Sanoja tällä hetkellä kasassa 8820, eli olen aika lailla tasan aikataulussa.
Aiempi kirimiseni osoittautui hyödylliseksi, kun viime viikolla oli useampi päivä, jolloin olin aika poikki, enkä jaksanut keskittyä kirjoittamiseen niin paljon kuin ehkä olisin halunnut. Voin siis hyvällä omallatunnolla hieman taputella itseäni selkään! Sain 12. luvun lopultakin valmiiksi. Se oli työn ja tuskan takana, koska siinä kerrottiin paljon isoja ja tärkeitä asioita. Se tuntuu kyllä olevan yksi iso sotku, jossa infodumpit vaanivat jokaisen kulman takana. Asiat tulevat ehkä selväksi, mutta tunnetasolla se on ehkä vähän köyhä. Tällaisia ongelmia varten on onneksi editointi, joten pitäisi päästä nyt irti omasta turhautumisesta tuohon lukuun ja jatkaa vain eteenpäin.
Edellisessä postauksessa jaoin kappaleen DVR:n soittolistalta, mutta tällä kertaa ajattelin tarjoilla hieman tekstimuotoista inspiraatiotani. Tommy Tabermannin runo Paikka jota ei ole sopii nimittäin DVR:n tunnelmiin, miljööseen ja henkilöihin kuin nyrkki silmään. En tiedä, milloin runo on alun perin julkaistu, mutta itse olen löytänyt sen Tabermannin kokoelmasta Ilma vuodelta 1987.
Paikka jota ei ole
Tapahtukoon mitä tahansa.
Vaikka eksyisimme
toistemme syrjäkujille
missä huorat vinguttavat
hampaattomia viulujaan
ja likaiset kadut päättyvät seiniin.
Vaikka ajelehtisimme
reiteille missä
majakat sammuvat
ja murheen sutenöörit
ovat luotseja.
Tapahtukoon mitä tahansa.
Olemme nähneet
toistemme silmissä
paikan jota ei ole
ja asuneet siellä.
Tapahtukoon mitä tahansa.
Vaikka eksyisimme.
Vaikka emme löytäisi.
Tapahtukoon mitä tahansa.
Tämän jälkeen voimme
sanoa: "Olen ollut
olemassa."
torstai 23. heinäkuuta 2020
keskiviikko 15. heinäkuuta 2020
Camp NaNoWriMo -päivitys 3
Sanoja kasassa 6499, eli olen vähän yli puolenvälin, kuten kuuluukin.
Kirjoittaminen sujuu tosi hyvin! Ahkeroin viime viikolla muutamana päivänä reilusti enemmän sanoja kuin olisi tarvinnut, ja nyt olenkin ollut jo monta päivää tavoitteestani edellä. Toivon, että hyvä draivi jatkuisi pitkään, jotta tarina etenisi sutjakasti ja pääsisin lopulliseen tavoitteeseeni kivuttomasti. Toivon myös, että ns. varastoon kirjoittamani sanat auttavat sellaisessa tilanteessa, jos esimerkiksi yllättävän kesäreissun takia en ehdi enkä jaksa kirjoittaa.
Sanatavoitteen lisäksi asetin kuukaudelle tavoitteen tehdä lukusuunnitelman lopultakin valmiiksi, ja voin ilokseni ilmoittaa, että se onnistui! En tosin ole aivan satavarma siitä, haluanko, että tarina menee niin kuin olen sen suunnitellut menevän, mutta ajattelin, että kirjoitan ensimmäisen version näiden suunnitelmien pohjalta ja mietin asiaa sitten uudelleen. Eräs pitkäaikainen juonikuvio jäi tästä suunnitelmasta uupumaan, mutta en ole itse asiassa varma, onko se lopulta tarinan kannalta edes tarpeellinen. Joka tapauksessa, enää 21 lukua kirjoitettavana... :D
Päätin myös nimetä luvut, jotta saisin vielä enemmän pohtimista ja päänvaivaa :D Olen aiemmin käyttänyt luvun nimiä JL:ssa (Pusussa ja P:ssa on pelkkä numerointi), jossa asetin itselleni säännöksi sen, että luvun nimi on oltava yksittäinen sana. DVR:ssa en käyttänyt lukujen nimeämiseen mitään kaavaa, mikä osoittautuikin jopa vaikeammaksi kuin vain yhden kuvaavan sanan keksiminen. Inhoan sitä, jos sisällysluettelo spoilaa kirjan tapahtumat (esim. Luku 75, jossa Jormapera kuolee), joten itse olen pyrkinyt sekä JL:n että DVR:n lukujen nimissä siihen, että ne voi lukea tarinaan perehtymättä, eikä siltikään tarinaa aloittaessa tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Toki lukujen nimistä voi arvailla, mihin suuntaan tarina menee (esimerkiksi luvussa nimeltä Memento mori ei todennäköisesti vain silitellä kissanpentuja, tai mistäs sitä tietää), mutta tarinaa lukiessa asiat sitten avautuvat. Vaikka osa lukujen nimistä ovat vielä vähän luonnoksia, koen kuitenkin onnistuneeni nimikokonaisuudessa.
Loppuun vielä yksi biisi DVR:n soittolistalta, jota olen viime aikoina kuunnellut paljon. Tiivistää mielestäni hyvin niitä asioita, joita henkilöt pohtivat (ja musiikkivideokin on hyvä)!
(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)
Kirjoittaminen sujuu tosi hyvin! Ahkeroin viime viikolla muutamana päivänä reilusti enemmän sanoja kuin olisi tarvinnut, ja nyt olenkin ollut jo monta päivää tavoitteestani edellä. Toivon, että hyvä draivi jatkuisi pitkään, jotta tarina etenisi sutjakasti ja pääsisin lopulliseen tavoitteeseeni kivuttomasti. Toivon myös, että ns. varastoon kirjoittamani sanat auttavat sellaisessa tilanteessa, jos esimerkiksi yllättävän kesäreissun takia en ehdi enkä jaksa kirjoittaa.
Sanatavoitteen lisäksi asetin kuukaudelle tavoitteen tehdä lukusuunnitelman lopultakin valmiiksi, ja voin ilokseni ilmoittaa, että se onnistui! En tosin ole aivan satavarma siitä, haluanko, että tarina menee niin kuin olen sen suunnitellut menevän, mutta ajattelin, että kirjoitan ensimmäisen version näiden suunnitelmien pohjalta ja mietin asiaa sitten uudelleen. Eräs pitkäaikainen juonikuvio jäi tästä suunnitelmasta uupumaan, mutta en ole itse asiassa varma, onko se lopulta tarinan kannalta edes tarpeellinen. Joka tapauksessa, enää 21 lukua kirjoitettavana... :D
Päätin myös nimetä luvut, jotta saisin vielä enemmän pohtimista ja päänvaivaa :D Olen aiemmin käyttänyt luvun nimiä JL:ssa (Pusussa ja P:ssa on pelkkä numerointi), jossa asetin itselleni säännöksi sen, että luvun nimi on oltava yksittäinen sana. DVR:ssa en käyttänyt lukujen nimeämiseen mitään kaavaa, mikä osoittautuikin jopa vaikeammaksi kuin vain yhden kuvaavan sanan keksiminen. Inhoan sitä, jos sisällysluettelo spoilaa kirjan tapahtumat (esim. Luku 75, jossa Jormapera kuolee), joten itse olen pyrkinyt sekä JL:n että DVR:n lukujen nimissä siihen, että ne voi lukea tarinaan perehtymättä, eikä siltikään tarinaa aloittaessa tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Toki lukujen nimistä voi arvailla, mihin suuntaan tarina menee (esimerkiksi luvussa nimeltä Memento mori ei todennäköisesti vain silitellä kissanpentuja, tai mistäs sitä tietää), mutta tarinaa lukiessa asiat sitten avautuvat. Vaikka osa lukujen nimistä ovat vielä vähän luonnoksia, koen kuitenkin onnistuneeni nimikokonaisuudessa.
Loppuun vielä yksi biisi DVR:n soittolistalta, jota olen viime aikoina kuunnellut paljon. Tiivistää mielestäni hyvin niitä asioita, joita henkilöt pohtivat (ja musiikkivideokin on hyvä)!
(Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.)
keskiviikko 8. heinäkuuta 2020
Camp NaNoWriMo -päivitys 2
Sanoja kasassa 3246, eli aikataulussa ollaan.
Lomareissun takia jäi kirjoittaminen kokonaan paitsioon pariksi päiväksi, mikä onkin sitten tarkoittanut hyvin raivokasta kirimistä, kun tavoitesanamäärä on niin korkea. Nyt olen kuitenkin taas tavoitteen kanssa aikataulussa, mikä on erittäin hyvä juttu. Kirjoittaminen sujuu tällä hetkellä suhteellisen kivuttomasti, mistä olen iloinen. Pyrin kirjoittamaan sanoja varastoon, jotta huonon päivän sattuessa voin joko päästää itseni helpommalla tai pitää kokonaan tauon.
Vaikka kirjoittaminen itsessään on helppoa, ei tarina ole muuttunut minulle yhtään sen helpommaksi. Kässärin pituus on tällä hetkellä 82 liuskaa, enkä tiedä, olenko edelleenkään edennyt kauhean paljoa tarinan tasolla ja se turhauttaa. Toki pitäisi muistaa se, että kirjoitan ensimmäistä versiota, ja saan dumpata siihen kaiken mieleeni tulevan ja editoida sitä sitten myöhemmin, mutta välillä tuntuu, että tekstin pitäisi olla valmiimpaa ja rytmityksen nopeampaa. Olen myös miettinyt sitä, että vaikka kaikissa neljässä kässärissäni on erilaiset teemat, hahmot ja miljööt, niissä on kuitenkin häiritsevän paljon samankaltaisia piirteitä. Olenko sittenkin vain yhden tempun poni? Noh, jospa nämä fiilikset tästä jossain vaiheessa asettuisivat. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin kirjoittaminen.
Lomareissun takia jäi kirjoittaminen kokonaan paitsioon pariksi päiväksi, mikä onkin sitten tarkoittanut hyvin raivokasta kirimistä, kun tavoitesanamäärä on niin korkea. Nyt olen kuitenkin taas tavoitteen kanssa aikataulussa, mikä on erittäin hyvä juttu. Kirjoittaminen sujuu tällä hetkellä suhteellisen kivuttomasti, mistä olen iloinen. Pyrin kirjoittamaan sanoja varastoon, jotta huonon päivän sattuessa voin joko päästää itseni helpommalla tai pitää kokonaan tauon.
Vaikka kirjoittaminen itsessään on helppoa, ei tarina ole muuttunut minulle yhtään sen helpommaksi. Kässärin pituus on tällä hetkellä 82 liuskaa, enkä tiedä, olenko edelleenkään edennyt kauhean paljoa tarinan tasolla ja se turhauttaa. Toki pitäisi muistaa se, että kirjoitan ensimmäistä versiota, ja saan dumpata siihen kaiken mieleeni tulevan ja editoida sitä sitten myöhemmin, mutta välillä tuntuu, että tekstin pitäisi olla valmiimpaa ja rytmityksen nopeampaa. Olen myös miettinyt sitä, että vaikka kaikissa neljässä kässärissäni on erilaiset teemat, hahmot ja miljööt, niissä on kuitenkin häiritsevän paljon samankaltaisia piirteitä. Olenko sittenkin vain yhden tempun poni? Noh, jospa nämä fiilikset tästä jossain vaiheessa asettuisivat. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin kirjoittaminen.
 |
| Tuskailin ongelmaani myös eräälle ystävälleni. |
torstai 2. heinäkuuta 2020
Kesäkuun luetut 2020
Kesäkuussa 2020 luin 13 kirjaa (2800 sivua, 10h 8min), joista kuusi oli spefiä, kaksi nonfictionia, yksi runoja, yksi äänikirja, yksi e-kirja ja viisi uusintaaa.
Atwood, Margaret: Orjattaresi (Orjattaresi #1) 396 s.
Nousiainen, Miika: Vadelmavenepakolainen 270 s.
Gabler, Neal: Walt Disney − Amerikkalaisuuden ikoni 661 s. + liitteet
Meresmaa, J.S.: Dodo 157 s.
Wiggin, Kate Douglas: Villiruusu 199 s. [U]
Söderholm, Emma Sofianna: Edes hetken elossa 131 s.
Tabermann, Tommy: Maa − runoja matkalle epätoivon tuolle puolen 69 s.
Banks, Lynne Reid: Intiaani lipastossa 181 s. [U]
Enoranta, Siiri: Kesämyrsky 285 s.
Marck, Mary: Luokan ikävin tyttö 190 s. [U]
Rowling, J. K.: Harry Potter and the chamber of secrets (Harry Potter #2) 10h 8min [K] [U]
Mikkola, Marja-Leena: Ovi toiseen maailmaan 172 s. [U]
Poukka, Petteri: Seppo − hyvän mielen konsultti 116 s.
Kuukauden aloitin feministisellä klassikkodystopialla. Orjattaresi on ollut pitkään lukulistallani, ja nyt sain viimein aikaiseksi tarttua siihen. Ääriuskonnolliset fundamentalistit ovat kaapanneet vallan Yhdysvalloissa, ja valtion nimi on nykyään Gilead. Lisääntymiskykyisiä naisia on jäljellä enää muutamia kourallisia, ja heidät on alistettu yläluokan synnytyskoneiksi. Heillä ei ole mitään ihmisarvoa, ei edes omaa nimeä, vaan heitä kutsutaan kulloisenkin omistajansa nimellä. Tarinan päähenkilönkään oikea nimi ei koskaan selviä, mutta häntä kutsutaan Frediläiseksi. Orjattaresi on synkkä ja ahdistava kirja, jossa on pelottavan paljon ajankohtaisia aineksia. Kuitenkin tapa, jolla tarina kerrotaan, on todella koukuttava, ja ahmin kirjan melkoista vauhtia. Pelkäsin etukäteen, että kirja olisi liian rankkaa luettavaa aiheensa puolesta, mutta vaikka olisi valehtelua sanoa, että lukeminen oli aina helppoa, arvostin todella paljon sitä, että väkivallalla ei mässäilty turhaan. Lukijalle tuli naisten huono asema selville ilman sitä. Synkkyydestä huolimatta tarinassa on toivonkipinä. Se on melko pieni, mutta se on kuitenkin olemassa. Se tuntuu tärkeältä. Joissain lukemissani arvioissa sanottiin, että fundamentalistien nopea valtaannousu tuntuu epäuskottavalta. Kenties näin onkin, mutta samalla mietin, että suuretkin muutokset voivat tulla nopeasti. Ehkä kirjan kuvaama lähes yhdessä yössä tapahtuva vallanvaihto ei ole 100% uskottava, mutta vähemmän kärjistetysti samankaltainen tapahtumaketju saattaa hyvin olla mahdollinen. Kirjan lopussa jäljelle jää paljon kysymyksiä, mutta vaikka Atwood onkin kirjoittanut tarinalle myöhemmin Testamentit-nimisen jatko-osan, en ole varma, tahdonko lukea sitä. Toisaalta olisi kiinnostavaa tietää lisää Gileadin taustoista, joten en pidä sen lukemista täysin mahdottomana ajatuksena.
Mikko Virtanen on hyvin tavallinen suomalainen mies, mutta ei kuitenkaan. Hän nimittäin tahtoo olla ruotsalainen, tavallinen, onnellinen ruotsalainen perheenisä. Hän on jo lapsesta asti kokenut olevansa väärän maan kansalainen. Kun tilaisuus ruotsalaiseksi muuttumiseen tarjoutuu, tarttuu Mikko siihen ilman suurempia epäröintejä, vaikka se vaatii lainvastaisia tekoja. Ikään kuin päiväkirjamerkintöinä kerrottu Vadelmavenepakolainen on idealtaan aivan loistava. Nauroin useamman kerran ääneen, kun Mikko kuvaili, kuinka hän parhaansa mukaan eli ruotsalaista elämää Suomessa. Kirja oli parhaimmillaan silloin, kun Mikon ruotsalaisuushaaveet ja niiden toteuttaminen lähtevät aivan todella absurdeille ylikierroksille, silloinkin tätä lukijaa nauratti makeasti. Aivan täydellinen kirja ei kuitenkaan ollut. Mikko kutsuu itseään kansalaisuustransvestiitiksi, mutta käyttää sen kanssa ristiin myös transsukupuolisuutta (kaksi täysin eri asiaa!) ja kaiken lisäksi vielä synonyyminä tilalleen transihmisiä halventavaa nimitystä, useaan kertaan. Myös tapa, jolla vakavaa masennusta ja itsemurhaa käsitellään, sai minut miettimään, onko tällainen käsittelytapa ok edes tällaisen kirjan kontekstissa. Pakka ehkä vähän hajoaa muutenkin loppua kohden. Harmi sinänsä, alkuasetelma on niin herkullinen, että pelkästään sen perusteella olisi voinut antaa kirjalle viisi tähteä. Katsoin myös kirjaan perustuvan elokuvan, kun se sattui Yle areenassa olemaan. Elokuva meni joihinkin aivan omiin sfääreihinsä, enkä siitä sitten sen kummemmin välittänyt. Vaikka se vältti kirjan isoimmat ongelmat omalla kohdallani, se ei tavoittanut kirjan absurdin överiä tunnelmaa, joten suosittelen mieluummin kirjaa.
Disneyn elokuvat ovat suuri osa (minunkin) lapsuuttani, ja vaikka en suhtaudu aiheeseen enää yhtä intohimoisesti kuin joskus vähän nuorempana, olen edelleen todella kiinnostunut siitä, mitä studio tekee. Walt Disneyn järkälemäinen elämäkerta tuntui siis hyvältä valinnalta, sillä mikäs sen kiinnostavampaa, kuin lukea miehestä, jonka ideoista ja visioista koko jättimäinen (nykyisin ehkä vähän liiankin suuri) animaatiostudio sai alkunsa? No, olin jokseenkin väärässä. Jotain kertoo ehkä se, että luin kirjaa lähes kolme kuukautta. (Toki kirja on paksu, mutta kuitenkin.) Tajusin nimittäin jossain vaiheessa kirjaa lukiessani, että oikeastaan minua kiinnostaisi enemmän animaatioiden teon historia kuin varsinaisesti Walt Disney henkilönä. Tämä oivallus oli melkein harmittava, sillä Gabler on päässyt ensimmäisenä (populaarina) tutkijana käsiksi Disneyn studion ja hänen henkilökohtaisiin arkistoihinsa, minkä vuoksi kirjassa on todella paljon sellaista tietoa, jota ei ole aiemmin ollut saatavilla. Kuitenkin kirjassa suuren osan vie erilaisten sopimusten tekemisen ja sisällön selostus ja pitkiä pätkiä, joissa puhutaan vain siitä, millaiset rahat animaatiobisneksessä liikkuivat. Sen sijaan jonkun elokuvan ilmestyminen saatetaan mainita vain sivulauseessa, oikeastaan ainoat elokuvat, joiden tekoprosessit saavat kunnolla sivuja ovat Lumikki ja seitsemän kääpiötä ja Fantasia. Näistä animaatio-osuuksista nautin: oli kiinnostvaa lukea, miten animaatiota tehtiin 1930-luvulla ja myöhemmin, millaisia ideoita hyllytettiin ja millainen prosessi oli. Jopa Walt itse jää kirjassa välillä sivuun pitkien talous- ja sopimusselostusten tieltä, osittain toki varmaan siksi, että hänellä ei ollut studion ulkopuolista elämää juurikaan. Pidin kirjassa kuitenkin siitä, että vaikka Waltia usein ylistetään hänen mielikuvituksensa ja sinnikkyytensä ansiosta, hänelle ei piirretä sädekehää. 1920-luvulla animaattorit lakkoilivat, mikä oli Waltille kuin henkilökohtainen loukkaus, mistä johtuen hän teki monia huonoja päätöksiä. Hän ei todellakaan ollut ihminen, jonka kanssa oli helppo työskennellä, eikä kirja onneksi edes yritä väittää niin. Kirjan luettua on tietenkin myös pakko arvostaa sitä, miten Disneyn kaltainen imperiumi on lähtenyt rahapulaisesta animaatiostudiosta, joka on sijainnut milloin missäkin pihavajassa. Walt Disneyn tarina on todellinen amerikkalainen unelma, olkoonkin, että unelmilla on välillä karujakin kääntöpuolia (esimerkiksi Waltin suhde vanhempiinsa). Tämä ei vain ollut minun kirjani. Jos joku sattuu tietämään jonkun (hyvän) Disneyn animaatioiden historiaan keskittyvän tietokirjan, saa vinkata!
J.S. Meresmaan ensimmäinen säeromaani Dodo on myös ensimmäinen spefielementeillä maustettu säeromaani, jonka olen lukenut. (Eipä sellaisia taida tosin kauheasti olla saatavilla muutenkaan, ainakaan suomeksi!) Dodo kertoo Iinasta, jonka olisi saatava ysiluokan numeroita korotettua, jotta hän pääsisi lukioon. Asiaa vaikeuttaa kuitenkin poikaystävä Tuukan vaikea masennus, minkä lisäksi Iinan aikaa vie louhokselta löytynyt outo lemmikki, jota hän kutsuu dodoksi. Kun äiti lähettää Iinan tämän isän luo kesäksi, joutuu Iina jättämään dodon Tuukan ja ystävänsä Saran hoidettavaksi. Dodossa on todella paljon painavia teemoja masennuksesta luonnonsuojeluun ja seksuaalisuudesta vanhemman alkoholismiin, mutta säemuoto tekee siitä kaikin puolin kevyemmän. Jos kirja olisi kerrottu perinteisessä proosamuodossa, siitä olisi tullut helposti hyvin raskas. Ikävä kyllä odotukseni teosta kohtaan olivat nousseet kohtuuttoman korkeiksi, joten kirja oli minulle pienoinen pettymys, vaikka ei se missään nimessä huono ollutkaan. Koska teemoja on paljon, jää osan käsittely melko pintapuoliseksi: esimerkiksi Iinan ja tämän isän suhdetta olisin toivonut käsiteltävän enemmän. Kirja on kuitenkin ihanan kesäinen, huiman vimmainen ja kaunis. Pidin myös erityisesti Iinan ihastuspohdintojen lopputuloksesta, se on harvinainen ratkaisu jopa YA-kirjallisuudessa <3 Lisää spefisäeromaaneja, kiitos!
Päätin luopua muutamasta kirjasta kirjahyllystäni, mutta koska en halunnut tehdä hätiköityjä päätöksiä, päätin lukea mahdolliset poistokirjat uudelleen. Ensimmäisenä vuorossa oli Kate Douglas Wigginin tyttökirja Villiruusu, jonka olin lukenut vain kerran aikaisemmin. Kirja oli tarttunut antikvariaatista mukaani joskus ala-asteen loppupuolella, sillä kansi oli mielestäni tuolloin aivan ihastuttava. Kirja kertoo Rebekka-tytöstä, joka saapuu vanhapiikatätiensä luo kasvatettavaksi. Kirja on hyvin perinteinen tyttökirja: se kertoo Rebekan kasvusta 11-vuotiaasta aikuisuuden kynnykselle. Rebekka muistuttaa luonteeltaan hämmästyttävän paljon Montgomeryn Annaa, mutta vanhapiikatädit, joista toinen on ilkeä ja toinen ymmärtäväinen, tuovat mieleen Runotytön. (Rebekka tosin ei ole orpo, ja hänellä on laaja sisaruskatras.) Hämmästyinkin, kun minulle selvisi, että Villiruusu on julkaistu vuosia ennen Annan nuoruusvuosia! Siitä huolimatta vertasin Rebekan tarinaa väkisinkin Montgomeryn teoksiin. Vaikka teoksissa on paljon samaa, ovat Montgomeryn henkilöt sivuhenkilöitä myöten mieleenjääviä ja mielenkiintoisia henkilöitä. Villiruusussa jopa Rebekka tuntui välillä todella ohuelta ja paperiselta. Myös kirjan kylmän Miranda-tädin muutos ei tunnu uskottavalta, kun taas Runotyttö-Emilian Elisabeth-täti kasvaa itsekin ja kehittyy jo sarjan ensimmäisen kirjan aikana. Koin ongelmalliseksi myös Adam Laddin hahmon: kyseinen hahmo on noin kolmekymppinen mies, joka kiinnostuu Rebekasta jo lapsena. Kun Rebekka on valmistunut koulusta, Ladd juttelee erään Rebekan opettajan kanssa Rebekan tulevaisuudesta, ja toteaa, että Rebekan ei pidä enää opiskella tai työskennellä, ja on omasta mielestä oikeassa, koska kuulemma tuntee Rebekan sydämen. Tästä tuli vähintäänkin epämukava olo, vaikka "romanssi" Rebekan ja Laddin välillä ei sinänsä (onneksi) kirjassa etenekään. Runotytöissä sentään lukijalle tehdään selväksi, että Pönttöselällä ei ole aivan puhtaat jauhot pussissa! Monessa kohdassa tuntuu siltä, että kiinnostavia ja Rebekan kasvun kannalta tärkeitä kohtia ohitetaan olankohautuksella. Villiruusu oli ihan viihdyttävä ja nopealukuinen kesäkirja, mutta paljon parempiakin tyttökirjoja on olemassa. Kansi on kyllä todella kaunis edelleen!
Kuten Neonkaupungin kohdalla, myös Edes hetken elossa -romaania odotin kiinnostuksella juuri siksi, että olin lukenut kirjailijan blogia pitkään ja seurannut käsikirjoituksen matkaa pöytälaatikosta kansien väliin jo vuosia. Edes hetken elossa kertoo abivuotta käyvästä Elsistä, jonka perheessä ongelmia riittää: äiti on jättänyt perheen vuosia sitten, isällä on mielenterveysongelmia ja isoveli Topias on teillä tietymättömillä. Topiasta etsiessään Elsi päätyy Korson huumepiireihin, eikä mene kauaakaan, kun hän itsekin pakenee pahaa oloaan huumeisiin. Kuten arvata saattaa, kyseessä ei ole mikään kevyt tai helppo tarina. Osasin odottaa rankkaa tarinaa, mutta varsinkin eräs loppupuolen käänne tuntui vähän turhankin julmalta, vaikka sitä olisi varmaan pitänyt osata odottaa. Tarina ei kuitenkaan tuntunut överiksi vedetyltä tai epärealistiselta, muutamia kohtia lukuun ottamatta. (Esimerkiksi Elsi tarttuu tarjottuihin huumeisiin suhteellisen pienen harkinnan jälkeen, mikä ei tuntunut kovin uskottavalta hahmon ajatuksiin nähden.) Tarina kuitenkin eteni omaan makuuni vähän liian nopeatempoisesti, eikä koruton kielikään ollut aivan oman makuni mukaista. Toisaalta tällaiseen tarinaan ei olisi kieleksi sopinutkaan mikään kiemurainen krumeluuri, vaan raa'an toteava, joten siinä tapauksessa tyyli on oikea, vaikka se minuun ei uponnutkaan. Myös Taten hahmo jäi vähän mysteeriseksi: kuka koko tyyppi lopulta oli? Vaikka kirjassa uidaan välillä todella syvissä vesissä, toivonkipinä on olemassa, mikä kevensi lukukokemusta tarpeellisesti. Silti kirjan loppuun saatuani minun oli pakko istua jonkin aikaa vain tuijottamassa tyhjyyteen ja järjestellä ajatuksiani. Itse pääsin maailmasta eroon viimeisen sivun jälkeen, mutta joillekin, monille, se on täyttä todellisuutta ja arkea. Todella hyvä esikoisteos joka tapauksessa! Tämä sai muuten kunnian olla ensimmäinen koskaan kokonaan lukemani e-kirja!
Maa oli viimeinen vielä lukematon osa Tommy Tabermannin tästä nimenomaisesta julkaisusarjasta, ja täytyypä todeta, että se oli näistä neljästä kaikista paras! Todella monet runot puhuttelivat minua juuri tässä elämäntilanteessa. Toki kokoelmaan mahtuu joitakin hutejakin, mutta suurin osa runoista on todella hienoja ja vaikuttavia. Kokoelmassa on myös eräs suursuosikkini mukana, todennäköisesti kirjalle alaotsikonkin inspiroinut Ohjeita matkalle epätoivon tuolle puolen. Perheen kirjahyllystä löytyy vielä pari Tabermannin kokoelmaa, katsotaan, luenko ne vielä kesän aikana vai vasta joskus myöhemmin.
Intiaani lipastossa oli niin ikään uudelleen luettava mahdollinen poistokirja. Toisin kuin Villiruususta, tästä muistin pitäneeni ala-asteikäisenä yllättävän paljon. Kirja kertoo Omri-pojasta, joka saa syntymäpäivälahjaksi muovi-intiaanin ja vanhan kaapin, johon sopii äidin kätköistä löytyvä avain. Hetken mielijohteesta Omri lukitsee intiaanin kaappiin, minkä seurauksena intiaani muuttuukin eläväksi. Pieneksi Häräksi esittäytyvä intiaani aiheuttaa Omrille sekä ongelmia että iloa. Intiaani lipastossa on viihdyttävä ja vauhdikas lastenkirja, ja lukiessani tajusin kyllä, miksi olin viihtynyt sen parissa niin hyvin. Jotkut tapahtumat nostivat myös vähän isomman lukijan sykettä, ja vaikka muistinkin, kuinka kirja päättyy, se oli kuitenkin hieman haikea kokemus (tämä tunnereaktio oli tosin laimennut, muistan ensimmäisellä lukukerralla itkeneeni melkein silmät päästäni). Kuitenkin kirja oli selvästi vanhentunut, eikä kovinkaan nätisti: intiaanikuvaukset ovat melko stereotyyppisiä. Vaikka Pieni Härkä pitääkin tiukasti kiinni siitä, mitä hänen heimonsa tekee ja ei tee, Omri kuitenkin monesti jättää kuuntelematta häntä ja toimii omien stereotypiodensa mukaan. Koska Pieni Härkä on Omrin armoilla, ei hänen auta kuin alistua. Naishahmot ovat myös melkoisen tylsiä ja yksipuolisia: ainoa, joka ei ole Omrin äiti tai opettaja, tulee mukaan vasta aivan loppumetreillä, eikä sano montakaan sanaa. Sen sijaan hän on kaunis ja hoivaava, ja sehän on ainoa asia, mitä naiselta halutaan, eikös vain? Pidän kyllä kirjan ideasta, ja joistakin Omrin pohdinnoista, mutta kokonaisuus tuntuu vähän ummehtuneelta. Goodreadsista muuten selvisi, että tämä on neliosainen sarja. Seuraavia osia ei ilmeisesti ole suomennettu.
Siiri Enorannan Kesämyrskyn ostin jo aiemmin keväällä, melkein heti sen ilmestyttyä, mutta säästelin sitä kesäkuuhun asti. Minun ei tarvinnut lukea kirjaa kovin pitkälle, kun tiesin jo, että tämä kirja on ehdottamasti Enorannan sitä vähän parempaa tuotantoa. (Mielestäni Enorannan tuotannon voi jakaa karkeasti kahteen: erittäin hyvät ja vähän sitäkin paremmat.) Kesämyrskyn päähenkilö on nuori Andrew, joka pääsee psykiatri-isänsä mukaan maalle rikkaan Royn perheen kartanoon. Andrew on salaa ihastunut perheen poikaan Joshiin, joka johtaa Nokisiipien jengiä. Joshin pikkusisko Penelope on todistanut raakaa murhaa, ja koko kartanon väki on kulkee varpaillaan tytön vuoksi. Rakastuin kirjan miljööseen! Vaihtoehtohistoriallisessa Englannissa ylimystö kulkee erilaisilla lentureilla, jotka käyttävät polttoaineenaan salaperäistä indigoa, ja maaseutukartanoissa eletään 1920-lukua muistuttavaa hulppeaa elämää juhlineen. Juuri mikään ei Royn kartanossa ole sitä, miltä näyttää, eivätkä kaikki hahmot puhu totta toisilleen, toiset eivät myönnä totuutta itselleenkään. Salaisuuksien verkko paljastuu lukijalle pala kerrallaan, ja jouduinkin välillä pohtimaan, että halusinko ahmia kirjaa sivukaupalla, vai säästellä lukunautintoa ja lukea sitä pienissä osissa. Enorannan kieli on jälleen kerran uskomatonta, ja lukeminen oli siksikin äärimmäisen nautinnollista. Täytyy tosin myöntää, että hoksasin erään tärkeän asian olevan valetta jo melko alkuvaiheessa kirjaa, mutta varsinainen totuus yllätti, osittain siksi, että hahmo, joka asiaan liittyi, ei mielestäni käyttäytynyt sillä tavalla kuin hänen olisi tuollaisessa tilanteessa pitänyt. Teki melkein mieli lukea kirja saman tien uudelleen ja katsoa, huomaisiko hänen käytöksessään jotain vihjeitä, kun tietää loppuratkaisun. Joka tapauksessa, Kesämyrsky on ehdottomasti parhaita kirjoja, joita olen tänä vuonna lukenut! Kirja on myös esteettisesti todella miellyttävä. Kun avasin kirjan paketistaan, voihkaisin ääneen pelkästään siksi, että kirja oli aivan upean näköinen.
Luokan ikävin tyttö oli myös poistolistalla ja siksi luin sen uudelleen. Tämänkin olin lukenut vain kerran aikaisemmin. Mary Marckin kirjat ovat kiinnostaneet minua jo pitkään, mutta en ole lukenut kuin tämän. Romaanin päähenkilö on Liisa, joka pitää itseään tylsänä ja harmaana ihmisenä, joka ei koskaan tule pääsemään "intresanttien" luokkatovereidensa seuraan. Sattuman kautta eräs luokan "intresanteimmista" ihmisitä, Nella, tutustuu häneen ja tytöt ystävystyvät. He perustavat salaisen yhdistyksen, johon he ottavat mukaan muutaman tuntemansa pojan. Kirjassa on todella paljon viehättävää kuvausta 1920-luvun helsinkiläisestä kouluelämästä: nuoret pitävät syntymäpäiväjuhlia, retkeilevät lähiseuduilla ja käyvät Fazerilla syömässä leivoksia. (Tähän väliin on pakko kertoa yksi lapsuuteni unelma: Anni Swanin Iris rukka -kirjassa henkilöt käyvät Fazerilla syömässä leivoksia, ja kirja sai kyseisen tapahtuman kuulostamaan niin elegantilta ja upealta, että unelmoin itsekin joskus samasta :D Olin yläasteella, kun jollain Helsingin reissulla kävimme Fazerin kahvilassa. Kokemus ei ollut ehkä yhtä upea ja uskomaton kuin olin odottanut, mutta silti yhä edelleen pelkkä ajatus Fazerin kahvilasta on jotenkin viehättävä :D) Kirja ei kuitenkaan onnistu lumoamaan sillä tavalla kuin olin odottanut, mikä johtuu varmaan osittain siitä, että henkilöt, varsinkin Nella ja Anto, ovat todella rasittavia tyyppejä. En myöskään pitänyt siitä, että henkilöt haukkuivat jatkuvasti tyttöjä ja sivistystä. Ehkä tämä on ollut kirjan ilmestymisajankohtana hyvin rohkeaa ja erilaista, mutta nykylukijalle jäi vähän ikävä ja ärtynyt olo. Toisaalta pidin todella paljon siitä, että kirjassa tyttöjen ja poikien välillä on tosiaan pelkkää ystävyyttä, eikä romanssia yritetä väkisin tunkea mukaan. Toki pidän romansseista, mutta virkistävää, kun on välillä jotain muutakin! Ehkä voisin lukea jotain muitakin Mary Marckin kirjoja, sillä koululaiskuvaus oli tässä sen verran hauskaa. Jospa ne uppoaisivat minuun paremmin kuin Luokan ikävin tyttö! (Kirjan nimi on kyllä hauska ja jokseenkin samaistuttava :D)
Minua on jo pitkään kiinnostanut lukea loputkin Potterit englanniksi (Viisasten kiven luin alkukielellä vuonna 2015), mutta myös äänikirjamuoto on kiinnostanut, sillä sarjan lukee englanniksi ihanaakin ihanampi Stephen Fry. Salaisuuksien kammiosta ei tarvitse ehkä kirjana puhua sen enempää: kirja ei ole suosikkini sarjasta, mutta siinä on kuitenkin hetkensä, ja nautin ensimmäisten osien lastenkirjamaisuudesta kovasti. Sen sijaan äänikirjakokemuksesta voisin sanoa muutaman sanan. Ensinäkin Stephen Fry lukee kirjaa ihanasti. Hänen äänensä sopii tällaiseen kirjaan täydellisesti! (Noh, jos ollaan rehellisiä, voisin kuunnella hänen lukevan vaikka puhelinluetteloa.) En kaipaa äänikirjoihin mitään kuunnelmamaisia erikoisefektejä, mutta tässä muutamat, harkitut efektit toimivat mainiosti: räyhääjän huuto kaikuu ja Harryn kuulemat kuiskaukset kuulostavat oikeasti vaarallisilta ja pelottavilta. Pelkäsin aluksi, ettei keskittymiskykyni ja/tai kielitaitoni riittäisi kirjan kuuntelemiseen, mutta melko nopeasti huomasin, että koska olen lukenut suomenkielisen kirjan monta kertaa, ei minun tarvinnut kauheasti ponnistella ymmärtääkseni, mitä kirjassa tapahtui. Sen tosin huomasin, että jos ajatus yhtään harhautuu, on kirjaan vaikempi päästä takaisin sisään kuin suomenkieliseen. Silti kyseessä oli todella hauska kokemus, ja kuuntelinkin kirjaa usein parikin tuntia kerralla.
Tähän väliin on tietenkin katsottava elefanttia huoneessa ja puhuttava pieni hetki J. K. Rowlingista itsestään. Hän twiittasi kesäkuussa törkeän transfobisia kommentteja, eikä tämä ollut ensimmäinen kerta, kun hän teki niin. Tuntui äkkiä todella väärältä lukea Potteria ja nauttia siitä, varsinkin, kun kuuntelin äänikirjaa, josta ilmesesti menee kuitenkin jotain rahoja kirjailijalle itselleen. Se, että lapsuuden ja nuoruuden idoli osoittautuu suvaitsemattomaksi ihmishirviöksi, on todella kova pala, ja voin vain kuvitella, miltä tuntuu olla trans-taustainen tai muunsukupuolinen Potter-fani tässä tilanteessa. Pottereissa on ehkä omat ongelmansa, mutta ne ovat kuitenkin tärkeä osa lapsuuttani. Rowling on luonut upean fantasiamaailman, enkä voi kuin ihailla tapaa, jolla hän saa seitsemänosaisen kirjasarjan pysymään kasassa loppuun asti. Tämä ei kuitenkaan riitä puolustukseksi sille, mitä hän on sanonut ja tehnyt. Tuskin tulen luopumaan Pottereiden lukemisesta jatkossakaan, mutta pyrin siihen, että en tukisi Rowlingia enää millään tavalla, sillä hän ei ansaitse minun rahojani, henkisestä tuesta nyt puhumattakaan.
Toivon, että kukaan lukijani ei kannata Rowlingia hänen vaarallisissa, julmissa ja typerissä "mielipiteissään". Jos näin kuitenkin on, olet vapaa lähtemään lukijajoukosta. Ihmisoikeudet eivät ole mielipidekysymys, ja transihmisillä on yhtä suuri oikeus elää ja olla rauhassa kuin cis-sukupuolisillakin. Pyrin parhaani mukaan pitämään blogini turvallisena tilana kaikille ihmisille, eikä Lasisipuliin siten mahdu transfobia (tai mikään muukaan ihmisoikeuksia halventava "aate"). (Toki jokainen tekee virheitä, mutta parhaani yritän! Jos kuitenkin huomaat, että olen jotenkin kammottavan epäkorrekti tai sanon jotain typerää, kerro siitä. Korjaan asian!)
Ovi toiseen maailmaan oli viimeinen poistopinoni kirjoista. Tämän muistelen olleen ala-asteaikojeni suuri suosikki, ja pidinkin tästä yllättävän paljon edelleen! Kirja kertoo tähtitieteestä kiinnostuneesta Teemu-pojasta, joka on pihapiirinsä suosituin lapsenvahti, vaikka joutuukin sen vuoksi kiusaamisen kohteeksi. Joulun ja uuden vuoden välipäivinä hän on lupautunut kastelemaan naapurin fysiikan opiskelijan kasveja, mutta törmää asunnossa kummalliseen Barbara-tyttöön. Pian paljastuu, että Barbara on tullut toisesta maailmasta ja tarvitsee kipeästi Teemun apua. Tämä on kaikin puolin viihdyttävä lasten fantasiakirja! Noh, ehkä tämä ei iskenyt yhtä lujaa kuin aikoinaan pikku-Celelle, mutta kyllä minä viihdyin edelleenkin. Tykkäsin todella paljon Teemusta, sillä hän on todella hyvä hahmo, ja lapsenvahtiharrastuksineen vähän erilainen poikahahmo, mihin kirjallisuudessa useimmiten törmää. Niin paljon kuin Teemusta pidinkin, huomasin, että kirja olisi ehkä toiminut paremmin, jos Barbara olisi ollut päähenkilö. Nyt nimittäin Barbaran maailma jää vähän sekavaksi ja lukijalla on enemmän kysymyksiä kuin mihin saadaan vastaus. Toisaalta Teemun kasvutarina on kiva, mutta koska Barbaran maailma on todella kiehtova, olisin toivonut kirjan keskittyvän enemmän siihen, varsinkin, kun toinen maailma mainitaan jo kirjan nimessä. Nyt se jää vähän sivumausteeksi Teemun kasvutarinassa. Tämä onkin ainoa kirja poistopinostani, joka sai hyllyyni jäädä.
Somessa julkisuuteen ponnahtaneen Seppo-koiran kirja kulkeutui meille kirjastosta, ja koska se ei kovin paksu teos ollut, päätin sen itsekin lukaista, vaikka suhtauduinkin hieman skeptisesti kirjaan, josta olin kuullut vähän nihkeitä kommentteja. Kirjassa on paljon kuvia ja kertomuksia Sepon seikkailuista. Vähän mietin lukiessani, että onko eettistä, että koiraa käytetään näin kaupallisiin tarkoituksiin, mutta kirja mainitsee useamman kerran, että esimerkiksi kaupallisissa yhteistöissä mennään Sepon ehdoilla ja yhteistyökumppanit valitaan tarkkaan. Myös se, miten paljon Seppo tekee vapaaehtoistyötä, on kunnioitettavaa. Mietin kuitenkin myös sitä, että eihän Sepon omistaja ("iskä", kuten sekä Seppo että kirjailija itse toteaa) voi tietää, onko koira oikeasti "loistotuulella" vai ei. Uskon kuitenkin, että sheltistä pidetään hyvää huolta, ja ainakin kirjasta välittyy se, että Seppo on omistajalleen todella tärkeä kaveri. Ihan söpö kirja, mutta ei nyt mikään kirjallisuuden merkkiteos. Kyllähän sen nyt lukaisi, eikä tästä nyt pahalle mielelle tullut :)
Atwood, Margaret: Orjattaresi (Orjattaresi #1) 396 s.
Nousiainen, Miika: Vadelmavenepakolainen 270 s.
Gabler, Neal: Walt Disney − Amerikkalaisuuden ikoni 661 s. + liitteet
Meresmaa, J.S.: Dodo 157 s.
Wiggin, Kate Douglas: Villiruusu 199 s. [U]
Söderholm, Emma Sofianna: Edes hetken elossa 131 s.
Tabermann, Tommy: Maa − runoja matkalle epätoivon tuolle puolen 69 s.
Banks, Lynne Reid: Intiaani lipastossa 181 s. [U]
Enoranta, Siiri: Kesämyrsky 285 s.
Marck, Mary: Luokan ikävin tyttö 190 s. [U]
Rowling, J. K.: Harry Potter and the chamber of secrets (Harry Potter #2) 10h 8min [K] [U]
Mikkola, Marja-Leena: Ovi toiseen maailmaan 172 s. [U]
Poukka, Petteri: Seppo − hyvän mielen konsultti 116 s.
kotimaisia: 8
käännöskirjoja/englanniksi luettuja: 5
omasta hyllystä: 5
kirjastosta: 2
muualta: 6
Kuukauden aloitin feministisellä klassikkodystopialla. Orjattaresi on ollut pitkään lukulistallani, ja nyt sain viimein aikaiseksi tarttua siihen. Ääriuskonnolliset fundamentalistit ovat kaapanneet vallan Yhdysvalloissa, ja valtion nimi on nykyään Gilead. Lisääntymiskykyisiä naisia on jäljellä enää muutamia kourallisia, ja heidät on alistettu yläluokan synnytyskoneiksi. Heillä ei ole mitään ihmisarvoa, ei edes omaa nimeä, vaan heitä kutsutaan kulloisenkin omistajansa nimellä. Tarinan päähenkilönkään oikea nimi ei koskaan selviä, mutta häntä kutsutaan Frediläiseksi. Orjattaresi on synkkä ja ahdistava kirja, jossa on pelottavan paljon ajankohtaisia aineksia. Kuitenkin tapa, jolla tarina kerrotaan, on todella koukuttava, ja ahmin kirjan melkoista vauhtia. Pelkäsin etukäteen, että kirja olisi liian rankkaa luettavaa aiheensa puolesta, mutta vaikka olisi valehtelua sanoa, että lukeminen oli aina helppoa, arvostin todella paljon sitä, että väkivallalla ei mässäilty turhaan. Lukijalle tuli naisten huono asema selville ilman sitä. Synkkyydestä huolimatta tarinassa on toivonkipinä. Se on melko pieni, mutta se on kuitenkin olemassa. Se tuntuu tärkeältä. Joissain lukemissani arvioissa sanottiin, että fundamentalistien nopea valtaannousu tuntuu epäuskottavalta. Kenties näin onkin, mutta samalla mietin, että suuretkin muutokset voivat tulla nopeasti. Ehkä kirjan kuvaama lähes yhdessä yössä tapahtuva vallanvaihto ei ole 100% uskottava, mutta vähemmän kärjistetysti samankaltainen tapahtumaketju saattaa hyvin olla mahdollinen. Kirjan lopussa jäljelle jää paljon kysymyksiä, mutta vaikka Atwood onkin kirjoittanut tarinalle myöhemmin Testamentit-nimisen jatko-osan, en ole varma, tahdonko lukea sitä. Toisaalta olisi kiinnostavaa tietää lisää Gileadin taustoista, joten en pidä sen lukemista täysin mahdottomana ajatuksena.
Mikko Virtanen on hyvin tavallinen suomalainen mies, mutta ei kuitenkaan. Hän nimittäin tahtoo olla ruotsalainen, tavallinen, onnellinen ruotsalainen perheenisä. Hän on jo lapsesta asti kokenut olevansa väärän maan kansalainen. Kun tilaisuus ruotsalaiseksi muuttumiseen tarjoutuu, tarttuu Mikko siihen ilman suurempia epäröintejä, vaikka se vaatii lainvastaisia tekoja. Ikään kuin päiväkirjamerkintöinä kerrottu Vadelmavenepakolainen on idealtaan aivan loistava. Nauroin useamman kerran ääneen, kun Mikko kuvaili, kuinka hän parhaansa mukaan eli ruotsalaista elämää Suomessa. Kirja oli parhaimmillaan silloin, kun Mikon ruotsalaisuushaaveet ja niiden toteuttaminen lähtevät aivan todella absurdeille ylikierroksille, silloinkin tätä lukijaa nauratti makeasti. Aivan täydellinen kirja ei kuitenkaan ollut. Mikko kutsuu itseään kansalaisuustransvestiitiksi, mutta käyttää sen kanssa ristiin myös transsukupuolisuutta (kaksi täysin eri asiaa!) ja kaiken lisäksi vielä synonyyminä tilalleen transihmisiä halventavaa nimitystä, useaan kertaan. Myös tapa, jolla vakavaa masennusta ja itsemurhaa käsitellään, sai minut miettimään, onko tällainen käsittelytapa ok edes tällaisen kirjan kontekstissa. Pakka ehkä vähän hajoaa muutenkin loppua kohden. Harmi sinänsä, alkuasetelma on niin herkullinen, että pelkästään sen perusteella olisi voinut antaa kirjalle viisi tähteä. Katsoin myös kirjaan perustuvan elokuvan, kun se sattui Yle areenassa olemaan. Elokuva meni joihinkin aivan omiin sfääreihinsä, enkä siitä sitten sen kummemmin välittänyt. Vaikka se vältti kirjan isoimmat ongelmat omalla kohdallani, se ei tavoittanut kirjan absurdin överiä tunnelmaa, joten suosittelen mieluummin kirjaa.
Disneyn elokuvat ovat suuri osa (minunkin) lapsuuttani, ja vaikka en suhtaudu aiheeseen enää yhtä intohimoisesti kuin joskus vähän nuorempana, olen edelleen todella kiinnostunut siitä, mitä studio tekee. Walt Disneyn järkälemäinen elämäkerta tuntui siis hyvältä valinnalta, sillä mikäs sen kiinnostavampaa, kuin lukea miehestä, jonka ideoista ja visioista koko jättimäinen (nykyisin ehkä vähän liiankin suuri) animaatiostudio sai alkunsa? No, olin jokseenkin väärässä. Jotain kertoo ehkä se, että luin kirjaa lähes kolme kuukautta. (Toki kirja on paksu, mutta kuitenkin.) Tajusin nimittäin jossain vaiheessa kirjaa lukiessani, että oikeastaan minua kiinnostaisi enemmän animaatioiden teon historia kuin varsinaisesti Walt Disney henkilönä. Tämä oivallus oli melkein harmittava, sillä Gabler on päässyt ensimmäisenä (populaarina) tutkijana käsiksi Disneyn studion ja hänen henkilökohtaisiin arkistoihinsa, minkä vuoksi kirjassa on todella paljon sellaista tietoa, jota ei ole aiemmin ollut saatavilla. Kuitenkin kirjassa suuren osan vie erilaisten sopimusten tekemisen ja sisällön selostus ja pitkiä pätkiä, joissa puhutaan vain siitä, millaiset rahat animaatiobisneksessä liikkuivat. Sen sijaan jonkun elokuvan ilmestyminen saatetaan mainita vain sivulauseessa, oikeastaan ainoat elokuvat, joiden tekoprosessit saavat kunnolla sivuja ovat Lumikki ja seitsemän kääpiötä ja Fantasia. Näistä animaatio-osuuksista nautin: oli kiinnostvaa lukea, miten animaatiota tehtiin 1930-luvulla ja myöhemmin, millaisia ideoita hyllytettiin ja millainen prosessi oli. Jopa Walt itse jää kirjassa välillä sivuun pitkien talous- ja sopimusselostusten tieltä, osittain toki varmaan siksi, että hänellä ei ollut studion ulkopuolista elämää juurikaan. Pidin kirjassa kuitenkin siitä, että vaikka Waltia usein ylistetään hänen mielikuvituksensa ja sinnikkyytensä ansiosta, hänelle ei piirretä sädekehää. 1920-luvulla animaattorit lakkoilivat, mikä oli Waltille kuin henkilökohtainen loukkaus, mistä johtuen hän teki monia huonoja päätöksiä. Hän ei todellakaan ollut ihminen, jonka kanssa oli helppo työskennellä, eikä kirja onneksi edes yritä väittää niin. Kirjan luettua on tietenkin myös pakko arvostaa sitä, miten Disneyn kaltainen imperiumi on lähtenyt rahapulaisesta animaatiostudiosta, joka on sijainnut milloin missäkin pihavajassa. Walt Disneyn tarina on todellinen amerikkalainen unelma, olkoonkin, että unelmilla on välillä karujakin kääntöpuolia (esimerkiksi Waltin suhde vanhempiinsa). Tämä ei vain ollut minun kirjani. Jos joku sattuu tietämään jonkun (hyvän) Disneyn animaatioiden historiaan keskittyvän tietokirjan, saa vinkata!
J.S. Meresmaan ensimmäinen säeromaani Dodo on myös ensimmäinen spefielementeillä maustettu säeromaani, jonka olen lukenut. (Eipä sellaisia taida tosin kauheasti olla saatavilla muutenkaan, ainakaan suomeksi!) Dodo kertoo Iinasta, jonka olisi saatava ysiluokan numeroita korotettua, jotta hän pääsisi lukioon. Asiaa vaikeuttaa kuitenkin poikaystävä Tuukan vaikea masennus, minkä lisäksi Iinan aikaa vie louhokselta löytynyt outo lemmikki, jota hän kutsuu dodoksi. Kun äiti lähettää Iinan tämän isän luo kesäksi, joutuu Iina jättämään dodon Tuukan ja ystävänsä Saran hoidettavaksi. Dodossa on todella paljon painavia teemoja masennuksesta luonnonsuojeluun ja seksuaalisuudesta vanhemman alkoholismiin, mutta säemuoto tekee siitä kaikin puolin kevyemmän. Jos kirja olisi kerrottu perinteisessä proosamuodossa, siitä olisi tullut helposti hyvin raskas. Ikävä kyllä odotukseni teosta kohtaan olivat nousseet kohtuuttoman korkeiksi, joten kirja oli minulle pienoinen pettymys, vaikka ei se missään nimessä huono ollutkaan. Koska teemoja on paljon, jää osan käsittely melko pintapuoliseksi: esimerkiksi Iinan ja tämän isän suhdetta olisin toivonut käsiteltävän enemmän. Kirja on kuitenkin ihanan kesäinen, huiman vimmainen ja kaunis. Pidin myös erityisesti Iinan ihastuspohdintojen lopputuloksesta, se on harvinainen ratkaisu jopa YA-kirjallisuudessa <3 Lisää spefisäeromaaneja, kiitos!
Päätin luopua muutamasta kirjasta kirjahyllystäni, mutta koska en halunnut tehdä hätiköityjä päätöksiä, päätin lukea mahdolliset poistokirjat uudelleen. Ensimmäisenä vuorossa oli Kate Douglas Wigginin tyttökirja Villiruusu, jonka olin lukenut vain kerran aikaisemmin. Kirja oli tarttunut antikvariaatista mukaani joskus ala-asteen loppupuolella, sillä kansi oli mielestäni tuolloin aivan ihastuttava. Kirja kertoo Rebekka-tytöstä, joka saapuu vanhapiikatätiensä luo kasvatettavaksi. Kirja on hyvin perinteinen tyttökirja: se kertoo Rebekan kasvusta 11-vuotiaasta aikuisuuden kynnykselle. Rebekka muistuttaa luonteeltaan hämmästyttävän paljon Montgomeryn Annaa, mutta vanhapiikatädit, joista toinen on ilkeä ja toinen ymmärtäväinen, tuovat mieleen Runotytön. (Rebekka tosin ei ole orpo, ja hänellä on laaja sisaruskatras.) Hämmästyinkin, kun minulle selvisi, että Villiruusu on julkaistu vuosia ennen Annan nuoruusvuosia! Siitä huolimatta vertasin Rebekan tarinaa väkisinkin Montgomeryn teoksiin. Vaikka teoksissa on paljon samaa, ovat Montgomeryn henkilöt sivuhenkilöitä myöten mieleenjääviä ja mielenkiintoisia henkilöitä. Villiruusussa jopa Rebekka tuntui välillä todella ohuelta ja paperiselta. Myös kirjan kylmän Miranda-tädin muutos ei tunnu uskottavalta, kun taas Runotyttö-Emilian Elisabeth-täti kasvaa itsekin ja kehittyy jo sarjan ensimmäisen kirjan aikana. Koin ongelmalliseksi myös Adam Laddin hahmon: kyseinen hahmo on noin kolmekymppinen mies, joka kiinnostuu Rebekasta jo lapsena. Kun Rebekka on valmistunut koulusta, Ladd juttelee erään Rebekan opettajan kanssa Rebekan tulevaisuudesta, ja toteaa, että Rebekan ei pidä enää opiskella tai työskennellä, ja on omasta mielestä oikeassa, koska kuulemma tuntee Rebekan sydämen. Tästä tuli vähintäänkin epämukava olo, vaikka "romanssi" Rebekan ja Laddin välillä ei sinänsä (onneksi) kirjassa etenekään. Runotytöissä sentään lukijalle tehdään selväksi, että Pönttöselällä ei ole aivan puhtaat jauhot pussissa! Monessa kohdassa tuntuu siltä, että kiinnostavia ja Rebekan kasvun kannalta tärkeitä kohtia ohitetaan olankohautuksella. Villiruusu oli ihan viihdyttävä ja nopealukuinen kesäkirja, mutta paljon parempiakin tyttökirjoja on olemassa. Kansi on kyllä todella kaunis edelleen!
Kuten Neonkaupungin kohdalla, myös Edes hetken elossa -romaania odotin kiinnostuksella juuri siksi, että olin lukenut kirjailijan blogia pitkään ja seurannut käsikirjoituksen matkaa pöytälaatikosta kansien väliin jo vuosia. Edes hetken elossa kertoo abivuotta käyvästä Elsistä, jonka perheessä ongelmia riittää: äiti on jättänyt perheen vuosia sitten, isällä on mielenterveysongelmia ja isoveli Topias on teillä tietymättömillä. Topiasta etsiessään Elsi päätyy Korson huumepiireihin, eikä mene kauaakaan, kun hän itsekin pakenee pahaa oloaan huumeisiin. Kuten arvata saattaa, kyseessä ei ole mikään kevyt tai helppo tarina. Osasin odottaa rankkaa tarinaa, mutta varsinkin eräs loppupuolen käänne tuntui vähän turhankin julmalta, vaikka sitä olisi varmaan pitänyt osata odottaa. Tarina ei kuitenkaan tuntunut överiksi vedetyltä tai epärealistiselta, muutamia kohtia lukuun ottamatta. (Esimerkiksi Elsi tarttuu tarjottuihin huumeisiin suhteellisen pienen harkinnan jälkeen, mikä ei tuntunut kovin uskottavalta hahmon ajatuksiin nähden.) Tarina kuitenkin eteni omaan makuuni vähän liian nopeatempoisesti, eikä koruton kielikään ollut aivan oman makuni mukaista. Toisaalta tällaiseen tarinaan ei olisi kieleksi sopinutkaan mikään kiemurainen krumeluuri, vaan raa'an toteava, joten siinä tapauksessa tyyli on oikea, vaikka se minuun ei uponnutkaan. Myös Taten hahmo jäi vähän mysteeriseksi: kuka koko tyyppi lopulta oli? Vaikka kirjassa uidaan välillä todella syvissä vesissä, toivonkipinä on olemassa, mikä kevensi lukukokemusta tarpeellisesti. Silti kirjan loppuun saatuani minun oli pakko istua jonkin aikaa vain tuijottamassa tyhjyyteen ja järjestellä ajatuksiani. Itse pääsin maailmasta eroon viimeisen sivun jälkeen, mutta joillekin, monille, se on täyttä todellisuutta ja arkea. Todella hyvä esikoisteos joka tapauksessa! Tämä sai muuten kunnian olla ensimmäinen koskaan kokonaan lukemani e-kirja!
Maa oli viimeinen vielä lukematon osa Tommy Tabermannin tästä nimenomaisesta julkaisusarjasta, ja täytyypä todeta, että se oli näistä neljästä kaikista paras! Todella monet runot puhuttelivat minua juuri tässä elämäntilanteessa. Toki kokoelmaan mahtuu joitakin hutejakin, mutta suurin osa runoista on todella hienoja ja vaikuttavia. Kokoelmassa on myös eräs suursuosikkini mukana, todennäköisesti kirjalle alaotsikonkin inspiroinut Ohjeita matkalle epätoivon tuolle puolen. Perheen kirjahyllystä löytyy vielä pari Tabermannin kokoelmaa, katsotaan, luenko ne vielä kesän aikana vai vasta joskus myöhemmin.
Intiaani lipastossa oli niin ikään uudelleen luettava mahdollinen poistokirja. Toisin kuin Villiruususta, tästä muistin pitäneeni ala-asteikäisenä yllättävän paljon. Kirja kertoo Omri-pojasta, joka saa syntymäpäivälahjaksi muovi-intiaanin ja vanhan kaapin, johon sopii äidin kätköistä löytyvä avain. Hetken mielijohteesta Omri lukitsee intiaanin kaappiin, minkä seurauksena intiaani muuttuukin eläväksi. Pieneksi Häräksi esittäytyvä intiaani aiheuttaa Omrille sekä ongelmia että iloa. Intiaani lipastossa on viihdyttävä ja vauhdikas lastenkirja, ja lukiessani tajusin kyllä, miksi olin viihtynyt sen parissa niin hyvin. Jotkut tapahtumat nostivat myös vähän isomman lukijan sykettä, ja vaikka muistinkin, kuinka kirja päättyy, se oli kuitenkin hieman haikea kokemus (tämä tunnereaktio oli tosin laimennut, muistan ensimmäisellä lukukerralla itkeneeni melkein silmät päästäni). Kuitenkin kirja oli selvästi vanhentunut, eikä kovinkaan nätisti: intiaanikuvaukset ovat melko stereotyyppisiä. Vaikka Pieni Härkä pitääkin tiukasti kiinni siitä, mitä hänen heimonsa tekee ja ei tee, Omri kuitenkin monesti jättää kuuntelematta häntä ja toimii omien stereotypiodensa mukaan. Koska Pieni Härkä on Omrin armoilla, ei hänen auta kuin alistua. Naishahmot ovat myös melkoisen tylsiä ja yksipuolisia: ainoa, joka ei ole Omrin äiti tai opettaja, tulee mukaan vasta aivan loppumetreillä, eikä sano montakaan sanaa. Sen sijaan hän on kaunis ja hoivaava, ja sehän on ainoa asia, mitä naiselta halutaan, eikös vain? Pidän kyllä kirjan ideasta, ja joistakin Omrin pohdinnoista, mutta kokonaisuus tuntuu vähän ummehtuneelta. Goodreadsista muuten selvisi, että tämä on neliosainen sarja. Seuraavia osia ei ilmeisesti ole suomennettu.
Siiri Enorannan Kesämyrskyn ostin jo aiemmin keväällä, melkein heti sen ilmestyttyä, mutta säästelin sitä kesäkuuhun asti. Minun ei tarvinnut lukea kirjaa kovin pitkälle, kun tiesin jo, että tämä kirja on ehdottamasti Enorannan sitä vähän parempaa tuotantoa. (Mielestäni Enorannan tuotannon voi jakaa karkeasti kahteen: erittäin hyvät ja vähän sitäkin paremmat.) Kesämyrskyn päähenkilö on nuori Andrew, joka pääsee psykiatri-isänsä mukaan maalle rikkaan Royn perheen kartanoon. Andrew on salaa ihastunut perheen poikaan Joshiin, joka johtaa Nokisiipien jengiä. Joshin pikkusisko Penelope on todistanut raakaa murhaa, ja koko kartanon väki on kulkee varpaillaan tytön vuoksi. Rakastuin kirjan miljööseen! Vaihtoehtohistoriallisessa Englannissa ylimystö kulkee erilaisilla lentureilla, jotka käyttävät polttoaineenaan salaperäistä indigoa, ja maaseutukartanoissa eletään 1920-lukua muistuttavaa hulppeaa elämää juhlineen. Juuri mikään ei Royn kartanossa ole sitä, miltä näyttää, eivätkä kaikki hahmot puhu totta toisilleen, toiset eivät myönnä totuutta itselleenkään. Salaisuuksien verkko paljastuu lukijalle pala kerrallaan, ja jouduinkin välillä pohtimaan, että halusinko ahmia kirjaa sivukaupalla, vai säästellä lukunautintoa ja lukea sitä pienissä osissa. Enorannan kieli on jälleen kerran uskomatonta, ja lukeminen oli siksikin äärimmäisen nautinnollista. Täytyy tosin myöntää, että hoksasin erään tärkeän asian olevan valetta jo melko alkuvaiheessa kirjaa, mutta varsinainen totuus yllätti, osittain siksi, että hahmo, joka asiaan liittyi, ei mielestäni käyttäytynyt sillä tavalla kuin hänen olisi tuollaisessa tilanteessa pitänyt. Teki melkein mieli lukea kirja saman tien uudelleen ja katsoa, huomaisiko hänen käytöksessään jotain vihjeitä, kun tietää loppuratkaisun. Joka tapauksessa, Kesämyrsky on ehdottomasti parhaita kirjoja, joita olen tänä vuonna lukenut! Kirja on myös esteettisesti todella miellyttävä. Kun avasin kirjan paketistaan, voihkaisin ääneen pelkästään siksi, että kirja oli aivan upean näköinen.
Luokan ikävin tyttö oli myös poistolistalla ja siksi luin sen uudelleen. Tämänkin olin lukenut vain kerran aikaisemmin. Mary Marckin kirjat ovat kiinnostaneet minua jo pitkään, mutta en ole lukenut kuin tämän. Romaanin päähenkilö on Liisa, joka pitää itseään tylsänä ja harmaana ihmisenä, joka ei koskaan tule pääsemään "intresanttien" luokkatovereidensa seuraan. Sattuman kautta eräs luokan "intresanteimmista" ihmisitä, Nella, tutustuu häneen ja tytöt ystävystyvät. He perustavat salaisen yhdistyksen, johon he ottavat mukaan muutaman tuntemansa pojan. Kirjassa on todella paljon viehättävää kuvausta 1920-luvun helsinkiläisestä kouluelämästä: nuoret pitävät syntymäpäiväjuhlia, retkeilevät lähiseuduilla ja käyvät Fazerilla syömässä leivoksia. (Tähän väliin on pakko kertoa yksi lapsuuteni unelma: Anni Swanin Iris rukka -kirjassa henkilöt käyvät Fazerilla syömässä leivoksia, ja kirja sai kyseisen tapahtuman kuulostamaan niin elegantilta ja upealta, että unelmoin itsekin joskus samasta :D Olin yläasteella, kun jollain Helsingin reissulla kävimme Fazerin kahvilassa. Kokemus ei ollut ehkä yhtä upea ja uskomaton kuin olin odottanut, mutta silti yhä edelleen pelkkä ajatus Fazerin kahvilasta on jotenkin viehättävä :D) Kirja ei kuitenkaan onnistu lumoamaan sillä tavalla kuin olin odottanut, mikä johtuu varmaan osittain siitä, että henkilöt, varsinkin Nella ja Anto, ovat todella rasittavia tyyppejä. En myöskään pitänyt siitä, että henkilöt haukkuivat jatkuvasti tyttöjä ja sivistystä. Ehkä tämä on ollut kirjan ilmestymisajankohtana hyvin rohkeaa ja erilaista, mutta nykylukijalle jäi vähän ikävä ja ärtynyt olo. Toisaalta pidin todella paljon siitä, että kirjassa tyttöjen ja poikien välillä on tosiaan pelkkää ystävyyttä, eikä romanssia yritetä väkisin tunkea mukaan. Toki pidän romansseista, mutta virkistävää, kun on välillä jotain muutakin! Ehkä voisin lukea jotain muitakin Mary Marckin kirjoja, sillä koululaiskuvaus oli tässä sen verran hauskaa. Jospa ne uppoaisivat minuun paremmin kuin Luokan ikävin tyttö! (Kirjan nimi on kyllä hauska ja jokseenkin samaistuttava :D)
Minua on jo pitkään kiinnostanut lukea loputkin Potterit englanniksi (Viisasten kiven luin alkukielellä vuonna 2015), mutta myös äänikirjamuoto on kiinnostanut, sillä sarjan lukee englanniksi ihanaakin ihanampi Stephen Fry. Salaisuuksien kammiosta ei tarvitse ehkä kirjana puhua sen enempää: kirja ei ole suosikkini sarjasta, mutta siinä on kuitenkin hetkensä, ja nautin ensimmäisten osien lastenkirjamaisuudesta kovasti. Sen sijaan äänikirjakokemuksesta voisin sanoa muutaman sanan. Ensinäkin Stephen Fry lukee kirjaa ihanasti. Hänen äänensä sopii tällaiseen kirjaan täydellisesti! (Noh, jos ollaan rehellisiä, voisin kuunnella hänen lukevan vaikka puhelinluetteloa.) En kaipaa äänikirjoihin mitään kuunnelmamaisia erikoisefektejä, mutta tässä muutamat, harkitut efektit toimivat mainiosti: räyhääjän huuto kaikuu ja Harryn kuulemat kuiskaukset kuulostavat oikeasti vaarallisilta ja pelottavilta. Pelkäsin aluksi, ettei keskittymiskykyni ja/tai kielitaitoni riittäisi kirjan kuuntelemiseen, mutta melko nopeasti huomasin, että koska olen lukenut suomenkielisen kirjan monta kertaa, ei minun tarvinnut kauheasti ponnistella ymmärtääkseni, mitä kirjassa tapahtui. Sen tosin huomasin, että jos ajatus yhtään harhautuu, on kirjaan vaikempi päästä takaisin sisään kuin suomenkieliseen. Silti kyseessä oli todella hauska kokemus, ja kuuntelinkin kirjaa usein parikin tuntia kerralla.
Tähän väliin on tietenkin katsottava elefanttia huoneessa ja puhuttava pieni hetki J. K. Rowlingista itsestään. Hän twiittasi kesäkuussa törkeän transfobisia kommentteja, eikä tämä ollut ensimmäinen kerta, kun hän teki niin. Tuntui äkkiä todella väärältä lukea Potteria ja nauttia siitä, varsinkin, kun kuuntelin äänikirjaa, josta ilmesesti menee kuitenkin jotain rahoja kirjailijalle itselleen. Se, että lapsuuden ja nuoruuden idoli osoittautuu suvaitsemattomaksi ihmishirviöksi, on todella kova pala, ja voin vain kuvitella, miltä tuntuu olla trans-taustainen tai muunsukupuolinen Potter-fani tässä tilanteessa. Pottereissa on ehkä omat ongelmansa, mutta ne ovat kuitenkin tärkeä osa lapsuuttani. Rowling on luonut upean fantasiamaailman, enkä voi kuin ihailla tapaa, jolla hän saa seitsemänosaisen kirjasarjan pysymään kasassa loppuun asti. Tämä ei kuitenkaan riitä puolustukseksi sille, mitä hän on sanonut ja tehnyt. Tuskin tulen luopumaan Pottereiden lukemisesta jatkossakaan, mutta pyrin siihen, että en tukisi Rowlingia enää millään tavalla, sillä hän ei ansaitse minun rahojani, henkisestä tuesta nyt puhumattakaan.
Toivon, että kukaan lukijani ei kannata Rowlingia hänen vaarallisissa, julmissa ja typerissä "mielipiteissään". Jos näin kuitenkin on, olet vapaa lähtemään lukijajoukosta. Ihmisoikeudet eivät ole mielipidekysymys, ja transihmisillä on yhtä suuri oikeus elää ja olla rauhassa kuin cis-sukupuolisillakin. Pyrin parhaani mukaan pitämään blogini turvallisena tilana kaikille ihmisille, eikä Lasisipuliin siten mahdu transfobia (tai mikään muukaan ihmisoikeuksia halventava "aate"). (Toki jokainen tekee virheitä, mutta parhaani yritän! Jos kuitenkin huomaat, että olen jotenkin kammottavan epäkorrekti tai sanon jotain typerää, kerro siitä. Korjaan asian!)
Ovi toiseen maailmaan oli viimeinen poistopinoni kirjoista. Tämän muistelen olleen ala-asteaikojeni suuri suosikki, ja pidinkin tästä yllättävän paljon edelleen! Kirja kertoo tähtitieteestä kiinnostuneesta Teemu-pojasta, joka on pihapiirinsä suosituin lapsenvahti, vaikka joutuukin sen vuoksi kiusaamisen kohteeksi. Joulun ja uuden vuoden välipäivinä hän on lupautunut kastelemaan naapurin fysiikan opiskelijan kasveja, mutta törmää asunnossa kummalliseen Barbara-tyttöön. Pian paljastuu, että Barbara on tullut toisesta maailmasta ja tarvitsee kipeästi Teemun apua. Tämä on kaikin puolin viihdyttävä lasten fantasiakirja! Noh, ehkä tämä ei iskenyt yhtä lujaa kuin aikoinaan pikku-Celelle, mutta kyllä minä viihdyin edelleenkin. Tykkäsin todella paljon Teemusta, sillä hän on todella hyvä hahmo, ja lapsenvahtiharrastuksineen vähän erilainen poikahahmo, mihin kirjallisuudessa useimmiten törmää. Niin paljon kuin Teemusta pidinkin, huomasin, että kirja olisi ehkä toiminut paremmin, jos Barbara olisi ollut päähenkilö. Nyt nimittäin Barbaran maailma jää vähän sekavaksi ja lukijalla on enemmän kysymyksiä kuin mihin saadaan vastaus. Toisaalta Teemun kasvutarina on kiva, mutta koska Barbaran maailma on todella kiehtova, olisin toivonut kirjan keskittyvän enemmän siihen, varsinkin, kun toinen maailma mainitaan jo kirjan nimessä. Nyt se jää vähän sivumausteeksi Teemun kasvutarinassa. Tämä onkin ainoa kirja poistopinostani, joka sai hyllyyni jäädä.
Somessa julkisuuteen ponnahtaneen Seppo-koiran kirja kulkeutui meille kirjastosta, ja koska se ei kovin paksu teos ollut, päätin sen itsekin lukaista, vaikka suhtauduinkin hieman skeptisesti kirjaan, josta olin kuullut vähän nihkeitä kommentteja. Kirjassa on paljon kuvia ja kertomuksia Sepon seikkailuista. Vähän mietin lukiessani, että onko eettistä, että koiraa käytetään näin kaupallisiin tarkoituksiin, mutta kirja mainitsee useamman kerran, että esimerkiksi kaupallisissa yhteistöissä mennään Sepon ehdoilla ja yhteistyökumppanit valitaan tarkkaan. Myös se, miten paljon Seppo tekee vapaaehtoistyötä, on kunnioitettavaa. Mietin kuitenkin myös sitä, että eihän Sepon omistaja ("iskä", kuten sekä Seppo että kirjailija itse toteaa) voi tietää, onko koira oikeasti "loistotuulella" vai ei. Uskon kuitenkin, että sheltistä pidetään hyvää huolta, ja ainakin kirjasta välittyy se, että Seppo on omistajalleen todella tärkeä kaveri. Ihan söpö kirja, mutta ei nyt mikään kirjallisuuden merkkiteos. Kyllähän sen nyt lukaisi, eikä tästä nyt pahalle mielelle tullut :)
 |
| Kollaasin tekemisessä oli todella paljon teknisiä ongelmia, joten tästä nyt puuttuu kuva Salaisuuksien kammiosta. Kun huomasin asian, olin jo niin turhautunut koko hommaan, että päätin, että mennään tällä nyt. |
*********
Kesäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:
3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti: Seppo − hyvän mielen konsultti
3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti: Seppo − hyvän mielen konsultti
11. Vaihtoehtohistoria: Kesämyrsky
27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani: Dodo
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan: Edes hetken elossa
Kesäkuu tuntui yhtä aikaa todella pitkältä (tuntuu, että kuukauden ensimmäisten kirjojen lukemisesta olisi todella pitkä aika) mutta samalla päivät hujahtivat ohi tuosta noin vain (miten ihmeessä nyt voi olla jo heinäkuu??). Kesäkuussa jatkoin elämääni suhteellisen samalla tavalla kuin jo aiemmin keväällä: vietin päiväni lukien kirjoja, auton ajamista harjoitellen ja stressaten, Great British Bake-Offia katsellen... Lisäksi kirjoitin DVR:aa eteenpäin ja yhden novellin, jonka julkaisin juhannuksena blogissakin. Näin jopa paria kaveria ensimmäistä kertaa talven jälkeen, joten tuskin kyseessä oli aivan todella huono kuukausi :) Talviturkinkin kävin viskaamassa lampeen. 30 asteen helteet olivat vähän liikaa, mutta nyt kun täällä on satanut monta päivää putkeen, sitä aivan toivoo, että elohopea edes hipoisi hellerajaa. (Jo se on kumma kun mikään kelpaa :D)
Kuten jo tästä postauksesta kävi ilmi, olen luopumassa muutamista kirjoistani, joten muistutan vielä siitä! Kaikki kirjat ovat yhä vapaana, joten kannattaa nyt käydä tutkimassa, josko joku niistä kiinnostaisi vaikkapa kevyeksi kesäkirjaksi. Käy kurkkaamassa tästä postauksesta yksityiskohdat :)
Olavi Uusivirta esiintyi keväällä Yle Olohuoneessa Lauantain toivotut -konsertin merkeissä, ja myöhemmin hänen tuossa konsertissaan soittamista biiseistä koostettiin levy, niin ikään nimeltään Lauantain toivotut. Muutaman Olavin oman biisin lisäksi levyllä on covereita suomalaisia klassikkokappaleita, joista Vihreät niityt herätti minussa aivan omia tuntemuksiaan. Olin unohtanut kokonaan tämän kappaleen olemassaolon, vaikka olinkin sen pienenä kuullut lukuisia kertoja. Siinä on sellaista kaunista kesäyön taikaa <3
27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani: Dodo
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan: Edes hetken elossa
Kesäkuu tuntui yhtä aikaa todella pitkältä (tuntuu, että kuukauden ensimmäisten kirjojen lukemisesta olisi todella pitkä aika) mutta samalla päivät hujahtivat ohi tuosta noin vain (miten ihmeessä nyt voi olla jo heinäkuu??). Kesäkuussa jatkoin elämääni suhteellisen samalla tavalla kuin jo aiemmin keväällä: vietin päiväni lukien kirjoja, auton ajamista harjoitellen ja stressaten, Great British Bake-Offia katsellen... Lisäksi kirjoitin DVR:aa eteenpäin ja yhden novellin, jonka julkaisin juhannuksena blogissakin. Näin jopa paria kaveria ensimmäistä kertaa talven jälkeen, joten tuskin kyseessä oli aivan todella huono kuukausi :) Talviturkinkin kävin viskaamassa lampeen. 30 asteen helteet olivat vähän liikaa, mutta nyt kun täällä on satanut monta päivää putkeen, sitä aivan toivoo, että elohopea edes hipoisi hellerajaa. (Jo se on kumma kun mikään kelpaa :D)
Kuten jo tästä postauksesta kävi ilmi, olen luopumassa muutamista kirjoistani, joten muistutan vielä siitä! Kaikki kirjat ovat yhä vapaana, joten kannattaa nyt käydä tutkimassa, josko joku niistä kiinnostaisi vaikkapa kevyeksi kesäkirjaksi. Käy kurkkaamassa tästä postauksesta yksityiskohdat :)
Olavi Uusivirta esiintyi keväällä Yle Olohuoneessa Lauantain toivotut -konsertin merkeissä, ja myöhemmin hänen tuossa konsertissaan soittamista biiseistä koostettiin levy, niin ikään nimeltään Lauantain toivotut. Muutaman Olavin oman biisin lisäksi levyllä on covereita suomalaisia klassikkokappaleita, joista Vihreät niityt herätti minussa aivan omia tuntemuksiaan. Olin unohtanut kokonaan tämän kappaleen olemassaolon, vaikka olinkin sen pienenä kuullut lukuisia kertoja. Siinä on sellaista kaunista kesäyön taikaa <3
keskiviikko 1. heinäkuuta 2020
Camp NaNoWriMo -päivitys #1
No niin, vuoden toinen Camp alkaa nyt!
Tekstinä on, kuten edelliselläkin kerralla, Dystopiavampyyriromanssi. Kirjoittamiseni lopahti aivan täysin edellisen Campin jälkeen, mutta olen kesäkuun aikana ottanut itseäni niskasta kiinni ja kirjoittanut melkoisen raivokkaasti kuluneiden viikkojen ajan. Toivon, että sama draivi jatkuu. Olen optimistisesti asettanut tavoitteekseni 12400 sanaa, mikä tarkoittaa 400 sanaa päivässä. Se on enemmän kuin olen Campissa tottunut kirjoittamaan, mutta tavoitettahan voi aina laskea, jos se tuntuu pidemmän päälle liian raskaalta.
Lisäksi toivon, että saan Camp-kuukauden aikana tehtyä DVR:n lukusuunnitelman valmiiksi. Juoni on minulla jo suhteellisen selvänä, mutta olen tehnyt lukusuunnitelmaa vain noin puoleen väliin asti. Valmis lukusuunnitelma on tavoitteeni kirjoittamisen lisäksi.
Tsemppiä myös muille leireilijöille!
Tekstinä on, kuten edelliselläkin kerralla, Dystopiavampyyriromanssi. Kirjoittamiseni lopahti aivan täysin edellisen Campin jälkeen, mutta olen kesäkuun aikana ottanut itseäni niskasta kiinni ja kirjoittanut melkoisen raivokkaasti kuluneiden viikkojen ajan. Toivon, että sama draivi jatkuu. Olen optimistisesti asettanut tavoitteekseni 12400 sanaa, mikä tarkoittaa 400 sanaa päivässä. Se on enemmän kuin olen Campissa tottunut kirjoittamaan, mutta tavoitettahan voi aina laskea, jos se tuntuu pidemmän päälle liian raskaalta.
Lisäksi toivon, että saan Camp-kuukauden aikana tehtyä DVR:n lukusuunnitelman valmiiksi. Juoni on minulla jo suhteellisen selvänä, mutta olen tehnyt lukusuunnitelmaa vain noin puoleen väliin asti. Valmis lukusuunnitelma on tavoitteeni kirjoittamisen lisäksi.
Tsemppiä myös muille leireilijöille!
tiistai 23. kesäkuuta 2020
Kirjoja kiertoon!
PÄIVITYS 15.7.2020: Kaikki kirjat ovat lähteneet nyt eteenpäin.
Kotikotona kirjahyllyäni siivotessani totesin muutaman kirjan kohdalla, että ne eivät enää kauheasti vedä minua puoleensa. Kuten varmasti suurimmalla osilla kirjojen ystävistä, ylimääräistä hyllytilaa ei minullakaan liiaksi ole, joten luettuani nämä kirjat kaiken varalta uudelleen päätin laittaa ne kiertoon, jos niistä olisi jotain iloa muillekin!
Lynne Reid Banks: Intiaani lipastossa (1996)
Ote takakannesta: Aluksi Omri ei innostunut muovi-intiaanista, jonka hän sai syntymäpäivälahjaksi ystävältään Patrickilta, olihan hänellä ennestään kasoittain pieniä muovileluja. Gillon-veli antoi hänelle roskista penkomansa vanhanaikaisen kylpyhuoneen kaapin, jonka lukkoon sopi äidin lätköistä löytynyt vanha avain. Sinne Omri lukitsi intiaanin. Aamulla poikaa odotti yllätys: intiaani, joka oli muuttunut kaapissa eläväksi, hyppäsi ilmaan niin, että musta palmikko heilahti, väläytti veistä päänsä yläpuolella ja huusi hurjana: "Jos sinä koskee − minä tappaa!"
Mary Marck: Luokan ikävin tyttö (1925)
Ote takakannesta: Liisa Kari on luokan mielestä vain harmaa hiirulainen, josta ei kannata sen kummemmin kiinnostua. Vain Nella on jotakin, Nella on "intresantti"! Hän perustaa salaseuroja ja uskaltaa aina ajatella jännittävästi. Olla Nellan ystävä on jo saavutus sinänsä. Niinpä hämmästys on suuri, kun Nella yhtäkkiä alkaakin kulkea ja jutella Liisan kanssa ja heillä on ilmiselvästi salaisuuksiakin keskenään! Pian harvat ja valitut pääsevät osalliseksi tyttöjen suunnitelmista, muodostetaan salaseura, oikea ystäväpiiri, johon kuuluminen takaa jännitystä viikon jokaiselle päivälle.
Felix Zetterholm: Lydian salaisuus (2007)
Ote takakannesta: Piirtämistä rakastava Lydia keksii vahingossa, kuinka taulujen kautta voi matkustaa taiteen historiaan. Ollessaan kansallismuseossa isoisän kanssa hän koskettaa Rembrandtin maalausta ja − puff − löytää itsensä vuoden 1658 Hollannista. Huikealla seikkailulla Lydia sukeltaa myös Leonardo da Vincin Italiaan, Salvador Dalín Espanjaan ja Edgar Degasin Ranskaan. Suurista taiteilijoista ja heidän malleistaan tulee hänen ystäviään, ja Lydia oppii yhtä ja toista heidän työskentelystään ja menneiden aikojen elämästä. Vaikka kokemukset ovat jännittäviä, yksi asia askarruttaa Lydiaa. Kuinka ihmeessä hän pääsee takaisin kotiin?
Kate Douglas Wiggin: Villiruusu (1903)
Ote takakannesta: Kun postivaunut pysähtyvät Sawyerin neitien kivitalon eteen ja niistä tupsahtaa esiin pieni tyttö, hento, tummasilmäinen ja vilkas kuin elohopea, pudistelevat kyläläiset säälien päätään. Tuolla lapsella, jonka koleasydäminen Miranda Sawyer on ottanut kasvatikseen, on varmasti edessään monta murhetta ja kompastusta. Näin alkaa Rebekka-tytön elämässä uusi vaihe, joka on täynnä ponnistusta ja vaikeuksia, mutta myös iloa, yllätyksiä ja jännittäviä tapahtumia. Ja kuin sadun henki ilmestyy salaperäinen auttaja tasoittamaan tytön kivikkoista tietä.
Kaikki kirjat ovat saapuneet hyllyyni käytettyinä, mutta kaikki ovat hyväkuntoisia ja siistejä, vaikka esimerkiksi kansissa onkin pientä kulumaa. Jos yksikin kirja kiinnostaa, kommentoi tähän postaukseen tai lähetä minulle sähköpostia osoitteeseen lasisipuli[ät]gmail[piste]com. Kirjoista itsestään en vaadi maksua, mutta toivoisin, että maksaisit postikulut. (On myös mahdollista, että kirjat kulkeutuvat mukanani joihinkin tiettyihin kaupunkeihin, mutta puhutaan niistä erikseen!) Mutta ota yhteyttä, jos kiinnostaa, jutellaan sitten tarkemmin! :)
Päivitän tätä blogitekstiä sitä mukaa, jos kirjat lähtevät kiertoon. Vien jäljelle jääneet kirjat todennäköisesti elokuussa opiskelukaupungin kirjaston vaihtohyllyyn, joten sinne asti on aikaa harkita :)
Kotikotona kirjahyllyäni siivotessani totesin muutaman kirjan kohdalla, että ne eivät enää kauheasti vedä minua puoleensa. Kuten varmasti suurimmalla osilla kirjojen ystävistä, ylimääräistä hyllytilaa ei minullakaan liiaksi ole, joten luettuani nämä kirjat kaiken varalta uudelleen päätin laittaa ne kiertoon, jos niistä olisi jotain iloa muillekin!
Lynne Reid Banks: Intiaani lipastossa (1996)
Ote takakannesta: Aluksi Omri ei innostunut muovi-intiaanista, jonka hän sai syntymäpäivälahjaksi ystävältään Patrickilta, olihan hänellä ennestään kasoittain pieniä muovileluja. Gillon-veli antoi hänelle roskista penkomansa vanhanaikaisen kylpyhuoneen kaapin, jonka lukkoon sopi äidin lätköistä löytynyt vanha avain. Sinne Omri lukitsi intiaanin. Aamulla poikaa odotti yllätys: intiaani, joka oli muuttunut kaapissa eläväksi, hyppäsi ilmaan niin, että musta palmikko heilahti, väläytti veistä päänsä yläpuolella ja huusi hurjana: "Jos sinä koskee − minä tappaa!"
Mary Marck: Luokan ikävin tyttö (1925)
Ote takakannesta: Liisa Kari on luokan mielestä vain harmaa hiirulainen, josta ei kannata sen kummemmin kiinnostua. Vain Nella on jotakin, Nella on "intresantti"! Hän perustaa salaseuroja ja uskaltaa aina ajatella jännittävästi. Olla Nellan ystävä on jo saavutus sinänsä. Niinpä hämmästys on suuri, kun Nella yhtäkkiä alkaakin kulkea ja jutella Liisan kanssa ja heillä on ilmiselvästi salaisuuksiakin keskenään! Pian harvat ja valitut pääsevät osalliseksi tyttöjen suunnitelmista, muodostetaan salaseura, oikea ystäväpiiri, johon kuuluminen takaa jännitystä viikon jokaiselle päivälle.
Felix Zetterholm: Lydian salaisuus (2007)
Ote takakannesta: Piirtämistä rakastava Lydia keksii vahingossa, kuinka taulujen kautta voi matkustaa taiteen historiaan. Ollessaan kansallismuseossa isoisän kanssa hän koskettaa Rembrandtin maalausta ja − puff − löytää itsensä vuoden 1658 Hollannista. Huikealla seikkailulla Lydia sukeltaa myös Leonardo da Vincin Italiaan, Salvador Dalín Espanjaan ja Edgar Degasin Ranskaan. Suurista taiteilijoista ja heidän malleistaan tulee hänen ystäviään, ja Lydia oppii yhtä ja toista heidän työskentelystään ja menneiden aikojen elämästä. Vaikka kokemukset ovat jännittäviä, yksi asia askarruttaa Lydiaa. Kuinka ihmeessä hän pääsee takaisin kotiin?
Kate Douglas Wiggin: Villiruusu (1903)
Ote takakannesta: Kun postivaunut pysähtyvät Sawyerin neitien kivitalon eteen ja niistä tupsahtaa esiin pieni tyttö, hento, tummasilmäinen ja vilkas kuin elohopea, pudistelevat kyläläiset säälien päätään. Tuolla lapsella, jonka koleasydäminen Miranda Sawyer on ottanut kasvatikseen, on varmasti edessään monta murhetta ja kompastusta. Näin alkaa Rebekka-tytön elämässä uusi vaihe, joka on täynnä ponnistusta ja vaikeuksia, mutta myös iloa, yllätyksiä ja jännittäviä tapahtumia. Ja kuin sadun henki ilmestyy salaperäinen auttaja tasoittamaan tytön kivikkoista tietä.
Kaikki kirjat ovat saapuneet hyllyyni käytettyinä, mutta kaikki ovat hyväkuntoisia ja siistejä, vaikka esimerkiksi kansissa onkin pientä kulumaa. Jos yksikin kirja kiinnostaa, kommentoi tähän postaukseen tai lähetä minulle sähköpostia osoitteeseen lasisipuli[ät]gmail[piste]com. Kirjoista itsestään en vaadi maksua, mutta toivoisin, että maksaisit postikulut. (On myös mahdollista, että kirjat kulkeutuvat mukanani joihinkin tiettyihin kaupunkeihin, mutta puhutaan niistä erikseen!) Mutta ota yhteyttä, jos kiinnostaa, jutellaan sitten tarkemmin! :)
Päivitän tätä blogitekstiä sitä mukaa, jos kirjat lähtevät kiertoon. Vien jäljelle jääneet kirjat todennäköisesti elokuussa opiskelukaupungin kirjaston vaihtohyllyyn, joten sinne asti on aikaa harkita :)
perjantai 19. kesäkuuta 2020
Novelli: Juhannus
Laituri keinahtelee, kun kävelet sitä pitkin. Tunnistan sinut kääntymättä: askeltesi rytmi on tuttu. Istut viereeni ja ojennat sanaakaan sanomatta marimekkokuvioitua paperilautasta. Britatortun pala on hajonnut ja kellahtanut kumoon lautaselle nostettaessa. Tuhahdan.
− Ei tuo auta mitään.
Kohautat hartioitasi ja lasket paljaat jalkasi veteen.
− Ajattelin, että olisi ikävää, jos jäisit ilman. Sinä tykkäsit tuosta niin paljon, kun olit lapsi, sanot ja virnistät. Britatorttu on suosikkikakkuni edelleen, mutta en jaksa nyt heittäytyä nostalgian aaltoihin − laituria vasten loiskivat aallot tuntuvat houkuttelevammilta. Tässä on tosin sen verran matalaa, että näihin aaltoihin heittäytyminen olisi melko turhaa, ja sitä paitsi täysin typerää ylireagointia, sen tajuan jopa kiukkuni läpi.
− En ymmärrä, miksi tulen tänne joka vuosi.
Lasket kakkulautasen sylistäsi laiturille.
− Ehkä toivot, että ne olisivat nyt toisenlaisia.
− Ja ne eivät koskaan ole.
− Mm.
Aurinko kimaltelee järvenselällä. Jos tästä olisi valokuva jossakin kiiltäväsivuisessa aikakauslehdessä, voisi tätä kuvatekstissä kutsua ”oikeaksi kesämökki-idylliksi”: mäntymetsän katveessa nököttävä harmaa mökki, rantasauna ja pitkä laituri. Ei kuitenkaan tarvitse kahlata kovin syvälle, kun huomaa jo, että veden alla odottaa mutapohja, saunan kuistille astuessa huomaa katon rajassa piilottelevan ampiaispesän, enkä edes aloita siitä hyeenojen joukosta, joka vienosti homeelta lemahtavassa mökissä vaanii. Haluaisin soittaa Auralle, mutta jätin puhelimen sisälle mökkiin paetessani rantaan.
− Äiti uhkasi, että jos ovi lähti jäljiltäsi saranoiltaan, saat itse korjata sen, sanot rikkoen hiljaisuuden. Sanot sen vakavalla naamalla, mutta kuulen, kuinka sinua naurattaa.
− Tekisi mieli paiskoa tuota ovea niin kauan, että se hajoaa hammastikuiksi, vastaan. – Ja tuikata samalla vaikka sauna tuleen.
Nyt naurat ääneen. Katsellessani nauravia kasvojasi, joille aurinko on houkutellut esiin pisamien meren, minuakin alkaa naurattaa. Sellainen sinä olet, nauruasi kuunnellessa alan väkisinkin nauraa itse. Tiedän kuitenkin, että vaikka näytät itse onnellisuudelta päällepäin, ei kaikki ole niin yksinkertaista. Kesäöinä saunakamarissa sinäkin olet itkenyt minun olkapäätäni vasten, mutta sitä ei kerrota vanhemmille, mummoille, ukeille, tädeille, enoille, ei kellekään, joka mökissä istuu ryystämässä kahvia ja haukkumassa jälkikasvuaan.
− Mitä Auralle kuuluu? kysyt ja olet ensimmäinen, joka käyttää Aurasta etunimeä.
− Kevät oli aika vaikea, sanon hiljaa ja potkin järven loiskumaan ponttoneja vasten. – mutta kai se helpottaa uudella lääkityksellä. En vain haluaisi jättää häntä yksin kotiin.
− Hän ei halunnut tulla tänne?
Pyöräytän silmiäni.
− Kuka haluaisi.
Varsinkaan Aura. Hän tietää itsekin, että ei ole sellainen, mitä sukuni haluaa nähdä. En minäkään halua heittää häntä tuon petolauman eteen, joka sanoo minulle tervehtimisen sijaan, että saisin leikata hiukseni ja mennä armeijaan kuten kunnon kansalaiset sen sijaan että vetelehtisin päivät pitkät. Viimeisin mielipide lähinnä naurattaa minua: aivan kuin he kuvittelisivat, että minä, joka jo pikkulapsena oksensin joka kerta, kun minun olisi pitänyt pujottaa mato ongenkoukkuun, menisin vapaaehtoisesti opettelemaan toisten ihmisten tappamista. Mutta Aura ymmärsi, Aura on onneksi täysin erilainen kuin sukupuuni konservatiivisen näivettyneet oksat. Oli siis ennalta-arvattavaa, että ne kerrat, jolloin Aura ja sukulaiseni tapasivat, päättyivät aina itkuun ja pahaan mieleen. Mummun 80-vuotissyntymäpäivillä viime lokakuussa olimme viipyneet hädin tuskin 45 minuuttia, kun Aura oli saanut tarpeekseen siitä, että meitä molempia haukuttiin avoimesti, alkaen ulkonäöstämme ja päättyen lopulta kaikkien tekemiemme valintojen yksimieliseen tuomitsemiseen. Itse olisin varmaan jäänyt paikalle vaikka hammasta purren, ehkä ikään kuin vahingossa pudottanut vaikka lautasen, mutta en halunnut jättää Auraa yksin. Aura oli itkenyt koko kaksituntisen ajomatkan kotiin, ja lopulta minun oli ollut pakko pysähtyä levikkeelle, koska en omilta kyyneliltäni ollut nähnyt tielle.
Varmaan kaksi viikkoa ennen lähtöä tänne olin pyöritellyt puhelinta kädessäni ja aikonut kirjoittaa tekstiviestin äidille, jossa sanoisin, etten tule. Olin kuitenkin muistanut joka kerta sormi lähetysnapilla, miten minulle oli lapsesta asti tolkutettu, että minun pitäisi tulla mökille siksi, että saisin viettää aikaa vanhojen sukulaisten kanssa, koska jos en tulisi, he voisivat tulevan talven aikana kuolla kupsahtaa ja sitten minua kaduttaisi. Ei auttanut, vaikka Aura oli todennut sukuni saaneen geenilotossa pitkäikäisyyden päävoiton, pelkkä ajatus siitä, että jättäisin mökkiviikonlopun tänä vuonna väliin valvotti minua syyllistävyydellään. Totta kai olin kysynyt halusiko Aura lähteä mukaani mökille, mutta vastaus oli ollut ennalta-arvattavan kielteinen. Pakatessani reppuani Aura oli tullut seisomaan makuuhuoneen kynnykselle ja pitkän hiljaisuuden jälkeen hän oli kysynyt, oliko minun oikeasti pakko lähteä. Mutta totta kai minun oli, vaikka Auran surullisten silmien näkeminen ikkunasta oli saanut minut niin pettyneeksi itseeni, että olin taas joutunut pysähtymään levikkeelle itkemään.
− Minä olen pahoillani, sanot katsellen järvelle.
− Älä suotta, ei ole sinun syysi, että he ovat tuollaisia, sanon ja tartun käteesi. Me olemme joutuneet kokemaan tämän kamalan, pitkän juhannusviikonlopun jokaisena elämämme kesänä. Joskus lapsena juhannuksissa parasta oli se, että tapasin aina mökillä sinut, ja söimme britatorttua samalta lautaselta tuvan pöydän alla, livahdimme uimaan aikuisilta salaa ja leikimme metsässä milloin mitäkin. Eivät nämäkään muistot ole pelkästään aurinkoisia ja kultaisia: usein niissä on aikuisen varjo, joka kieltää meitä tekemästä jotain ja toruu meitä asioista, joita me emme pitäneet väärinä. Vuosi vuodelta viikonlopusta on tullut vaikeampi. Kun en ollut enää yhtä helposti ohjailtavissa kuin pikkulapsena, alkoivat terävät kulmani kalahdella sukulaisteni kulmiin. Emme olleet olleet enää saman palapelin osasia vuosikausiin. En tiedä, mitä virheitä olimme edellisissä elämissämme tehneet, jotta karman mielestä oli oikein, että jouduimme syntymään tähän elämään, näiden ihmisten sukuun.
− Voisit lähteä.
Tuijotan sinua kuin olisit juuri ehdottanut kuulentoa.
− Älä puhu typeriä, enhän minä…
− Mikä sinua muka estää? kysyt ja katsot minua silmiin. Ruskeanvihreät silmäsi ovat täysin vakavat.− He ovat sukulaisiani, ja mökkiviikonloppu on jokavuotinen perinne, parahdan, vaikka samalla muistan, miten vakavalla naamalla täti oli tänäkin vuonna nostanut seitsemää eri sorttia lihavalmistetta kylmälaukusta pöytään, vaikka tasan tiesi, että olin ollut kasvissyöjä viimeiset 10 vuotta.
− Sinä et viihdy täällä, ja voin luvata, ettei viikonloppu parane tästä tippaakaan. Sukulaisiaan ei voi valita, mutta heidän kanssaan ei tarvitse viettää liikaa aikaa, jos ei halua. Mene takaisin Auran luo, hän tarvitsee sinua enemmän kuin nuo tuolla, sanot nyökäten mökkiin päin. Auran mainitseminen nostaa palan kurkkuuni ja syyllisyyden kyyneleet silmänurkkiin.
− Mutta jäätkö sinä tänne?
Nyökkäät.
− Pärjään kyllä heidän kanssaan viikonlopun yli, sanot, ja tiedän, että olet oikeassa. Olet enemmän heidän mieleensä, eivätkä he iske sinuun kynsiään yhtä herkästi kuin minuun. Vaikka sinullakin on hyviä syitä olla pitämättä heistä, osaat niellä kiukkusi. Et lähde ovia paiskoen laiturille istumaan kuin pikkulapsi, vaan suljet suusi tyynesti ja siirryt sivummalle.
– Mutta eivät he päästä minua lähtemään, huomautan. Kuulen jo vasta-argumentit korvissani raivostuttavan todellisena kakofoniana.
– Jos he eivät saa tietää, että lähdet, he eivät voi myöskään estää, huomautat takaisin. – Hyppäät auton rattiin ja ajat vain kaupunkiin. Takaisin kotiin Auran luo.
En voi olla nauramatta ääneen. Tätä en olisi sinulta osannut odottaa. Sinä, joka olet aina noudattanut kiltisti suvun odotuksia, jättänyt hiukset värjäämättä ja tatuoinnit ottamatta ja mennyt suoraan lukiosta oikikseen ilman välivuosia, yllytät minua juuri toimimaan epäsovinnaisemmin kuin ehkä koskaan. Kaikista maailman ihmisistä juuri sinä.
– Mistä lähtien sinä olet ollut noin rikollinen nero? kysyn. Sinä katselet kehuista punastuneena järvenselkää.
− Jos tämä onnistuu, rupean ehkä tehtailemaan talousrikoksia.
– Puhelin ja auton avaimet jäivät sisälle, vakavoidun. Vastaamatta kaivat taskuasi, ojennat minulle kolhiintuneen iPhonen ja Toyotan avaimet. Alan nauraa uudelleen, ja nauru on helppoa, kuplivaa. Sinä olet ajatellut kaiken jo valmiiksi. Tiesit, että suostuisin lopulta ehdotukseesi. Totta kai tiesit, mietin, kun silmissäsi hehkuu samanlainen into kuin lapsena, kun tulit supattamaan minulle, kuinka olit nähnyt aamuhämärissä huussin takaisella polulla metsäkauriin. Sinä tunnet minut läpikotaisin.
Kävelemme puhumatta autojen luo. Olen omissa ajatuksissani, ja niin olet varmaan sinäkin. Tuntuu kuin jotain ihmeellistä olisi tapahtumassa. Kuin elämässäni aukeaisi aivan uusi lehti, johon voisin kirjoittaa sellaisen elämän kuin haluan, ilman menneisyyden painaumia kirjani sivuilla. Kaikkein oudoimmalta tuntuu se, että uuden lehden kääntäminen olisi tosiaan niin helppoa. Tarvitsi vain lähteä. Miksi en ollut ajatellut sitä aikaisemmin? Tai ehkä olin, mutta en ollut uskaltanut ajatella sitä oikeana vaihtoehtona. Kiiltävien urheiluautojen ja uusimpien mallien seasta erottuu minun pikkuautoni, jonka Aura vahingossa kolhi keskussairaalan parkkipaikalla, mutta koska vahingot olivat vain esteettisiä, emme tehneet sille mitään. Lasket yhä mukana kantamasi paperilautasen konepellille ja levität kätesi. Halaan sinua tiukasti ja haistan lapsuudesta tutun shampoon tuoksun hiuksistasi. Puristan sinua lähemmäksi itseäni ja tiedän, että ilman sanojakin ymmärrät, mitä ajattelen. Että rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta suvustani. Että toivon sinun kestävän kaiken, mitä elämä eteen tuo. Että tiedät, ettet koskaan ole tässä maailmassa yksin.
– Voisit kuitenkin tulla mukaan, ehdotan vielä kerran.
– Tulen käymään sitten, kun viikonloppu on ohi, lupaat. – Olisi hauskaa nähdä Auraa pitkästä aikaa.
– Kiitos, sanon, enkä edes tiedä, mistä kaikesta kiitän. Puristat hartiaani, tartut taas kiinni paperilautaseen ja ojennat sen minulle.
– Hyvää juhannusta ja turvallista kotimatkaa, toivotat, käännyt ja palaat sisälle. Kuistilta katsot vielä olkasi yli ja virnistät. Minä painan mieleeni hymystä viiruun vetäytyvät silmäsi ja auringon suutelemat kasvot.
Istun auton rattiin, ja ennen kuin väännän avainta virtalukossa, syön britatortun viimeistä mansikkaa ja marenginmurusta myöten. Kun käännyn mökkitieltä moottoritielle, väännän PMMP:n stereoista kovemmalle ja nuolaisen vielä kermavaahdon jäämät suupielestäni.
***
Pieni novelli, jonka ensimmäisen version kirjoitin jo alkuvuodesta saatuani vahvan mielikuvan alkutilanteesta. Alunperin ajattelin novellin käsittelevän aivan muuta aihetta, ja päähenkilöidenkin suhde oli erilainen, mutta tarina kulkikin omaan suuntaansa. Olen kuitenkin ehkä tyytyväisempi tähän näin, omasta mielestäni tästä tuli oikein kiva pieni tarina.
Hyvää juhannusta!
− Ei tuo auta mitään.
Kohautat hartioitasi ja lasket paljaat jalkasi veteen.
− Ajattelin, että olisi ikävää, jos jäisit ilman. Sinä tykkäsit tuosta niin paljon, kun olit lapsi, sanot ja virnistät. Britatorttu on suosikkikakkuni edelleen, mutta en jaksa nyt heittäytyä nostalgian aaltoihin − laituria vasten loiskivat aallot tuntuvat houkuttelevammilta. Tässä on tosin sen verran matalaa, että näihin aaltoihin heittäytyminen olisi melko turhaa, ja sitä paitsi täysin typerää ylireagointia, sen tajuan jopa kiukkuni läpi.
− En ymmärrä, miksi tulen tänne joka vuosi.
Lasket kakkulautasen sylistäsi laiturille.
− Ehkä toivot, että ne olisivat nyt toisenlaisia.
− Ja ne eivät koskaan ole.
− Mm.
Aurinko kimaltelee järvenselällä. Jos tästä olisi valokuva jossakin kiiltäväsivuisessa aikakauslehdessä, voisi tätä kuvatekstissä kutsua ”oikeaksi kesämökki-idylliksi”: mäntymetsän katveessa nököttävä harmaa mökki, rantasauna ja pitkä laituri. Ei kuitenkaan tarvitse kahlata kovin syvälle, kun huomaa jo, että veden alla odottaa mutapohja, saunan kuistille astuessa huomaa katon rajassa piilottelevan ampiaispesän, enkä edes aloita siitä hyeenojen joukosta, joka vienosti homeelta lemahtavassa mökissä vaanii. Haluaisin soittaa Auralle, mutta jätin puhelimen sisälle mökkiin paetessani rantaan.
− Äiti uhkasi, että jos ovi lähti jäljiltäsi saranoiltaan, saat itse korjata sen, sanot rikkoen hiljaisuuden. Sanot sen vakavalla naamalla, mutta kuulen, kuinka sinua naurattaa.
− Tekisi mieli paiskoa tuota ovea niin kauan, että se hajoaa hammastikuiksi, vastaan. – Ja tuikata samalla vaikka sauna tuleen.
Nyt naurat ääneen. Katsellessani nauravia kasvojasi, joille aurinko on houkutellut esiin pisamien meren, minuakin alkaa naurattaa. Sellainen sinä olet, nauruasi kuunnellessa alan väkisinkin nauraa itse. Tiedän kuitenkin, että vaikka näytät itse onnellisuudelta päällepäin, ei kaikki ole niin yksinkertaista. Kesäöinä saunakamarissa sinäkin olet itkenyt minun olkapäätäni vasten, mutta sitä ei kerrota vanhemmille, mummoille, ukeille, tädeille, enoille, ei kellekään, joka mökissä istuu ryystämässä kahvia ja haukkumassa jälkikasvuaan.
− Mitä Auralle kuuluu? kysyt ja olet ensimmäinen, joka käyttää Aurasta etunimeä.
− Kevät oli aika vaikea, sanon hiljaa ja potkin järven loiskumaan ponttoneja vasten. – mutta kai se helpottaa uudella lääkityksellä. En vain haluaisi jättää häntä yksin kotiin.
− Hän ei halunnut tulla tänne?
Pyöräytän silmiäni.
− Kuka haluaisi.
Varsinkaan Aura. Hän tietää itsekin, että ei ole sellainen, mitä sukuni haluaa nähdä. En minäkään halua heittää häntä tuon petolauman eteen, joka sanoo minulle tervehtimisen sijaan, että saisin leikata hiukseni ja mennä armeijaan kuten kunnon kansalaiset sen sijaan että vetelehtisin päivät pitkät. Viimeisin mielipide lähinnä naurattaa minua: aivan kuin he kuvittelisivat, että minä, joka jo pikkulapsena oksensin joka kerta, kun minun olisi pitänyt pujottaa mato ongenkoukkuun, menisin vapaaehtoisesti opettelemaan toisten ihmisten tappamista. Mutta Aura ymmärsi, Aura on onneksi täysin erilainen kuin sukupuuni konservatiivisen näivettyneet oksat. Oli siis ennalta-arvattavaa, että ne kerrat, jolloin Aura ja sukulaiseni tapasivat, päättyivät aina itkuun ja pahaan mieleen. Mummun 80-vuotissyntymäpäivillä viime lokakuussa olimme viipyneet hädin tuskin 45 minuuttia, kun Aura oli saanut tarpeekseen siitä, että meitä molempia haukuttiin avoimesti, alkaen ulkonäöstämme ja päättyen lopulta kaikkien tekemiemme valintojen yksimieliseen tuomitsemiseen. Itse olisin varmaan jäänyt paikalle vaikka hammasta purren, ehkä ikään kuin vahingossa pudottanut vaikka lautasen, mutta en halunnut jättää Auraa yksin. Aura oli itkenyt koko kaksituntisen ajomatkan kotiin, ja lopulta minun oli ollut pakko pysähtyä levikkeelle, koska en omilta kyyneliltäni ollut nähnyt tielle.
Varmaan kaksi viikkoa ennen lähtöä tänne olin pyöritellyt puhelinta kädessäni ja aikonut kirjoittaa tekstiviestin äidille, jossa sanoisin, etten tule. Olin kuitenkin muistanut joka kerta sormi lähetysnapilla, miten minulle oli lapsesta asti tolkutettu, että minun pitäisi tulla mökille siksi, että saisin viettää aikaa vanhojen sukulaisten kanssa, koska jos en tulisi, he voisivat tulevan talven aikana kuolla kupsahtaa ja sitten minua kaduttaisi. Ei auttanut, vaikka Aura oli todennut sukuni saaneen geenilotossa pitkäikäisyyden päävoiton, pelkkä ajatus siitä, että jättäisin mökkiviikonlopun tänä vuonna väliin valvotti minua syyllistävyydellään. Totta kai olin kysynyt halusiko Aura lähteä mukaani mökille, mutta vastaus oli ollut ennalta-arvattavan kielteinen. Pakatessani reppuani Aura oli tullut seisomaan makuuhuoneen kynnykselle ja pitkän hiljaisuuden jälkeen hän oli kysynyt, oliko minun oikeasti pakko lähteä. Mutta totta kai minun oli, vaikka Auran surullisten silmien näkeminen ikkunasta oli saanut minut niin pettyneeksi itseeni, että olin taas joutunut pysähtymään levikkeelle itkemään.
− Minä olen pahoillani, sanot katsellen järvelle.
− Älä suotta, ei ole sinun syysi, että he ovat tuollaisia, sanon ja tartun käteesi. Me olemme joutuneet kokemaan tämän kamalan, pitkän juhannusviikonlopun jokaisena elämämme kesänä. Joskus lapsena juhannuksissa parasta oli se, että tapasin aina mökillä sinut, ja söimme britatorttua samalta lautaselta tuvan pöydän alla, livahdimme uimaan aikuisilta salaa ja leikimme metsässä milloin mitäkin. Eivät nämäkään muistot ole pelkästään aurinkoisia ja kultaisia: usein niissä on aikuisen varjo, joka kieltää meitä tekemästä jotain ja toruu meitä asioista, joita me emme pitäneet väärinä. Vuosi vuodelta viikonlopusta on tullut vaikeampi. Kun en ollut enää yhtä helposti ohjailtavissa kuin pikkulapsena, alkoivat terävät kulmani kalahdella sukulaisteni kulmiin. Emme olleet olleet enää saman palapelin osasia vuosikausiin. En tiedä, mitä virheitä olimme edellisissä elämissämme tehneet, jotta karman mielestä oli oikein, että jouduimme syntymään tähän elämään, näiden ihmisten sukuun.
− Voisit lähteä.
Tuijotan sinua kuin olisit juuri ehdottanut kuulentoa.
− Älä puhu typeriä, enhän minä…
− Mikä sinua muka estää? kysyt ja katsot minua silmiin. Ruskeanvihreät silmäsi ovat täysin vakavat.− He ovat sukulaisiani, ja mökkiviikonloppu on jokavuotinen perinne, parahdan, vaikka samalla muistan, miten vakavalla naamalla täti oli tänäkin vuonna nostanut seitsemää eri sorttia lihavalmistetta kylmälaukusta pöytään, vaikka tasan tiesi, että olin ollut kasvissyöjä viimeiset 10 vuotta.
− Sinä et viihdy täällä, ja voin luvata, ettei viikonloppu parane tästä tippaakaan. Sukulaisiaan ei voi valita, mutta heidän kanssaan ei tarvitse viettää liikaa aikaa, jos ei halua. Mene takaisin Auran luo, hän tarvitsee sinua enemmän kuin nuo tuolla, sanot nyökäten mökkiin päin. Auran mainitseminen nostaa palan kurkkuuni ja syyllisyyden kyyneleet silmänurkkiin.
− Mutta jäätkö sinä tänne?
Nyökkäät.
− Pärjään kyllä heidän kanssaan viikonlopun yli, sanot, ja tiedän, että olet oikeassa. Olet enemmän heidän mieleensä, eivätkä he iske sinuun kynsiään yhtä herkästi kuin minuun. Vaikka sinullakin on hyviä syitä olla pitämättä heistä, osaat niellä kiukkusi. Et lähde ovia paiskoen laiturille istumaan kuin pikkulapsi, vaan suljet suusi tyynesti ja siirryt sivummalle.
– Mutta eivät he päästä minua lähtemään, huomautan. Kuulen jo vasta-argumentit korvissani raivostuttavan todellisena kakofoniana.
– Jos he eivät saa tietää, että lähdet, he eivät voi myöskään estää, huomautat takaisin. – Hyppäät auton rattiin ja ajat vain kaupunkiin. Takaisin kotiin Auran luo.
En voi olla nauramatta ääneen. Tätä en olisi sinulta osannut odottaa. Sinä, joka olet aina noudattanut kiltisti suvun odotuksia, jättänyt hiukset värjäämättä ja tatuoinnit ottamatta ja mennyt suoraan lukiosta oikikseen ilman välivuosia, yllytät minua juuri toimimaan epäsovinnaisemmin kuin ehkä koskaan. Kaikista maailman ihmisistä juuri sinä.
– Mistä lähtien sinä olet ollut noin rikollinen nero? kysyn. Sinä katselet kehuista punastuneena järvenselkää.
− Jos tämä onnistuu, rupean ehkä tehtailemaan talousrikoksia.
– Puhelin ja auton avaimet jäivät sisälle, vakavoidun. Vastaamatta kaivat taskuasi, ojennat minulle kolhiintuneen iPhonen ja Toyotan avaimet. Alan nauraa uudelleen, ja nauru on helppoa, kuplivaa. Sinä olet ajatellut kaiken jo valmiiksi. Tiesit, että suostuisin lopulta ehdotukseesi. Totta kai tiesit, mietin, kun silmissäsi hehkuu samanlainen into kuin lapsena, kun tulit supattamaan minulle, kuinka olit nähnyt aamuhämärissä huussin takaisella polulla metsäkauriin. Sinä tunnet minut läpikotaisin.
Kävelemme puhumatta autojen luo. Olen omissa ajatuksissani, ja niin olet varmaan sinäkin. Tuntuu kuin jotain ihmeellistä olisi tapahtumassa. Kuin elämässäni aukeaisi aivan uusi lehti, johon voisin kirjoittaa sellaisen elämän kuin haluan, ilman menneisyyden painaumia kirjani sivuilla. Kaikkein oudoimmalta tuntuu se, että uuden lehden kääntäminen olisi tosiaan niin helppoa. Tarvitsi vain lähteä. Miksi en ollut ajatellut sitä aikaisemmin? Tai ehkä olin, mutta en ollut uskaltanut ajatella sitä oikeana vaihtoehtona. Kiiltävien urheiluautojen ja uusimpien mallien seasta erottuu minun pikkuautoni, jonka Aura vahingossa kolhi keskussairaalan parkkipaikalla, mutta koska vahingot olivat vain esteettisiä, emme tehneet sille mitään. Lasket yhä mukana kantamasi paperilautasen konepellille ja levität kätesi. Halaan sinua tiukasti ja haistan lapsuudesta tutun shampoon tuoksun hiuksistasi. Puristan sinua lähemmäksi itseäni ja tiedän, että ilman sanojakin ymmärrät, mitä ajattelen. Että rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta suvustani. Että toivon sinun kestävän kaiken, mitä elämä eteen tuo. Että tiedät, ettet koskaan ole tässä maailmassa yksin.
– Voisit kuitenkin tulla mukaan, ehdotan vielä kerran.
– Tulen käymään sitten, kun viikonloppu on ohi, lupaat. – Olisi hauskaa nähdä Auraa pitkästä aikaa.
– Kiitos, sanon, enkä edes tiedä, mistä kaikesta kiitän. Puristat hartiaani, tartut taas kiinni paperilautaseen ja ojennat sen minulle.
– Hyvää juhannusta ja turvallista kotimatkaa, toivotat, käännyt ja palaat sisälle. Kuistilta katsot vielä olkasi yli ja virnistät. Minä painan mieleeni hymystä viiruun vetäytyvät silmäsi ja auringon suutelemat kasvot.
Istun auton rattiin, ja ennen kuin väännän avainta virtalukossa, syön britatortun viimeistä mansikkaa ja marenginmurusta myöten. Kun käännyn mökkitieltä moottoritielle, väännän PMMP:n stereoista kovemmalle ja nuolaisen vielä kermavaahdon jäämät suupielestäni.
Pieni novelli, jonka ensimmäisen version kirjoitin jo alkuvuodesta saatuani vahvan mielikuvan alkutilanteesta. Alunperin ajattelin novellin käsittelevän aivan muuta aihetta, ja päähenkilöidenkin suhde oli erilainen, mutta tarina kulkikin omaan suuntaansa. Olen kuitenkin ehkä tyytyväisempi tähän näin, omasta mielestäni tästä tuli oikein kiva pieni tarina.
Hyvää juhannusta!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)