kotimaisia: 6
käännöskirjoja/luettu muulla kielellä: 5
omasta hyllystä: 3
kirjastosta: 4
muualta: 4
Luin Antti Holman
Kauheimmat runot vuonna 2016. Hetken mielijohteesta kirja päätyi uudelleen luettavaksi, kun olin kotikotona käymässä. Pidin kirjasta kovasti ensimmäiselläkin lukukerralla, ja viihdyin nytkin. Vuonna 2016 en ollut lukenut runoja juurikaan, ja vaikka tunnistinkin jossain määrin Holman runopastissien viittaukset, nyt ne avautuivat paremmin, kun esimerkiksi Södergranin tuotanto on tutumpaa. Ihailen kyllä Holman taitoa kirjoittaa taitavia pastisseja, jotka onnistuvat monella eri tasolla. Reino Leinon runot olivat ehkä kokoelman heikoin lenkki: vitsi vanhenee aika nopeasti. Karin Toisiks-Paraske puolestaan puhuttelee syvästi ihmistä, joka joutuu viettämään suurimman osan arjestaan lounaismurteita puhuvien keskellä.
Viime kesänä luin
Astrid Lindgrenin elämäkerran, ja sitä lukiessa totesin, että Lindgrenin tuotannossa on muutamia kirjoja, joita en ole lukenut. Yksi tällaisista kirjoista oli
Rasmus ja kulkuri (suom. Hannes Korpi-Anttila). Kirjan päähenkilö on 9-vuotias Rasmus, joka asuu orpokodissa ja haaveilee vanhemmista ja oikeasta kodista. Valitettavasti mahdolliset vanhemmat valitsevat aina vain kiharatukkaisia tyttöjä, eikä suoratukkaisella pojalla ole siinä kisassa mitään mahdollisuuksia. Rasmus päättää karata ja törmää karkumatkallaan kulkuriin, Paratiisi-Oskariin. Yhdessä Oskarin kanssa Rasmus pääsee näkemään ja kokemaan kulkurin huoletonta elämää, mutta samalla he joutuvat yhdessä hurjaan seikkailuun. Siihen on ehkä syynsä, että
Rasmus ja kulkuri ei ole Lindgrenin tuotannon tunnetuin teos. Vaikka kirjassa oli oma viehätyksensä, se ei ole erityisen mieleenjäävä teos. Juoni on aika ennalta-arvattava, eikä (aikuislukijalle ainakaan) mikään mahdottoman kiinnostavakaan. Hyviä hetkiä kyllä on paljon, ja tykkäsin kyllä Rasmuksen ja Paratiisi-Oskarin lämpimästä suhteesta. Kuvailu ja sanasto on ihastuttavan rikasta: kesäisen Ruotsin maaseutu ja pikkukaupungit piirtyivät silmien eteen idyllisinä ja kauniina. Ja kylläpä muuten rupesi tämmöisen arkisen kasvissyöjänkin mieli tekemään makkaravoileipiä, kun niitä tässä syötiin ja himoittiin! Lopun paljastus Oskarin taustoista kuitenkin romutti mielestäni hahmoa ja jätti jälkeensä vähän haljun olon. Vaikka loppu on onnellinen, se jätti jälkeensä ehkä vähän hämmentyneen olon. Ihan kiva kirja, mutta voi olla, että se ei pysy mielessä kauhean kauaa.
Syksyllä törmäsin Akateemisessa kirjakaupassa Ett hem -nimiseen kirjaan, jossa esitellään taiteilijapariskunta Carl ja Karin Larssonin kotitaloa Lilla Hyttnäsiä. Rakastin Carl Larssonin teoksia lapsena (okei, edelleenkin), joten huomioni kiinnittyi kirjaan heti. Kirjaa oli Akateemisessa myynnissä ruotsiksi ja englanniksi, mutta kirjastossa sitä oli vain ruotsiksi. Vaikka vähän jännitti tarttua ruotsinkieliseen kirjaan, sen lukemisen jälkeen oli kyllä voittajaolo: en ollut koskaan aiemmin lukenut kokonaista kirjaa ruotsiksi! Tekstiä ei toki ollut kovin paljon per sivu, ja pääpaino on kuvissa, mutta pysyin yllättävän hyvin kartalla. Huomasin kyllä, että keskittymiskyky on paljon lyhyempi ruotsiksi kuin muulla kielellä luettuna, ja paljon asioira varmaan meni ohikin. Kirja itsessään oli ihastuttava! Kuvat ovat upeita, ja kirja on muutenkin mielettömän upea esineenä, mattapintaiset sivut ja kaikki. Pidin siitä, että Karin Larsson oli kirjassa niin voimakkaasti läsnä, Carl jäi kirjasssa jopa vaimonsa varjoon. Vaihtelu virkistää! Olisin ehkä kaivannut vielä jotain enemmän. Ainakin talon pohjapiirros olisi ollut kiva ja havainnollistava. Jäin miettimään myös sitä, että kuvat ovat kaikki todella tummia ja varjoisia. Larssonin maalaukset ovat kuitenkin aika kirkkaita ja pastellisia, joten tunnelma kirjan valokuvissa oli hyvin erilainen. Olisipa ihanaa päästä joskus käymään Lilla Hyttnäsissä <3
Kesäisellä Tukholman reissulla Gamla Stanissa sijaitseva Science fiction bokhandeln oli pakollinen vierailukohde, ja sieltä lähtikin mukaan muutama kirja. A witch's guide to fake dating a demon lähti mukaani oikeastaan vain ja ainoasti veikeän nimen ja kauniin kannen takia: en ollut aikaisemmin kuullutkaan koko kirjasta. Kirja kertoo parikymppisestä Marielista, joka on ennustusten mukaan voimakkain noita vuosisatoihin. Marielia kuitenkin kiinnostaa lähinnä kasvitaikuus ja leipominen, eikä ankaran äidin vaatima taikuus onnistu häneltä. Epäonnistuneen taian seurauksena Mariel onnistuu manaamaan keittiöönsä demonin. Armottomana tunnettu Ozroth-demoni yrittää täyttää oman osansa sopimuksesta ja viedä Marielin sielun, mutta Mariel ei halua tehdä sopimusta, koska ei manannut Ozrothia tahallaan paikallaan. Pelastakseen itsensä häpeältä äitinsä edessä Mariel keksii hätävalheen, että Ozroth on hänen poikaystävänsä, mistä seuraa monenlaisia käänteitä. Ihan symppis romanssi: tykkäsin varsinkin Marielista. Ozkin oli loppujen lopuksi ihan kiva hahmo, vaikka alfaurosmeiningit olivatkin aika noloja. Ensimmäiset luvut olivat kyllä niin kauheita infodumppeja, että teki mieli takoa päätä seinään, mutta kerronta sujuvoitui, kun kirja pääsi vauhtiin. Myös kuvaukset sosiaalisesta mediasta olivat vähän kiusallisia, ja yllätyin, että näin uudessa kirjassa somevaikuttajan toiminnan kuvaus kuulosti kymmenen vuoden takaiselta. Menin söpöjen kansien kanssa helppoon halpaan, en nimittäin odottanut, että kirjassa olisi ollut ihan niin paljon yksityiskohtaisesti kuvattua seksiä. Mutta se taitaa kuulua genreen, eikä sitä nyt mitenkään häiritsevän paljon ollut. Olisin muutenkin kaivannut vähän enemmän slow burnia Marielin ja Ozin feikkisuhteeseen. Kovin tarkkaa tarkastelua kirjan maailmanrakennus ei ehkä kestä, mutta eipä sen varmaan ole tarkoituskaan. A witch's guide to fake dating on kevyttä fantasiahömppää, ja sellaisena se pitää lukeakin. Siksi se sopi hyvin esimerkiksi viisaudenhampaan poiston jälkeen luettavaksi. Vaikkei tämä mikään lempparini ollutkaan, viihdyin tämän parissa kuitenkin kiitettävästi. En pidä mahdottomana, että lukisin jatko-osatkin joskus.
Selja-sarjan uusintaluku jatkui
Virva Seljan yksityisasialla (tykkään muuten älyttömästi tästä nimestä!). Se alkaa noin puoli vuotta
edellisen osan tapahtumien jälkeen. Seljan perhe on kasvanut pienillä kaksospojilla, ja kotitaloa laajennetaan. Perhearjessa on kuitenkin jännitteitä. Margaritalla on jälleen kapinavaihe, ja hänen ja Rean välit ovat kaksosten syntymän jälkeen kiristyneet. Virva puolestaan salailee erästä asiaa perheeltään. Hän livahtaa vähän väliä pois kotoaan lähistöllä asuvan Jussin luo. Vaikeassa perhetilanteessa kärvistelevä, pyörätuolissa istuva Jussi on usein kiukkuinen ja hankala, mutta silti jokin vetää Virvaa hänen luokseen. Mutta miksi perheen pitää jatkuvasti udella Virvan tekemisiä? Eikö hänellä saa olla yksityisasioita? En muistanut tästä kirjasta oikeastaan mitään muuta kuin sen, mikä Virvan yksityisasia olikaan, joten kirjan painostava tunnelma yllätti. Toisaalta kirjan teemat olivatkin aika raskaat, joten sinänsä tunnelmanmuutos edellisistä osista on ymmärrettävä. Virvan kipuilut salaisuutensa kanssa oli riipaisevasti kirjoitettu, samoin perheen jännitteet. Yllätyin hahmojen jyrkästä suhtautumisesta avioeroon. Toki 1950-luvulla se ei ole ollut vielä kovin yleistä, mutta yllätyin silti siitä, miten voimakkaasti avioliitosta lähtevään naiseen suhtauduttiin. Rean hahmo tuntui tässä osassa jotenkin ristiriitaiselta. Olen aiemmin pitänyt hänestä ja siitä, miten hän tytärpuoliinsa suhtautuu, mutta tässä osassa tilanne on muuttunut. Yritin kovasti suhtautua Reaan ymmärtäväisesti, mutta ärsyynnyin silti siitä, miten hän selvästi asettui kaksosten puolelle. Aikaisempien kirjojen lempeää ja ymmärtäväistä Reaa ei sivuilta kovin usein löytynyt. Ei Margaritankaan kiukkuilut kovin aikuismaisia olleet, mutta huomasin silti ymmärtäväni häntä paremmin. Kris ja Dodo jäivät tässä osassa siskojensa varjoon, mutta toisaalta Margarita ja Virva ovat mielestäni sisarussarjan kiinnostavimmat hahmot.
Monty Python's flying circus on yksi lempisarjoistani. Joitain vuosia sitten löysin kirjaston vaihtohyllystä ryhmän omaelämäkerran Pythons on Pythons: autobiographyn, jonka nappasin veljelleni syntymäpäivälahjaksi. Taka-ajatuksena toki oli, että voisin lukea kirjan jossain vaiheessa itsekin, ja joululomalla oli vihdoin se hetki. Joululoman aikana ehdin lukea kirjasta noin kolmasosan, ja palattuani opiskelukaupunkiin totesin, että jatkan lukemista suomeksi (suom. Tapani Kärkkäinen). Englanninkielinen kirja oli ensinäkin valtavan kokoinen ja painava ja siinä oli hölmöjä ja hankalia taittoratkaisuja. Osittain näistä syistä, osittain varmasti kielen takia lukeminen tuntui sen verran hitaalta, että kielen vaihtaminen tuntui hyvältä ratkaisulta. Kirja rakentuu haastattelujen varaan. Monty Python -ryhmän jäsenet John Cleese, Terry Jones, Michael Palin, Eric Idle ja Terry Gilliam kertovat muistojaan sarjan taustoista, elokuvien tekemisestä ja kokemuksista viihdemaailmassa. Myös 1980-luvulla kuollut Graham Chapman pääsee haudan takaa ääneen. Tämä on mielestäni hyvä tapa kertoa tarinaa, koska se valottaa tapahtumia monesta eri suunnasta. Kirjassa nostetaan usein esiin se, miten Pythoneissa ja Beatlesissa oli paljon samaa, ja samalla tavalla pohdin molempien kohdalla sitä, miten on mahdollista luoda kuolematonta taidetta, vaikka ihmisten välit ovat kireällä ja päihteiden liikakäyttö haittaa töiden tekemistä? Monty Python oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja ilmiö paisui hämmästyttävän suureksi. Lukiessa saa hymähdellä ääneenkin, vaikka maailman hauskimman komediaryhmän kulissien takana onkin ollut paljon ikäviä asioita ja jännitteitä. Ryhmän jäsenten välit kiristyivät varsinkin loppua kohden, mutta
jännitteitä oli alusta alkaen, ja kirjan kirjoitushetkellä vanhat kaunat
vaivaavat edelleen. Graham Chapmanilla oli paha alkoholiongelma, joka
hankaloitti ohjelman tekemistä välillä todella paljon. Kirja on melkoisen muhkea ja yksityiskohtainen, ja esimerkiksi Pythonin syntyyn johtavia prosesseja taustoitettiin todella tarkasti. Mielestäni vähempikin olisi riittänyt. Ymmärrän, ettei näin laajaan teokseen voi mitenkään mahduttaa kaikkia yksityiskohtia, mutta ihmettelin, ettei esimerkiksi paljon Pythoneiden kanssa yhteistyötä tehnyttä Neil Innesiä taidettu mainita kirjassa ollenkaan (vaikka hänen nimensä lopun henkilöluettelossa onkin). Vaikka suomenkielinen versio olikin helpompi luettava kuin alkukielinen, jokin Pythoneiden omasta äänestä häviää suomennoksen myötä. Alkuperäisteos on täynnä kuvia ja visuaalisuuteen on panostettu, suomenkielisessä on pari mustavalkoista kuvaliitettä, mikä oli pettymys, vaikka suomenkielinen versio olikin alkuperäistä lukijaystävällisempi taitoltaan.
Anja Kaurasen Pimeää vain meidän silmillemme päätyi lyhyytensä vuoksi välipalaäänikirjaksi. Kirja kertoo menestyneestä nuoresta taitoluistelijasta, Petra Winteristä. Petra pitää valmentajansa käskystä harjoituspäiväkirjaa, mutta pian päiväkirja paljastaa Petran syvimmät tunteet tiukan harjoittelurutiinin takana. Päiväkirjan lisäksi kirjassa kulkee Petran äidin Lilgan tarina. Pidin Kaurasen kielenkäytöstä ja tavoista, jolla hän kuvasi talvea. Esimerkiksi kuvaus jäätyneen lakanan alla nukkuvasta Petrasta oli todella voimakas, ja uskon sen jäävän mieleeni pitkäksi aikaa. Tarinana tämä jäi kuitenkin vähän hähmäiseksi. Henkilötkin Petraa ja Lilgaa lukuun ottamatta menivät vähän sekaisin, enkä ollut aivan varma kaikkien sukulaisuussuhteista. Äänikirja ei ehkä ollut paras formaatti tälle kirjalle, mutta toisaalta kielen rytmi oli ääneen luettuna todella miellyttävä. Välipalakirjana tämän kuuntelin, välipalakirjaksi se jäi.
Kuukauden toinen Kauranen oli
Pelon maantiede, jonka aloitin jo joululomalla. Tämäkin on sellaisia kirjoja, joita olen lapsesta asti tuijotellut kotikodin kirjahyllyssä ja pohtinut, mitä jännittävästi nimetty kirja pitää sisällään. Kirja kertoo nimettömäksi jäävästä opettajaperheen tyttärestä, joka on lapsesta asti ollut ujo, hiljainen, täydellinen ja bulimiaa sairastava. Aikuisena hän kouluttautuu hammaslääkäriksi, ja törmää sattumalta yliopiston naistutkimuksen alla toimivaan Keskiyön instituuttiin, jota ympäröi salaperäisyyden verho. Instituutin järjestämällä Pelon maantiede -kurssilla naiset valtaavat itselleen yöllisen kaupungin pimeät puistot ja nurkat ja kostavat miehille, jotka ovat toimineet heitä kohtaan väärin. Olen sulatellut ja pureskellut lukukokemusta nyt kaksi viikkoa, enkä edelleenkään tiedä, mitä kirjasta ajattelen.
Pidin kirjassa todella monesta osasesta. Kokonaiskuva rakentuu hitaasti ja houkuttelee mukaansa. Monet toistuvista kuvista ovat voimakkaita ja jäävät takuulla pitkäksi aikaa mieleen. Viimeiset vajaat 100 sivua luin melkein yhdeltä istumalta sydän tykyttäen, vaikka alusta asti melko selvää, miten tarinassa tulee käymään. Ja Kaurasen kieli, miten paljon sitä rakastankaan! Kolikon toisella puolella on harmitus siitä, ettei tämä sitten kuitenkaan ollut ihan sitä, mitä odotin tai toivoin. Feminismiteemoja (tai lähinnä niiden käsittelytapaa) ajan hammas on 30 vuoden aikana päässyt puremaan. Olen gradua varten lukenut jonkin verran ysärifeminismiä, joten tämä tuntuu asettuvan osaksi samaa jatkumoa. Pelon maantiede ei ole kadonnut maailmasta, yhä edelleen pohdinnat naisten alisteisesta asemasta ja vallan epätasapainosta resonoivat. Käsittelytapa vain tuntui vanhanaikaiselta ja vähän ummehtuneelta. Pitkät teoriapätkät katkoivat lukuflow'ta, vaikka ymmärränkin niiden funktion. Lisäksi kirjassa oli useampia juttuja, joihin oliisn toivonut kirjailijan tarttuvan enemmän (kuten esimerkikis queer-vihjailut tai päähenkilön äitiyskokemukset). Pirstaleinen rakenne aiheutti pientä sekavuutta juonen seuraamisessa. Kirjaa googletellessani törmäsin tähän artikkeliin, jossa Kaurasen teosta syytettiin akateemisten teorioiden plagioimisesta. En nyt ota asiaan sen enempää kantaa, koska en ole perehtynyt aiheeseen sen enempää. Asia herätti kiinnostavia ajatuksia fiktion rajoista, mutta kuitenkin jätti vähän pahan maun suuhun. Pelon maantiede jää kyllä mieleen pitkäksi aikaa, vaikka en pitänytkään tästä niin paljon kuin olisin alun perin halunnut. Kaikki lukemani Kaurasen kirjat ovat olleet jotenkin todella ristiriitaisia lukukokemuksia. Olen pitänyt kaikissa kirjoissa joistain elementeistä, mutta vielä yksikään kokonaisuus ei ole tuntunut täydelliseltä. Hänen tuotantonsa kuitenkin kiinnostaa, joten todennäköisesti jatkan sen lukemista pikku hiljaa.
Vaikka en täysin ihastunutkaan Vilja-Tuulia Huotarisen
Sakset kädessä ei saa juosta -runokirjaan, kiinnostus Huotarisen runoihin jäi. Siksi nappasin kirjastosta mukaan Huotarisen
Iloisen lehmän runot. Runoissa puhutaan lehmistä (kuten nimestä voi päätellä), kesästä, lapsuudesta, surusta ja kivuista. Vaikka teemat olivat kiinnostavia, en päässyt tähän yhtään sisään! Voi olla, että luin kirjaa väärällä hetkellä, ja runot eivät siksi uponeet, tai sitten tämä ei vain ollut minun kirjani.
Helmikuuhun mahtui myös toinen Selja-kirja, alkuperäisen sarjan päättävä Tuntematon Selja. Krija alkaa dramaattisissa tunnelmissa, kun kesän Pariisin balettikoulussa viettänyt Margarita kertoo kihlautuneensa. Uutisen jälkimainigeissa kohdataan lisää kriisejä, koska isä ei kirjoita enää, ja perheen toimeentulo on vaakalaudalla. Teini-ikään päässyt Dodo alkaa kirjoittaa salanimellä ihailijakirjeitä isälle, jotta tämä inspiroituisi taas kirjoittamaan. Dodo alkaa myös ärsyyntyä siihen, että häntä pidetään perheen vauvana, ja alkaa kapinoida. Dodo on jäänyt sarjassa aiemmin sisartensa varjoon, joten on kohtuullista, että valokeila kohdistuu häneen. Ongelmana on vain se, ettei hän ole koskaan ollut mikään lempihahmoni, eikä valitettavasti ole nytkään. Hänen kapinansa tuntuu jäävän vähän puolitiehen, eikä tunnu siksi erityisen mielenkiintoista. Isoin ongelma Tuntemattoman Seljan kanssa on ehkä se, että olisin halunnut lukea tarkemmin monesta juonilangasta, jotka nyt jäivät vähän ohuiksi. Millaista Krisillä on opiskella Helsingissä? Millainen Margaritan ja Tapsan suhde nykyään on? Entä Margaritan ja hänen isoisänsä (mainittiiko isoisää ylipäätään enää alun jälkeen sanallakaan)? Miten Virvan novellikilpailun kanssa käy? Ymmärrän, että kirjan fokus on todennäköisesti haluttu pitää Dodossa ja hänen edesottamuksissaan, mutta näin monta kirjaa Seljan tyttöjen kanssa viettäneenä muidenkin elämät kiinnostaisivat. Nämä kaksi viimeistä kirjaa ovat tunnelmaltaan selkeästi vähän synkempiä kuin kaksi ensimmäistä: perhesuhteet ovat todella kireällä useaan otteeseen. Se ei ole huono asia, mutta vähän yllättävä lempeiden ja kilttien alkuosien jälkeen. Tuntematon Selja on kuitenkin ehkä alkuperäisen sarjan heikoin lenkki: se ei samalla tavalla nappaa mukaansa kuin aikaisemmat osat. Huono kirja ei kuitenkaan ole kyseessä, se on vain muihin osiin verrattuna heikompi tapaus. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että ostin tämän kirjan joitain vuosia sitten antikvariaatista, ja nyt luin omaa kappalettani ensimmäistä kertaa: kirjan välistä löytyi lottokuponki vuodelta 1992! Virtanen palasi Seljan perheen pariin 2000-luvulla, kun sarjaan ilmestyi vielä kaksi osaa lisää. Näistä osista muistan vielä vähemmän kuin alkuperäisestä sarjasta, osittain myös siksi, että niiden maailmanpolitiikkaa käsittelevät osat menivät ohi 11-vuotiaalta lukijalta. Niiden uudelleen lukemista odotan suurella jännityksellä!
Kirjasomessa olin törmännyt japanilaisen Toshikazu Kawaguchin Ennen kuin kahvi jäähtyy -kirjaan (suom. Markus Juslin) ja sen jatko-osiin. Kirja kertoo tokiolaisesta Funiculì Funiculà -kahvilasta, johon liittyy legenda aikamatkustuksen mahdollisuudesta. Matkustamiseen on kuitenkin monia eri sääntöjä: menneisyydessä voi tavata vain ihmisiä, jotka ovat käyneet kahvilassa aiemmin, omalta paikalta ei voi nousta, menneisyydessä tapahtuvista asioista huolimatta nykyisyys ei muutu, ja menneisyydessä voi viipyä vain niin kauan, kun kahvi kupissa on kuumaa. Ennen kuin kahvi jäähtyy kertoo neljä tarinaa, joissa jokaisessa yksi kahvilan asiakas matkustaa ajassa eri syystä. Ideahan tässä kirjassa on hyvä ja kiinnostavakin, ja useassa tarinassa oli potentiaalia ja joitain toimivia elementtejä. Mutta voi jestas, miten tuskastuttava lukukokemus tämä oli! Kerrontatyyli oli sietämätöntä. Jatkuvaa toistoa, jankuttamista ja rautalangasta vääntämistä! Lukijan kykyyn tulkita asioita rivien välistä ei luoteta yhtään, vaan joka ikistä asiaa alleviivataan niin raskaalla kädellä, että voihkin kirjaa kuunnellessa turhautumistani ääneen. Esimerkiksi aikamatkustuksen säännöt kerrataan joka ikisessä välissä pitkän kaavan mukaisesti, miksi lukijan muistiin ei luotata ollenkaan? Jatko-osat jäävät kyllä lukematta. Onneksi oli Vuokko Hovatta lukijana, muuten olisin ehkä jättänyt kirjan kesken. Onko vuoden huonoin kirja luettu jo helmikuussa?
*********
Helmikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:
1. Kirjan nimessä on alistuskonjunktio (että, jotta, koska, kun, jos, vaikka, kuin, kunnes): Ennen kuin kahvi jäähtyy
3. Kirjan päähenkilö on nuorempi kuin sinä: Rasmus ja kulkuri
8. Kirjan kannen pääväri on vihreä tai kirjana nimessä on sana vihreä: A witch's guide to fake dating a demon
10. Kirjassa käydään elokuvissa: Monty Pythonin maailma Monty Pythonin mukaan
24. Kirjassa tehdään laittomuuksia: Pelon maantiede
28. Kirjassa ollaan järvellä: Tuntematon Selja
44. Kirjassa hoidetaan ihmistä (Suomen Sairaanhoitajat 100 vuotta): Virva Seljan yksityisasia
