Joulukalenteri 2020: luukku 1

Tervetuloa Lasisipulissa-blogin joulukalenteriin (jo seitsemättä kertaa)! 

Tämän vuoden joulukalenteri on runojoulukalenteri, joka sisältää 24 kappaletta runojani, joita en ole aikaisemmin julkaissut. Käytän runojen inspiraationa Writealmin joulukuista prompt-listaa. (Linkki vie Pinterestiin, koska etsinnöistä huolimatta en löytänyt kuvalle muuta lähdettä.) Pääasiallisesti käytän aina listan mukaista päivän promptia, mutta joidenkin päivien kohdalla käytän "ylijäävien" päivien prompteja. (Listalla on tosiaan 31 sanaa, mutta käytän vain 24:a.) Runon lopussa kerron kuitenkin, mitä promptia olen milloinkin käyttänyt. 

Luukku aukeaa kello 10 joka päivä aina jouluaattoon asti. 

1. luukku: Odotus

Se tulee

pimeä kätkee sen, peittelee piiloon

ja kun päivät ovat lähes yhtä pimeitä kuin yöt

sen olemuksen unohtaa

turtuu harmaaseen sateeseen

silmä tottuu alastomiin puihin

ja unohtaa pitsit

Mutta se tulee

salakavalasti, odottamatta

ja eräänä aamuna maailma

on hiljainen, kaunis ja puhtaan valkoinen

(prompt: Coming) 

Kotikirjastossa, osa 2

Koska muutin alkukeväästä isompaan asuntoon, haave lisäpalasta kirjahyllyyn alkoi houkuttaa, kun tilaakin oli enemmän. Lisähylly löytyikin kotikotoa, ja syyskuun loppupuolella tämä hylly muutti luokseni opiskelukaupunkiin. Muutama vuosi sitten esittelin silloisia hyllyjärjestelyjäni, jotka olivat aivan erilaiset kuin ennen käyttämäni järjestelyt. Muutettuani opiskelukaupunkiin yhden kirjahyllyn kanssa tulin kuitenkin siihen tulokseen, että ehkä vanha kunnon aakkosjärjestys on paras vaihtoehto. Muutossa täytyi myös tehdä vaikeita valintoja ja jättää osa kirjoistani kotikotiin, mutta uuden kirjahyllyn myötä myös ne pääsivät takaisin sinne minne ne kuuluvatkin: muiden kirjojeni luo. Nykyisessä asunnossani on kuitenkin mahdollisuus järjestellä kirjoja uusiksi, joten tein rajauksia ja ratkaisuja hyllyjen sisältöön. Tervetuloa mukaan kurkistamaan kotikirjastooni :) 

Hylly 1: Kaunokirjallisuus

Ensimmäisessä hyllyssä on suurin osa omistamastani kaunokirjallisuudesta. Toki mukana on muutamia omaelämäkertoja ja esimerkiksi Anne Frankin päiväkirja, jotka eivät kaunokirjallisuuden kattotermin alle solahda. Pohdinkin, että pitäisikö minun siirtää ne non-fiction -hyllyyn, mutta tulin siihen tulokseen, että ne saavat olla siinä missä ovat. Korkeampaan hyllyväliin pääsivät korkeiden kirjojen lisäksi myös pitkät sarjat, jotka vievät tilaa vähemmän pinottuna. 

Pidän muuten kovasti siitä, että kirjahyllyssä on jotain pieniä koristuksia ja yllätyksiä. Siksi tässäkin hyllyssä sellaisia on: sieltä löytyy esimerkiksi ystäväni tekemä meriporo (älkää kysykö, mikä on meriporo, se on äärimmäisen pitkä tarina), ja toisen ystäväni taiteilema upea kirjanmerkki, jossa on JL:n toinen päähenkilö. Toistaiseksi kirjanmerkki on tuossa vain esillä, kun en halunnut piilottaa sitä kirjojen väliin, mutta ehkä se joskus pääsee oikeaan tarkoitukseensa :) 

Hylly 2: "Ammattikirjallisuus"

Lipaston (vai voisiko tätä tituleerata ihan kirjakaapiksi) alahyllyllä sijaitsee ensimmäinen non-fiction -osasto, jota kutsun puoliksi vitsillä nimellä "ammattikirjallisuushylly". Hyllyllä on useita historiaan liittyviä teoksia, joista osan olen hankkinut tai saanut opintojeni alettua, mutta esimerkiksi Muotipuku kautta aikojen on ollut hyllyssäni varmaan lähemmäs 10 vuotta. Samaisesta hyllystä löytyy myös muutamia sivuaineitani, eli folkloristiikkaa ja sukupuolentutkimusta, sivuavia kirjoja, mutta esimerkiksi Uusi ranskalais-suomalainen sanakirja ei mene mihinkään näistä kategorioista, vaikka kuinka tunkisi :D On kuitenkin hyvin vakuuttavaa puhua ammattikirjallisuushyllystä, eikö totta? Samassa hyllyssä sijaitsevat myös ne muutamat lukiokirjat (eli historian ja ranskan kirjat), jotka olen säästänyt. 

Hylly 3: Non-fiction

Tämän hyllyn nimi varmaankin kertoo oleellisen sen sisällöstä. Hyllyn alkupäässä sijaitsee kaunokirjallisuus Wodehousesta Zusakiin (eivät mahtuneet ensimmäiseen hyllyyn), ja valokuvakansioiden kautta siirrytään sitten non-fictioniin. Vaikka tässäkin hyllyssä on kirjoja, jotka liittyvät opiskeluihini tavalla tai toisella, on tässä myös paljon sellaisia, jotka eivät niihin liity millään tapaa, vaan kertovat muistakin kiinnostuksenkohteistani. Tämä kirjahylly sijaitsee "työhuoneessani" (eli makuuhuoneessa, jossa myös työpöytä sijaitsee), joten siellä ovat myös opiskeluun liittyvät kirjastolainat. 

On ehkä hieman huolestuttavaa, miten paljon minulla on tällä hetkellä tyhjää hyllytilaa. Toisaalta, parempi näin päin, ja koska esimerkiksi kirjamessut jäivät tänä vuonna väliin, ei samanlaisia kirjapinoja ole välttämättä hyllyyn lähiaikoina tulossa. Kuten kolmen vuoden takaisessa postauksessakin, kehotan tässäkin myös muita esittelemään omat hyllynsä! Muiden ihmisten hyllyjen tiirailu on parasta, mitä voi tehdä, heti oman hyllyn tiirailun ja omistamiensa kirjojen silittelemisen jälkeen! 

Lokakuun luetut 2020

 Lokakuussa 2020 luin seitsemän kirjaa (695 sivua, 13 h 44 min), joista kaksi oli spefiä, kolme sarjakuvaa, kaksi uusintaa ja kaksi äänikirjaa. 

Kinnunen, Tommi: Ei kertonut katuvansa 9 h 20 min [K]

Uspenski, Eduard: Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä 95 s. [U]

Louhi, Aino: Mielikuvitustyttö 161 s. 

Andersen, Sarah: Elämänhallinta on illuusio (Sarah scribbels #2) 125 s. 

Durbiano, Lucie: Punainen pukee teitä ja muita tarinoita 118 s. 

Denison, Muriel: Susanna tukkijoella (Susanna #4) 196 s. [U]

Kokkonen, Terhi: Rajamaa 4 h 24 min [K]

kotimaisia: 3

käännöskirjoja: 4

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 3

muualta: 3

Koska olen pitänyt Tommi Kinnusen kirjoista, oli uusin teoskin lukulistalla. Ei kertonut katuvansa on tarina viidestä naisesta, jotka vaeltavat vankileiriltä Norjasta takaisin Suomeen, kun Lapin sota on päättynyt. Näillä naisilla on kaikilla ollut syynsä lähteä saksalaisten mukaan, mutta heihin kaikkiin suhtaudutaan kotimaassa samalla tavalla: kun aseveljeys on rauennut, naiset ovat yksiselitteisesti saksalaisten huoria. He ovat matkalla kotiin, vaikka he eivät tiedä, onko kotia enää olemassa tai miten heidät otetaan siellä vastaan. Kinnunen on kirjoittanut hienon tarinan vaietusta aiheesta, josta en itsekään tiennyt kuin pääpiirteitä. Toisilleen ennestään tuntemattomien naisten suhtautuminen itseensä, toisiinsa ja sotaan on kiehtovaa ja kaikin puolin aidon tuntuista. Historianopiskelijana minua kiinnostaa erityisesti juuri naisten (ja vähemmistöjen) historia, joten oli kiinnostavaa lukea juuri siihen keskittyvä sotatarina, vaikka muuten (Suomen) sodat eivät kirjoissa yleensä jaksa kiinnostaa. Kaiken kruunaa vielä Kinnusen upea kielenkäyttö, joten voisi sanoakin, että Kinnusen kirjat ovat varma nakki: pidän niistä aina. Tähänkään en tosin rakastunut yhtä voimakkaasti kuin aikanaan Neljäntienristeykseen, joka oli räjäyttävä lukukokemus, mutta tässä silti päästiin lähemmäksi samaa fiilistä kuin siinä. Toki tässä oli sitä samaa ongelmaa kuin Kinnusen kirjoissa yleensäkin: ihmiskohtalot ja tapahtumat ovaat synkkiä, ja siinä kurjuudessa oikein ryvetään, mikä ärsyttää jonkin verran, sillä vaikka tietenkin sota-aika oli kurjaa ja vaikeaa aikaa, se ei tarkoittanut, että ihmisten elämässä ei ollut mitään hyvää tai onnellista. Lisäksi luulen, että äänikirjamuodosta johtuen oli aluksi vaikea muistaa päähenkilöiden nimiä ja persoonallisuuksia, mutta siitä päästiin kuitenkin kun kirja eteni. Krista Kosonen luki kirjan todella hienosti! Pienistä hiertämyksistä kyseessä oli mieleen jäävä ja kiinnostava historiallinen romaani, jonka henkilöitä olen miettinyt monia kertoja vielä lukemisen jälkeenkin. 

Kotikotona käydessäni luin Eduard Uspenskin Fedja-sedän ohella ehkä tunnetuimman lastenkirjan,  Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä. Olin lukenut kirjan (tai minulle oli luettu sitä ääneen) monta kertaa lapsena, mutta en edes muistanut, milloin olin lukenut kirjan viimeksi. Kirja kertoo Muksiksesta, tieteelle tuntemattomasta eläimestä, joka saapuu kaupunkiin Afrikasta appelsiinilaatikon mukana. Kaupungissa asuu myös krokotiili Gena, joka on töissä eläintarhassa krokotiilina. (Mikä on ehkä maailman hauskin juttu.) Gena on kovin yksinäinen krokotiiliherra, joten hän laittaa lehteen ilmoituksen saadakseen ystäviä. Kutsuun vastaa Muksiksen lisäksi vakava tyttö nimeltä Ulla. Kolmikko päättää auttaa muitakin yksinäisiä löytämään ystäviä, mutta tavoitetta hankaloittavat muun muassa Isokomero-niminen eukko ja (neuvostoliittolainen) byrokratia. Mielestäni Krokotiili Gena ei onnistu ihan yhtä hyvin kuin Fedja-setä. Se on todella sympaattinen, herttainen ja vekkuli kirja, mutta se ei pääse ihan samoihin, överin absurdeihin mittoihin kuin keväällä lukemani Fedja-setä. Ei sillä, hyvin tämä upposi vanhempaankin lukijaan! Lempikohtauksiani ovat ehdottomasti se, kun Muksis kutsuu Genan luokseen kahville, ja se, kun Gena tuuraa Ullaa Punahilkka-näytelmässä. Nämä kohtaukset saivat minut kikattelemaan ääneen, sillä varsinkin puhelinkopissa elävän Muksiksen kahvinkeitto- ja vieraiden ketstitsemisongelmat muistuttivat kovasti sitä, millaista elämäni oli 18 neliömetrin keittiöttömässä yksiössä. (Muksis on muutenkin kovin samaistuttava hahmo: minäkin olen isosilmäinen, karvainen ja kaadun hyvin helposti.) Lukiessa muuten yllätti se, ettei Isokomero olekaan noita, sillä olisin voinut pistää vaikka pääni pantiksi, että asia oli näin. Olisiko Isokomeroa kutsuttu noidaksi tarinan animaatioversiossa, vai mistähän tämä luulo lieni peräisin? 

Vietin yhden sunnuntaisen illan juoden teetä, syöden kuivakakkua ja lukien sarjakuvia. Mielikuvitustyttö kiinnitti huomioni samaistuttavan nimensä perusteella. Kirja kertoo nimettömäksi jäävästä tytöstä ja hänen ihmissuhteistaan sekä lapsuudessa että aikuisuuden alkumetreillä. Tyttö kokee paljon asioita hyvin vahvastikin, mutta monesti ajatukset jäävät vain hänen päänsä sisään, eikä hän osaa oikein sanoa niitä ääneen. Sarjakuva oli monessa kohdassa hyvin samaistuttava, ja olisin halunnut tykätä siitä todella paljon. Kirja jäi kuitenkin vähän liian välähdysmäiseksi minun makuuni. Ehkä jos teos olisi ollut pidempi, rakenne olisi toiminut paremmin. Kokonaisuus tuntui muutenkin vähän epätasaiselta. Piirrostyyli oli kuitenkin todella sympaattinen ja kaunis, ja tarinankerronnastakin tykkäsin. Söpö teos, mutta ei paljon muuta. Kuitenkin, jos Louhi tekee uusia sarjakuva-albumeita, voisin hyvinkin tutustua niihin, sillä tässä oli kyllä potentiaalia.

Luin elokuussa ensimmäisen suomennetun Sarah scribbles -kokoelman, ja kirjastosta tarttui mukaan seuraava osa. Elämänhallinta on illuusio käsittelee hyvin samanlaisia asioita kuin ensimmäinenkin osa: introvertteilyä, aikuisuuden ihmettelyä ja peittokääröksi kietoutumista. Kirja oli edeltäjänsä tavoin hauska, viihdyttävä ja samaistuttavakin. Pidin myös siitä, että edellisessä osassa harmittanut läskifobia oli paljon pienemmässä roolissa tässä. Ei se edelleenkään loistanut poissaolollaan, mutta koska sitä oli  vähemmän, se oli helpompi ignoorata. Loppupuolella stripeille oli kirjoitettu selittävä "kommenttiraita", jonka koin hyvin turhaksi ja ärsyttäväksikin. Kommenttiraidan vitsit olisi voinut siirtää esimerkiksi strippeihin. Ihan hauska välipalakirja kuitenkin. 

Punainen pukee teitä -sarjakuvaan törmäsin vuosia sitten, en oikein muista, missä yhteydessä. Ehkä kahdeksannella luokalla, kun kirjastossa tet-harjottelussa ollessani aloitin jokaisen työpäivän hyllyttämällä sarjakuvia? Joka tapauksessa kirja oli pyörinyt mielessäni monta vuotta, mutta vasta nyt sain kirjan luettua. Kirja koostuu seitsemästä pienestä tarinasta, joiden yhdistävä teema on rakkaus ja/tai ihastus. Nimitarinassa Punahilkka rakastuu suteen, ja samankaltainen satupastissitunnelma vallitsee monessa muussakin tarinassa, vaikka ei olekaan yhtä selkeä kaikissa. Kuten blogin lukijat taitavat hyvin tietää, missä satupastissi, siellä olen myös minä. Tarinat ovat melkoisen julmia: rakkaus on yksipuolista, päättyy onnettomasti tai sitten toista osapuolta hyväksikäytetään jollain tavalla. Vaikka näissä tarinoissa onkin ikävä sävy, nautin sarjakuvasta silti. Mielestäni äärimmäisen kiehtovan kontrastin tarjosi yksinkertainen ja värikäs piirrostyyli, joka toi mieleen lastenkirjan kuvitukset. Muutaman sivun mittaisista pikkutarinoista toiset onnistuivat, jotkut jäivät mielestäni vähän liian yksioikoisiksi. Jälkimmäisestä esimerkkinä on esimerkiksi Lili ja Charlie: mikä kummajainen Charlie edes oli? Suosikkitarinoitani olivat nimitarinan lisäksi Samuel, Villi länsi ja Puutarha-cocktail. 

Susanna tukkijoella päättää Susanna-sarjan. Edellisen osan lukemisesta ehti vierähtää yli vuosi, ennen kuin sain aikaiseksi päästä päätösosan kimppuun. (Toki asiaa helpotti se, että kirjat ehtivät tässä vuoden aikana muuttaa mummolan hyllystä omaani.) Kirjassa Susanna lähetetään viettämään kesälomaa Neljän tuulen saarelle Kanadaan, jossa häntä odottaa lauma serkkuja ja ankara Sassie-täti. Sarjan edellinen osa, Susanna koulussa, on ehdottomasti lempiosani tästä sarjasta, ja muistinkin sen tapahtumat suhteellisen hyvin, mutta neljännen osan tapahtumat olivat hyvin heikosti muistissani. Luulen, että olin lukenut tämän vain kerran aikaisemmin. Ehkä en sitten pitänyt tästä niin paljon kuin aikaisemmista osista, enkä sen takia sitten lukenut tätä uudelleen? Muistin joka tapauksessa lähinnä vain alkuasetelman, ja kansikuvassakin esitetyn taistelun Neljän tuulen hongista. (Hassua muuten, että Montgomeryn Annoissakin on paikka nimeltä Neljä tuulta, tosin siinä ei ole kyse saaresta vaan niemestä. Susannat ovat kuitenkin vanhempia, vaikka ovatkin suomennettu vasta 1950-luvun alkupuolella. Sitä en tiedä, mikä Susannan saaren nimi on alkukielellä.) Kirja oli kuitenkin viihdyttävämpi kuin odotin tai muistelin. Susannan hahmokehitystä on ollut ilo seurata: vaikka hän on oma itsepäinen ja toimelias itsensä, hän on silti kasvanut hemmotellusta ja rasittavasta pikkulapsivaiheesta yli. Kirja kuvaa osaltaan ihanan toimetonta ja hidasta kesää, olkoonkin, että lapset joutuvat tekemään saarella Sassie-tädin määräämiä kotitöitä, mutta samaan aikaan siinä esitellään tukkilaisten toimintaa ja mukaan saadaan jopa yllättävän ajankohtaista luonnonsuojeluteemaa, kun tukkiyhtiö uhkaa kaataa saaren hongat. Viimeksi mainittu jännitti melkein oikeasti, vaikka osasinkin aavistella, kuinka taistelu tulee päättymään. Tästä huolimatta viimeinen osa ei kyllä edelleenkään noussut suosikikseni sarjasta, vaikka monista elementeistä pidinkin. Kirjan isoin ongelma on suuri hahmokaarti. Susannan serkkulauman lisäksi saarelle tulevat kesää viettämään Susannan ystävät aikaisemmista kirjoista: Consy ja Pikku Päällikkö. Vanhojen tuttujen tapaaminen oli hauskaa, mutta monta kertaa kirjan aikana unohdin, että he ylipäänsä olivat mukana lasten seikkailuissa. Serkkujenkin persoonallisuudet, varsinkin poikien, jäivät vähän ohuiksi, enkä muista enää esimerkiksi heidän kaikkien nimiä, vaikka kirjan lukemisesta on hyvin vähän aikaa. Pikku Päällikköön liittyy myös toinen suuri ongelmani kirjan kanssa. Pidän hänen hahmostaan todella paljon, mutta Amerikan alkuperäisasukkaana hän kohtaa paljon rasismia sekä kirjan hahmojen (tässä osassa lähinnä Sassie-tädiltä) että itse kirjailijan puolelta. Erityisen ikävältä tuntui se, että Pikku Päällikkö on viime tapaamisen jälkeen mennyt kristilliseen kouluun ja muuttanut nimensä englantilaiseksi, mikä automaattisesti tekee hänestä paremman ja sivistyneemmän ihmisen, tai näin kirja ainakin antaa ymmärtää. Rasismi on ollut koko sarjan isoimpia ongelmia, ja on ollut masentavaa huomata, että kirjasarjassa, josta niin paljon tykkäsin nuorempana, on näin suuria ongelmia. Toki sarja on kirjoitettu 1930-luvulla, jolloin näinkin räikeä rasismi kirjallisuudessa oli yleisesti hyväksyttyä, ja ajallinen konteksti on tärkeää muistaa, mutta se ei ole mikään vapauttava asia, sillä rasismi on aina yhtä paha asia, oli se sitten mitä aikaa hyvänsä. Vaikka rasismiongelman ohi on vaikea katsoa, sarja on kuitenkin hauska ja viihdyttävä. Susannan seikkailuja ja hahmokehitystä olisi ollut kivaa lukea vielä enemmänkin kuin vain neljän kirjan verran.Tämän viimeisen osan nimi on muuten suomeksi paljon parempi kuin englanniksi: alkuperäisen kirjan nimi on nimittäin Susannah rides again, vaikka kirjassa ei ole hevosia nimeksikään. 

Olen jo vuosikaudet rakastanut Terhi Kokkosen sanoituksia Scandinavian music groupin musiikissa, joten hänen esikoisromaaninsa Rajamaa oli automaattisesti lukulistallani. Keski-ikäisen avioparin kriisistä kertova trilleri ei ole aihe, johon normaalisti välttämättä kirjallisuudessa tarttuisin, mutta välillä lienee hyvä mennä epämukavuusalueelle. Rajamaa kertoo varakkaasta helsinkiläispariskunnasta, Karosta ja Ristosta, jotka ovat olleet Lapissa lomailemassa ja hoitamassa kireää avioliittoaan. Matkalla lentokentälle he joutuvat kuitenkin auto-onnettomuuteen ja lääkärin määräyksestä jäävät Artic Mirage -nimiseen lomakylään muutamaksi päiväksi toipumaan. Karo kokee paikan epämiellyttäväksi, mutta äkkiä Risto ei haluakaan enää lähteä kotiin. Kirjassa on hyvin tiivis tunnelma, ja nautinkin pysähtyneestä ja painostavasta fiiliksestä, joka luksusresortissa vallitsee. Lukija näkee heti alusta, että Karon ja Riston avioliitossa on suuria ongelmia, mutta niiden taustat ja todellinen laajuus keriytyy auki kirjan edetessä. Välillä olisin toivonut, että tarinaa ja henkilöitä olisi taustoitettu enemmän, vaikka toisaalta siinä on aina se vaara, että sorrutaan liikaan selittämiseen ja lukijan aliarviointiin. Nyt lukija pysyi skarppina, kun joutui koko ajan yhdistelemään palasia päässään, mikä oli kuitenkin mukavaa :) Sivuhenkilöiden tarinat tuntuivat hyvin turhilta: heidän elämäntarinansa ja toimintansa syyt eivät tuoneet tarinaan mitään lisää, ja ne saivat alun napakan rakenteen löystymään ikävästi. Kokkosen tausta laulunkirjoittajana näkyy tiiviissä kielessä ja lyhyissä virkkeissä, mutta itse en ainakaan löytänyt niistä samaa runollisuutta kuin hänen lauluteksteissään. Kuitenkin hän onnistuu hienosti luomaan vahvoja mielikuvia vähillä sanoillakin, mikä on myös selvä piirre hänen sanoituksissaan. Rajamaa ei ole missään nimessä täydellinen, mutta viihdyin sen parissa, ja istuin kirjan loputtua vain tujijottamassa ulos ikkunasta ja pohtimassa  loppuratkaisua. En välttämättä olisi tarttunut tähän kirjaan, ellei kirjailija olisi kiinnostanut, mutta en missään nimessä kadu sen lukemista! Kokkonen lukee äänikirjan itse, ja vaikka aluksi hänen lukuäänensä vaati totuttelua, pidin sitä lopulta erittäin hyvin kirjaan sopivana. 

Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä unohtui kuvata!

********

Lokakuu meni ohi aivan päätähuimaavan nopeasti. On kauhean vaikea uskoa, että nyt on oikeasti marraskuu, ja että vuosi on ohi aivan kohta. Lokakuu koostui lähinnä opiskelusta (ja sen välttelystä). Työmäärä uuvuttaa tällä hetkellä melkoisesti, mutta ehkä siitä selviää. Lokakuussa oli onneksi kivojakin juttuja: ehdin ruskaretkeillä, lueskella muutakin kun koulukirjoja, aloitella editointia, kirjoittaa ja käydä jopa kotikotona viikon verran. Disney+ on myös tuonut iloa synkeisiin syysiltoihini. Siitä huolimatta, että tänä vuonna on ehtinyt tottua siihen, että kaikki tapahtumat perutaan, tuntui lokakuinen elämä silti tyhjältä, kun kirjamessut olivat tänä vuonna etänä. Vaikka viime kuukausikoosteessa uhosinkin, että en aikonut etämessuille osallistua, päädyin kuitenkin yllättäen seuraamaan ohjelmaa. Olihan kotimessuissa puolensakin, mutta silti oli ikävä oikeaa messuhumua. Lisäksi messujen YA- ja spefi-ohjelmisto oli melko pieni,, ja se minua olisi nimen omaan kiinnostanut. Messutunnelmaa pääsi onneksi vähän larppaamaan niin etäkahvitteluissa kuin varjomessuilussa ystävän luona teekupin äärellä. 

Kuukauden biisi on Sufjan Stevensin Mystery of love. Katsoin Call me by your name -elokuvan alkukuusta, ja vaikka en siitä ihmeemmin pitänyt (yliarvostettu, sanon minä), visuaalisen puolen lisäksi elokuvassa iski musiikki. Sufjan Stevensin Mystery of love ja Visions of Gideon ovat todella kauniita kappaleita, joita olen kuunnellut ja fiilistellyt paljon elokuvan jälkeenkin. Vaikka elokuva kuvaakin kaunista italialaista kesää, sopivat nämä kappaleet näin pimenevän syksynkin fiilistelyyn. 

Voimaa marraskuuhunne!

Lasisipulissa soi, osa 5

Näin syssyn saapuessa on erittäin hyvä syy käpertyä koteihin ja vaikka kuunnella hyvää musiikkia! Ajattelin, että tämä olisi hyvä (teko)syy esitellä taas hieman sitä, mitä musiikkia tällä hetkellä eniten kuuntelen. Samaan hengenvetoon tosiaan sanoin, että suurin osa näistä kappaleista on sellaisia, joita olen eniten kuunnellut kevään ja kesän aikana, mutta eiväthän hyvien kappaleiden vinkkaaminen katso vuodenaikaa!  

Maustetytöt: Tee se itse


Synkkä ja ankea Maustetytöt ei sovi jokaiseen fiilikseen, mutta välillä yhtyettä on hauska kuunnella, sillä pidän kovasti heidän soundimaailmastaan. Äärimmäisen synkkä itsemurhalaulu Tee se itse on monessa mielessä tyypillinen bändille, mutta varsinkin aiheen huomioon ottaen yllättävän menevä.

J. Karjalainen Electric Sauna: Verinen mies


Kesällä kuuntelin sivistysmielessä muutamien artistien valmiita This is -soittolistoja Spotifysta, johon oli koottu heidän suurimpia hittejään. Vaikka J. Karjalaisen hitit ovatkin suurimmaksi osaksi tuttuja, miehen tuotanto on niin laaja, että paljon on yhä kuuntelematta. Veriseen mieheen tykästyin ensikuulemalta.

Kaija Koo: Tulisit edes käymään


Joskus ehkä nimetin Kaija Koota guilty pleasureksi, mutta nykyään siinä ei kyllä ole yhtikäs mitään salaista. Tulisit edes käymään on ehkä vähän vähemmän tunnettu kappale ysäri-Kaijan tuotannosta, mutta kuuntelin sitä keväällä paljon (onhan tässä koronatilanteessa kehotus "tulisit edes käymään" todella rohkea, melkein sopimaton!). Kappaleen sanat ovat äärimmäisen typerät, varsinkin kertosäkeessä, mutta sellaista se on.

Miljoonasade: Runoilija


Kesälomalla vierailimme Keski-Suomen museossa, jossa oli Miljoonasade-aiheinen näyttely. Näyttelyssä totesin, että vaikka Miljoonasadetta on kotikotona kuunneltu paljon, tunnen yhtyeen tuotantoa hyvin huonosti, joten päätin korjata tilanteen. Runoilija on sävellykseltään vekkuli, eikä sanoituksissakaan vikaa ole. "Älä koskaan ota runoiljaa luoksesi asumaan" lienee ihan hyvä ohjenuora :D

Apulanta: Valot pimeyksien reunoilla 


DVR:n soittolistan olen jo aikaisemmin blogissa jakanut, mutta viime aikojen tärkein lisäys on Apulannan Valot pimeyksien reunoilla. En kauheasti välitä Apulannasta, mutta tässä biisissä on täydelliset sanat DVR:aa ajatellen. Olen ajatellut asiaa jo niin pitkälle, että mielikuvissani DVR:n pohjalta tehdyssä elokuvassa tämä soisi lopputekstien aikana. :D 

Cast of Falsettos: Falsettoland/About time (2016)



Kuuntelin kesällä Falsettos-musikaalin. Suhtautuminen musikaaliin on hieman ristiriitainen, sillä tykkään kyllä tarinasta ja hahmojen ihmissuhdekuvioista, mutta musiikki on jotenkin haastavaa päästä sisään ja hahmot vähän ohuita. Hyviäkin kappaleita musikaalista löytyy, kuten toisen näytöksen aloittava Falsettoland, joka on menevä ja hauska esittelybiisi. Hilpeä tunnelma on kaukana kyseisen kappaleen repriisistä, joka musikaalin päättää, mutta ei spoilereiden takia siitä sen enempää. (Täytyy kyllä todeta, että tuo Spotify-upotuksen pätkä on erittäin kaoottinen ja huono kohta kyseisestä kappaleesta :D)

Cher: Strong enough

En muista, missä tähän erobiisiin törmäsin, mutta tämä on kyllä todella menevä ja "voimaannuttava" ralli! Tässä on jotain samaa kuin Gloria Gaynorin I will survivessa, mutta se lienee vain plussaa :D

Kerkko Koskinen: Suopursu


Kerkko Koskisen soolotuotanto on jäänyt melko vähälle kuuntelulle, mutta Spotify ehdotti Suopursua kuunneltavaksi, ja sepäs olikin hyvä kappale! Sävel ja sovitus on Koskiselle tyypillisen "mieluummin överit kuin vajarit". Nautin kappaleen tunnelmasta: se saa minut samaan, erikoiseen mutta mahtavaan fiilikseen kuin esimerkikis Kerkko Koskinen kollektiivin tuotanto. 
(Mahtaakohan Vuokko Hovatta olla yksi tämän biisin taustalaulajista? Kovasti niin kuulostaa!)

Cumulus: Höstvisa

Loppuun vielä syksyklassikko. Tove Jansson tarjoilee sanoituksessaan haikeankauniita syystunnelmia sanoituksessaan, ja vähäeleinen sovitus tekee siitä vielä entistä sopivamman sateiseen syksyyn. 

Mitä te olette viime aikoina kuunnelleet?

Syyskuun luetut 2020

 Syyskuussa 2020 luin kahdeksan kirjaa (2024 sivua, 11 h 32 min), joista kaksi oli spefiä, kaksi nonfictionia, yksi säeromaani, yksi sarjakuva, yksi uusinta ja kaksi äänikirjaa.

Numminen, Jere: Kiira – Ehjäksi särkynyt 7 h 33 min [K]

Sarjanoja, Katinka: Korpinlaulu (Korpinlaulu #1) 532 s. 

Kuronen, Kirsi: Merikki 99 s.

LaCour, Nina: Välimatkoja 232 s. 

Thompson, Craig: Habibi 665 s. 

Noronen, Paula: Tarja Kulho, Räkkärimarketin kassa 3 h 59 min [K]

Jansson, Tove: Taikurin hattu (Muumit #3) 153 s. [U]

F., Christiane: Huumeasema Zoo 343 s. 

kotimaisia: 5

ulkomaisia: 3

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 5

muualta: 2

En usko, että olisin tarttunut lainkaan Kiira Korven elämäkertaan, ellei Helmet-lukuhaaste olisi tänä vuonna vaatinut urheiluun liittyvää kirjaa. Urheilu ei minua paljoa kiinnostele, mutta jos minun pitäisi valita jokin laji, jonka seuraaminen vähänkään innostaa, niin taitoluistelu on sellainen. Mitään en lajista ymmärrä, mutta se on kaunista katseltavaa, joten se riitti minulle motivaatioksi kuunnella Korven kertomusta urastaan äänikirjana, varsinkin, kun kyseessä ei ollut mikään pitkä teos. En välttämättä kovin paljoa enempää ymmärrä taitoluistelusta kirjan lukemisen jälkeenkään, mutta ehkä minulla on nyt hieman parempi käsitys siitä, millaista laji todellisuudessa on. Kirja käy läpi Korven uraa kronologisesti ja päästää ääneen myös hänen läheisiään, kuten perheenjäseniä ja entisiä valmentajia. Kirja oli perushyvä: ei mikään maatamullistava, mutta sen kanssa viihtyi. Kirjassa oli jonkin verran toisteisuutta, samoja asioita käsiteltiin monta kertaa lähes samoilla sanoilla monta kertaa, ja vaikka ymmärränkin, että nämä tapahtumat olivat Korven elämässä merkittäviä, niiden toistaminen alkoi kirjan edetessä ärsyttämään. Vaikka tiesin jo etukäteen, että kulissien takana taitoluistelu ei todellakaan ole yhtä kaunista kuin miltä luisteluohjelmat näyttävät, silti minua vähän järkytti se, kuinka tiukka ja konservatiivinen laji on, sen valmentajista ja tuomareista puhumattakaan. Korpi puhuu avoimesti myös luistelun huonoista puolista ja siitä, miten hän esimerkiksi alkoi jossain vaiheessa uraansa kontrolloida syömistään, mikä johti puolestaan terveysongelmiin. Minusta on hyvin tärkeää, että tällaisia epäkohtia tuodaan esiin, sillä kun asiat ovat suuren yleisön tietoudessa, niihin voidaan todennäköisemmin tehdä muutoksia. 

Katinka Sarjanoja oli viime vuonna esiintymässä Finnconissa paneelissa, jossa käsiteltiin fantasiamaailmoiden luomista. En muista enää, mitä hän kirjastaan puhui, mutta kelttiläinen fantasia jäi mieleeni sen verran hyvin, että kun bongasin Korpinlaulun kirjastossa, ei minun tarvinnut kovinkaan kauaa miettiä, nappaisinko sen mukaani vai en. Korpinlaulu kertoo nuoresta Étainista, ylhäisösuvun tyttärestä, joka joutuu Savusälvän aateliston valtataisteluiden pyörteisiin. Hänen isänsä teloitetaan ja hänet naitetaan väkisin vihollisen soturille, Rautakatseelle. Étainilla on kuitenkin kihlattu jo ennestään, mikä lisää hänen vastahakoisuuttaan avioliittoon, mutta pian hän joutuu tilanteeseen, jossa hän ei enää tiedäkään, kummalla puolella hänen kuuluisi olla. En tosiaankaan tiedä, mitä mieltä kirjasta lopulta olin. Toisaalta tykkäsin siitä, että tarina eteni joutuisasti (näin paksussa kirjassa erittäin suuri plussa), ja huomasin melko nopeasti olevani koukussa tarinaan. Pidin kovasti myös hahmoista ja heidän välisistä suhdesotkuistaan, ja eteenkin Étainin ja Rautakatseen välinen suhde kaikkine mutkineen lämmitti kovasti mieltäni. Kirjassa oli kuitenkin myös asioita, jotka ihmetyttivät ja häiritsivätkin. Minun oli esimerkiksi todella vaikeaa sijoittaa tarinaa mihinkään aikaan tai paikkaan. Oletin, että kyseessä on kelttiläisyydestä inspiroitunut fantasiaromaani, joka tapahtuu omassa, suljetussa maailmassaan, mutta sitten mainittiin kristinusko, mikä rikkoi tämän mielikuvan. Korpinlaulu tuskin sijoittuu meidän maailmaamme, ainakaan täysin sellaisena, millaisena sen historian tunnemme, onko kyseessä siis vaihtoehtohistoria? Koska miljöö jäi niin epäselväksi, oli minun vähän vaikeaa päästä kunnolla tarinaan sisälle. Odotin myös, että spefielementit olisivat olleet näkyvämpiä. En välttämättä kaipaa velhoja ja lohikäärmeiltä, mutta tämä tuntui monessa kohdassa "pelkästään" historialliselta romanssilta, ja välillä unohtuikin, että olin napannut tämän kirjaston fantasiahyllystä. Juonenrakennuksestakin annan vähän noottia, se nimittäin koostuu lähinnä konfliktista konfliktin perään, ja jokaisen kohdalla mietin, että tämäkö on nyt tarinan huippukohtaan johtava ongelma, huomatakseni vain, että kyseinen konflikti ratkesi 10 sivun kuluttua. Tämän vuoksi juonessa ei tuntunut olevan minkäänlaista huippukohtaa. Moitteistani huolimatta Korpinlaulu viihdytti ja sai minut kiintymään henkilöihinsä niin hyvin, että tulen ehdottomasti lukemaan myös (itse asiassa tällä viikolla ilmestyneen) jatko-osan Karhuneito! 

Olen aiemmin lukenut Kirsti Kurosen säeromaanin Paha puuska, josta muistelen pitäneeni, joten kun Merikki tuli vastaan kirjastossa, se lähti mukaani. Merikki kertoo yläasteikäisistä bestiksistä Meristä ja Ruususta,  ja siitä kesästä, jolloin Ruusu yllättäen sanoo, ettei halua olla enää Merin kanssa. Aihe oli todella kiinnostava, ja olisin tosissaan halunnut pitää tästä kirjasta. Tyttöjen kipuilu tuntuu uskottavalta, ja säemuodon vähät sanat maalaavat hienosti persoonallisuuksia, näyttävät sen, että Ruusulla onkin ehkä hyviä syitä jättää Meri. Kuitenkin kirja ja sen loppuratkaisu jättivät minut kylmäksi. Kirjan olisi pitänyt olla pidempi, jotta olisin voinut kiintyä kunnolla henkilöihin ja asioita olisi saatu pohjustettua enemmän. Ihan kiva välipala, mutta ei mitään enempää. Nimen sanaleikki on hauska, ja nautinkin, kun hoksasin sen. 

Välimatkoja on kirja, johon muistan törmänneeni kirjakaupassa silloin, kun se ilmestyi, ja kaunis kansi jäi mieleen. Kirja kertoo Marinista, joka on jäänyt joulupyhiksi yksin collegen asuntolaan New Yorkiin ja odottaa parasta ystäväänsä Mabelia saapuvaksi käymään San Fransiscosta. Marinin elämässä on tapahtunut jotain kamalaa, mikä on saanut hänet pakenemaan toiselle puolelle Yhdysvaltoja, eikä hän ole puhunut kenellekään sen jälkeen. Mabelin vierailun myötä hänen on kuitenkin pakko kohdata menneisyytensä silmästä silmään ja sanoa ääneen ne asiat, joita hän on yrittänyt paeta. Aluksi suhtauduin kirjaan hieman skeptisesti, sillä en oikein tiennyt, onnistuisiko se vakuuttamaan minua. Pian kuitenkin huomasin, että kirja veti minua puoleensa todella vahvasti, ja lopulta hotkaisinkin sen muutamalta istumalta. Vaikka kirjassa ei juurikana tapahdu mitään (ainakaan tarinan nykyhetkessä, takaumissa asia on eri), sen tunnelma ja rytmitys on tiivis, hengästyttävä. Ehkä joitain asioita olisi voinut pohjustaa ja/tai selittää vähän tarkemmin, nyt asioita jätettiin välillä omaan makuuni vähän liikaa lukijan pääteltäväksi. Vähän mietin myös tarinan uskottavuutta: kuinka helppoa sosiaalisen median ja kännyköiden aikakaudella on kadota Marinin tavalla? Loppuratkaisu on ehkä vähän överisokerinen, mutta kyllä se minua kuitenkin vähän itketti. Voisinkin suositella Välimatkoja niille, jotka haluavat jotain nopealukuista mutta ajatuksia herättävää luettavaa. 

Joku ystäväni suositteli minulle Habibia pari vuotta sitten, joten sekin tarttui sitten kirjastoreissulla kassiini. Sarjakuva kertoo kahdesta lapsesta, Dodolasta, joka on myyty lapsimorsiameksi, ja orjan lapsesta Zamista. Dodola ja Zam elävät keskellä aavikkoa laivanhylyssä monia vuosia, kunnes Dodola kaapataan sulttaanin haaremiin seksiorjaksi ja Zam lähtee häntä etsimään. En oikein tiedä, mitä sanoisin tästä kirjasta. Minusta on hienoa nähdä, miten paljon taustatyötä kirjan eteen on tehty. Sen parasta antia onkin Koraanin kertomukset ja niiden vertautuminen Raamattuun, sillä näiden yhtäläisyyksien ja erojen pohtiminen oli todella kiinnostavaa. Tarinankerronnastakin pidin: myyttiset tarinat, menneisyys ja nykyhetki kietoutuvat toisiinsa ja toistavat itseään aina vähän uudesta näkökulmasta. Piirrustustyyli on myös mielestäni aivan  hengästyttävän upea! Maisemat, henkilöt ja ornamentit ovat lumoavia, sivujen rakenne on onnistunut. Joitain sivuja olisin voinut katsella ja tutkailla pitkäänkin. Ehkä voisin kokeilla jotain muuta Thompsonin sarjakuvaa, jospa niissä piirrostyylistä voisi nauttia ilman, että tarina tekee lukijan olon todella epämukavaksi, sillä epämukava olo tästä näistä kehuista huolimatta kuitenkin tuli. Habibi nimittäin toistaa vahvasti vanhoja stereotypioita arabialaisesta kulttuurista, vaikka Thompsonin tarkoituksena on ilmeisesti ollut murtaa niitä. Koin epämukavaksi myös jatkuvan (naiskehon) seksualisoinnin. Toki seksuaalisuus on tärkeä osa tarinan teemaa, mutta mielestäni useassa kohdassa mentiin yli. En kiellä, etteikö tällaisia tarinoita olisi oikeastikin olemassa, mutta sen olisi voinut kertoa ilman, että pönkitetään haitallisia stereotypioita. En voinutkaan olla miettimättä, millaisen tarinan olisi kertonut henkilö, joka ei ole valkoinen, amerikkalainen (mies). 

En ole lukenut mitään Paula Norosen kirjoja aikasemmin, mutta sen verran, mitä olen häntä seurannut esimerkiksi telkkarissa, hän on mielestäni todella hauska tyyppi. Koska hän itse luki ensimmäisen aikuistenkirjansa Tarja Kulho, Räkkärimarketin kassan äänikirjaversion, päätin kuunnella kirjan pikaisena välipalana, olihan sen kesto vain nelisen tuntia. Olen liian nuori muistamaan Tarja Kulhon Radiomafiasta, joten tutustuin häneen ensimmäistä kertaa vasta nyt. Kirja koostuu dialogimuotoon kirjoitetuista episodimaisista hetkistä Tarja Kulhon, korsolaisen perheenäidin ja Räkkärimarketin kassan elämässä. Kirjan tapahtumia sitoo yhteen löyhästi kansalaisopiston kirjoituskurssi, jolle Tarja on puolivahingossa osallistunut, ja jonka kirjoitustehtävien kautta saadaankin kuulla Tarjan syvimpiä tuntoja. Koska odotin todella hauskaa kirjaa, jouduin vähän pettymään, sillä pääosin kirja oli vain "ihan kiva". Muutamat jutut naurattivat ääneen (esimerkiksi terveyskeskuksen pisteytysjärjestelmä sai minut melkein kaksinkerroin naurusta), mutta suurimman osan ajasta vain hymähtelin. Noronen lukee kirjan kuitenkin mainiosti, joten sitä oli ilo kuunnella. Ihan mukavaa aivot narikkaan -seuraa tiskaamiseen ja muihin kotitöihin, mutta ei niin ratkiriemukas kuin olisin toivonut. Erityisplussa Kaija Koosta. 

Muumien uudelleenluku jatkui syyskuussakin, tällä kertaa vuorossa oli sarjan kolmas osa, Taikurin hattu. Tämän lukemisesta olikin vierähtänyt yli 10 vuotta, joten oli melkein kuin olisin lukenut kokonaan uutta kirjaa, vaikka toki tarinat olivat hyvin tuttuja esimerkiksi tv-sarjasta ja sarjakuvista. Taikurin hattu on episodimaisempi kuin aikaisemmat osat. Se koostuu pienistä seikkailuista, joita muumiperhe kokee, ja vaikka ne sijoittuvatkin saman kevään ja kesän ajalle, ja taikurin hattu toimii monen tarinan yhdistävänä tekijänä, ne ovat kuitenkin omia pikku tarinoitaan. Tämä sopisi loistavasti vaikkapa iltasatukirjaksi! (Ehkä tätä on minulle ja/tai sisaruksilleni iltasatuna luettukin, se on oikeastaan hyvin todennäköistä, mutta varmaksi en uskalla asiaa sanoa...) Taikurin hatussa on ihanan lämminhenkinen tunnelma, ja tulikin sellainen olo, että Muumilaaksoon muutaisin ehdottomasti, jos jonnekin fiktiiviseen paikkaan saisin muuttaa. Hassu huomio muuten: kirjan suomenkielisessä painoksessa (tai ainakaan omistamassani versiossa) olevasta kartasta puuttui kokonaan maininta tupakkapensaista, vaikka se on esimerkiksi seinälläni olevassa ruotsinkielisessä postikorttiversiossa kartasta. Kirjassa kuitenkin mainitaan yhdessä kohdassa, että Muumipappa hoitaa tupakkapensaitaan, joten minkä takia tämä on pitänyt poistaa kartasta? :D

Olen tänä vuonna lukenut useamman nuorten (tyttöjen) huumeidenkäytöstä kertovan kirjan: Emma Sofianna Söderholmin Edes hetken elossa, Deborah Spungenin Nancyn ja nyt sitten Christiane F.:n Huumeasema Zoon. Vaikka Söderholmin kirja on fiktiivinen ja sen verran uusi, ettei ole ehtinyt saavuttaa samanlaista (kultti)asemaa kuin kolmikon muut kirjat, niputan ne silti yhteen. Huumeasema Zoo kertoo Christianen elämästä Länsi-Berliinissä 1970-luvun lopulla. Ankeassa ja virikkeettömässä lähiössä kasvavilla nuorilla on yksi tapa päästä pakoon ympäristönsä tukahduttavuutta ja väkivaltaisia ja onnettomia perhesuhteitaan, ja tämä tapa on huumeet. Christiane aloittaa huumeiden käytön 12-vuotiaana pilveä poltellen, mutta jo 13-vuotiaana hän aloitti heroiinin piikittämisen. Pian Christiane eli kaksoiselämää: äidilleen hän uskotteli olevansa tavallinen, koulua käyvä teini, vaikka oikeasti hän vietti päiviään metroasemalla prostituutiolla huumerahoja hankkien. Kyseessä on todella inhorealistinen kuvaus nuorten huumeidenkäytöstä. Vaikka kirjassa kuvataan huumeista seuraavaa mahtavaa oloa, ei sitä kuitenkaan kaunistella ollenkaan: vieroitusoireet ovat kamalia, piikittämistä täytyy tehdä likaisissa yleisissä vessoissa ja epäpuhtailla neuloilla, ja narkkareiden ystävyyssuhteet romuttuvat nopeasti, kun aineet menevät ihmisten edelle. Huumeidenkäyttäjän mielenmaisema vaikuttaa uskottavalta: Christiane ja hänen ystävänsä uskottelevat sujuvasti itselleen, että voisivat lopettaa huumeiden käytön milloin vain haluavat, vaikka tilanne on jo todella paha. Luulen, että tämä toimii edelleen hyvänä huumevalistuksena nuorille, vaikka onkin jo useamman vuosikymmenen ikäinen. Asia, joka minua kirjassa häiritsi, oli sen kieli. En oikeastaan tiedä, oliko vika käännöksessä vai oliko alkuperäinenkin teksti kirjoitettu niin, mutta se oli paikoin hyvinkin kömpelöä ja köykäistä. Tiedä sitten, onko sen tarkoitus havainnoillistaa Christianen nuorta ikää, mutta se ärsytti toisinaan lukiessani. (Kirja muuten ei ole Christianen itsensä kirjoittama, vaan kahden toimittajan hänen haastattelujensa pohjalta haamukirjoittama. Sellainen tarkennus tähän väliin!) 

*********

Syyskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:

 

14. Urheiluun liittyvä kirja: Kiira – Ehjäksi särkynyt

Syyskuu(kin) kului nopeasti. Opinnot alkoivat taas, ja toisin kuin keväällä, nyt pääsin itsekin nauttimaan etäluennoista. Tosin molemmat luentokurssini ovat jotenkin todella kuivakoita ja tylsiä, ja kerrankin on sellainen tilanne, että kirjatentit kiinnostavat enemmän :D Syyskuussa näin myös jonkin verran ystäviäni turvavälien päästä, nautin lämpöisistä säistä ja käärin taas hihani DVR:n kanssa. Kuukauden parhaita puolia oli kuitenkin ehdottomasti uusi kirjahylly, jonka sain helpottamaan hieman aina vain kasvavaa kirjamäärääni. Samalla sain yhteen paikkaan myös ne kirjat, jotka muuttaessani jätin kotikotiin, ja olenkin pari viime viikkoa vain ihastellut hyllyjäni :D Suunnitelmissa olisi tehdä kirjahyllyistäni oma postaus, parin vuoden takainen katsaus silloisiin hyllyihin ainakin vaikutti tykätyltä :)

Lokakuussa on luvassa niin ikään opiskelua. Pitää oikeasti ruveta tekemään asioita kandin eteen (apua!) ja yrittää saada itselleen edes sen verran itsekuria, että oikeasti lukisin tentteihin, enkä vain hehkuttaisi, että ne ovat kiinnostavampia kuin luentokurssit... Kirjamessujen peruuntuminen harmittaa todella, enkä virtuaalimessuillekaan jaksa osallistua: saan aivan tarpeeksi arjessani tuijottaa puhuvia päitä tietokoneen ruudulta, enkä jaksa tehdä sitä myös vapaa-ajallani. 

Kuukauden biisi on BEHMin Lupaan. BEHMin debyyttialbumi Draaman kaari viehättää on ollut kovassa kuuntelussa ilmestymisestään lähtien. Jo aiemmat singlejulkaisut kiinnostivat, joskin niissä oli jotain, minkä takia en ihan voinut niistä kunnolla tykätä. Sen sijaan levyn aiemmin julkaisemattomat biisit ovat mielestäni jopa parempia kuin singlet, vaikka ovatkin keskenään hyvin samankaltaisia. Välillä sanoituksista ei tiedä, ovatko ne hölmöjä vai nokkelia, mutta kokonaisuutena tykkään levystä kovasti. 

Loistavaa lokakuuta! 

Kirjoituspuuhat, syksy 2020

Olen jo muutamana vuonna pohtinut näin syksyn saapuessa kirjoitusprojektieni tämänhetkistä tilaa, joten teen saman temoun myös nyt. Kirjoittelin ylös suunnitelmiani myös vuoden alussa, joten suhteutan vähän siihenkin omia suunnitelmiani.

DVR
Kuten jo tammikuussa sanoin, Dystopiavampyyriromanssi on tämän vuoden pääprojekti, ja sama tahti jatkuu syksylläkin. Tällä hetkellä DVR hiukan hirvittää, nimittäin pituutensa puolesta. Tekstiä on tämän postauksen kirjoittamishetkellä reilusti päälle 41k sanaa, eli 122 liuskaa, eikä tarina ole vielä edes ihan puolivälissä. Tiedän jo valmiiksi, että tulen ehkä itkemään katkeria kyyneliä editoidessani (tällaisen tiiliskiven tulostamisesta nyt puhumattakaan), mutta nyt on vain kuljettava loppuun asti tällä tiellä, jonka olen valinnut.

Tein DVR:aa varten suunnitelman, jonka tiedän olevan hyvin optimistinen: sen mukaan kirjoittaisin yhden luvun viikkotahtia, jolloin kässäri olisi valmis tammikuun 2021 puolivälissä. Hiljaa hyvä tulee, sanon itselleni, kun vähän meinaan turhautua siihen, että en suunnitelmieni mukaan saa ensimmäistä versiota tämän vuoden aikana loppuun, mikä oli alkuperäinen suunnitelma. Toisaalta ikinä ei tiedä, mitä tapahtuu, ehkä intoudun kirjoittamisesta niin, että kässäri valmistuu jo tämän vuoden aikana? Ehkä realistisempaa on kylläkin se, että viivästyn tavoitteesta, mutta eihän sitä koskaan tiedä!

P

Ajattelin aloittaa P:n läpiluvun nyt syksyllä, sillä tarinaa polttelee jo kovasti, varsinkin kun sain vähän aikaa sitten kässäristä ihanan pitkän palautteen, joka inspiroi kirjoittamaan. Läpiluku ja kirjoittaminen ovat ainakin omalla kohdallani sen verran erilaisia prosesseja, että luulen sen onnistuvan. (Jos ei onnistu, niin P saa palata hetkeksi takaisin vaihtopenkille. Yritän olla lempeä ja kärsivällinen itseäni kohtaan.) Toisen version kirjoittamisen aion tosin ehdottomasti aloittaa vasta sen jälkeen, kun DVR valmistuu, sillä vaikka esimerkiksi 2018 editoin JL:aa ja kirjoitin P:a yhtä aikaa suhteellisen menestyksekkäästi, haluan antaa DVR:lle kaiken kirjoittamisaikani. Olen laiminlyönyt sitä sen verran usein muiden tekstien kustannuksilla, että tahdon keskittyä siihen täysillä, P saa odottaa. Pusunkin ensimmäisellä editointikierroksella läpiluvun valmistumisen ja toisen version aloittamisen välissä oli monta kuukautta, eikä teksti siitä varmaankaan huonommaksi muuttunut.

NaNoWriMo? 

Tällä hetkellä vahvasti epäilen, että nano jää minulta tänä vuonna väliin. Olkoonkin, että sattuneesta syystä marraskuussa tuskin on aivan yhtä paljon juoksemista paikasta toiseen kuin edellisinä vuosina, kaikki mahdollinen ja mahdotonkin tuntuu aina kasaantuvan tälle kuulle, minkä vuoksi kirjoittaminen voi olla todella stressaavaa. En kuitenkaan lyö mitään lukkoon, mutta tiedän sen, että jos osallistun, kapinoin jatkamalla DVR:aa. Kuka tietää, ehkä marraskuussa tarvitsenkin jonkinlaista kirittäjää projektiin.

Muuta, mitä? 

Minulla on eräs novelli, jonka olen aloittanut vielä lukiossa ollessani, mutta joka kutkuttaa kovasti mieltäni, aina kun se tulee mieleen. Se on kuitenkin vielä hyvin raakile, sillä en ole aivan varma, mihin haluan sen juonen kulkevan, mutta kiinnostaisi kuitenkin kirjoittaa se loppuun. Mietin jopa, että osallistuisin sillä ensi vuonna Novaan!

Odottelen myös edelleen vastauksia (/hylsyjä) kustantamoista. Välillä ajatukset Pususta maailmalla valvottavat, mutta ei auta kuin odotella. Kesäkuusta asti on tällä rintamalla eletty hiljaiseloa, mutta kenties syksyn tullessa liikenne sähköisen postilaatikkoni suunnalla vilkastuu taas. Eräs ystäväni sanoi, että hiljaisuus saattaa olla hyvä merkki, mutta itse pessimistinä vähän epäilen. Eniten toivoisin vastauksia niistä muutamasta A-listani talosta, jotka ovat olleet hiljaa jo yhdeksän kuukautta, mutta toisaalta näihin paikkoihin varmaan lähetetään kaikista eniten kässäreitä, enkä tiedä, onko Pusu näissä paikoissa tällä hetkellä kenties Ö-mapissa. ("Listoista" puhun tarkemmin tässä postauksessa.)

Tässä vaiheessa on ihan hyvä fiilis näistä syksysuunnitelmista! Pitää vain muistaa olla kärsivällinen ja joustava, jos elämä ei menekään aivan suunnitelmien mukaan, mutta onpahan jonkinlaiset raamit, miten edetä elämässä, ainakin kirjoitusprojektien osalta.

Eristyskesän ämpärikurkistus

Syksy on saapunut. Kesä oli maailmantilanteen vuoksi erilaisempi kuin mikään kesä aikaisemmin, mutta se ei haitannut, sillä ehdin kuitenkin puuhailla vaikka mitä kivaa.

Kesällä 2020 minä

• suoritan tarpeelliset opiskelujutut
Kesälomalle minulla jäi yhden esseen kirjoittaminen, yhden tentin suorittaminen ja museologian pääsykokeeseen lukeminen ja osallistuminen. Muut sain tehtyä, mutta essee jäi tekemättä minusta itsestäni johtumattomista syistä. Se on nyt sitten syksyllä edessä...

• käyn siskon kanssa kuvausreissulla
Kävin! Kuvausmiljöö oli ihastuttava, ja sain reissulta monta hyvää (ja monta vähemmän hyvää :D) otosta itsestäni ja uudesta mekostani.

• osallistun heinäkuun Camp NaNoWriMoon
Osallistuin ja voitin! 12400 sanan tavoitteeseen yltäminen oli aivan uskomaton suoritus, mutta kyseinen sanamäärä tuli yllättävän kevyesti. Kesän aikana sain kirjoitettua DVR:aa lähes 15. lukuun asti, mikä on hieno homma! (Kokonaisuudessaan tekstiin on tulossa 33 lukua, joten hivuttelen jo puolenvälin maalia.)

• käyn uimassa
Vaikka uimiseni keskittyi lähinnä kesäkuun helteisiin, kävin kuitenkin monta kertaa. Loppukesästä vesi oli kylmempää, mutta alkukesällä se oli aivan ihanan lämpöistä. Olisin voinut jäädä järveen vaikka asumaan! Kokeilin kerran jopa suppailua, kun siihen tarjoutui tilaisuus! Olin melko lähellä rantaa laudan kanssa, mutta se oli yllättävän hauskaa. Voisi joskus kokeilla uudestaankin :)

• kuuntelen keskeneräiset musikaalit loppuun
Kyllä, kuuntelin molemmat kesken jääneet musikaalit loppuun! Kyseessä olivat Falsettos ja Natasha, Pierre and the great comet of 1812. Näistä kahdesta mielestäni parempi on Tolstoin Sotaan ja rauhaan perustuva Great comet, sillä siinä iskee periodidraama, minkä lisäksi siinä on lavastukseltaan kiinnostava. Myös musiikki on tosi hyvää! Falsettos-musikaalin kohdalla en ole aivan varma mielipiteestäni, sillä vaikka musikaalissa on paljon asioita, joista pidän, on se musiikillisesti kokonaisuutena vähän raskas ja henkilöt ovat vähän ohuita.

• luen jonkun kirjasarjan ja runoja
Runot jäivät tänä(kin) kesänä paitsioon, mutta luin kuin luinkin kokonaisen kirjasarjan! Kyseinen sarja oli Helena Meripaaden kuusiosainen Koirahullun päiväkirja, jonka luin uudestaan. Kyseessä ei ehkä ole kovin katu-uskottava kirjavalinta kaksikymppiselle yliopisto-opiskelijalle, mutta ai että, näiden kirjojen lukeminen oli ihanaa!

• syön jäätelöä
Niin paljon ahmin kesän aikana jäätelöä, että tämän voi rastittaa moneen kertaan. Ai että, olisipa jäätelöä.

• käyn ainakin kerran opiskelukaupungissa
Ennen elokuista "muuttoani" takaisin opiskelukaupunkiin kävin siellä kerran. Yövyimme yksiössäni koko perhe, ja vaikka retkeilimme enemmän opiskelukaupungin naapurikaupungeissa, oli silti kiva olla täällä monen kuukauden tauon jälkeen! Ehdin myös kesälomailla täällä itse pari elokuista viikkoa ennen opintojen alkamista.

Miten teidän kesänne sujui?