrasta oli varmaan yli 10 vuotta! Tämä on kyllä yksi hienoimmista (Disney-)sarjakuvateoksista koskaan. Teos on runsas ja yllättävän liikuttavakin ryysyistä rikkauksiin -tarina, mutta samaan aikaan huumoria ei ole unohdettu, ja pari kertaa tirskahtelin ääneenkin. Roopen hahmokehitys on uskottavaa ja vaikuttavaa, ja kokonaisuus on loppuun asti mietitty. Visuaalinen tarinankerronta on myös hienoa. Olinkin unohtanut, miten paljon tavaraa Rosa saa mahtumaan ruutuihinsa :D Ihailen myös Rosan valtavaa taustatyötä sarjakuviaan varten ja yritystä saada kaikki Barksin tuotannon faktat osumaan yhteen tarinallisten ja historiallisten raamien kanssa. Erityisesti tykkään Rosan omista taustoituksista jokaisen luvun lopussa. Jokaisen pitäisi mielestäni lukea Roope Ankan elämä ja teot ainakin kerran elämässään! 

 

Luontevana jatkumona tähän oli tietysti Roope Ankan elämä ja teot 2: Kaikki lisäseikkailut (suom. Jukka Lindfors & Ville Viitanen). Se sisältää nk. B- ja C-osia, jotka joko täydentävät kokonaisuuteen jääneitä aukkoja tai sitten keskittyvät Roopen menneisyyteen jostain toisesta näkökulmasta. Minulla on tähän kirjaan liittyen mahdollinen kiistanalainen mielipide. Alkuperäinen Elämä ja teot -kokonaisuus on tietysti helmi ja huippu, sitä ei käy kiistäminen, mutta olen silti valmis väittämään, että tässä lisäosassa yksittäiset tarinat ovat parempia. Toki voidaan olla montaa mieltä siitä, kannattaako alkuperäistä arvostella tarina kerrallaan, kun kyse on kokonaisuudesta... Mielipiteeseeni saattaa hieman vaikuttaa se, että meillä oli nimenomaan tämä kakkoskirja kotona, kun olin lapsi, jolloin nämä tarinat ovat muodostuneet minulle läheisimmiksi kuin pääteos. Suosikkejani ovat edelleen ne tarinat, joista pidin lapsenakin: Ensilantin tarina, White Agony Creekin vanki, Yukonin sydämet ja Unelmoiden läpi elämän. Varsinkin White Agony Creekin vanki kosketti tosi syvältä, tuli pieni itkukin. Harva Aku Ankka -tarina on pystynyt samaan. Roopen ja Kultun tarina on vihollisista rakastavaisiksi -trooppeineen ja voimakkaine räytymisineen herkkua. 

 

 

*********

Toukokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

10. Kirjassa leikataan: Femokratia

16. Kirjailija on kirjoittanut sekä aikuisille että lapsille tai nuorille: Noidanlanka

29. Kirjan tapahtumat sijoittuvat useammalle vuosikymmenelle: Roope Ankan elämä ja teot

 

Toukokuu jatkui hyvin samankaltaisissa merkeissä kuin melkein koko muukin kevät. Töissä on sen verran rankkaa ja haipakkaa koko ajan, että arkisin vapaa-ajasta menee suurin osa palautuessa. Onneksi kuukauteen mahtui pari pidempää viikonloppua, jotka eivät tosin välttämättä olleet kovinkaan palauttavia, mutta sitäkin mukavampia: minulla oli paljon ystäviä yökylässä ja mm. hankin vihdoin parvekkeelle kalusteet ja kukkia! Siellä olenkin viihtynyt vallan mainiosti kirjoja lukien, ei tekisi mieli lähteä sieltä pois ollenkaan. Pidän toukokuusta kovasti, on ihanaa, miten kevät äkkiä kiihdyttää vauhtia ja loikkaa kesän kynnykselle. 

 

 

Kuukauden biisi on Marinan Orange trees. Se on kesäbiisilistallani, ja sitä listaa tuli kuunneltua toukokuussa melkoisen paljon. Tämä ei ole Marinan paras biisi (tai edes paras levy), ja näin seitsemän vuotta julkaisun jälkeen ehkä vähän häiritseekin, miten tämä kuulostaakin vuodelta 2019 :D mutta tässä on silti ihanan kepeä ja kesäinen tunnelma. 

Kesän 2026 ämpärilista

On kesä! Tai ainakin kesän kynnys! Se tarkoittaa perinteisesti ämpärilistaa, joten tässä se tulee. 

 

Minulla on kesäkuun kaksi ensimmäistä viikkoa kesälomaa, mutta loppukesä kuluukin sitten töissä. Tiedän jo valmiiksi, että lomaltapaluun jälkeen töissä odottaa kauhea härdelli, mutta jospa energianmurusia riittäisi töiltä vapaa-ajallekin. 

 

Kesällä 2026 aion 

 

☀ uida ainakin kahdessa eri paikassa. Uiminen on jokakesäinen ämpärilistan kohta, ja tänäkin kesänä toivon sen toteutuvan. Uimapaikkoja on ainakin paljon enemmän kotini lähellä kuin opiskelijakaupungissa asuessani. Siksi vähintään kaksi eri uimapaikkaa on ihan mahdollinen rasti saavuttaa. 

 

☀ käydä kesäteatterissa. On parikin esitystä, jotka haluan nähdä! 

 

☀ syödä brunssia parvekkeella. Minulla on nykyisessä asunnossani parveke, ja olen pari viime viikkoa viettänyt siellä paljon aikaa. Haaveilen, että kesällä voisi syödä brunssin siellä. 

 

☀ käyttää Museokorttia. Hankin elämäni ensimmäisen Museokortin alkuvuodesta, ja olen sitä jonkin verran jo käyttänytkin, mutta kesän aikana toivottavasti reissaan muihinkin kaupunkeihin ja voin vinguttaa korttiani joka paikassa. 

 

☀ lukea Don Rosan sarjakuvia. Luettuani talvella Katja Kontturin Ankkalinna – portti kahden maailman välissä -kirjan innostuin kovasti ajatuksesta lukea Don Rosan sarjiksia pitkästä aikaa. Minulle tyypillisesti homma vähän karkasi käsistä ja nyt minulla on kirjastosta lainassa kaikki Rosan suomennetut kokoelmat :D Olen jo hieman aloitellut niiden lukemista, mutta siitä lisää sitten myöhemmin. Toivon lukevani paljon Rosaa kesän aikana! 

 

☀ jatkaa suurta Rodgers & Hammerstein -seikkailua. Muistatteko vielä tämän projektin? En suinkaan ole unohtanut sen olemassaoloa, vaikka se onkin ollut hieman jäissä. Olisi kuitenkin ilo jatkaa sitä. 

 

☀ tehdä kesäjuttuja uudessa kotikaupungissani. Muutin tänne syyskuussa, joten yhtäkään kesää en ole täällä kokenut. (Olkoonkin, että olen sukuloinut täällä monesti kesienkin aikana, mutta on se silti vähän eri asia.) Minulla on tätä varten itse asiassa erillinen lista, mutta se on kesäkämppikseni kanssa yhteinen, joten sitä en täällä sen kummemmin jaa. 

 

☀ kuunnella pari roikkumaan jäänyttä albumia. Nykyään suosikkiartistienkin albumit jäävät harmittavan usein kuuntelematta heti ilmestymisen jälkeen, joten minulla roikkuu parikin keväällä ilmestynyttä albumia kuuntelulistalla. 

 

☀ käydä lukupiknikillä. Kesien lempijuttu! Toivottavasti se toteutuu tänäkin vuonna. 

 

☀ ostaa Scrivenerin. Sen jälkeen, kun yliopiston Office-lisenssi päättyi vuosi sitten, olen kirjoittanut LibreOfficella. En tykkää siitä juurikaan, ja olen haaveillut ostavani kehutun Scrivenerin kirjoittamissovelluksekseni. Aikaansaaminen vain on niin kovin vaikeaa :D 

 

☀ saada JL:n editoinnin kunnolla vauhtiin. Sain läpiluvun loppuun huhtikuun alussa, ja olen siitä asti halunnut ruveta toden teolla editoimaan, mutta eteen on tullut elämä, laiskuus, työväsymys jne. Pitäisi tehdä ensin pari valmistelevaa toimenpidettä (kuten hiukan räjäyttää rakennetta ja rakennella sitä uuteen uskoon), mutta toivon, että kesän aikana pääsen ihan kirjoitushommiinkin, ja hommat etenevät taas. 

 

Mitä suunnitelmia teidän kesäänne kuuluu?

 

Viimekesäinen juhannussalko Kökarilla. Pari viime päivää on ollut ihan mahdoton saari-ikävä, mutta tänä kesänä en kyllä sinne asti taivu. 

Huhtikuun luetut 2026

Huhtikuussa 2026 luin 10 kirjaa (2118 sivua, 4 h 26 min), joista kahdeksan oli spefiä, kolme sarjakuvaa, yksi tietokirja, kaksi uusintaa ja yksi äänikirja.

 

Miyazaki, Hayao: Tuulen laakson Nausicaä 3 148 s. 

Kauppinen, Katri: Laulunpunojat (Laakso ja Aava #2) 254 s. 

Knutsson, Gösta: Pekka Töpöhännän uudet seikkailut (Pekka Töpöhäntä #2) 75 s. [U]

Tammela, Juha-Matti & Luukkanen, Antti: Raul Reiman: iskelmäsanoittajan elämä 493 s. 

Miyazaki, Hayao: Tuulen laakson Nausicaä 4 132 s. 

McGuire, Seanan: Ovi joka sydämessä (Harhateiden lapset #1) 4 h 26 min [K] 

Renko, Mari: Pihlajapalatsi (Häiveen tapauskirjat #1) 429 s. 

Laulajainen. Leena & Hakkarainen, Anna-Liisa: Kultamarja ja metsän salaisuudet 28 s. [U]

McQuiston, Casey: Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä 400 s. 

Malin, Mitja Mikael: Kivet, kannot, tähdet, kuuta 159 s. 

 

kotimaisia: 5 

käännöskirjoja: 5

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 7

muualta: 1

 

Jatkoin Tuulen laakson Nausicaän (suom. Heikki Valkama) lukemista. Lähes koko kolmososa oli sotimista, minkä olen todennut jo edellisten osien perusteella hankalaksi seurata. Rauhallisemmissa hetkissä viihdyin paremmin, ihan vain siksikin, että hahmotan silloin, mitä tapahtuu :D Tämä osa ei kuitenkaan niitä ihmeemmin tarjonnut. Tässä oli paljon kiinnostavaa maailmanrakennusta, ja jopa todella kammottavia paljastuksia! Silti lukukokemus oli raskas. 

 

Pari vuotta sitten luin Katri Kauppisen Laakson linnut, Aavan laulut -kirjan, josta pidin kovasti. Laulunpunojat jatkaa tarinaa, mutta tällä kertaa kertojana on pelkästään Mai, Aavan entisen päällikön tytär. Kun tunnelma Aavalla kasvaa liian ahdistavaksi, päättää Mai lähteä kauemmas kuin kukaan aavalainen: etsimään lauluja, jotka voisivat tuoda rauhan aavalaisten keskuuteen. Kaukaisilla mailla Mai tapaa viholliskansaan kuuluvan Mietin, joka vetää Maita omituisella tavalla puoleensa. Laulunpunojat on edeltäjänsä tavoin viihdyttävää kalevalaistyyppistä fantasiaa. Ensimmäinen osa oli ehkä kokonaisuutena vaikuttavampi, mutta viihdyin Laulunpunojienkin kanssa vallan mainiosti, ja luinkin kirjan parilta istumalta. Kauppisen kieli on nautinnollisen kaunista, ja tarina vei mennessään. Juonessa oli ennalta-arvaamattomia käänteitä, ja Main ja Mietin välinen suhde aiheutti kipinöitä lukijankin sydämeen. Lopetus jätti mahdollisuuden jatko-osalle, mahtaakohan sellaista olla tulossa? 

 

Syksyllä luin ensimmäisen Pekka Töpöhäntä -kirjan uudelleen, ja jatkoin lukuprojektia nyt keväämmällä toisen osan myötä. Pekka Töpöhännän uudet seikkailut (suom. Terttu Liukko) on nimensä mukaan (tämä on kyllä hyvin tylsä tapa nimetä sarjan osia :D) pitkälti toisinto ensimmäisestä osasta: pieniä episodeja Pekan elämästä. Ensimmäisen osan tavoin tarinat ovat hyvin sympaattisia ja söpöjä, vaikka Monni ja muut kissat ovatkin Pekalle ilkeitä. En missään nimessä hyväksy kiusaamista, mutta samaan aikaan ymmärrän kyllä, miksi Pekka ottaa Monnia hermoon :D Tarinat kuitenkin loppuvat aina Pekan kannalta onnellisesti, ja Monni jää nuolemaan näppejään. Jonkin verran juonikuviot toistavat itseään, mutta se ei näin lyhyessä kirjassa kauheasti haittaa. 

 

Siihen nähden, miten paljon rakastan (1900-luvun) Suomi-iskelmää, on kummallista, miten tuntematon hahmo Raul Reiman on minulle ollut. Nimi on ehkä ollut etäisesti tuttu, mutta en ollut tiennyt hänen valtavan suuresta merkityksestään suomalaiselle iskelmäkentälle. Siksi ilahduinkin suuresti, kun sain tietää, että Reimanista ilmestyi viime syksynä elämäkerta. Raul Reiman syntyi vuonna 1950 ja kuoli vuonna 1987 ja ehti lyhyen elämänsä aikana tehdä lähes 1300 iskelmäsanoitusta ja 200 sanoitusta. Monta kaikkien suomalaisten dna:ssa olevaa sanoitusta on juuri Reimanin kynästä, kuten Olen suomalainen, Titanic ja Tummat silmät, ruskea tukka. On uskomatonta, minkä määrän teoksia Reiman ehti tehdä: ensimmäisestä julkaistusta sanoituksesta viimeiseen on vain reilun 10 vuoden mittainen jakso. Silti Reiman on (ainakin nykyisin) jokseenkin piiloon jäänyt tekijä. Tuntuu ainakin, että viime aikoina esimerkiksi Vexi Salmi ja Chrisse Johansson ovat olleet mediassa enemmän näkyvillä kuin Reiman. Siksi tämä kirja on kulttuuriteko! Varsinkin uransa loppupuolella julkistakin ryöpytystä saanut Reiman ansaitsee elämäkertansa, joka nostaa esiin sen, miten ahkera ja taitava tekijä on kyseessä. Reiman on jättänyt suuren jäljen suomalaiseen musiikkihistoriaan. Valitettavasti kirja on toteutukseltaan raskaslukuinen ja luettelomainen. Suurin osa kirjan sivumäärästä menee siihen, että esitellään eri artisteja, joille Reiman teki kappaleita. Totta kai sanoituksista puhuttaessa on pakko puhua myös musiikin esittäjistä, mutta en siltikään tiedä, tarvitsiko minun tietää ihan jokaisen yhden singlen levyttäneen artistin myöhempiä vaiheita... Tästä syntyi luettelomainen vaikutelma, mikä ei ollut omiaan huoukuttelemaan takaisin kirjan pariin. Elämäkerran päähenkilö tuntuu välillä jäävän kokonaan syrjään. Kirjan ensimmäinen ja viimeinen osio olivat kaikista parhaiten koossa pysyvät, sillä ne keskittyivät eniten Reimaniin itseensä. Harmittaa, että kiinnostava elämäkerta kompuroi toteutukseensa. 

Tuulen laakson Nausicaän (suom. Heikki Valkama) neljäs osa oli parempi kuin kolmas, mutta poliittisia kuvioita on edelleen vaikea hahmottaa. Varasin jo sarjan kolme viimeistä osaa, katsotaan, milloin pääsen niiden kimppuun. 

 

Ovi joka sydämessä -kirjaan (suom. Kaisa Ranta) törmäsin kirjasomessa ja ihastuin sen ideaan. Kautta aikojen lapset ovat kadonneet vaatekaappeihin, kaninkoloihin ja muihin portteihin, jotka vievät ihmeellisiin fantasiamaailmoihin. Mutta mitä tapahtuu sen jälkeen, kun lapset palaavat takaisin kotiin seikkailuidensa jälkeen? Niille, joiden on vaikea unohtaa ihmemaitaan ja sopeutua tavalliseen elämään, on olemassa paikka: Eleanor Westin koulukoti harhateiden lapsille. Sinne saapuu myös 17-vuotias Nancy, joka ei haluaisi mitään muuta kuin vain palata takaisin Vainajien saleihin. Hän saa kuitenkin pian muuta ajateltavaa, kun koulukodissa tapahtuu murha. Kirjasta jäi jokseenkin ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta tykkäsin ideasta tosi paljon, ja konsepti ja juonikuvaus yleisesti olivat todella mielenkiintoisia. Toteutus kuitenkin vähän ontui: näin lyhyessä kirjassa ei päässyt oikein kunnolla sisään hahmoihin tai maailmaan tai oikeastaan mihinkään, ja juonenkuljetuskin tuntui jotenkin epätasaiselta. Jatko-osiin jäi kuitenkin kiinnostus, ehkä annan vielä sarjalle mahdollisuuden. 

 

Mari Rengon Pihlajapalatsi on myös näkynyt voimakkaasti kirjasomessa. Ilisiran valtakunta on jakautunut hyvin voimakkaasti kahtia, ihmisiin ja keijuihin, ja jakolinja on syvä. Jännitteet kärjistyvät, kun ihmishovissa voimakkaasti vaikuttanut mies murhataan juhlailtana, ja paikalta löytyy pahamaineinen keijuvaras Häive. Tilanne näyttää hyvin selkeältä, mutta nuori ja nokkela aatelisneito Viona Hollins huomaa nopeasti, että jotain epäilyttävää siinä on. Viona päätyy tekemään yhteistyötä Häiveen, oikealta nimeltään Elyn, kanssa, ja pian he huomaavat, että pelissä on mukana valtavan suuria panoksia. Pihlajapalatsi on kuin Agatha Christien, keijufantasian ja steampunkin yhteentörmäys, ja tämä keitos on varsin herkullinen! Alkuun minulla iski perinteinen uuden fantasian alku-uuvahdus uusien nimien ja termistöjen kanssa, mutta sain onneksi aika nopeasti jutun juuresta kiinni. Pihlajapalatsi ei keksi pyörää uudelleen, mutta on silti varsin viihdyttävää ja koukuttavaa luettavaa alusta loppuun asti. Tykkäsin päähenkilöistä kovasti, ja odotan innolla, mihin nokkelan ihmisetsivän ja kieron keijuvarkaan suhde kehittyy. Ilahduin siitäkin, että Vionalla oli vamma, joka myös näkyy hänen toiminnassaan, mutta ei määrittele häntä. Tällainen representaatio ei ole turhan yleistä fantasiakirjoissa(kaan). Myös miljöiden estetiikka hiveli sieluani. Odotan jatkoa innolla! Onneksi sitä on tulossa pian. 

 

Lapsena perhepäivähoitopaikassani oli paljon kirjoja, ja yksi parhaiten niistä mieleen jäänyt oli Leena Laulajaisen kirjoittama ja Anna-Liisa Hakkaraisen kuvittama Kultamarja ja metsän salaisuudet. Meni tosin vuosia, ennen kuin löysin kirjan uudelleen, sillä muistin siitä vain kansikuvan, enkä esimerkiksi nimeä tai kirjoittajaa. Muistan selanneeni kirjaa useasti, mutta koska en vielä perhepäivähoidossa ollessani osannut lukea, kokemus jäi kuvien katseluksi. En myöskään muista, luettiinko minulle hoidossa ollessani tätä kirjaa koskaan ääneen. Kirja on joka tapauksessa elänyt mielessäni yli 20 vuotta, ja olen monta kertaa miettinyt, että haluan sen lukea. Ja nyt sitten toteutin haluni! Kirja kertoo kylästä, jossa on ikuisesti talvi ja pimeä. Lapset eivät kasva, ja kylää vartioi suuri, sininen hevonen. Tyttö nimeltä Kultamarja lähtee ystävänsä kanssa metsään etsimään kadonnutta metsänvartijaa ja aurinkoa. En ollut ehkä menettänyt mitään, jos en ollut aikaisemmin kuullut tarinaa, sillä se oli melkoisen köppänen. Sinänsä pidin sen sanomasta (tai ainakin sanoman yrityksestä), mutta ei tämä kyllä mikään kuolematon klassikko ole. Siksi pidänkin vähän omituisena, että tämä voitti ilmestymisvuonnaan Finlandia junioirin, kovin suuria kirjallisia ansioita tällä ei nimittäin mielestäni ole. Kuvituksesta sen sijaan pidin edelleen. Se oli suloinen ja lumoava, ottaisin monet kuvat mielellään vaikka postikortteina seinälle. Vaikka en ole ihan varma, olinko varsinaisesti lukenut tätä aiemmin, merkkasin tämän kuitenkin uusinnaksi, sillä sen verran monta kertaa kirjaa kuitenkin selailin lapsena. 

 

Casey McQuistonin Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä (suom. Johanna Auranheimo) oli ehtinyt olla lukulistallani vuosia. Kirjan päähenkilö Alex on Yhdysvaltojen ensimmäisen naispresidentin poika, ja sen myötä melkein koko maailman silmien alla. Hän on vuosikaudet pitänyt ykkösvihollisenaan Britannian tylsää ja persoonatonta prinssi Henryä, joka on aina suhtautunut Alexiin jotenkin nuivasti. Poikien välinen kärhämä kärjistyy kuninkaallisissa häissä tapahtuvaan selkkaukseen, minkä vuoksi heidän täytyy esittää parhaita kavereita säilyttääkseen Britannian ja Yhdysvaltojen väliset diplomaattisuhteet. Sietämätöntä, eikö? Vai voisiko sittenkin ennakkoluulot pettää puolin ja toisin? Ja tunteeko Alex itseään lopulta niin läpikotaisin kuin luuli? Olipas se söpö kirja! En aina tykkää vihollisista rakastavaisiksi -troopista (siinä on monesti vaarana jonkinasteinen toksisuus ja epäterveet valtasuhteet), mutta tässä se mielestäni toimi oikein kivasti. Vakavammat teemat ja kepeämpi romanssi olivat hyvin tasapainossa, eikä kumpikaan vienyt tilaa toiselta. Tykkäsin myös kirjan luomasta vaihtoehtotodellisuudesta, jossa Yhdysvaltoihin on valittu naispresidentti vuonna 2016, eikä koronasta ollut kirjan nykyhetkessä vuonna 2020 tietoakaan. Olisivatpa asiat olleet tosiaankin näin! Toisaalta oli mielestäni myös hyvä ratkaisu, ettei kaikkia tämän maailman ongelmia ollut ratkottu tässä rinnakkaistodellisuudessakaan. Se tuntui uskottavalta, vaikkei ollutkaan erityisen kivaa: totta kai sitä toivoisi, ettei itsestäänselvyyksistä tarvitsisi vääntää tai ihmisten henkilökohtaisesta elämästä tehdä niin isoa numeroa. Pari kertaa mietin, olivatko kaikki kohtaukset tarpeellisia juonen kannalta, mutta kyllä ne loppujen lopuksi solahtivat tärkeäksi osaksi tarinaa. Suurin ongelma omalla kohdallani oli ehkä se, etten ymmärrä kauhean hyvin Yhdysvaltojen sisäpolitiikan rakennetta, mikä vaikeutti vähän joidenkin käänteiden tajuamista. Mutta tässä kohtaa vika on lukijassa. Lukukokemus oli joka tapauksessa oikein ihana ja herätti halun lukea McQuistonia tulevaisuudessakin. 

 

Kirjasomesta bongattu oli myös Mitja Mikael Malinin Kivet, kannot, tähdet, kuuta. Sarjakuvassa käsitellään suomalaisen kansanperinteen eri puolia, yhteentörmäystä muinaisuskon ja kristinuskon välillä ja queer-näkökulmaa. Sivuainefolkloristi ja -sukupuolentutkija minussa ilahtui kovasti tällaisesta queerillä twistillä maustetusta kansanperinteestä. Piirrostyyli on ihanan pyöreä ja selkeärajainen, ja huumori upposi minuun. Viimeinen tarina kiukkuisesta saunatontusta oli ehkä suosikkini. Tärkeä sanoma on myös se, että queer-ihmisiä on aina ollut, ja heidän tarinansa ovat yhtä arvokkaita kuin kaikkien muidenkin. 

*********

 

Huhtikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

2. Kirjan nimessä on sana tähti tai sen taivutusmuoto: Kivet, kannot, tähdet, kuuta 

11. Kirjassa on 400-500 sivua: Raul Reiman – Iskelmäsanoittajan elämä

19. Kirjan nimessä on jokin talon osa: Ovi joka sydämessä

26. Sateenkaarikirja, jossa on onnellinen loppu: Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä

40. Kirja sijoittuu syksyyn: Pihlajapalatsi

45. Kirjassa on kiusaamista: Pekka Töpöhännän uudet seikkailut 

 

Huh, kun olikin huhtikuu. Töissä on aika raskasta tällä hetkellä monesta syystä, ja tuntuu, että kaikki mehut menee työmaalla. Olin toki myös pääsiäislomalla, emännöin yhden yökylävieraan ja vietin vappua opiskelijakaupungissa, ne olivat kaikki ihania asioita, mutta silti kuukautta tuntuu hallitsevan se, että olen ollut töissä ja yrittänyt toipua työnteosta. 

 

 

Kuukauden biisi on Swimming musikaalista tick... tick... boom! Olen nykyiseen kotikaupunkiin muuttamisen jälkeen käynyt uimahallissa ensimmäistä kertaa moneen vuoteen (olisiko peräti lukiossa ollut edellisen kerran?), ja tämä soi usein uimahallissa päässä.