2021 (1/2)

Ja niin on jälleen yksi vuosi saapunut viimeiseen päiväänsä, joten on aika vuosikatsauksen. Perinteiseen tapaan tämä postaus on jaettu kahteen osaan: kuulumisiin ja kirjatilastoihin, joista viimeksi mainittu ilmestyy vuodenvaihteen jälkeen. 

Toinen pandemiavuosi tuntui monessa kohdassa ylitsepääsemättömän raskaalta, mutta tarjosi myös yllättäviäkin onnistumisen kokemuksia ja iloja. Monessa kohdassa muistikuvat kuluneesta vuodesta ovat vähän sumuiset, mutta katsotaan, mitä muistoja onnistun aivojeni sopukoista kaivelemaan. Postausta kuvittavat hetket vuoden varrelta, ne liittyvät asiaan tai ovat liittymättä. 

Vuonna 2021 minä

• tein kandintutkielmaani. Tammikuusta toukokuuhun elämääni määritti pääosin kandiseminaari ja tutkielman kirjoittaminen. Olin hieman pelännyt koko prosessia, mutta yllätyin, miten mukavaa se loppupeleissä oli! Toki näin jälkiviisaana olisin voinut valita helpommankin tutkimusaiheen (esimerkiksi sellaisen, josta olisi ollut aikaisempaa tutkimusta tai josta edes joku haastateltavistani olisi tiennyt varmoja faktoja...), ja ainestonkeräysvaiheessa meinasi iskeä melkoinen epätoivo. Itse kirjoittaminen oli kuitenkin hämmentävän kivaa! Ehkä ratkaisun avain olikin siinä, että sai kirjoittaa aiheesta, joka oikeasti kiinnosti ja jonka tutkiminen tuntui (ainakin osan ajasta) mielekkäältä. Meillä oli myös todella mukava porukka seminaarissa, ja palautteen anto ja saaminen oli helppoa ja ilmapiiri kaikin puolin hyvä. Toki seminaarissa olisi ollut kivempi olla livenä kuin kökkiä Zoomissa, mutta vaihtoehtoja ei ollut, joten näillä mentiin. Kandista sain loppujen lopuksi arvosanaksi nelosen, enkä voisi olla tyytyväisempi! 

"Teen merkittävää akateemista tutkimusta vakavasti otettavasta aiheesta," hän kuiskasi itselleen liimatessaan tutkimuskirjallisuutensa vielä yhden nallekuvioisen muistilapun.

• kuuntelin jälleen runsaasti musiikkia. Useammalta lempiartistiltani ilmestyi uutta musiikkia, ihan albumillisenkin verran: näihin kuuluivat niin Marina, Autoheart kuin jopa ABBA (!!). Loppukesästä kuuntelin ahkerasti myös Erika Vikmanin debyytialbumia. SMG:ltäkin tuli uusi biisi, mikä on mainitsemisen arvoista, olihan edellisestä singlestä kulunut aikaa jo monta vuotta. Vuoteni suurin ja tärkein musiikillinen löytö on kuitenkin Miljoonasade, mikä ei liene mikään uutinen bloginkaan lukijoille. Vaikka bändin koko tuotannon olenkin kahlannut läpi, on vielä monta albumia, joihin voisin tutustua paremmin. Vuoden Spotify-tilastoissani näkyy myös se, että DVR:n soittolista on ollut kovassa kulutuksessa: viiden soitetuimman biisin joukossa on tältä listalta kaksi. 

• koin keväällä korona-ahdistusta. Koronatilanteen heiketessä kevään korvalla olin hieman eri tilanteessa kuin vuotta aikaisemmin: silloin olin pelastautunut kotikotiin juuri ennen Suomen sulkeutumista, nyt olin opiskelukaupungissa, yksin omassa yksiössäni. Saattoi mennä päiviä, jopa viikkoja niin, että ainoat kontaktini olivat opettajat ja kanssaopiskelijat Zoomissa ja kaupan kassat. Uutisten lukeminen ahdisti, varsinkin, kun opiskelukaupungissa tautitilanne oli todella paha. Kun yritti vältellä kontakteja, jäi helposti entistä yksinäisemmäksi. (Kerran teelle tullut ystävä kysyi, onko kaikki ok, mikä johti siihen, että purskahdin välittömästi itkuun ja itkin hyvin pitkään.) Maaliskuu tuntui kestävän sata vuotta, seinät kaatuivat päälle ja kaikki maailman asiat, myös sellaiset, jotka eivät liittyneet koronaan, ahdistivat. Lopulta totesin, että on ehkä paras ostaa menolippu kotikaupunkiin, koska muuten pää ei kestä enää. 

Keväällä piti kirjoittaa itselleen muistutus sellaisiin hetkiin, jolloin katastrofiajattelu uhkasi paisua liian suureksi. 

• tulin loppukevääksi kotikotiin. Huhtikuun ja toukokuun oleskelu kotona sisälsi tavallisen etäilyarjen lisäksi pääosin kandin kanssa puurtamista, mutta välillä myös autoilua. En ollut ollut ratissa elokuun 2020 jälkeen, joten autoilu hieman kammotti, mutta ennen pitkää pääsin vauhtiin (pun not intended) ajamisen kanssa, ja toimin kuskina, kun tarvittiin. En edelleenkään erityisemmin pidä autolla ajamisesta, mutta tutulla reitillä uskaltaa kuunnella jo musiikkia, eikä tarvitse puristaa rattia rystyset ihan niin valkoisina. Välillä kotikotona olemisen aikana meinasi hermo kiristyä, kun oma aikataulu ei mennyt ihan yksiin muiden kanssa, mutta loppujen lopuksi olen sitä mieltä, että oli oikea päätös evakoida itsensä kaupunkiyksiöstä peräkylille. 

Viime hetken kandituskailut.

• vietin jo toista opiskelijan koronavappua, jälleen koti- eikä opiskelijakaupungissa. Jotenkin tänä vuonna en jaksanut yhtään innostua opiskelijoille tarkoitetuista etätapahtumista, joten kävin vain kuuntelemassa ainejärjestömme puheenjohtajan puheen vappustriimistä. Vapunaaton vietin perinteisissä merkeissä perheen kanssa. Vapunpäivääni puolestaan kuului pientä huonovointisuutta, lainalakki sekä pieni onnettomuus polkupöyrän ja halpis-Pommacin kanssa. Vastoinkäymisten jälkeen pääsin kuin pääsinkin toverieni kanssa vappupiknikille, jossa oli oikein hauskaa! 

Onneksi vain pullo meni ruttuun, enkä minä tai pyörä.

• Katsoin Euroviisut! Vuoden tauon jälkeen olin kaivannut tätä musiikkispekaakkelia niin paljon, että kun Te deum kajahti ensimmäisen semifinaalin alussa, olin itkeä. Semifinaalit katsoimme Zoomissa seuralaiseni kanssa, välillä pätkivää yhteyttä kiroten, ja vaikka en ihemeemmin Suomen biisistä pitänytkään, karjaisuni oli melkoinen, kun Suomi finaaliin pääsi. (Sori vaan, naapurit!♥) Finaalin puolestaan katsoin ihan fyysisessä kisakatsomossa, ja äärimmäisen jännittävän finaalin jälkeen piti tasata sykettä hyvän aikaa. Rakastan Euroviisuja yli kaiken. 

• pidin lopultakin tuparit! Muutin helmikuussa 2020, mutta koronan takia jouduin lykkäämään tuparien pitämistä aina toukokuuhun 2021 asti. Pidin kyseiset kekkerit oikeastaan kahdessa osassa, molemmat olivat erittäin mukavia tilaisuuksia, joissa oli mukavia ihmisiä, hyviä keskusteluja ja makoisia herkkuja. 

• sain kesätöitä! En oman alan (sehän olisikin ollut melkoinen temppu), enkä mitään intohimotyötä muutenkaan, mutta ei pahinta mahdollista. Suurimmat hankalauudet liittyivät työtunteihin (niitä oli sopimukseen nähden liikaa), pallotteluihin eri toimipaikkojen välillä, aikaisiin aamuheerätyksiin (yhdessä vaiheessa kesää kello soi 4.30 joka arkiaamu) ja työn fyysiseen raskauteen (jalat olivat työpäivän jälkeen niin kipeät, että pari kertaa jouduin istumaan alas jopa tiskaamisen lomassa). Esimies ja työkaverit olivat onneksi mukavia, ja syksyllä oli kivaa, että tilillä oli vähän enemmän rahaa kuin pelkkä Kelan sponsorointi. 

• vietin kesää minkä töiltäni ehdin. Työni pakottivat minut jäämään kesäksi opiskelukaupunkiin, nautin tästä uudesta kokemuksesta! Töiden ohella suuri osa kesästä meni siihen, että tein viimeisiä folkloristiikan sivuaineopintoja kirjatentteinä, mutta silti ehdin tehdä jonkin verran myös kivoja kesäjuttuja. Kävin pari kertaa uimassa, leivoin britatorttua, vein itseni retkelle, tapasin ystäviä, nautin lämpimistä kesäilloista. Välillä tosin kesähelteillä töiden jälkeen virtaa riitti ainoastaan siihen, että makasin kuumassa asunnossani tuulettimen edessä. 

 

• juhlin kesällä. Oli ylioppilasjuhlia, syntymäpäiviä, isoja ja pieniä kekkereitä. Oli ihanaa juhlia, kun oli viettänyt niin pitkän aikaa koteloituneena omaan koloonsa! Ja syntymäpäivistä puheen ollen...

Tein kortin eräälle kevään sankarille.

• juhlin omaa 22-vuotispäivääni elokuussa. Juhlapäivä kului suuremmaksi osaksi töissä (mikäs sen parempaa syntymäpäivätekemistä kuin esimerkiksi vessojen pesu!), mutta kävin töiden jälkeen hakemassa pyörän huollosta (pyörän huolto noin viiden (?) vuoden jälkeen oli parhaita sijoituksiani tänä vuonna!) ja kutsuin pari ystävää syömään kakkua. Loppujen lopuksi ihan kiva päivä, vaikka töissä olikin vähän ankeaa.  

• harrastin kylttyyriä, niin kesällä kuin syksylläkin. Kävin elokuvissa, museoissa, kulttuuritapahtumissa ja tein elokuussa jopa pienen reissun Uuteenkaupunkiin kesälomani kunniaksi. Vuoden paras kulttuurielämys oli Turussa esitetty taidespektaakkeli Huoneiden kirja, jonne päädyin vähän spontaanisti ja yllättäen, mutta joka jätti voimakkaan jäljen. Mielene jäi myös Serlachius-museon Banksy-näyttely, jonka kävin syksyllä katsastamassa. 

Huoneiden kirjan lopetusperformanssi.

Viiksien kastumista estävä teekuppi Uudenkaupungin museossa.

Banksy.

Tässä Unescon maailmanperintökohteessa en tällä kertaa käynyt sisällä, mutta kävelin pihamaalla ja ihastelin lämpimän syysillan valoa kirkon seinillä.

• katsoin elokuvia ja sarjoja. Tänä vuonna aloitin merkkaamaan myös katsomani elokuvat ja sarjat ylös, ja se on ollut erittäin hyvä asia: näin muistan vielä näin loppuvuodestakin, mitä katsoin alkuvuodesta! Suosikkielokuviani tänä vuonna olivat esimerkiksi The Labyrinth (David Bowie tiukoissa housuissa!!), In the hights ja Chigaco. Sarjojen puolelta minua viihdytti erityisesti Aikuisten toinen kausi, How I met your mother, Community ja Queen's gambit. Myös Rakastuin mä luuseriin -sarjan uusintakatselu Yle areenasta oli eräitä parhaita päätöksiä tänä vuonna, niin järjettömän hyvä sarja!

• sijoituin Nova-kirjoituskilpailussa. Kyllä, luitte oikein!! Monista eri syistä olin täysin varma, että en päässyt edes esiraadista läpi, joten voitte uskoa hämmästykseni ja yllätykseni, kun avasin eräänä iltana sähköpostin ja näin alla olevan viestin. (Saattaa olla, että huusin taas hieman ääneen. Terveisiä taas naapureille.) Jo esiraadista läpi pääseminen olisi ollut enemmän kuin olisin osannut toivoa, saati sitten kärkikymppiin pääseminen! En todellakaan ollut uskonut mahdollisuuksiini tänä vuonna, mutta niin vain kävi, että äärimmäisen kovassa spefikirjoittajien joukossa ollaan. Palkintoseremoniaan en valitettavasti päässyt paikan päälle, mutta seurasin striimiä, ja oikeastaan vasta silloin, kun kuulin oman nimeni sanottavan, uskoin, että olen tosiaan Novan kärkikympissä! Ajatus on edelleen todella hämmentävä, mutta samalla hymyilyttää joka kerta, kun asian muistan. Isoimpia ja parhaita juttuja koko vuonna. Tarkempaa sijoitusta tai yksityiskohtia novellistani en halua kertoa, koska haluan säilyttää edes jonkinlaisen anonyymiteetin. 

• aloitin syksyllä neljännen opiskeluvuoden. Iski akateeminen ikäkriisi: miten minä voin olla jo neljännen vuoden opiskelija, eihän siitä ole kuin vasta ihan tovi, kun aloitin! Ksoka kanditutkintoni oli  syksyllä vielä muutamaa opintopistettä vaille valmis, päätin, että tämä lukuvosi saa luvan olla ns. "hassutteluvuosi", jolloin voin opiskella kaikenlaista, mikä ei ole aikaisemmin mahtunut lukkariini. Syksyyn mahtuikin siten niin luovaa kirjoittamista, museologiaa, pari ylimääräistä sukupuolentutkimuksen kurssia ja venäjän alkeita. Ja miten ihanalta tuntui kävellä lähiluennolle ja istua jossain muualla kuin omassa makuuhuoneessa tekemässä muistiinpanoja! Jonkin verran pääsin etäopetuksestakin "nauttimaan" syksyn aikana. Syksyllä pääsin myös nauttimaan opiskelijaelämästä, kun pitkän tauon jälkeen oli taas fyysisiä tapahtumia! 

Venäjän aloittamisen myötä seinälleni on ilmestynyt muistilappuja. 

• katsoin musikaaleja. Vuoden aikana katsoin The Promin, The Labyrinthin, The story of Fire sagan, Chigacon, State fairin ja In the Hightsin. Aloitin blogissa myös Suuren Rodgers & Hammerstein -seikkailun, jonka on tarkoitus jatkua ensi vuonna. Tänä vuonna en tainnut kuunnella yhtäkään musikaalia, mitään ei ainakaan tule mieleen. 

• kävin taas vuoden tauon jälkeen Helsingin kirjamessuilla. Vaikka korona tarjosi ylimääräistä jännitystä vielä messuviikon alussa, oli ihanaa viettää taas viikonloppu kirjoja pursuilevassa Messukeskuksessa. 

• valmistuin humanististen tieteiden kandidaatiksi! Lokakuussa koitti maaginen päivä, jolloin olin kerännyt tarpeeksi opintopisteitäja valmistuin. Toisaalta valmistuminen keskellä syksyä oli vähän antiklimaattista: opinnot jatkuivat suoraan ilmaan sen suurempia fanfaareja, opintopisteet menenvät vain opintorekisterissä eri sarakkeeseen. Mutta onhan se virstanpylväs silti, joten voin taas taputtaa itseäni olalle. Minä tosissaan tein sen! Fyysinestä tutkintotodistusta en ole tosin vieläkään saanut, kusti polkee hitaasti. 

• vietin aikaa monien kivojen tyyppien kanssa. En viime vuonna tavannut juuri ketään uusia ihmisiä, mutta tänä vuonna asia muuttui, kun tapasin ensimmäistä kertaa esimerkiksi ainejärjestömme tämän ja viime vuoden fukseja. Huomasin tosin, että sosiaaliset taidot ovat erittäin pahasti ruosteessa eristyselämän jälkeen :D Vanhat tutut ystävätkin pysyivät matkassa mukana, vaikka monia näin pandemiaolosuhteiden vuoksi paljon harvemmin kuin olisin toivonut. Tänä vuonna huomasin monesti kantapäänkin kautta, että ystävät ovat tärkeitä ja pitävät pään kasassa vaikeinakin hetkinä. Edes introvertti ei pärjää täysin yksin. Olen aivan järjettömän etuoikeutettu, että minulla on elämässäni juuri sellaisia ihmisiä kuin on. 

Foccaciaa kandijuhliin tarjoiltavaksi. (Tässä tosin vielä raakana...)

• pidin kandijuhlat. Joulukuun alussa järjestin juhlat valmistumiseni kunniaksi, ja kutsuin mukaan ystäviä niin läheltä kuin kaukaa. Juhlat osuivat äärimmäisen kiireellisen viikon päätteeksi, ja välillä stressasin kovastikin sitä, miten ehdin tehdä kaiken, ja tuleeko juhlista loppupeleissä yhtään mitään, mutta hyvin kaikki sujui! (Mitä nyt valmisteluissa ehti olla pientä kaoottisuutta...) Minulla oli hauskaa ja vieraat viihtyivät hyvin. Lahjaksi sain esimerkiksi aivan uskomattoman, minulle sävelletyn onnittelulaulun, joka nauratti ja nosti kyyneleet silmiin. Olen näitä juhlia muistellut lämmöllä vielä näin viikoja jälkikäteen. 

• tulin jouluksi kotiin. Ennen joulua olin melkoisen kiireellisessä tenttisumassa, ja sen lisäksi piti juosta kaiken maailman kissanristiäisissä, joten se, että pääsin karkaamaan kotiin jouluksi ja ottamaan rennosti, tuli todella tarpeeseen. Minulla ei jäänyt edes mitään rästihommia kotona tehtäväksi, vaan sain kaiken tehtyä ennen kuin lomani alkoi! 

• kirjoitin. Kirjoitusvuoteeni kuului muutakin suurta kuin Novassa sijoittuminen: sain nimittäin lopultakin Dystopiavampyyriromanssin ensimmäisen version valmiiksi! Tämä teki minut erittäin iloiseksi ja tuntui miltei siltä, että taakka olisi pudonnut hartelta: olihan prosessi melkoisen raskas. Kauheasti muuta en DVR:n rinnalla kirjoittanut, mitä nyt muutamia satunnaisia novelleja ja lämmittelyjä. Syksyn luovan kirjoittamisen kurssilla pääsin kokeilemaan itselleni vähän vieraampiakin tekstilajeja, kuten draamaa. P:n editointiakin jatkoin jonkin verran, tavoitteenani se, että pääsen tammikuussa aloittamaan toisen version kirjoittamisen. Vallan mainio kirjoitusvuosi siis! Tulen aina iloiseksi, kun saan jotain isoa valmiiksi. 

"– Tässä levottomassa maailmassa pitää tarrautua kaikkeen hyvään, mitä elämä sinulle tarjoaa." 

 (Dystopiavampyyriromanssi, luku 24)

Sellainen oli vuosi 2021: onnistumisia ja iloja, mutta koronan varjossa. Huonoistakaan hetkistä en haluaisi vaihtaa tätä vuotta, sillä elämä on vuoristorataa, johon kuuluu nousuja ja laskuja, ja muita vanhoja latteuksia. Vuodelta 2022 toivon lempeyttä ja seikkailuja (ja kolmatta rokotusta). 

Hyvää uutta vuotta 2022 jokaiselle! Muistakaa rakastaa!

Joulukalenteri 2021: luukku 24

Tervetuloa joulukalenteriin vuosimallia 2021! 

Tämän vuoden joulukalenterin teemana on varsin mahtipontisesti kirjat, jotka muuttivat elämääni. Olen kuitenkin tehnyt sellaisen rajauksen, että kirjan aiheuttaman muutoksen ei tarvitse olla mikään suuri elämänmullistus, pienikin oivallus tai muutos riittää. Eikä näitä "muutoksia" ole ehkä mitään järkeäkään arvottaa, koska joskus pienellä muutoksella voi olla kauaskantoisemmat seuraukset kuin jollain suuremmalla. 

24. luukku: Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut (Hanna Kauppinen)

Edellisessä luukussa esitellyn Mifongin perinnön tavoin myös Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut esiintyi myös aikoinaan vuoden 2017 joulukalenterissa. Syy, miksi tämä kirja päätyi tänä vuonna joulukalenterin viimeiseksi luukuksi on se, että tämän kirjan aiheuttama elämänmuutos on jossain mielessä ollut ehkä kaikkein suurin ja konkreettisin, ja näkyy arjessani edelleen.  

Mila kulkee yksin antikvariaateissa ja kirjakaupoissa ja etsii täydellistä kirjaa. Kun kaupunkiin avataan uusi antikvariaatti, sen kummallinen tunnelma vetää Milaa puoleensa. Antikvariaatin omistaa melkoisen kummallinen perhe, eikä heitä katsota kaupungissa pelkästään hyvällä. Joulun alla kaupunkiin saapuu myös herra Kunnas, joka uhkaa sekä Milan että antikvariaatin tulevaisuutta. 

Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut on minulle merkittävä paristakin syystä, ja yksi niistä on se, että kirjan kirjoittanut Hanna Kauppinen oli 18-vuotias, kun kirja julkaistiin. Olin kirjan julkaisemista edellisenä vuotena alkanut kirjoittaa ns. tavoitteellisesti ja saanut valmiiksi Pusun ensimmäisen version. Olen unelmoinut kirjailijuudesta niin kauan kuin muistan, ja se, että joku minua vain vuoden vanhempi sai esikoisteoksensa julki, oli yhtä aikaa ihmeellistä ja inspiroivaa. Väkisinkin mielessäni heräsi ajatus siitä, että minäkin voisin pystyä samaan, ja tuo ajatus ajoi minua kirjoittamaan ja editoimaan unelmani ja tavoitteeni entistä kirkkaampana mielessäni. No, eihän minusta tullut 18-vuotiaana kirjailijaa, mutta ei se ole vieläkään myöhäistä. Se vaatii kovaa työtä, ja olen valmis tekemään töitä unelmani eteen. Toinen syy kirjan merkittävyyteen on ehkä konkreettisempi. Useampaan tässä kalenterissa esitellyyn kirjaan liittyy muisto jostain ihmisestä. Milloin se oli joku, joka kirjaa minulle suositteli, milloin joku, joka luki kirjaa minulle ääneen, mutta niistä vain Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut on tuonut minun elämääni uusia ihmisiä. Kuten mainitsin joulukalenterissa neljä vuotta sitten, minulla oli kunnia lukea aikoinaan kirjan ensimmäinen versio, jo silloin, kun teoksella ei vielä ollut kustannussopimusta. En tuolloin vielä tuntenut kirjailijaa kovin hyvin, mutta lähetettyäni palautteen tekstistä aloimme jutella enemmän ja meistä tuli hämmästyttävän lyhyessä ajassa erittäin hyviä ystäviä. Parin muun ihmisen kanssa muodostimme ystäväporukan, joista muodostui minulle niin läheisiä ja rakkaita ihmisiä kuin vain suinkin oli olosuhteisiin nähden mahdollista (asuimme tuolloin kaikki eri puolilla Suomea, emmekä nähneet kuin pari kertaa vuodessa). Vaikka elämäntilanteemme ovat muuttuneet vuosien varrella moneen otteeseen, olemme pysyneet läheisinä, ja nykyään tapaamme useinkin. Monesti elämässä tapahtuvat sattumukset ovat enemmän tai vähemmän sattumuksia. Ei ollut itsestäänselvyys, että uskalsin ruveta juttelemaan ihmiselle, jota en juurikaan tuntenut, tai että meidän kemiamme kohtasivat niin hyvin, tai että muodostuimme neljän hengen tiiviiksi porukaksi. Ei ollut ennakoitavissa, että reilu vuosi sen jälkeen, kun olin lähettänyt kommenttini käsikirjoituksen ensimmäisestä versiosta juhlittiin Kirjan, jota kukaan ei koskaan lukenut julkkareita. Eikä se, että ystävyys kestäisi näin lämpimänä kaikki nämä vuodet, että jaksaisimme pitää aktiivisesti yhteyttä toisiimme, vaikka olemmekin sijainneet fyysisesti kaukana toisistamme, ole ollut mikään kiveen hakattu varmuus. Siksi Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut on jossain mielessä se, joka on muuttanut elämääni kaikista eniten: se on tuonut elämääni ihmisiä, jotka ovat korvaamattomia ja maailman rakkaimpia. (Jos teistä joku tätä lukee, iso halaus! Oon niin onnellinen, kun olette elämässäni♥) 

"Minä olin metsästäjä. 

Minä tunsin saaliini tavat. Ne pesivät kirjahyllyssä ja yöpöydillä. Uutuuksiin en aikonut koskea. Siistit kulmat ja ehjät kansipaperit ajoivat minua kauemmas. Minä etsin kulumaa ja arvoa, joka mitattiin rakkaudessa." (s. 5)

Tämän luukun ja muiston myötä haluan toivottaa kaikille oikein rauhallista ja levollista joulun aikaa! Muistakaa ihmisiä, joita rakastatte, tänään ja joka päivä♥ 

Joulukalenteri 2021: luukku 22

Tervetuloa joulukalenteriin vuosimallia 2021! 

Tämän vuoden joulukalenterin teemana on varsin mahtipontisesti kirjat, jotka muuttivat elämääni. Olen kuitenkin tehnyt sellaisen rajauksen, että kirjan aiheuttaman muutoksen ei tarvitse olla mikään suuri elämänmullistus, pienikin oivallus tai muutos riittää. Eikä näitä "muutoksia" ole ehkä mitään järkeäkään arvottaa, koska joskus pienellä muutoksella voi olla kauaskantoisemmat seuraukset kuin jollain suuremmalla. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

22. luukku: Mifongin perintö (J.S. Meresmaa)

Mifonki-sarjan ensimmäinen kirja esiintyi myös vuoden 2017 joulukalenterissa, tosin hieman erilaisessa konteksissa. Tarina minun ja kirjan ensikohtaamisesta on kuitenkin sama: olin törmäillyt kirjaan kirjablogeissa ja lainannut sen sitten kirjastosta melko matalin odotuksin. Aloitin lukemaan kirjaa jouluaattona 2013 ja koukutuin niin, että luin kirjan parissa päivässä loppuun. 

Mifongin perintö aloittaa eeppisen fantasiasaagan, jonka keskiössä on Itämantereelta kotoisin oleva Dante Rondestani ja Merontesin prinsessa Ardis. Heidän polkujensa kohtaaminen ei ole erityisen todennäköistä, mutta niin käy kuitenkin. Dante on salaperäinen oman tiensä kulkija ja Ardis hemmoteltu prinsessa, joka on pakkonaitettu naapurivaltakunnan vanhalle kuninkaalle. Valtapelien ja heräävän magian liikkellepotkaisema seikkailu tuo kaksikon mukaan muitakin tuttavia ja johdattaa heidät eri puolille maailmaa. Jossain kaukana myyttinen olento, tulen mifonki, on heräämässä unestaan. 

Minulla oli yläasteella jostain kumman syystä hyvin voimakkaita ennakkoluuloja Suomi-fantasiaa kohtaan. Luin kotimaista kirjallisuutta jonkin verran, mutta silti ulkomaalainen spefi veti enemmän puoleensa. Olin lopen kyllästynyt kalevalaiseen fantasiaan ja minusta tuntui, ettei Suomessa muuta julkaistukaan. Ja yhtäkkiä minulla olikin kädessäni kunnollista, eeppistä fantasiaa, joka oli suomalaisen kirjailijan kirjoittama, mutta jossa ei ollut suomalaisen mytologian häivääkään! Voisi sanoa, että Mifongin perintö käänsi pääni suomalaisen fantasiakirjallisuuden suhteen. Oivalsin, että suomalainen fantasiakirjallisuus olikin laajempi, kuin olin aavistanut, ja sen myötä ryhdyin etsimään hieman laajemmin luettavaa genren parista, vaikka yhä pysyttelinkin melko tiukasti nuortenosaston valikoimassa. Nykyään en enää välttele suomalaista spefiä, olen kasvanut siitä asenteesta yli ja tajunnut, että se on yhtä mielenkiintoista ja hyvää kuin ulkomaalainenkin (lähinnä amerikkalainen), ellei toisinaan jopa parempaa. Eikä suomalaista mytologiaa hyödyntävä fantasia enää edes allergisoi minua yhtä pahasti kuin teininä. Ehkä Mifonki-sarja toimi aikoinaan myös jonkinlaisena vahvistuksena minulle itsellenikin siitä, että Suomessa julkaistaan muutakin kuin Kalevalasta inspiroitunutta fantasiaa, vaikka en tuolloin vielä ihan niin tavoitteellisesti kirjoittanutkaan. Toki tämä Meresmaan kuusiosainen fantasiasaaga on harvinaisuus Suomen mittapuulla, mutta se on osoitus Suomen fantasiakentän monipuolisuudesta. Mifonki-sarjassa oli paitsi korkean fantasian maailmanrakennus ja suurien linjojen tarina, mutta myös sen hahmoista tuli minulle hyvin rakkaita. He kasvoivat ja kehittyivät tarinan aikana, olivat välillä ärsyttäviä ja typeriä, mutta silti heistä ehti vuosien aikana tulle minulle kuin fiktiivisiä perheenjäseniä. Tässä sarjassa on kaikki palaset kohdallaan, ja aion ehdottomasti lukea sen joskus tulevaisuudessa uudelleen. 

"Boergen linnassa valmisteltiin juhlia. Perinteeksi muodostunut juhla, talvitanssiaiset, pidettiin aina talvikuun ensimmäisenä sunnuntaina, ja sinne kutsuttiin ylhäisöä kaikkialta Belonesta. Ensimmäisellä kerralla Ardis oli ollut liian pöllämystynyt matkasta, Boergesta ja Landisista nauttiakseen juhlista, mutta nyt, pitkän ja pimeän syksyn jälkeen, ajatus juhlista tuntui virkistävältä. Hänellä riitti kiireitä asioiden järjestelyssä.

Ardis oli juuri saapunut sisälle linnan aulaan, kun Serra kiiruhti hänen puheilleen. Hän oli tulossa turkkurimestarin luota ja riisui paksuja nahkakäsineitään. Talvi oli totisesti tullut, hyytävä tuuli puhalsi suoraan mereltä ja ilmassa leijui lumisia kiteitä. Maa oli ollut kuuran peitossa jo pari päivää ja näytti Ardisista kerrassaan lumoavalta." (s. 117)

Joulukalenteri 2021: luukku 20

Tervetuloa joulukalenteriin vuosimallia 2021! 

Tämän vuoden joulukalenterin teemana on varsin mahtipontisesti kirjat, jotka muuttivat elämääni. Olen kuitenkin tehnyt sellaisen rajauksen, että kirjan aiheuttaman muutoksen ei tarvitse olla mikään suuri elämänmullistus, pienikin oivallus tai muutos riittää. Eikä näitä "muutoksia" ole ehkä mitään järkeäkään arvottaa, koska joskus pienellä muutoksella voi olla kauaskantoisemmat seuraukset kuin jollain suuremmalla. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

20. luukku: Velho ja leijona (C. S. Lewis) 

Törmäsin Narniaan ensimmäisen kerran noin kahdeksanvuotiaana, kun löysin nelivärikuvitetun version Velhosta ja leijonasta kummitätini kirjahyllystä, kun olin siellä vierailulla. Jotenkin jo kansikuva, jossa kaksi tyttöä ratsasti leijonalla, oli niin kiehtova, että otin kirjan hyllystä ja aloin lukea. Istuin kirjahyllyn edessä lattialla ja luin, ja vaikka en tuolla vierailulla ehtinyt lukea kuin ehkä ensimmäisen luvun kirjasta, olin hetkessä vakuuttunut siitä, että tämä oli jotakin aivan ihmeellistä ja uutta. 

Velho ja leijona kertoo neljästä sisaruksesta, Peteristä, Susanista, Edmundista ja Lucysta, jotka lähetetään sotaa pakoon Lontoosta vanhan professorin luo. Sisaruksista nuorin, Lucy löytää piiloleikissä vaatekaapista portin toiseen maailmaan, Narniaan, jossa vallitsee ikuinen talvi. Paha Valkea velho hallitsee maata itsevaltaisesti, ja hän on loihtinut maahan talven. Lucy ja hänen sisaruksensa saavat tietää, että heidän avullaan Valkean velhon valta voitaisiin saada kukistettua. 

Olen jo hyvin nuoresta rakastanut satuja ja tarinoita, joissa seikkailivat fantastiset olennot. Tykkäsin kaikista eniten sellaisista leikeistäkin, jossa oli jonkinlainen taikaelementti mukana. Esimerkiksi perinteinen kotileikki kävi nopeasti hieman tylsäksi, mutta jos perheenjäsenet olivat esimerkiksi noitia tai puhuvia eläimiä, se oli mielestäni paljon hauskempaa! En muista, olinko varsinaisesti lukenut fantasiakirjoja ennen Narniaan tarttumista, vaikka toki monissä lastenkirjoissa erilaisia fantasiaelementtejä onkin. Narnia tuntui kuitenkin jollain tavalla erilaiselta, ehkä siksikin, että löysin kirjan itse. Periaatteessa kirja ei siis ollut minulle mikään ovi täysin uuteen maailmaan, mutta silti muistan tietynlaisen ihmeen ja hämmästyksen tunnun: tällaisista seikkailuista kirjoitetaan kirjoja! Juuri tällaisia kirjoja haluan lukea! Velho ja leijona  herätti minussa suuren rakkauden fantasiakirjallisuuteen, joka jatkuu yhä. Voi olla, että olisin törmännyt tähän kirjaan joskus myöhemmin, tai että olisin innostunut fantasiasta jonkun muun teoksen myötä, mutta kuten monen muunkin tässä kalenterissa esitellyn kirjan kohdalla, jotkut tähdet olivat kohdillaan, kun löysin kirjan juuri silloin ja olen siitä ikuisesti kiitollinen. (Pian Narniaan tutustumisen jälkeen tutustuin myös erääseen toiseen seitsemänosaiseen kirjasarjaan, joka kertoi puolestaan velhokoulusta. Vaikka tämä sarja on ehkä enemmän ollut osallisena siihen, miten minusta tuli minä, en halunnut antaa sille omaa luukkua kalenterista sarjan kirjoittajan transfobisista kommenteista johtuen. Hän ei ansaitse näkyvyyttä edes sen vertaa, että mainitsisin tässä hänen nimensä. Senkin takia halusinkin nostaa esiin juuri Velhon ja leijonan, josta kaikki alkoi.) Vaikka Velho ja leijona on merkittävä osa populaarikulttuuria, ja esimerkiksi keskellä lumista metsää palava lyhtypylväs on suorastaan osa kollektiivista muistia, sen elementit jaksavat edelleen kutkuttaa mieltä. Ehkä tarina on hieman ennalta-arvattava ja yksinkertainen, mutta lapsena se ei haitannut, ja aikuisena se tuntuu lämpimän nostalgiselta. Lapsena minulta menivät myös aivan ohi C. S. Lewisin kirjoissaan viljelemät kristinuskovertaukset, vaikka ne eivät tosiaankaan ole mitenkään hienovaraisia: Narnian myyttisen pelastajan, Aslan-leijonan ja Jeesuksen välille voi vetää suorat yhtäsuuruusmerkit. (Aslan oli muuten lapsena lempihahmoni koko sarjasta! Luulen tosin, että asiaan vaikutti lähinnä se, että olen horoskoopiltani leijona :D) Olen lukenut Narnioita viimeksi ala-asteella, ja minun tekisi kovasti mieli lukea koko sarja uudestaan, eteenkin, kun olen sen omaan hyllyyni kerännyt :D Ehkä jo ensi vuonna astun jälleen Lucyn perässä vaatekaappiin ja tempaudun mukaan seikkailuihin Narnian mystisessä valtakunnassa, samalla tavalla kuin kahdeksanvuotiaana kummitätini olohuoneen lattialla. 

"Samassa hän huomasi, ettei enää tuntenutkaan kasvoillaan pehmeän turkiksen hivelevää kosketusta, vaan jotakin kovaa, karkeaa ja suorastaan pistävää. 

'Hyvänen aika, aivan kuin puunoksia!' Lucy huudahti. Ja sitten hän näki edessään valoa; ei siinä missä vaatekaapin seinän olisi pitänyt olla, vaan paljon kauempana. Jotakin kylmää ja pehmeää tipahteli hänen päälleen. Muutamia minuutteja myöhemmin hän huomasi seisovansa keskellä metsää. Oli yö tai ilta, maa oli lumen peitossa ja lumihiutaleita leijui ilman halki." (s.10)

Joulukalenteri 2021: luukku 18

Tervetuloa joulukalenteriin vuosimallia 2021! 

Tämän vuoden joulukalenterin teemana on varsin mahtipontisesti kirjat, jotka muuttivat elämääni. Olen kuitenkin tehnyt sellaisen rajauksen, että kirjan aiheuttaman muutoksen ei tarvitse olla mikään suuri elämänmullistus, pienikin oivallus tai muutos riittää. Eikä näitä "muutoksia" ole ehkä mitään järkeäkään arvottaa, koska joskus pienellä muutoksella voi olla kauaskantoisemmat seuraukset kuin jollain suuremmalla. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

18. luukku: Clockwork angel (Cassandra Clare)

Yläasteella luin Cassandra Claren Varjojen kaupungit -sarjaa, ja vaikka se ei tosiaankaan ole täysin ongelmaton sarja tai maailmankirjallisuuden huippua, se viihdytti ja koukutti yläasteikäisen mukaansa tummasävyisellä urbaanilla fantasiallaan ja rakastettavilla ja vihattavilla hahmoilla. Eräs ystäväni (tosin siinä vaiheessa olimme tunteneet niin vähän aikaa, ettei häntä ehkä voinut vielä ystäväksi tituleerata :D) sanoi, että sarjan viimeistä osaa ei kannata lukea ennen kuin on lukenut Claren toisen trilogian, joka kantaa nimeä The Infernal Devices, ja toimii esiosana Varjojen kaupungeille. Tätä trilogiaa ei ole suomennettu, mutta eräällä hiihtolomareissulla Tampereelle ostin ensimmäisen osan Akateemisesta kirjakaupasta, vaikka kokemukseni englanniksi lukemisesta oli melko olematon. 

On vuosi 1878. Nuori Tessa Gray saapuu New Yorkista Lontooseen etsimään veljeään. Veljensä sijaan hän löytää erinäisten käänteiden seurauksena varjometsästäjien Instituuttiin, ja hän päätyy mukaan näiden taisteluun myyttisiä olentoja vastaan. Pian käy ilmi, että Tessa on itsekin jotain muuta kuin tavallinen ihminen. Tilannetta ei varsinaisesti helpota se, että Tessa huomaa kiinnostuneensa romanttisesti kahdesta nuoresta varjometsästäjästä, Willista ja Jemista. 

Clockwork angel ei ollut ensimmäinen eikä edes toinen kirja, jonka luin englanniksi, mutta se oli ensimmäinen englanniksi luettu kirja, jota en ollut lukenut suomeksi aiemmin. Toki varjometsästäjien mytologia ja kulttuuri oli tuttua Varjojen kaupungeista, joten jotain tuttua kirjassa oli, vaikka kieli olikin vieras. Claren englanti ei tosin ole vaikeaa, vaikka se sisältääkin melko paljon fantasiamaailman omaa sanastoa. Clockwork angel toimikin eräänlaisena vakuutuksena minulle siitä, että kykenen lukemaan kirjoja englanniksi. Ihan kaikkea en tietenkään ymmärtänyt, mutta tarpeeksi, jotta pysyisin juonessa mukana, ja se oli tarpeeksi tsemppaavaa, jotta pääsin kirjan loppuun ja uskalsin tarttua myöhemminkin englanninkieliseen kirjaan. Ehkä jos lukukokemus ei olisi ollut positiivinen, kynnys jatkaa englanniksi lukemista olisi ollut korkeampi. Sen takia Clockwork angelilla on aina paikka sydämessäni ja lukumuistoissani. Pidän itse asiassa tästä trilogiasta enemmän kuin ns. pääsarjasta. Viktoriaanisen ajan steampunkahtava Englanti on mielestäni kaikin puolin kiehtovampi miljöö kuin nykypäivän urbaani New York. Claren kirjat ovat loppupeleissä melko höttöistä ja kliseitä kierrättävää YA:ta (vaikka ne onkin puettu vähän synkempään vaatteeseen), mutta ne ovat mukavaa aivot narikkaan -fantasiaviihdettä. (Kliseistä puheenollen, itse asiassa tässä trilogiassa kolmiodraama ratkaistaan virkistävän erilaisesti!) Tekisi mieli lukea The Infernal Devices -trilogia uudestaan jossain vaiheessa! (Niin, ja olen muuten team Jem, aina ja ikuisesti!) 

“One must always be careful of books," said Tessa, "and what is inside them, for words have the power to change us.” (s. 93)

Joulukalenteri 2021: luukku 16

Tervetuloa joulukalenteriin vuosimallia 2021! 

Tämän vuoden joulukalenterin teemana on varsin mahtipontisesti kirjat, jotka muuttivat elämääni. Olen kuitenkin tehnyt sellaisen rajauksen, että kirjan aiheuttaman muutoksen ei tarvitse olla mikään suuri elämänmullistus, pienikin oivallus tai muutos riittää. Eikä näitä "muutoksia" ole ehkä mitään järkeäkään arvottaa, koska joskus pienellä muutoksella voi olla kauaskantoisemmat seuraukset kuin jollain suuremmalla. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

16. luukku: Inside the Beatles – tarinat laulujen takana (Steve Turner)

Beatles-faniuteni alkoi varsinaisesti ollessani 11-vuotias (vaikka bändi oli toki ollut elämässäni mukana jo ihan pikkutytöstä alkaen), ja mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä suuremmaksi nälkä bändiä kohtaan kasvoi. Luin bändin suomenkielisen Wikipedia-artikkelin monta kertaa ja harmittelin, kun loppupeleissä hyvin pienelle osalle biiseistä oli oma sivunsa. (Englannin taitoni ei oikein siinä ala- ja yläasteen taitteessa riittänyt siihen, että olisin a) ymmärtänyt 100 % kappaleiden sanoitusten sisällön tai b) pystynyt hakemaan tietoa englanninkielisestä Wikipediasta.) 13-vuotiaana sain joululahjaksi Inside the Beatles – tarinat laulujen takana -kirjan, joka käsittelee nimensä mukaisesti Beatlesin lauluja ja niiden taustoja, eikä varmaan tarvitse kauheasti arvailla, että olin lahjasta lievästi sanottuna innoissani. 

Inside the Beatles käy läpi jokaisen Beatlesin levyttämän ja julkaiseman kappaleen, coverit poislukien. Kaikista kappaleista ei ole kauheasti sanottavaa, jotkut ovat sävelletty pelkästään täytekappaleiksi, mutta joihinkin liittyy sitten mielenkiintoisempia tarinoita. Tästä kirjasta on suomeksikin ainakin kolme eri painosta, tässä käydään varsinaisen diskografian lisäksi Anthology -kokoelmilla julkaistut "uudet" kappaleet. 

Inside the Beatlesista tuli minulle varsinainen Raamattu. Luin kirjan varsinkin yläasteen alkupuolella todella monta kertaa, ja tiedot minkä tahansa kappaleen taustasta tulivat kuin apteekin hyllyltä. Se esitteli minulle paitsi todella kiinnostavia taustafaktoja Beatlesin laulusta ja bändin historiasta, myös useita 1960-luvun muusikkoja ja kulttuurivaikuttajia, joista en ollut aikaisemmin kuullutkaan (esimerkiksi David Bowiesta olen ensimmäistä kertaa kuullut tässä kirjassa!!). Välillä 13-vuotias Celestine oli suorastaan shokissa, kun kirjassa puhuttiin esimerkiksi lempikappaleideni huumeviittauksista tai bändin jäsenten naisseikkailuista, mutta oikeastaan näiden asioiden tietäminen teki bändin musiikista oikeastaan entistä jännittävämpää. (Hymähdän joka kerta, kun kuuntelen esimerkiksi I want to hold your handin "I can't hide" -kohtaa ja muistan, miten Bob Dylan kohdan kuuli, ja mitä siitä seurasi.) Kun luin kirjan, olin eniten kiinnostunut Beatlesista, mutta kirjan lukemisen jälkeen aloin kiinnostua enemmän bändiin liittyvästä historiallisesta kontekstista. 1960-luku on mielestäni eräs kiinnostavimmista vuosikymmenistä: maailma muuttui sen aikana todella radikaalisti. Luulen, että ensisijaisesti The Beatles ja toissijaisesti tämä kirja on yksi syy siihen, miksi olen niin kiinnostunut kyseisestä vuosikymmenestä. Vaikka nykyään en kuuntele Beatlesia yhtä aktiivisesti kuin joskus nuorempana, se on minulle edelleen kaikista rakkain ja merkittävin bändi. Tämä kirja on minulle myös edelleen merkittävä, ja edelleen toisinaan tarkistan sieltä jonkun faktan. Tosin nykyään huomaan, että kirjan suomennos on melko kömpelö: esimerkiksi A day in the lifen "He blew his mind out" on käännetty tajunnan räjäyttämiseksi, mikä ei oikein sovi kontekstiin. 

"Rakkauselämän notkahdus nosti Paulin lyriikan uusiin ulottuvuuksiin hänen huomatessaan olevansa nyt itse se haavoittuvampi osapuoli. Tästä vinkkelistä Paul ei ollut ennen maailmaa katsellutkaan. Beatles for sale - ja Help-levyjen aikaan hän oli sepittänyt rakkauslaulujensa tapahtumat, mutta nyt hän – ehkä ensi kertaa – kirjoitti suoraan sydämestään." (s. 138)

Joulukalenteri 2021: luukku 14

Tervetuloa joulukalenteriin vuosimallia 2021! 

Tämän vuoden joulukalenterin teemana on varsin mahtipontisesti kirjat, jotka muuttivat elämääni. Olen kuitenkin tehnyt sellaisen rajauksen, että kirjan aiheuttaman muutoksen ei tarvitse olla mikään suuri elämänmullistus, pienikin oivallus tai muutos riittää. Eikä näitä "muutoksia" ole ehkä mitään järkeäkään arvottaa, koska joskus pienellä muutoksella voi olla kauaskantoisemmat seuraukset kuin jollain suuremmalla. 

Luukku aukeaa joka toinen päivä. 

14. luukku: Pikku naisia (Louisa May Alcott)

Olin kolmannen luokan aikana lukenut ahmimalla erään kuuluisan velhokoulusta kertovan kirjasarjan, ja sen jälkeen olo oli hieman tyhjä: mitäs nyt? Onko maailmassa enää mitään toista kirjasarjaa, joka ilmaisisi minut samalla tavalla mukaansa ja jonka lukeminen olisi yhtä kivaa? Perheessäni on ollut tapana, että aina kouluvuoden päätteeksi minä ja sisarukseni saimme vanhemmiltamme ikään kuin "stipendinä" jonkin kirjan, ja kolmannen luokan päätteeksi minun saamani kirjani oli Louisa M. Alcottin Pikku naisia. 

Pikku naisia kertoo Marchin perheen neljästä tyttärestä, kauniista ja turhamaisuuteen taipuvasta Megista, kirjoittavasta ja kipinöivästä Josta, hiljaisesta ja lempeästä Bethistä ja taiteellisesta ja hienostelevasta Amysta. Heidän isänsä taistelee Yhdysvaltain sisällissodassa, ja sillä aikaa tytöt pyrkivät eroon luonteidensa huonoista puolista, vaikka se ei aina olekaan helppoa. Marchin perheen vuoteen liittyy niin suuria onnen hetkiä, romantiikkaa, surua ja huolta sekä siskosten välistä riitelyä ja kiintymystä. 

Pikku naisia ei ollut ensimmäinen tyttökirja, jonka luin, olin vähän nuorempana lukenut esimerkiksi Muriel Denisonin Susanna-kirjoja ja Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -sarjan ensimmäisiä osia. Itse asiassa silloin, kun tämän kirjan sain, olin juuri aloittanut lukemaan Annan nuoruusvuosia! (Olisin voinut ihan hyvin ottaa sen tai jonkun muun Montgomeryn mukaan tähän kalenteriin, mutta Pikku naisia oli ehkä loppupeleissä  kuitenkin tärkeämpi käännekohta elämässäni.) Pikku naisia oli kuitenkin se kirja, joka minut varsinaisesti rakastutti tyttökirjoihin. Kuten kalenterissa on jo aikaisemmin mainittu, olen lapsesta asti rakastanut historiaa ja historiallisia romaaneja, joten oli ehkä vain ajan kysymys, milloin hurahdin tyttökirjoihin lopullisesti. Jotenkin kirjan kuvaukset menneisyyden elämästä, ihanista vaatteista, neljästä erilaisesta tyttöhahmosta ja heidän pyrkimyksistään parempiin luonteenpiirteisiin ja tietty dramaattiset tapahtumat iskivät minuun aivan todella voimakkaasti, ja niinpä kirjan luettuani tahdoin samankaltaista lisää. Sen kesän aikana päädyin ahmimaan Anna-sarjan kokonaisuudessaan, ja syksyn koitettua jatkoin niin Runotyttöihin kuin Pikku naisten jatko-osiin, Alcottin muihin teoksiin, Anni Swanin tyttökirjoihin, oikeastaan kaikkiin mahdollisiin tyttökirjoihin, joita käsiini sain :D Vaikka en erityisemmin välitä Pikku naisien jatko-osista, tätä ensimmäistä osaa rakastan tosissani. Näin vanhempana lukiessa arvostan todella paljon sitä, miten Pikku naisia kirja keskittyy juuri sisarussuhteisiin, ja romanttiset juonet ovat vasta toissijaisia. Tämä on tyttökirjoissa aika harvinaista, kun sankarittarina yleensä esiintyy vain orpotyttöjä, joilla ei ole sisaruksia. Aikuislukija kiinnittää huomionsa myös hyvin vahvaan moralisointiin, jota kirjassa paikka paikoin esiintyy. Voi kuitenkin olla, että omat nostalgialasini auttavat jonkin verran katsomaan sen ohitse, koska minua se ei kauheasti häiritse. Se kuitenkin kuvaa kirjan kirjoitusajan ihanteita. Täytyy vielä sanoa pari sanaa kirjan elokuvaversioista, vaikka se ei periaatteessa tämän vuoden kalenteriin liitykään. Omistamani painoksen kansikuva on vuoden 1994 elokuvasta, jonka olen nähnyt ehkä kymmenisen vuotta sitten. Muistan, että elokuva oli 13-vuotiaan mielestä aivan tyrmistyttävän huono: kuinka ne olivat kehdanneet leikellä tapahtumia uuteen järjestykseen ja jättää jotakin pois??!! Olin niin järkyttynyt, että kirjoitin aiheesta tulikivenkatkuisen tekstin jopa päiväkirjaani, mikä on jo jotain: olen nimittäin ollut aina todella laiska päiväkirjankirjoittaja :D Ehkä pitäisi antaa elokuvalle uusi mahdollisuus, kun olen oppinut hyväksymään sen, että adaptaatioissa tehdään muutoksia :D Vuoden 2019 elokuvaversiosta pidin kuitenkin kovasti sen ongelmista huolimatta. Itkin melkein koko kaksituntisen elokuvan ajan, mikä kertoo paitsi sitä, että elokuva onnistui herättämään tunteita, mutta myös siitä, että tämä on minulle hyvin rakas ja tärkeä tarina yhä edelleen.

"'Sinä et tiedä, sinä et voi arvata kuinka vaikeata se on! Kun suutun, tuntuu kuin voisin tehdä mitä tahansa, joudun raivon valtaan ja voisin tehdä pahaa kaikille ja nauttia siitä. Pelkään että joskus vielä teen jotain kauheata ja turmelen elämäni ja saan kaikki ihmiset vihaamaan itseäni. Voi äiti, auta minua, auta minua!'

'Minä autan, lapseni, minä autan. Älä itke enää, mutta muista tätä päivää ja päätä koko sielullasi, ettet koskaan tule kokemaan toista samanlaista. Jo rakas, kaikilla meillä on kiusauksemme, muutamilla paljon suuremmat kuin sinulla, ja usein vaaditaan koko elämä niiden voittamiseksi. Sinä pidät luonnettasi maailman pahimpana, mutta tiedätkö, minun on ollut aivan samanlainen.'

'Sinun, äiti? Mutta ethän sinä koskaan suutu.'

Ja hämmästyksessään Jo unohti hetkeksi itsesyytöksensä.

'Minä olen neljäkymmentä vuotta yrittänyt parantaa kiivauttani ja olen vain oppinut hillitsemään sen. Suutun melkein joka päivä, Jo, mutta olen oppinut olemaan näyttämättä sitä  ja toivon pääseväni niin pitkälle, etten edes mielessäni kiivastuisi, vaikka siihen menisikin toiset neljäkymmentä vuotta.'

Noiden rakkaiden kasvojen kärsivällinen ja nöyrä ilme oli parempi läksy Jolle kuin viisainkaan nuhdesaarna tai ankarin moite. Äidin myötätunto ja luottamus lohdutti häntä, ja tietoisuus siitä, että äiti kärsi samanlaisesta virheestä kuin hänkin ja koetti päästä siitä, teki hänen omansa helpommaksi kantaa ja vahvisti hänen luonnettaan – vaikka neljäkymmentä vuotta tuntuikin suunnattoman pitkältä ajalta viisitoistavuotiaasta tytöstä." (s. 86-87)