Virginien katse

Graduprosessiin liittyy omalla kohdallani hyvin voimakasta fiilisten aaltoilua, ja sama tilanne on varmasti lähes kaikilla. Välillä tuntuu siltä, että eihän gradu ole niin kauhea kuin mitä pelotellaan, sen kun ottaa niskasta kiinni ja lukee ja kirjoittaa. Seuraavana päivänä saattaakin sitten löytää itsensä pyörimästä epätoivon alhosta: en tajua mitään, en ymmärrä omasta alastanikaan mitään, ei tästä tule yhtään mitään. 

Olin tovi sitten Helsingissä, vierailin jälleen arkistossa alkuperäisaineistoni parissa. Olin varannut arkistotyöskentelyyn kaksi päivää, mutta jälkimmäisenä päivänä sain hommat niin nopeasti pakettiin, että minulle jäi monta tuntia aikaa ennen junan lähtöä. Menin siis Ateneumiin, jossa kuljin ensin kokoelmanäyttelyn läpi ja sitten vielä ylimmän kerroksen laajan Albert Edelfelt -näyttelyn. Molemmissa näyttelyissä oli paljon kiinnostavia teoksia, niin tuttuja kuin tuntemattomia. 

Ja tietenkin kohtasin Edelfelt-näyttelyssä Virginien. 

Pariisitar (Virginie) (1883) on maalaus, johon Edelfelt on maalannut pariisilaisen naisen, joka oli hänen mallinsa ja rakastajattarensa, myös todennäköisesti taiteilijan aviottomien lasten äiti, josta käytetään nimeä Virginie. Taidehistorioitsija Anna Kortelainen on selvittänyt taulun naisen taustoja kirjassaan Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina. Luin kirjan pari vuotta sitten ja ihastuin siihen ikihyviksi: käsittelihän se useita minua kiinnostavia teemoja, taidehistoriaa, 1800-lukua, naisten asemaa, arkistojen hiljaisuuksia, mikrohistoriaa. Se on saanut minut myös näkemään Edelfeltin Virginie-aiheiset taulut aivan uudessa valossa. 

Vaikka olin ollut tyytyväinen arkistopäivieni aikaansaannoksiin, minulla oli silti vähän epävarma olo moniin kysymyksiin liittyen. En ehkä ollut graduepätoivon syvimmässä kuopassa, mutta varovasti matkalla sinne. Toivoin Ateneum-käynnin vievän ajatuksiani muualle, ja pääseväni ainakin pieneksi hetkeksi eroon epävarmoista ajatuksistani. Jossain taustalla ne möyrivät silti, kunnes pysähdyin Virginien eteen. 

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun näin Pariisitar-taulun livenä, mutta ensimmäistä kertaa koin sen äärellä yhtä järisyttäviä tunteita. Totta kai taulu on kaunis, ja ihailen sitä aina: miten kaunis Virginie onkaan, miten hänen katseensa on täynnä iloa ja rakkautta, miten taitavasti valo heijastuu hänen rannerenkaastaan. Nyt kuitenkin Virgineä silmiin katsoessani yhdistyi mielessäni paitsi Kortelaisen kirjaan, myös omaan graduuni, ja hetken kaikki oli kirkasta ja selkeää. En tee samankaltaista tutkimusta kuin Anna Kortelainen kirjassaan, eikä minun tarvitse etsiä jotakin henkilöä kuin neulaa heinäsuovasta. Kuitenkin käsittelen itsekin gradussani tavallisia naisia, joille ei välttämättä pystytetä patsaita. Pohdin arkistojen hiljaisuuksia ja sitä, kenen ääni kuuluu ja kenen ei. Siihen, että olen päässyt tähän pisteeseen ja valinnut juuri tämän tietyn aiheen graduuni, on johtanut lapsesta asti palanut kiinnostus historiaan, teini-iässä herännyt innostus naisten historiaan ja feminismiin ja yliopistoaikoina löydetty vallan näkökulma. Nämä aiheet inspiroivat ja innostavat minua, mikä on gradun kaltaista pitkää projektia tehdessä tärkeää. Ja vaikka gradun kanssa kokisikin välillä epätoivoa, olen onnellinen ja etuoikeutettu, että saan tehdä tutkimusta juuri sillä alalla, juuri siitä aiheesta, jota rakastan. 

Kiitos Virginie, ajattelen, kun kävelen näyttelyn seuraavaan huoneeseen. Kiitos, kun muistutit minua siitä, mikä on kaikkein tärkeintä. Kokemusta on vaikea sanoittaa, mutta epätoivon kuilu on jäänyt jälleen hetkeksi taakse. 

Ostin Pariisitar-taulun itselleni museokaupasta postikorttina ja kiinnitin sen vaatekaappini oveen. Toivon, että se muistuttaisi minua tästä kohtaamisesta Ateneumissa ja toisi uskoa ja luottamusta omaan tekemiseeni. 

Toukokuun luetut 2023

Toukokuussa 2023 luin kuusi kirjaa (896 sivua, 14 h 38 min), joista yksi oli non-fictionia, yksi säeromaani, yksi sarjakuvaa, yksi e-kirja ja kaksi äänikirjaa.

Antell, Ann-Christin: Puuvillatehtaan kilpailija (Puuvillatehdas #3) 9 h 54 min [K]

Kesey, Ken: Yksi lensi yli käenpesän 375 s. 

Woolf, Virginia: Oma huone 4 h 44 min [K]

Tikkanen, Märta: Vuosisadan rakkaustarina 103 s. 

Takalo, Tiitu: Rakkaus on köyhän rikkaus: kootut sarjakuvanovellit 248 s. 

Marck, Mary: Eevan luokka (Eeva #1) 170 s. 

kotimaisia: 4

käännöskirjoja: 2 

omasta hyllystä: 0

kirjastosta: 2

muualta: 4

Puuvillatehdas-sarjan viimeinen osa, Puuvillatehtaan kilpailija, sijoittuu 1920-luvulle. Päähenkilönä toimii tällä kertaa Paula Barker, Martan tytär ja Jennyn tyttärentytär. (Miksiköhän Paula ei muuten ole Lehtonen isänsä sukunimen mukaan? Miten sukunimilaki on toiminut Suomessa tuolloin?) Barkerin tehtaan reklaamipäällikkönä toimiva tulisieluinen Paula kauhistuu kuullessaan, että talousvaikeuksissa painiva tehdas aiotaan myydä Littoisten verkatehtaalle. Verkatehtaan päällikön poika Richard Falke on sietämätön tyyppi, ja Paula aikoo taistella viimeiseen asti, että saisi tehtaan pidettyä suvullaan. En ole missään vaiheessa ollut Puuvillatehdas-trilogian suurin fani, mutta jopa minun mielestäni trilogian päätösosa oli pohjanoteeraus. Siinä missä sarjan toisessa osassa päästiin joistain ensimmäisen osan kömpelyyksistä eroon, tässä niihin taas palattiin, ja löydettiin jopa uusia tapoja olla kömpelö. Kuten edellisissäkin osissa, tämänkin kirjan keskiössä on romanssi. Sen lopputulos on kuitenkin selvä parin ensikohtaamisesta alkaen. Ennalta-arvattavuus ei välttämättä romanttisessa viihdekirjassa haittaa, mutta ärsytti silti, varsinkin, kun parin tiellä olleet ongelmat eivät tuntuneet tarpeeksi suurilta uhilta, lähinnä tavoilta kasvattaa sivumäärää. Kirjaa kuunnellessani revin hiuksia päästäni myös Paulan kohdalla, sillä häntä ei voinut kerrassaan sietää. Minulla on muutenkin nykyään hyvin matala sietokyky not like other girls -päähenkilöille, ja Paulassa ei edes tapahtunut juuri minkäänlaista hahmokehitystä!! Dramaattiset tapahtumat menivät välillä suorastaan överinaurettavan puolelle. Minun oli myös vaikeaa sulattaa lopun saippusarjamaista käännettä, joka ei tuntunut yhtään istuvan kirjojen maailmaan. Martan tarinakaaren olisi voinut saada nätimmällekin rusetille. Äänikirjan viimeinen puolitoista tuntia tuntui muutenkin tarinan turhalta venyttämiseltä. Jennyn tarinakaaresta pidin, olisinkin mieluummin lukenut vaikka koko kirjan hänen näkökulmastaan! Parasta tässä sarjassa on ollut historiallinen Turku ja tuttujen paikkojen bongailu. Arvostan kirjailijan tekemää taustatyötä, vaikka ajankuvan rakentaminen onkin välillä hieman kömpelön tuntuista. Viihdekirjallisuuden tarkoitus on viihdyttää, ja siinä tämä trilogia onnistuu kuitenkin. Tiedän jo kuuntelevani Antellin seuraavan joulukertomuksen, joka sijoittuu 1800-luvun puolelle, koska (kevyttä) viihdettä tarvitaan. 

Yksi lensi yli käenpesän on ollut lukulistallani ties kuinka kauan. Näin yläasteella kirjan pohjalta tehdyn näytelmän ja luin sen käsikirjoituksen, ja se teki minuun hyvin suuren vaikutuksen, ja pyöri mielessäni pitkään. Meni kuitenkin lähes 10 vuotta ennen kuin sain tartuttua alkuperäisteokseen. Tarinaa kertoo Päällikko Bromden, puoliverinen alkuperäisasukas, joka on ollut mielisairaalan potilaana jo vuosien ajan. Sairaalan väki pitää häntä kuuromykkänä, mutta oikeasti hän näkee ja kuulee paljon, sellaistakin, mitä ei välttämättä ole potilaiden korville tarkoitettu. Ylihoitaja Ratchedin rautaisella otteella johtaman sairaalaan rutinoituneeseen arkeen tulee muutos, kun potilaaksi tuodaan McMurphy, pikkurikollinen, joka on onnistunnut keinottelemaan yhteiskuntapalveluksesta kirjautumalla mielisairaalaan. McMurphy kyseenalaistaa auktoriteetteja, varsinkin hoitaja Ratchedia, ja hänen vanavedessään myös muut potilaat alkavat toimia sairaalan epäinhimillistä koneistoa vastaan. Kumpi onkaan vahvempi? Kirjassa oli vaikuttavat hetkensä, ja ymmärrän hyvin kirjan yhteiskunnallisen merkityksen. Kesey oli saanut inspiraation teokseensa työskennellessään sairaalassa ja nähdessään potilaiden julman ja epäinhimillisen kohtelun. Yksi lensi yli käenpesän on varmasti ravistellut rakenteita hyvin voimakkaasti ilmestyessään, ja herättää nykyäänkin ajatuksia mielenterveysongelmien hoidosta ja sairastuneiden kohtelusta. (Modernimpaa näkökulmaa aiheeseen tuo esimerkiksi Viivi Rintasen sarjakuva Mielisairaalan kesätyttö!) Itse en kuitenkaan innostunut tästä juurikaan. Hahmoja oli paljon, ja minun oli vaikea pysyä heissä perässä. Kirjoitustyylikin oli jokseenkin raskaslukuinen. Lukemaani painokseen oli eksynyt painovirheenä väärin päin kääntyneitä sivuja, mikä hidasti lukemista entisestään. Kertojaratkaisu jäi mietityttämään minua. Toisaalta hiljainen, lähes näkymätön sivustakatsoja on nerokas valinta kertojaksi, mutta välillä Bromden katoaa taka-alalle täydellisesti, ja ainakin itse toisinaan unohdin kokonaan, että hän kertoi tarinaa. Teatteriversio jätti minuun aikoinaan suuremmat jäljet kuin alkuperäisteos. Esimerkiksi loppuratkaisu tuntui siinä paljon järkyttävämmältä ja painavammalta, kirjassa lopetus vain ikään kuin tapahtui. 

Virginia Woolfin Oma huone on niin ikään ollut lukulistallani vuosia. Toki kirjan ydinsanoma siitä, että naisella on oltava omaa rahaa ja oma huone, jotta hän voi kirjoittaa, on tuttu, ja olen lukenut kirjasta myös Shakespearen (kuvitteellista) sisarta käsittelevän katkelman feminismin historiaa käsittelevällä sukupuolentutkimuksen kurssilla, mutta koko teos minulla oli lukematta. Woolf kirjoittaa esseessään sukupuolten välisestä epätasa-arvosta ja yhteiskunnallisista rakenteista, jotka estävät naista ajattelemasta ja kirjoittamasta. Tämä ei ole suotta klassikkoteos! Olin useaan otteeseen melkein haljeta innostuksesta, koska tämä oli niin hyvä. Vaikka en ollut aina Woolfin kanssa samaa mieltä (esimerkiksi ärsyynnyin Jane Austenin vähättelyyn ja vertailuun Brontën sisaruksiin), tässä oli kuitenkin todella paljon kiinnostavia ajatuksia sekä ihanan purevaa ja terävää feminismiä. Pieni queer-näkökulman häivähdys yllätti ja ilahdutti minua myös. Vaikka kirjan ilmestymisesta on melkein 100 vuotta aikaa, jotkut asiat ovat edelleen valitettavan ajankohtaisia. Mitähän Virginia sanoisi, jos tietäisi, ettei sukupuolten välinen tasa-arvo ole edelleenkään toteutunut? Isoin ongelma tässä kirjassa ei kohdallani liittynyt niinkään sisältöön, vaan formaattiin. Kuuntelin tämän äänikirjana, mutta jälkiviisaana olisi pitänyt lukea tämä paperikirjana. Tuntui, että äänikirjassa meni helpommin asioita ohi! Monta kertaa olisi tehnyt mieli alleviivata tai kirjoittaa Woolfin ajatuksia ylös! Ehkä palaan joskus Omaan huoneen pariin paperilla. Tutustuisin muutenkin mielelläni Woolfin teoksiin. Erityisesti Orlandon haluaisin lukea, koska pidin sen pohjalta tehdystä elokuvasta! 

Satuin eräänä päivänä olemaan yksin lounastamassa, joten päätin ruveta lukemaan jotain e-kirjaa. Törmäsin Bookbeatissa Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinaan, ja koska se ei ollut sivumäärältään suurensuuri, päädyin lukemaan sitä. Omaelämäkerrallinen teos pohjautuu Tikkasen avioliittoon Henrik Tikkasen kanssa, jota varjosti miehen alkoholismi ja väkivalta. Vuosisadan rakkaustarina on kirjoitettu runomuotoon, ja lienee määrittelykysymys, haluaako sitä kutsua runoteokseksi vai kenties jopa säeromaaniksi, vaikka tuota termiä ei ole Suomessa taidettu käyttää ennen viimeisintä vuosikymmentä. Tikkanen tarjosi kirjassaan välillä niin voimakkaita sanoja ja mielikuvia, että minun olisi tehnyt mieli tehdä kirjaan runsaasti alleviivauksia! Esimerkiksi kohdat, joissa hän puhui sukupolvien ketjusta ja omista keinoistaan käyttää valtaa miestään kohtaan olivat sellaisia, että melkein tuli kylmät väreet. Toisaalta hyvin kohtien vastapainona teos tuntui välillä toisteiselta, eikä toisto tuntunut tehokeinolta, vaan löysähköltä kustannustoimitukselta. Varmasti elämä alkoholistin vaimona (tai muuna läheisenä) on itseään toistavaa, mutta itse ärsynnyin toisteisuudesta. Koska osa runoista oli hyvin teräviä ja kirkkaita, heikommat erottuivat joukosta hyvin. Muutama olisikin saanut mielestäni jäädä pöytälaatikkoon tai vaihtoehtoisesti editoida niitä enemmän. Ilahduin muuten todella paljon siitä, että bongasin kirjasta useamman intertekstuaalisen viittauksen Omaan huoneeseen, jonka olin juuri saanut luettua ennen tämän loppuun lukemista! Tikkanen konkretisoi hyvin Woolfin ajatuksia: miten nainen voi kirjoittaa, kun (taiteilija-)aviomies vain juo ja märehtii omia töitään jättäen arjen pyörittämisen ja lasten ja kodin hoitamisen vaimonsa harteille? Vuosisadan rakkaustarina näyttää hyvin myös sen, miten vaikea väkivaltaisestakaan suhteesta on lähteä. Vaikka tuntisi lähinnä suurta vihaa ja katkeruutta kumppaniaan kohtaan, täysin ei voi vihata, sillä välillä jostain pilkahtaa näky siitä ihmisestä, johon aikoinaan rakastui. Rakkaus on ristiriitaista ja välillä jopa julmaa. Märta Tikkasen muukin tuotanto kiinnostelee. Myös Henrik Tikkasen Minun Helsinkini löytyy omasta kirjahyllystäni, senkin tulen todennäköisesti jossain vaiheessa lukemaan (olkoonkin, että H. Tikkasen pisteet omissa silmissäni eivät ole tämän kirjan jälkeen erityisen korkealla...). 

Kuten blogin lukijat ovat varmasti huomanneet, pidän kovasti Tiitu Takalon sarjakuvista. Sen valossa tuskin on mikään yllätys, että Takalon tuotantoa kokoava Rakkaus on köyhän rikkaus on ollut pitkään lukulistallani, ja nyt lopulta pääsin sitä lukemaan. Teos kokoaa sarjakuvanovelleja paitsi aiemmin lukemistani Jää- ja Tyhmä tyttö -kokoelmista, mutta joukossa on myös erilaisissa lehdissä ja muissa julkaisuissa ilmestyneitä sarjakuvia, jotka olivat minulle aivan uusia. Sarjakuvien lisäksi kirja sisältää Takalon kommentteja omista vanhoista töistään. Hän pohtii esimerkiksi sitä, mihin hän on tyytyväinen ja mitä hän tekisi nykyään toisin, millaisia tekniikkoja hän on milloinkin käyttänyt ja miten maailma on muuttunut sarjakuvan piirtämisen jälkeen. Nautin sarjakuvista, mutta erityisesti Takalon kommentteja oli ihanaa lukea. Vaikka aivan kaikki sarjakuvat eivät uponneet minuun (joidenkin piirrostyyli ei vain napannut!), tämä on erittäin hieno katsaus yhden taiteilijan uraan ja kehitykseen! 

Olen lukenut Mary Marckilta aikaisemmin kirjan Luokan ikävin tyttö, pariinkin otteeseen, mutta Eeva-sarja on jäänyt lukematta. Päätin korjata asian löydettyäni kirjaston vaihtohyllystä sarjan ensimmäisen osan Eevan luokka. Nimensä mukaisesti kirja kertoo Eevasta, joka käy koulua yhteiskoulussa Helsingissä 1900-luvun alussa. Kirja koostuu lähinnä sattumuksista, joita Eeva koulutovereineen kokee, mutta jälkimmäisellä puoliskolla on myös pidempi tarinakaari, kun luokkaretkellä tapahtuu ikäviä asioita, joiden seuraamuksilla on pitkät jäljet. Eevan luokka on aikansa tuote, niin hyvässä kuin pahassa. Siinä on tyttökirjojen viehätystä ja entisajan koululaiselämää, josta on hauska lukea. On kutsuja, leikkejä, kujeiluja ja leivosten syömistä! Luulen, että varsinkin lapsena tämä olisi uponnut minuun kuin kuuma veitsi voihin, rakastinhan lukea sisäoppilaitoksiin sijoittuvia kirjoja (ja vaikka tässä ei sisäoppilaitoksessa ollakaan, koulunkäynnin kuvauksessa on samankaltaista vanhanaikaisuutta). Ihan varauksetta en tähän kylläkään ihastunut. En pitänyt juuri kenestäkään henkilöstä, varsinkaan sellaisista, jotka selvästi oli tarkoitettu pidettäväksi. Kaikki keskeiset henkilöt Eevasta alkaen ovat hyvin varakkaita ja etuoikeutettuja, mikä ei välttämättä vielä ole vika, mutta joskus heidän elämänsä ongelmat tuntuivat turhauttavan pieniltä. Myös suhtautuminen köyhempään väestönosaan oli jokseenkin kiusallista, vaikka esimerkiksi tyttöjen hyväntekeväisyysyritys olikin humoristiseksi kohtaukseksi tarkoitettu. Eevan paras ystävä Hertta oli mielestäni aivan sietämätön! Ymmärsin erittäin hyvin (kirjan "pahikseksi" nostettua) Saaraa, joka ei voinut sietää Herttaa, eikä voinut ymmärtää, miksi tätä rakastettiin luokassa niin suuresti... Eeva ja Hertta tovereineen pilkkasivat myös useaan otteeseen tuntemiaan henkilöitä niin älyn (tai sen puutteen), harrastusten kuin ulkonäön vuoksi, ja varsinkin Ettaan kohdistunut jatkuva kehon kommentointi oli todella ikävää luettavaa. Kyseessä oli kuitenkin nopealukuinen ja kevyt kirja, että luen varmaan myöhemmätkin osat. Ehkä Eeva, Hertta ja muut henkilöt oppivat kasvaessaan kohtelemaan muita ihmisiä kunnioittavasti :D Eevan luokka palautui vaihtohyllyyn, eikä jäänyt oman hyllyni valikoimiin. 

*********

Toukokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla: Rakkaus on köyhän rikkaus (hyvin monessa tarinassa matkustetaan!) 

37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole: Eevan luokka

Toukokuussa aloitin harjoittelun, mikä johti siihen, että aivot olivat melkoisen sohjoiset pari ensimmäistä viikkoa. Olen kuitenkin viihtynyt töissä, ja olen todella onnellinen, että pääsin juuri tuohon nimenomaiseen paikkaan harjoitteluun! Toukokuuhun mahtui paljon uuden opettelua ja uusien taitojen oppimista. Opiskelu sen sijaan on jäänyt vähän vähemmälle... Vaikka toukokuuni täyttyi töistä, sen aikana ehdin myös käydä teatterissa, juhlia toverin valmistumista maisteriksi (järkyttävää, että joku omalta vuosikurssilta valmistuu :D), esiintyä kuorokonsertissa (parasta!), järjestää ystävän kanssa jo perinteisen Euroviisukatsomon, käydä päiväreissulla naapurikaupungissa, vierailla museoissa ja kulttuurihippaloida kotikaupungissa. Vauhdikas kuukausi, ei voi muuta sanoa! Sama vauhti on jatkunut myös kesäkuussa, mikä on yksi syy siihen, miksi kuukausikooste ilmestyi vasta kuun puolivälin jälkeen...

Kuukauden biisi on Nössö Novan Dynamo. Bongasin tämän erään perheenjäseneni vinkistä, ja ihastuin heti ikihyviksi. Biisissä on ihanan kepeä tunnelma, ja se kehottaa nauttimaan hetkestä. Tätä olen kuunnellut viime viikkoina aivan järjettömän paljon, se hivelee jotenkin kaikkia aivojeni mielihyväalueita! 

Lasisipulissa soi, osa 6

Pitkästä aikaa tarjoilen kurkistuksen niihin biiseihin, jotka Lasisipulissa soivat usein. Tällä listalla on muutamia kuunnelluimpia lurituksia alkuvuoden ajalta. 

Stella: Piste.

Olen kuullut Pisteen jo vuosia ja vuosia sitten, mutta jotenkin nyt löysin sen uudelleen. Eräs perheenjäseneni kuunteli tätä, minkä myötä päädyin itsekin kuuntelemaan ja huomaamaan ilokseni, että sehän onkin menevä biisi! Sanoituksessa on pari hämmästyttävän hienoa kohtaa. 

Scandinavian music group: Kukaan ei ole virheetön

Kukaan ei ole virheetön on ehdottomasti lempibiisejäni Smg:n uusimmalta levyltä. Se tosin aukeni minulle kunnolla vasta viime syksynä, jolloin kuulin sen livenä, jolloin se aiheutti minulle kokovartalokylmikset ja sai minut itkemään. Itku tuli myös helmikuussa, kun olin taas Smg:n keikalla, ja he soittivat tämän. Kukaan ei ole virheetön on tajuttoman kaunis biisi, jonka lohduttavaa sanomaa rakastan todella paljon. Eräs syy siihen, että tätä on tullut kuunneltua, on toki P, jonka soittolistalle tämä myös päätyi. Erityisesti rivi "ja jos katsoin muualle/kun sinuun sattui/anna anteeksi" voisi kuulua kässärissä niin monen hahmon suusta, että tätä tuli kuunneltua eteenkin loppulukuja editoidessa todella paljon. 

Maija Vilkkumaa: Betty Draper

Mainitsin huhtikuun koosteessa, että olen kuunnellut tänä vuonna Maija Vilkkumaata melko paljon. Betty Draper on yksi kuunnelluimmista biiseistä alkuvuoden aikana. En ole katsonut Mad menia, johon kappaleen nimi viittaa, joten intertekstuaalisuus menee minulta jokseenkin ohi, mutta ai että kun tämä onkin hyvä biisi! Täynnä feminististä raivoa <3 Sitä on tarvittu useampaan otteeseen alkuvuoden aikana. 

Regina Spektor: The Call

Katsoin alkuvuodesta Prinssi Kaspian -elokuvan, jonka lopputeksteissä The Call soi. Biisi on todella kaunis, ja sopii täydellisesti tarinan lopputunnelmaan. Narnian tarinoissa minua itkettää aina kohtaukset, joissa lapset kasvavat liian vanhoiksi palata Narniaan. Vaikka tiedän, kuinka koko sarja päättyy, nämä lähdön ja luopumisen hetket ovat tuskaisia. The Callissa on kuitenkin lohduttava sanoma: "no need to say goodbye". (Täytyy tosin todeta, että viime viikkoina tähän biisiin on tullut hieman katkera sivumaku johtuen joistain oikean elämän sattumuksista, mutta se ei ole biisin syy, ja se on yhtä kaunis kuin ennenkin. En aio antaa todellisuuden pilata hyvää biisiä itseltäni :D) 

Noitalinna huraa!: Vetinen Poppanen

Noitalinna huraa! on yksi niistä lukuisista bändeistä/artisteista, johon haluaisin tutustua paremmin. Toistaiseksi olen kuitenkin kuunnellut vain kokoelmalevyä Riittäähän noita linnassa, jolta tämänkin biisin bongasin. Koska levyä on kuunneltu jonkin verran kotikotonakin, olen takuulla kuullut Vetisen Poppasen monta kertaa, mutta en muistanut sen olemassaoloa. Biisi on jollain tavalla ihanan lohdullinen, arkinen, mutta samalla vähän maaginen. Henkilönä, joka rakasti lapsena Maija Poppasta yli kaiken, sanoitus resonoi jotenkin todella paljon. 

Pekka Streng: Mimosaneito

Olen kuunnellut alkuvuodesta Pekka Strengin Kesämaa-levyä ja uneksinut kesästä. Olisin voinut valita levyltä melkein minkä tahansa biisin, mutta päädyin levyn aloittamaan Mimosaneitoon. Siinä on ihanan lempeä, unelias tunnelma. Kappale on mielestäni jopa vähän satukirjamainen, vaikka onkin hyvin lyhyt: voisin hyvin kuvitella vaikka Rudolf Koivun kuvittaman nukkuvan Mimosaneidon. 

Carly Simon: You're so vain

Tämän kuulin autoradiosta jo itse asiassa joululomalla. Ensimmäinen rivi huvitti jahtimainintoineen, mutta kun biisi eteni, huomasin pitäväni siitä kovasti. Ilmeisesti on suuri mysteeri, kenelle Carly Simon on sanoituksen kirjoittanut, mutta löysin itse kappaleesta jonkinasteista omakohtaisuutta, mikä kasvatti sen merkitystä minulle. Ja lisäksi toki pidän usein siitä, että naisartisteiden kappaleissa on jonkinasteistä äreyttä tai happamuutta! 

Nämä biisit löytyvät tuttuun tapaan myös Spotify-soittolistalta! :) Kertokaa toki tekin, mikä ruudun sillä puolella soi! 

Nurkan takana on kesä (ja ämpäri)

Kesä on jälleen aivan nurkan takana, vai kenties alkanut jo? Joka tapauksessa on ämpärilistan aika! Tätä kesää vietän taas opiskelukaupungissa, mistä olen innoissani. Innoissani olen myös siitä, että minulla on koko heinäkuu kesälomaa! Vaikka suurin osa kesästä kuluukin töissä, pitkä kesäloma (tosin palkaton) jaksaa innostaa ja tsempata varmasti silloinkin, kun töissäkäynti väsyttää. 

Listan suorittamiseen on perinteisesti vain yksi sääntö: stressata ei saa. Hyväksi koettu sääntö on käytössä tänäkin vuonna. 

Kesällä 2023 minä

☀ opiskelen.

Jonkin verran minulle jäi opiskeltavaa kesälle. Totesin, että en millään ehdi suorittaa kaikkea ennen heinäkuista kesälomaani, joten tavoitteena on tehdä pienemmät kurssit valmiiksi touko-kesäkuun aikana, ja suuritöisempi verkkokurssi sitten elokuussa. 

☀ luen graduaineistoa ja tutkimuskirjallisuutta.

Hieman edelliseen liittyvä kohta, mutta laitoinpa sen kuitenkin omaksi kohdakseen. En ole juurikaan ehtinyt perehtyä graduni alkuperäislähteisiin tai tutkimuskirjallisuuteen, mutta jos haluan pysyä aikataulussa, minun täytyy ehkä pikkuhiljaa tehdä niin :D Vaikka pyrin pitämään heinäkuun opiskelusta vapaana, ajattelen, että voin pitää kerran viikossa ns. gradupäivän, jolloin lukisin aineistojani. Se ei vaadi minulta kauheasti, ja on todennäköisesti ihan mielenkiintoistakin. 

☀ testailen jäätelöitä.

Tämä oli oikeastaan tulevan kesäkämppikseni idea, joka oli erittäin hyvä, joten otin sen omallekin listalleni. Olisi kiva testata ainakin yhtä kesän uutuusjäätelöä, ja uskonkin, että tämä kohta on helposti suoritettava. 

☀ luen non-fictionia omasta hyllystä. 

Tuntuu, että oman hyllyn lukemattomien lista on kasvanut nimenomaan non-fiction -hyllyn kohdalta, joten haluan lukea pinoa pienemmäksi. Kohdan suorittaminen vaatii vain yhden kirjan lukemista, mutta toki jos innostun, se ei haittaa yhtään! Minulla on jo pari mahdollista kirjaa mielessäni, joita voisi olla kivaa lueskella kesän mittaan. 

☀ kirjoitan novellin valmiiksi. 

Minulla on yksi novelli työn alla, mutta koska se vaatii jonkin verran taustatutkimuksen tekemistä, en ole koskenut siihen pariin kuukauteen. Haluaisin nyt kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja tarttua taustatutkimuskirjallisuuteeni. Toivonkin, että kesän aikana saisin novellista edes jonkin version valmiiksi. 

☀ teen jonkun reissun. 

Haluaisin tehdä jonkinlaisen reissun kesän aikana. Viime vuonna en töiden takia päässyt juurikaan matkustamaan, joten nyt olisi kivaa olla jopa yön yli jossain. Haaveilen jopa matkasta Tukholmaan (olisi ensimmäinen ulkomaanmatkani viiteen vuoteen, jos se toteutuisi), mutta voi olla, että rahatilanne ei anna myöten. Kotimaassakin kuitenkin riittää matkailtavaa, joten kunhan jonkun matkan saan tehtyä, olen tyytyväinen!

☀ käyn yökävelyllä. 

Minusta olisi ihanaa seikkailla sen verran, että kävisin kävelyllä yöaikaan. Valoisa, toivottavasti lämminkin, kesäyö ja rauhallinen kävely siellä kutkuttaa ajatuksiani todella paljon. Eräs ystäväni on jo lupautunut seuralaisekseni, joten tämäkin listan kohta mitä todennäköisimmin toteutuu. 

☀ pidän kestit. 

Haluaisin pitää jonkinlaiset kakkukestit ystävilleni, koska tykkään emännöidä. Nyt on tulossa ensimmäistä kertaa sellainen kesä, että lähes kaikki ystäväni opiskelijakaupungissa ovat samassa kaupungissa kanssani, mikä on mielestäni aivan pätevä syy pitää pienet kestit. Ehkä käytän nimi- tai syntymäpäivääni tekosyynä, pyöräytän kakun ja kutsun toverit kylään. 

☀ vien itseni lukupiknikille

Vuonna 2021 vietin kesää opiskelijakaupungissa, ja silloin vein itseni usein piknikille herkkujen ja kirjan kanssa. Se oli sen verran hauska tapa, että mielelläni ottaisin sen tavaksi tänäkin kesänä. 

Mitä teidän kesäsuunnitelmiinne kuuluu?

Huhtikuun luetut 2023

Huhtikuussa 2023 luin kahdeksan kirjaa (1973 sivua), joista kaksi oli spefiä, kaksi sarjakuvaa ja kaksi uusintaa.

Sisältää pieniä juonipaljastuksia. 

Hämeen-Anttila, Virpi: Suden vuosi 399 s. 

Ahonen, JP & Alare, KP: Perkeros 185 s. 

Kurenniemi, Marjatta: Onnelin ja Annelin talo (Onneli ja Anneli #1) 90 s. [U]

Tšehov, Anton: Nainen ja sylikoira 206 s. 

Itkonen, Juha: Anna minun rakastaa enemmän (Suvi Vaahtera #1) 340 s. 

Lockhart, E.: Valehtelijoiden saari (Valehtelijat #2) 325 s. 

Lewis, C. S.: Kaspianin matka maailman ääriin (Narnian tarinat #3) 318 s. [U]

Laitinen, Reetta (toim.): Sisaret 1918 110 s. 

kotimaisia: 5

käännöskirjoja: 3 

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 3

muualta: 3

Olin lukenut Virpi Hämeen-Anttilalta aiemmin vain yhden osan 1920-luvulle sijoittuvaa Karl Axel Björkin tutkimuksia -sarjaa, kun bongasin Suden vuoden kirjaston vaihtohyllystä. Kirjan nimi kiehtoi, joten luin takakannen, joka ei tässä elokuvakansiversiossa kertonut oikeastaan mitään, joten luin ensimmäisen sivun. Se kiehtoi välittömästi: samaan aikaan sanottiin paljon, mutta jätettiin paljon sanomatta. Kirja lähti vaihtohyllystä matkaani, ja kun lopulta pääsin lukemaan sitä, luin sen neljässä päivässä. Suden vuosi sijoittuu 1990-luvun Helsinkiin, yliopistopiireihin. Pääosissa ovat Sari, kirjallisuudenopiskelija, ja Mikko, kirjallisuuden yliopisto-opettaja. Sari kokee itsensä ulkopuoliseksi, eikä halua tai uskalla antaa itsensä rakastua sairautensa takia. Mikko puolestaan joutuu avioeron melskeissä ulosheitetyksi omasta kodistaan, ja on kaikin puolin elämässään hukassa. Pian luentosalissa Mikon ja Sarin välillä vaihdetuissa katseissa on jotain muutakin kuin pelkkää opiskelijan kunnioitusta opettajaansa kohtaan. Ryhtyessäni lukemaan kirjaa en tiennyt sen sisällöstä oikeastaan mitään, enkä kirjan lukemisenkaan jälkeen ollut aivan varma, mitä ajattelen. Ehkä jos olisin tiennyt, että kirja kertoo keski-ikäisten aviokriisistä ja opettajan ja opiskelijan suhteesta, olisin jättänyt sen kokonaan lukematta, koska tällaiset tarinat eivät yleensä jaksa kiinnostaa minua. Toisaalta luin kirjan päätähuimaavan nopeasti, koska tarina imaisi mukaansa ja kirjaan oli helppo upota. Hahmoista kukaan ei ollut erityisen pidettävä, mutta kaikki olivat kuitenkin kiinnostavia ja harmaita, mitä arvostin: tällaisessa tarinassa olisi ollut helppoa vetää kaikki mustavalkoiseksi. Kieli ja kirjoitustyyli kompuroivat välillä, ja toisinaan olin hukassa esimerkiksi dialogeja lukiessani. Loppuratkaisu tuntui mielestäni vähän liian helpolta kaikkiin alkupuolen kriiseihin ja ongelmiin nähden, mutta pidin kuitenkin siitä, ettei loppupuolelle yritetty tunkea mitään väärinkäsityskriisiä tai vastaavaa. Sairauden värittämän rakkaustarinan lisäksi Suden vuosi on ylistyslaulu kirjallisuudelle, koulutukselle ja sivistykselle. Tämä meni välillä omaan makuuni ärsyttävän nysvääväksi ja elitistiseksi, mutta toisaalta pystyin samaistumaan joihinkin hahmojen tuntemuksiin kirjallisuuteen ja tutkimukseen liittyen. Hämeen-Anttila nostaa kirjassaan esiin humanististen tieteiden yhteiskunnassa ja toisinaan jopa yliopiston sisällä kohtaaman vähättelyn, ja tämä näkökulma oli myös valitettavan tuore, vaikka kirjalla on ikää melkein 20 vuotta: viimeksi tänä keväänä olen joutunut seuraamaan keskustelua siitä, miten oma opinahjoni on valmis leikkaamaan nimenomaan humanististen aineiden tutkimuksesta. Suden vuosi oli minulle tarpeeksi viihdyttävä ja koukuttava lukuromaani, mutta ei herättänyt välttämättä mitään suurta intohimoa tarttua Hämeen-Anttilan muuhun tuotantoon. En kuitenkaan sulje sitä poiskaan. 

JP Ahosen sarjakuvista olen aiemminkin pitänyt kovasti, ja Ahosen ja KP Alaren yhdessä tekemä Perkeros oli ollut pitkään lukulistallani. Perkeros on metallibändi, joka ei menesty ihan niin hyvin kuin sen kitaristi Aleksi toivoisi: oikeastaan menestys on hyvinkin heikkoa. Bändi koostuu esiintymiskammoisen ja perfektionistisen Aleksin lisäksi taideopiskelija Liljasta, suunnilleen kaikkien 1960-luvun bändien riveissä (ainakin kertomansa mukaan) soittaneesta hippi-Kervisestä sekä Karhusta, joka on karhu. Joukkoa tulee täydentämään vielä kebabinleikkaaja Aydin, ja pikkuhiljaa menestyksen valo alkaa langeta Perkeroksen ylle. Mutta kestääkö Aleksin ihmissuhteet bändin menestyksen? Entä mitä pahaa voikaan musiikin voimassa vaania? Ai että, miten tykkäsinkin tästä, vaikka metallimusiikki ei kiinnostakaan minua lainkaan! Eteenkin Perkeroksen absurdi huumori uppoaa minuun: esimerkiksi Karhun edesottamukset naurattivat kauheasti. Bänditouhua joutuu suunnittelemaan ihan eri tavalla, kun rumpalin täytyy vetäytyä talviunille! Tarina ottaa loppua kohden aika kovia kierroksia, ja juonen suunta on melko odottamaton. Vaikka tämä ei ihan puskista tulekaan, olisin silti ehkä kaivannut vähän parempaa pohjustusta. Myös loppuhäivytys olisi mielestäni saanut olla hieman pidempi. Perkeroksen vahvuus on ehdottomasti sen hahmoissa, joista varsinkin Kervinen ja Karhu olivat omia suosikkejani. Visuaalisesti sarjakuva on taattua laatua: piirrosjälki on laadukasta, ja ruutuja jää monesti tutkimaan pidemmäksikin aikaa. 

Eduskuntavaalien jälkeisenä päivänä tulevaisuus ahdisti melkoisesti (vähän ahdistaa edelleen), joten tarvitsin hetkeksi jotain lohtuluettavaa. Onneli ja Anneli -kirjat ovat eräitä lapsuuteni rakkaimpia kirjoja, joita minulle on luettu paljon ääneen, joten niihin palaaminen on aina yhtä turvallista ja ihanaa. Sarjan ensimmäinen osa, Onnelin ja Annelin talo, kertoo nimensä mukaisesti Onnelista ja Annelista, seitsemänvuotiaista tytöistä, jotka ovat parhaita ystäviä keskenään. He molemmat kokevat olonsa kotonaan ulkopuolisiksi, mutta sattumalta he päätyvät Ruusukujalle, josta he löytävät kirjekuorellisen rahaa, jonka rehelliset löytäjät saavat pitää. Kuin ihmeen kaupalla Ruusukujalla onkin kaupan kahdelle pienelle tytölle tarkoitettu talo, jonka ystävykset päätyvät ostamaan. Tytöille on luvassa ihana, jännittävä kesä. Täytyy myöntää, etten muistanut kirjan juonen olevan aivan niin yksinkertainen, kun se lopulta oli. Lapsilukijaa se ei haitannut, eikä minua nostalgialaseineni, mutta luulen, että kirjaa ensimmäistä kertaa lukevalle aikuiselle se saattaisi olla liian kepoinen. En myöskään ollut tajunnut ennen, miten kirja antaa rivien välistä ymmärtää, että äitien on parempi olla kotirouvina kuin tehdä uraa, mikä oli vähän ikävä sävy muuten ihastuttavassa kirjassa. Koska kuitenkin rakastan näitä kirjoja, katson kritisoitaviakin asioita läpi sormieni. Onnelin ja Annelin maailmassa (tässä ensimmäisessä kirjassa ainakin) kaikki on sievää ja kaunista, taianomaista ja hieman jännittävää, mutta ei missään nimessä ahdistavaa. Turvakirjan lukeminen saavutti tavoitteensa: se muistutti, että maailmassa tapahtuu yhä ihania asioita, eikä kaikkea toivoa ole vielä menetetty. 

Luimme venäjäntunnilla Anton Tšehovin Naista ja sylikoiraa eli Дама с собачкой -novellia alkuperäiskielellä. Koko novellia emme ehtineet lukemaan, mutta minua kiinnosti tietää, miten tarina loppui, joten tartuin pääsiäislomalla novellin sisältämään kokoelmaan, kun sellainen kotikodin hyllystä löytyi, suomeksi tosin. Naisen ja sylikoiran lisäksi kokoelma sisältää kaksi muutakin novellia: Elämäni ja Rotkossa. Naisessa ja sylikoirassa rytmitys tuntui epäuskottavan nopealta, mutta se saattoi johtua siitä, että novelli oli melko lyhyt. Sen avoimeksi jääneestä lopusta pidin kuitenkin kovasti! Elämäni oli jokseenkin raskassoutuinen ja tylsä novelli, ja siinä missä Nainen ja sylikoira oli lyhyt, Elämäni tuntui kestävän järjettömän pitkään. (Sen lukeminen oli oma pitkäperjantain kärsimysnäytelmäni :D) Sen sijaan kokoelman päättävä Rotkossa yllätti positiivisesti. Vaikka tarina on todella synkkä, pidin siitä silti. Realismi ei ole mikään lempiaikakauteni kirjallisuushistoriassa, mistä johtuen en mitenkään hullaantunut Tšehoviin, mutta en pidä mahdottomana, että lukisin esimerkiksi hänen näytelmiään joskus tulevaisuudessa. (Venäjänkurssin yhtenä tehtävänä oli kirjoittaa jonkinlainen aine Tšehovista inspiroituneena, ja itse kirjoitin runon. Jos kiinnostaa, voisin senkin julkaista blogissa!) 

Minun on jo pitkään pitänyt lukea Anna minun rakastaa enemmän, koska lähes kaikki perheenjäseneni ovat ylistäneet kyseistä kirjaa. Sen voisi määritellä vaihtoehtohistoriaksi, tarinaksi maailmasta, jossa suomalainen Suvi Vaahtera on noussut kansainvälisen musiikkimaailman huipulle nimellä Summer Maple. Kirja alkaa tilanteesta, jossa Summer Maple on kadonnut jäljettömiin hyväntekeväisyysmatkallaan Afrikassa. Katoaminen nostaa tunteet pintaan Summerin entisellä poikaystävällä Antilla, joka oli paikalla, kun artisti aloitteli uraansa. Myös Suvin äiti Leena pääsee ääneen: miltä tuntuu, kun vasta äsken perhosia pyydystänyt tytär pyörii yhtäkkiä kaikkien lehtien kansissa ja New Yorkin muusikkopiireissä? Kuka Summer Maple, Suvi Vaahterasta puhumattakaan, edes loppujen lopuksi on? Ja missä hän on? Anna minun rakastaa enemmän jäi mieleeni kiehtovalla, kauniilla kielellään ja kiinnostavalla tarinallaan. Luin tätäkin pääsiäislomalla, eikä minun olisi muuta tehnytkään mieli tehdä kuin ahmia tarinaa eteenpäin! Itkonen on rakentanut vaihtoehtoisen todellisuutensa todella uskottavasti: välillä löysin itseni hapuilemasta puhelintani googlettaakseni jonkun Summer Maplen biisin tai levynkannen, kunnes muistin, että koko artisti on pelkkää mielikuvituksen tuotetta. Myös kertojaratkaisu oli nerokas. Vaikka osasin aavistella siihen liittyvää loppuratkaisua, sen paljastuminen oli silti erittäin tehokas kohtaus, joka jätti minut hetkeksi tuijottamaan seinää edessäni. Pidin kirjan nimestäkin, vaikka aluksi se tuntui vähän oudolta. Ainakin luulen, että olen löytänyt sen merkityksen. Ihan täydellinen kirja ei kylläkään ollut: kertojanäänet sekoittuivat välillä toisiinsa, koska kirjoitustyyli oli liian samanlainen molemmilla. Tämä tyyli istui hyvin Antille, mutta Leenan suuhun se ei mielestäni sopinut. Parissa kohdassa olisi voinut myös hieman tiivistää kerronnasta löysää tekstiä pois. Oli miten oli, Anna minun rakastaa enemmän on todella mieleenjäävä kirja, ehdottomasti yksi vuoteni tähtihetkistä jo nyt. Se herätti myös kiinnostuksen tutustua muihinkin Itkosen kirjoihin. Ainakin teoksen jatko-osa Palatkaa perhoset on ehdottomasti lukulistalleni. 

Viime kesänä luin E. Lockhartin teoksen Me olimme valehtelijoita, ja kirjastoreissulla käteeni tarttui kirjan esiosa Valehtelijoiden saari. (Vaikka kirja onkin tavallaan esiosa, se kuitenkin spoilaa Me olimme valehtelijoita -kirjan lopun, mikä kannattaa huomioida, jos viimeksi mainittu on vielä lukematta!!) Kirja sijoittuu 1980-luvulle, kesään, jolloin ensimmäisen kirjan päähenkilöiden äidit olivat teini-ikäisiä ja oppivat valehtelemaan. Kuten Me olimme valehtelijoita, myös Valehtelijoiden saari on parhaimmillaan, kun juonesta ei tiedä etukäteen juuri mitään. Viihdyin kirjan parissa. Sitä oli helppoa ahmia eteenpäin monenkymmenen sivun pätkissä, ja tarina pyöri päässäni silloinkin, kun en sitä lukenut. Se tarjosi teemoja, joista pidin, ja sukusalaisuuksia, joita juoruja rakastava sieluni janoaa, vaikka nämä salaisuudet ovatkin fiktiivisiä. Kuitenkaan tämä ei onnistunut samalla tavalla yllättämään ja vetämään mattoa jalkojen alta kuin sarjan ensimmäinen osa. Muutamaan otteeseen tarina tuntuikin vanhan kierrättämiseltä, mikä on aina vähän halju fiilis. Eräs melko tärkeä osanen tarinaa vei mielestäni myös pohjan pois ensimmäisen osan tulkinnanvaraisuudesta, mikä oli eräs suosikkiasioistani siinä. Joten en sitten oikein lopulta tiedä, mitä tästä pidin. Välipalakirjana menetteli, mutta en välttämättä suosittelisi sitä Me olimme valehtelijoita -kirjan suurimmille faneille, koska se saattaa nakertaa edellisen osan vaikuttavuutta, ja toisteisuus tarinassa saattaa tuntua turhauttavalta. Toisaalta se tarjoaa kurkistuksen Sinclairin klaanin varhaisempiin vuosiin, ja paljastaa lukijalle useita asioita, joita Me olimme valehtelijoita -kirjan päähenkilöt eivät tiedä. Tämä suku tosiaan osaa lakaista ikävät ja epäsuotuisat asiat tehokkaasti maton alle! (Epäilen muuten suurta salaliittoa! Kun viime kesänä luin Me olimme valehtelijoita, minulle iski flunssa, kuumekin nousi. Entä mitä tapahtui nyt, kaksi päivää sen jälkeen, kun sain luettua Valehtelijoiden saaren? Kuume nousi!! Eihän tämä voi olla pelkkää sattumaa? :D) 

Narnian tarinoiden uusintaluku jatkuu hitaasti mutta varmasti: tällä kertaa vuorossa oli jo viime syksyn puolella aloitettu Kaspianin matka maailman ääriin. Vaati kuitenkin sänkyyn pakottavan flunssan ja 39 asteen kuumeen, että luin kirjan loppuun :D (Sinänsä tämäkin on toistumaa viime kesältä: silloin luin sairasvuoteellani Velhon ja leijonan!) Kirja alkaa tilanteesta, jossa edellisistä kirjoista tutut Edmund ja Lucy joutuvat viettämään kesäänsä tätinsä ja setänsä luona. Ikävä kyllä samassa talossa asuu myös heidän serkkunsa Eustace, joka on kerrassaan raivostuttava ja näsäviisas kakara. Eräänä päivänä seikkailu nappaa koko kolmikon mukaansa, kun heidät nykäistään laivaa esittävän maalauksen sisään. Kyseistä laivaa ohjaa Narnian kuningas Kaspian, joka on lähtenyt suurelle matkalle etsiäkseen isänsä liittolaisina olleet seitsemän lordia, jotka Kaspianin ilkeä setä Miraz aikoinaan karkotti pois Narniasta. Alkaa huima seikkailu Narnian kartoittamattomille vesille, jotka ovat täynnä uhkia. Tämä osa oli lapsena ehdottomasti eräs suosikeistani! Siinä missä Prinssi Kaspian on melko lailla Velhon ja leijonan toistoa niin teemallisesti kuin juonellisestikin, Kaspianin matka maailman ääriin on matkustusfantasiaa, ja siksi ehkä myös mielenkiintoisempi. Vaikka ymmärrän, miksi lapsena viehätyin tästä kovasti, aikuisena seikkailun käänteet selviävät omaan makuuni liian helposti: esimerkiksi eräällä saarella vallitseva tyrannia ja orjakauppa lopetetaan melko lailla käden käänteessä :D Seikkailu on kuitenkin sen verran vauhdikas ja mielenkiintoinen, etten edes tajunnut kiinnittää huomiota (ihmis)hahmojen persoonattomuuteen ennen kuin katsoin tämän videon. Siihen nähden, miten hahmovetoinen lukija olen, tämä yllätti minut itsenikin :D Ehkä Kaspianin matka maailman ääriin ei uponnut minuun enää yhtä hyvin kuin lapsena, mutta viihdyin sen parissa yhä. Jännityksellä jatkankin Hopeisen tuolin pariin, sillä siitä en muista juuri mitään! Pakko muuten vähän nillittää tästä nimenomaisesta pokkaripainoksesta, tarkemmin sanottuna sen kuvituksesta! Pidän Pauline Baynesin kuvituksista todella paljon, ja siksi minua harmittaakin, että tässä painoksessa on tehty ratkaisu laittaa vain yksi kuva jokaisen luvun alkuun, eikä ripotella kuvia ympäri tekstiä, kuten ne on tarkoitettu. Vaikka nämä luvun aloittavat sivut ovat mielestäni hienoja, siihen on syynsä, miksi halusin kerätä minulta puuttuvat sarjan osat eri painoksena :D 

Myös Sisaret 1918 -sarjakuva-antologia oli ollut lukulistallani pitkään. Teos on koottu Suomen sisällissodan 100-vuotismuistoksi, ja se kertoo sodassa mukana olleiden naisten tarinoita. Naisia on eri-ikäisiä ja molemmilla puolilla mukana olleita. He ovat sekä sotilaita että sellaisia, jotka eivät tarttuneet aseisiin. Odotukseni tätä teosta kohtaan olivat todella korkealla: onhan naisten historia erityinen kiinnostuksenkohteeni historiantutkimuksessa, ja tarinoiden lähteinä käytetty muistelma-aineisto liippaa läheltä omaa graduanikin. Valitettavasti jouduin hieman pettymään. Parin sivun mittaiset tarinat jäivät väkisinkin vähän etäisiksi. Useista sarjakuvista tulikin sellainen olo, että haluaisin lukea kyseisen naisen elämästä pidemminkin! Faktaosuudet tarjoavat hyvää kontekstia sarjakuviin, minkä vuoksi tämä voisi olla hyvää oppimateriaalia yläasteelle tai lukioon. Tästä tuli oikeastaan aika paljonkin mieleen Pauli Kallion ja Tiitu Takalon Orpopoikia ja työläistyttöjä -sarjakuva, jonka luin pari vuotta sitten, jossa oli samankaltaisia ansioita ja ongelmia. Olen näköjään ehdottanut bloggauksessa sitäkin mahdolliseksi opetusmateriaaliksi :D Eri tekijöiden sarjakuvia sisältävässä antologiassa on väkisinkin teoksia, jotka eivät uppoa, ja niin tässäkin oli pari, joiden piirrostyyliä vierastin, mutta kokonaisuudessaan teos oli mieleenjäävä. Nillityksistäni huolimatta Sisaret 1918 on tärkeä teos. Tätä historiaa ei saa unohtaa. Näitä naisia ei saa unohtaa. 

*********

Huhtikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

4. Kirja, jonka aiot lukea viime vuonna: Kaspianin matka maailman ääriin

14. Kirja kertoo terveydenhuollosta: Suden vuosi

15. Kirjan nimessä on ja-sana: Onnelin ja Annelin talo

29. Kirjassa on minä-kertoja: Anna minun rakastaa enemmän

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: Perkeros (kirjaa suositeltiin esimerkiksi Lohikäärmeradio-podcastissa!) 

Eräs ystäväni luonnehti jo maaliskuun puolella tämän vuoden huhtikuun olevan varsinainen härdellihuhtikuu, eikä hän tosiaankaan ollut väärässä. Vaikka kuukauteen mahtui myös pääsiäisloma, jonka vietin kotikotona, kuukaudessa oli melko lailla jatkuva kiireen tuntu. (Toki pääsiäislomanikin oli melko vauhdikas, näin vaikka ja ketä ja kävin vaikka ja missä.) Kuukauden suurimmat tapahtumat olivat ainejärjestöni vuosijuhlat, jossa pääsin elämään oman elämäni pukudraamafantasioita, ja vappuviikko, jonka karkeloinnit olivat ilman alkoholiakin melko rankka kokemus :D Kun tähän yhtälöön yritti mahduttaa vielä opiskelun, kuoroharrastuksen ja melkein viikoksi sängyn pohjalle kellistäneen kevätflunssan, ei ole varmaan ihmekään, että huhtikuu tuntui yhtä aikaa pitkältä ja noin silmänräpäyksen kestäneeltä. Vaikka huhtikuussa tapahtui monia ihania asioita, olen onnellinen siitä, että se on ohi, ja nyt on taas vähän enemmän aikaa tehdä asioita. 

Kuukauden biisi on Maija Vilkkumaan Ei ikinä sun. Kevään aikana olen kuunnellut jonkin verran Maija Vilkkumaata, mikä on vähän yllättänyt minua itseänikin: vaikka olen pitänyt Vilkkumaan sanoituksista, minun on ollut vaikea jaksaa hänen ääntään, ainakaan pitkiä aikoja. Kuitenkin jotkut hänen biisinsä ovat pyörineet kuunnelluimpien biisien listalla koko vuoden, joten ehkä asia ei häiritse minua enää? :D Joka tapauksessa, Ei ikinä sun on eräs näistä kuunnelluimmista biiseistä. Välillä se iskee enemmän, välillä vähemmän, mutta ainakin joka kerta se muistuttaa minua P:n toisesta päähenkilöstä. (Muistatteko, kun pari postausta sitten mainitsin, että kaikki muistuttaa minua tällä hetkellä P:sta? :D) 

Lämpöä toukokuuhunne! 

Kärsimätön unelmoija

Vähän vajaat seitsemän vuotta sitten (!) julkaisin blogissa tekstin nimeltä Unelmista ja odottamisesta. Kyseisessä postauksessa pohdin muun muassa sitä, miksi en tuolloin vielä kokenut olevani valmis lähettämään tekstejäni kustantamoon. Totesin esimerkiksi, että minulla on vielä kehityttävää kirjoittamisessa, haluan hoitaa lukion loppuun ilman, että pitää samaan aikaan miettiä kustannusasioita, ja että olen vielä sen verran nuori, että minulla ei ole mikään kiire allekirjoitella kustannussopimusta. 

Sinäsä monet 16-vuotiaan Celestinen ajatukset pätevät edelleen. Olen kehittynyt kirjoittajana viimeisen seitsemän vuoden aikana, mutta tässä(kään) lajissa ei voi olla koskaan täysin valmis. Olen kevään aikana käynyt jonkin verran (esi)teini-ikäisenä kirjoitettuja tekstejä, ja olen oikeastaan vain tyytyväinen siihen, että monet niistä eivät ole päätyneet suuremman yleisön luettavaksi :D Enkä minä ole edelleenkään mikään ikäloppu (vaikka välillä siltä tuntuukin, esimerkiksi silloin, kun puhuu fuksien kanssa...), eli varsinaista kiirettä ei ole vieläkään. 

Ongelmana on se, että alan olla todella kärsimätön. Olen tehnyt vuosien ajan töitä unelmani toteutumisen eteen, enkä kerrassaan jaksaisi odottaa enää yhtään. Lukemattomia kertoja olen ehtinyt kuvittelemaan hetken, jolloin saan tietää kässärini ylittäneen kustannuskynnyksen, jolloin näen kansikuvan, takakansitekstin ja kustantamon katalogin, ja sen hetken, jolloin avaan kirjalaatikon ja näen teokseni ensimmäistä kertaa. Toisaalta nämä kuvitelmat ajavat minua eteenpäin, mutta toisaalta ne myös turhauttavat ja suututtavat. Miksi en ole vielä päässyt kokemaan näitä hetkiä? 

Pitäisi kuitenkin muistaa se, että olen lähettänyt vain yhden käsikirjoituksen kustantamoon. Kyllä, olen tehnyt vuosien ajan todella paljon töitä kässäreideni eteen, mutta ei niitä tulla kotoa hakemaan. Jos vertaan tilannettani seitsemän vuoden takaiseen, olen kuitenkin edistynyt todella paljon, vaikka en olekaan Pusun jälkeen kässäreitäni maailmalle lähettänytkään. Jos vertaan kirjoittajaelämääni seitsemän vuoden takaiseen, muutoksia on tapahtunut. Ensinäkin kässäreitä on tuplasti enemmän kuin silloin, vaikka Pusu onkin siirretty ainakin jonkinasteiselle eläkkeelle. Lisäksi vuosiin on mahtunut niin onnistumisia kuin pettymyksiäkin kirjoituskilpailuissa, sekä julkaisukynnyksen ylittämissä niin isommissa kuin pienemmissä julkaisuissa, sellaisissakin, joista 16-vuotias Celestine tuskin osasi edes haaveilla. Se on jo todella iso juttu! On siis turhaa väittää, että en olisi edennyt mitenkään. 

Samaan aikaan, kun itse hikoilen raakatekstin ja editoinnin suossa, törmäilen somessa kustannussopimusuutisiin. Rationaalisesti ajatellen tiedostan kyllä, että eivät kustannussopimukset putoile kenenkään syliin taivaasta, ilman kovaa työtä ja harjoittelua, joka on saattanut kestää jopa vuosikymmeniä. Silti jokaisen tällaisen uutisen kohdalla ensimmäinen reaktio on kateus. Miksi hän, miksi en minä? Kateudesta kihisten mietin, että niin vain tuokin sai sopparin ihan tuosta noin vain, eikä takuulla ole tehnyt niin paljon töitä sen eteen kuin itse olisin tehnyt, vaikka tiedän, ettei se ole totuus. Näiden ihmisten kohdalla pätevät aivan samat, häviävän pienet todennäköisyydet kuin omalla kohdallani. Joka vuosi kuitenkin julkaistaan läjä esikoisteoksia. Miksi jonain vuonna en olisi niiden joukossa?

Omakustanne on tietysti myös aina vaihtoehto. Jos kuitenkin haluaisin, että teokseni pääsisi omakustanteena oikeuksiinsa, pitäisi minun käyttää rahaa esimerkiksi kustannustoimitukseen, koska en luota siihen, että pystyisin täysin omin voimin rakentamaan tekstistäni toimivan romaanin. Opiskelijan taloustilanne on mitä on, joten ainakaan tällä hetkellä en näe omakustannetta sen realistisempana vaihtoehtona kuin perinteistä kustannussopimusta. 

Kirjoittaminen on intohimoni, ja se on loppujen lopuksi kaiken pohjalla. En kirjoita saadakseni mainetta ja kunniaa, rahasta puhumattakaan. Kirjoittaminen on oma tilani, jota tarvitsen elämästä selviytymiseen. Kirjoitan paljon sellaisiakin tekstejä, joita ei ole tarkoitettu julkiseen jakoon. Minut tekee onnelliseksi pelkkä kirjoittamisen teko. Minua ei niinkään motivoi ulkoinen validiaatio, vaan kaikki se, mitä kirjoittaminen omalle hyvinvoinnilleni tekee. 

Kustannuskynnyksen ylittäminen on kuitenkin kaikkein suurin unelmani. Olen unelmoinut siitä lapsesta asti, ja sen unelman myös haluan toteutuvan. Tiedän, ettei minulla ole muita vaihtoehtoja kuin tehdä töitä ja odottaa, vaikka se onkin turhauttavan vaikeaa. Tie alppipolulla ei ole helppo, sen tiesi runotyttö-Emiliakin. Jokainen askel vaatii paljon työtä taakseen, mutta juuri siksi voitot tuntuvat niin suloiselta. 

Ostin loppuvuodesta vesivärit ja talvella pääsin niitä kokeilemaankin! Kuvassa on hahmoja eräästä jo lapsena suunnittelmastani tarinasta, jonka haluaisin ehdottomasti kirjoittaa joskus tulevaisuudessa. Olen ajatellut heitä tänä vuonna todella paljon, ja he ovat tarjonneet minulle todella paljon iloa ja lohtua <3

Musikaalitohtori auttaa, osa 5

Pitkästä aikaa musikaalitohtori availee jälleen musikaalilaatikkoa ja kaivelee esiin musikaalin vaivaan kuin vaivaan. Vaivaako stressi tai kevätväsymys? Ei hätää, musikaalitohtori auttaa! 

Mikäli et löydä oireisiisi sopivaa musikaalia, voit kurkata, löytyisikö apua osista 1, 2, 3, tai 4. 

Oireet: Kaipaat rakkautta ja rauhaa maailmaan. 
Ratkaisu: Hair (1979)

Hippiestetiikkaa ja 1960-luvun musiikkia, mikäpä sen parempaa! (Ainakin jos allekirjoittaneelta kysytään.) Hair sijoittuu hippiaatteen kuumempiin aikoihin. Nuori Claude saapuu New Yorkiin ja kohtaa Bergerin johtaman hippijoukon. Ennen pitkää joukkoon liittyy myös Clauden ihastus, hienostoperheen tytär Sheila. Joukko pakoilee Vietnamiin joutumista, käyttää huumeita ja näyttää keskisormea yhteiskunnan konservatiivisille rakenteille. Hairin musikaalikohtaukset ovat kauniita ja värikkäitä. Hippiestetiikka vetoaa minuun todella voimakkaasti, ja Hair luo uskottavan kuvan 1960-luvun lopun Yhdysvalloista (vaikka elokuva onkin tehty 1980-luvun kynnyksellä, kun hippiaate oli suurimmaksi osaksi kuopattu). Elokuvassa on ehjempi rakenne kuin alkuperäisessä lavaversiossa, vaikka sen tekemistä muutoksista hahmoihin en oikein pidäkään. Elokuvan lopetus on hieman epäuskottavampi kuin alkuperäisessä versiossa, mutta tuo sodan mielettömyyden ja epäreiluuden niin voimakkaasti iholle, ettei sitä voi edes ajatella itkemättä. 

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. 

Oireet: Haluat elämääsi hieman enemmän vaaraa ja viettelystä. 

Ratkaisu: Chigaco (2002)

Chigaco sijoittuu 1920-luvulle, nimensä mukaisesti Chigacoon. Nuori ja sinisilmäinen Roxie Hart haaveilee kuuluisuudesta, ja päätyy sen vuoksi avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen. Murhattuaan valehtelevan rakastajansa Roxien tie vie vankilaan, jossa häntä uhkaa kuolemanrangaistus. Vankilassa hän tutustuu myös muihin naisiin, jotka ovat tappaneet miehensä ("they had it coming!"). Tässä joukossa on myös Velma Kelly, kuuluisa laulajatar. Alkaa valtavan suuret keplottelut hieman kieron lakimiehen kanssa: auttaisiko julkisuus ja suuren yleisön suosio pelastamaan naisten hengen ja toteuttamaan Roxien unelman? Totuuden rajoja voidaan venyttää, jos sillä saadaan ajettua omaa etua. Chigaco on todella kiehtova tarina siitä, miten suuri yleisö janoaa mediassa tarinoita ja on valmis nielemään hyvän tarinan kyseenalaistamatta sen totuudenmukaisuutta. Varsinkin nykyään, kun true crime on suosiossaan, tuntuu tarina kylmäävän ajankohtaiselta. Rikolliset ovat olleet aina taitavia hyödyntämään mediaspektaakkeleita. Elokuvamusikaalina Chigaco on erittäin onnistunut. Musikaalikohtaukset tuntuvat luontevilta, koska niiden annetaan ymmärtää tapahtuvan Roxien pään sisällä. Tällöin katsojan on helpompi hyväksyä tietynlaiset fantasiaelementit, joita äkkiseltään lauluun ja tanssiin puhkeavat hahmot loppujen lopuksi ovat. Tämä ei ole mikään itsestäänselvyys, kun musikaali kääntyy lavalta valkokankaalle. Biisit ovat mainiota ja koreografia on upea: ehdottomasti eräs suosikkimusikaaleistani! 

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Oireet: Haluat kokea taiteellista rappionuoruutta turvallisesti kotisohvalta. 

Ratkaisu: Rent (2005)

Rent kertoo nuorista, yhteiskunnan marginaalissa elävistä ihmisistä ja heidän yrityksistään selviytyä kovassa maailmassa. On Mark, aloitteliva elokuvantekijä, Roger, muusikko ja entinen addikti, Collins, filosofian professori, Angel, drag queen, Mimi, strippari ja addikti, Maureen, biseksuaali performanssitaiteilija ja Joanne, nuori juristi, joka kiskaistaan boheemien maailmaan Maureenin vanavedessä. Rentin aikana ehditään esimerkiksi rakastua, erota, pelätä kuolemaa, palella, sytytellä kynttilöitä, järjestää performansseja, etsiä töitä, ottaa lopputilit töistä ja käydä HIV-positiivisten tukiryhmissä. Elämä ei ole aina helppoa tai kaunista, mutta tärkeintä on vapaus tehdä sitä, mikä tekee onnelliseksi, ja rakkaus, joka kantaa vaikeiden aikojen yli. Ymmärrän, miksi ihmiset eivät pidä Rentistä. Täytyy myöntää, ettei se kuulu omiinkaan suosikkeihini, vaikka joistain asioista ja biiseistä siinä pidänkin. Elokuva ei kuitenkaan ole mielestäni erityisen onnistunut versiointi tarinasta. Alkuperäinen musikaali on läpilaulettu, ja vaikka elokuvan käsikirjoituksessa on säilytetty jotain poisjätetyistä lauluista, teoksen rytmi menee väkisinkin sekaisin. Näyttelijät ovat (Joannea esittävää Tracie Thomsia lukuun ottamatta) samat kuin alkuperäisessä off-Broadwayn roolituksessa. Heidän ongelmakseen kuitenkin koituu se, että he ovat kymmenisen vuotta vanhempia kuin musikaalin ensi-illan aikaan. Parikymppisten ajelehtiminen ja harhailu on ymmärrettävämpää ja samaistuttavampaa, mutta esimerkiksi elokuva-Markin kriisi luovuuden ja työelämän suhteesta tuntuu jokseenkin lapselliselta. 

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. 

Oireet: Kaipaat arkeen ripauksen taikaa, mutta et jaksa överiä tykitystä. 
Ratkaisu: Once (2007)

Tarina on kerrottu moneen kertaan: poika kohtaa tytön ja ilmassa on rakkautta. Once ei ole musikaaleista räiskyvin, oikeastaan päinvastoin. En ole ehkä koskaan nähnyt yhtä harmaata musikaalia! Irlantiin sijoittuva musikaali ei keksi pyörää uudelleen, mutta ei sen ehkä tarvitsekaan. Tarina on kaihoisa ja haikea, kun kaksi muusikkoa kohtaavat, kaipaavat ja kulkevat pienen hetken yhtä matkaa. Ei musikaaliin välttämättä tarvita muuta kuin ripaus arjen ihanuutta ja musiikkia.  

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä.

Oireet: Kiireisessä arjessa ei meinaa olla aikaa nautiskella musikaaleista. 

Ratkaisu: 21 chump street (2014)

21 chump street on listan lyhin musikaali: se kestää vain parikymmentä minuuttia. Musikaali kertoo nuoresta high school -opiskelija Justinista, joka ihastuu koulun uuteen oppilaaseen Naomiin. Naomi tosin ei ole tavallinen opiskelija, vaan peitetehtävässä oleva huumepoliisi. Rakastunut ja sinisilmäinen Justin tekisi mitä tahansa Naomin vuoksi, mikä johtaa hänet vaarallisille poluille. Vaikka teos on lyhyt, se kertoo kokonaisen ja eheän tarinan. Biisit ovat vallan mainioita, ja tarina riipaisee joka kerralla, kun sen kokee. 21 chump street löytyy kokonaan Youtubesta, joten sen ehtii katsoa, vaikka olisikin kiireinen. 

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. 

Oireet: Koet ikä- tai taidekriisiä elämässäsi. 

Ratkaisu: tick, tick...BOOM! (2021)

Jon on täyttämässä 30, eikä hän ole vieläkään tehnyt läpimurtomusikaaliaan. Tämä on syössyt hänet ikäkriisin partaalle. Hänestä tuntuu, että aika tikittää liian lujaa eteenpäin, eikä kukaan, ystävät tai tyttöystävä Susan, ymmärrä häntä. Listan toinen Jonathan Larson -musikaali on syntynyt ennen Rentiä, ja elokuvaversiokin on huomattavasti Rentiä parempi. Tick, tick...BOOM! on ehdottomasti eräs lempimusikaaleistani. Sen musiikki on upeaa, visuaalisuus hengästyttävää ja tarina koskettava. Tosielämä tekee tarinasta vielä riipivämmän: Larson kuoli äkillisesti Rentin ensi-iltaa edeltävänä päivänä, eikä koskaan nähnyt musikaalinsa suurmenestystä. Sen valossa aikansa loppumista stressaava Jon tuntuu suorastaan ennustukselta. 

Jos video ei näy, voit katsoa sen tästä. 

Oliko listalla tuttuja musikaaleja? Menikö jokin katselulistalle?