Pusu-ikävä

Olen viime aikoina havahtunut yllättävän monta kertaa ikävän tunteeseen, ja tajunnut, että minulla on ikävä Pusua. 

 

Aloitin Suudelma-nimisen käsikirjoituksen alkuvuodesta 2015, ja viimeisimmät muutokset tiedostoon tein vuonna 2021. Pusuna tunnettu teksti oli siis hyvin suuri osa elämääni yläasteen viimeisinä kuukausina, koko lukiourani ajan ja vielä yliopistossakin. Vaikka kirjoitin ja editoin välillä kaikkea muutakin, palasin aina Pusuun. Minä ja kässäri kasvoimme yhtä matkaa.

Kaikki romaanikässärini ovat minulle eri syistä tärkeitä, mutta Pusu on kuitenkin käsikirjoitus, jonka kanssa olen kokenut monia asioita ensimmäistä kertaa. Se on ensimmäinen kirjoittamani täysmittainen romaanikäsikirjoitus, editointikouluni, ensimmäinen kustantamokierrokselle lähtenyt tekstini. Onko siis mikään ihmekään, että se on minulle mielettömän rakas ja tärkeä teksti!

Vuosien 2020-2021 aikana Pusu lähti 19 eri kustantamoon ja yhteen kirjoituskilpailuun. Kustantamokierrokseltaan se keräsi pelkkiä hylsyjä tai radiohiljaisuutta. Tiedän, että ensimmäisen kierroksen jälkeen ei välttämättä pitäisi luovuttaa, mutta hylsysade, varsinkin korona-aikaan yhdistettynä, jätti olon sen verran mankeloiduksi, että totesin, että en välttämättä halua tässä hetkessä enää palata Pusuun. En sano, etten koskaan aio palata Pusun pariin tai lähettää sitä muokattuna uudelle kierrokselle, mutta en pidä sitä kovin todennäköisenä. 

Pusu ei ole välttämättä ole sellainen kirja, joka tällä hetkellä olisi kirjamaailman trendien aallonharjalla. Kirjoittaessa ei ole mitään järkeä seurata trendejä, koska ne muuttuvat niin nopeasti, ja kirjoittaminen on kuitenkin hidas prosessi. Silti Pusu tuntuu representaatioltaan ja joidenkin teemojen käsittelyn puolesta vanhentuneelta. Siinä näkyy se, millaisia YA-kirjoja luin yläasteella, ja miten niissä käsiteltiin näitä asioilta. Olen sitä mieltä, että jotkut käsikirjoituksen asioita ovat uniikkeja ja toimivia, mutta kokonaisuus ei ehkä ole 2020-lukua, enkä koe, että voin täysin rehellisesti enää seistä niiden takana. Näiden asioiden korjaaminen vaatisi kuitenkin käsikirjoituksen räjäyttämistä melko lailla palasiksi, enkä tiedä, olenko siihen valmis. 

 

Luopuminen on ollut vaikeaa, vaikka se onkin tuntunut ajan myötä aina vain oikeammalta päätökseltä. Vuosia haaveilin, että esikoisteokseni olisi juuri Pusu, joten olihan se kipeää siirtää teksti pois aktiivisesta työstöstä. Yritän kuitenkin muistaa, että vaikka olen siirtänyt kässärin "eläkkeelle", sen ei tarvitse kadota minnekään. Se saa olla olemassa, ja se saa yhä olla minulle tärkeä, vaikka se ei koskaan suuren yleisön silmien eteen pääsisikään.

Välillä palaan Pusun maailmaan joko lueskelemalla käsikirjoitusta sieltä täältä, kuuntelemalla tekstin soittolistaa, lisäämällä kuvia sen Pinterest-tauluun tai lähettelemällä tekstin mieleen tuovia meemejä esilukijakavereille. Kässärin maailman ja hahmojen ajattelemisesta tai tekstin lukemisesta tulee aina lämmin olo. Pusu on minulle ehkä tärkein turvapaikkani kaikesta kirjoittamastani. Se on tähänastisista kässäreistäni kaikkein onnellisin, ja sen maailmaan on aina ollut ihanaa palata. En väitä, että muut kässärini olisivat pelkkää synkeyttä ja ankeutta, tai että Pusu olisi pelkkää höttöä ilman julmiakin sävyjä, mutta Pusussa on silti jotain aivan omanlaistaan lohdullisuutta. Olen monesti blogissakin puhunut siitä, miten kirjoittaminen on minulle pakopaikka arjesta. Pusu on tarjonnut pakoreitin sellaisina hetkinä, jolloin elämä on syystä tai toisesta ollut erityisen ikävää. Olen kirjoittanut hahmoille omia luonteenpiirteitäni, tuntemuksiani ja haaveitani, ja sen takia heidän tarinakaarissaan on minulle suurta lohtua ja turvaa. Samaa olen toki tehnyt muissakin kässäreissäni, mutta edelleen, Pusu oli ensimmäinen, ja ensimmäisellä kerralla on aina oma merkityksensä.

Eräänä iltana Pusun soittolistaa kuunnellessa mietin sitä, miten tärkeä ja rakas tarina minulle on. Voi olla, että joskus, kun en enää (toivottavasti) elä opiskelijabudjetilla, voisin teettää Pususta omakustanteen. Silloin saisin kirjan kansien väliin ja omaan hyllyyni. En välttämättä kaipaa sitä, että kirja pääsisi maailmalle ja lukijajoukkojen käsiin, mutta koen, että jotain olen velkaa nuoremmalle Celestinelle, joka antoi Pusulle kaikkensa ja toivoi todella voimakkaasti sen siipien kantavan. Mahdollisesti siis riittäisi parin kappaleen tarvepainatus (luulen nimittäin, että jotkut esilukijatkin tahtoisivat oman kappaleensa). Tämä tuskin on kuitenkaan vielä mikään lähivuosien juttu, mutta eihän sitä koskaan tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Jäin pohdiskelemaan myös muita vaihtoehtoja, mutta ne ovat vielä sen verran kevyellä ajatustasolla, että ei niistä nyt tällä kertaa sen enempää. Ajatus kuitenkin lämmittää sydäntäni todella paljon. 

Ehkä viestini itselleni onkin se, että vaikka jostain haaveesta luovunkin, ei sitä tarvitse kokonaan hylätä. Kun tulee ikävä, voi aina palata takaisin, vaikka vain nopealle vierailulle. 

"Kuulin korvissani hänen naurunsa, muistin silkkiset, kultaiset kiharat, jotka kulkivat käsieni läpi harjanvetojen myötä, vinon hymyn, jonka hän loi minulle tuon tuostakin. Muistin orvokkisilmien katseet, niissä kuohuvat tunteet: lapsellisen kiukun, kuplivan riemun, huonosti peitellyn hätäännytyksen, lempeän ja kujeilevan silmäyksen.

'Olet minulle tärkeä. Älä koskaan unohda sitä.'"

 

(Suudelma, luku 19)

 

 

Kansikuvan olen tehnyt Canvalla, kuvat Pixabaysta.

Kuivakukat

Jos sinä olisit orvokki

ja minä kedolla kasvava apila

jos meidät olisi prässätty samojen sivujen väliin

minä katsoisin sinua silmiin

ja sinä kumartuisit kohti pyöreää kukkarypästäni

kuiskisimme muistojamme kesästä ja pörriäisistä

 

emmekä pelkäisi talvea

kun vuosikymmenet olisimme turvassa

sivujen välissä 

rakentaisimme ympärillemme sanoista seinät

jotka suojaisivat hauraita kehojamme

ja joiden sisään mahtuisi kaikki

kuiske ja hiljaisuus

jos minä olisin apila

ja sinä tuulessa keinuva orvokki

***

 

Kuvituskuvana vesivärimaalaus, jonka tein yhtenä iltana vähän spontaanisti. Sen oli tarkoitus olla vain omaksi ilokseni ja maalaamisen kynnyksen madaltamiseksi tehty, mutta siitä tuli yllättävän kiva. Kukkateeman vuoksi se sopii tämän postauksen kuvitukseksi kuin nenä päähän!

Tällainen pieni hempeilyruno ystävänpäiväänne! Se on hyvä esimerkki siitä, että inspiraatio voi löytyä mistä vain, kun vain pitää silmänsä auki: tähän kipinä tuli Pinterestissä näkemästäni lauseesta, jonka ympärille sitten koko runo syntyi.

Tammikuun luetut 2024

Tammikuussa 2024 luin yhdeksän kirjaa (1702 sivua, 10 h 6 min), joista yksi oli spefiä, yksi sarjakuvaa, yksi runokirja, kaksi äänikirjaa, neljä näytelmä ja yksi uusinta.

 

Meresmaa, J.S. & Nupponen, Anni Kuu (toim.).: Tinarinnat: Kalevalan naisten uudet tarinat 279 s. 

Oseman, Alice: Heartstopper, osa 4 348 s. 

Kauranen, Anja: Sonja O. kävi täällä 275 s. 

Wilder, Laura Ingalls: Farmarin lapset (Pieni talo #6) 277 s. [U] 

Huotarinen, Vilja-Tuulia: Sakset kädessä ei saa juosta 62 s. 

Kristóf, Ágota: Todiste (Kaksosten trilogia #2) 5 h 47 min [K]

Peltola, Sirkku: Patukkaooppera 129 s. 

Tšehov, Anton: Lokki/Vanja-eno/Kolme sisarta/Kirsikkapuisto 332 s. 

Krisóf, Ágota: Kolmas valhe (Kaksosten trilogia #3) 4 h 29 min [K]

kotimaisia: 4

käännöskirjoja: 5

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 4

muualta: 4

 

Tuntui, että eräs viime vuoden isoimmista kirjatapauksista omassa kuplassani oli novelliantologia Tinarinnat. Suomalaiset eturivin spefikirjailijat tarttuvat Kalevalaan ja varsinkin sen naishahmoihin, ja kertovat heidän tarinansa. Olin ollut siinä käsityksessä, että kaikki novellit sijoittuisivat Kalevalan maailmaan, joten yllätyinkin, kun välillä tarinoissa mentiin hyvinkin kovan scifin puolelle. Kuten tästä voi päätellä, novellit olivat hyvin monipuolisia ja monenlaisia, ja minulla olikin niistä myös monenlaisia mielipiteitä. Parhaiten minuun upposivat Kalevalan maisemiin ja nykymaailmaan sijoittuvat novellit, kun taas nuo scifimmät eivät juurikaan. Toki on muistettava, etten välitä scifistä muutenkaan, eli novelleissa itsessään ei välttämättä ollut mitään vikaa :D Intertekstuaalisuus ja eri tulkintatavat samoista tarinoista innostivat minua todella paljon. Esimerkiksi Louhi esiintyi hyvin monessa tarinassa, ja olikin todella kiinnostavaa nähdä, millaiseen rooliin kukakin kirjailija hänet asetti. Jotkut novellit jäivät turhauttavan tyngiksi. Tuntui, että lukijana oli vasta päässyt maailmaan ja tunnelmaan sisään, kun tarina jo loppuikin. Kirjassa olikin pari novellia, joista olisin mielelläni lukenut ihan kokonaisen romaanin! Teoksen kuvitus on upea: jokaisen novellin aloituskuvan on tehnyt eri taiteilija. Jäin ihailemaan näitä kuvia useampaan otteeseen. Lempinovellejani olivat Emmi Itärannan Taivasta silpovat siivet, Jenny Kangasvuon Tulisoronen, kivikipinä, Katri Alatalon Ken kulkee vettä vasten, Solina Riekkolan Kalma päätä kallistavi, Anu Holopaisen Veen voima, veen väki, Johanna Sinisalon Poika palasina ja Anni Kuu Nupposen Tule marja poimimahan. Kokonaisuudessaan tämä on virkistävä uudelleentulkinta Kalevalasta. Tämä voisi sopia esimerkiksi lukioon tai mahdollisesti jo yläasteelle kirjan käsittelyn tueksi. Kalevalasta puhuttaessa on kuitenkin hyvä muistaa myös se, että kyseessä on poliittinen teos, jota on käytetty esimerkiksi kulttuurisen omimisen välineenä. Kun olen viime vuodet seurannut karjalaisaktivistien kommentteja Kalevalan asemasta yhteiskunnassa, oma suhteeni kirjaan on muuttunut ristiriitaiseksi, ja tämä ristiriita heijastelee myös uudelleentulkointihin. Tinarinnat olisi voinut käsitellä aihetta jollain tapaa (esipuheessa tätä hieman sivutaan), vaikka esimerkiksi Finnconissa todettiin, että antologian ei ole tarkoitus olla uudelleenkirjoitettu Kalevala, vaan uudelleentulkinta hahmoista. Tästä saisi pitkän pohdinnan ja keskustelun, johon en tämänhetkisillä tiedoillani koe olevani paras osallistuja (eikä sen paikka kuukausikoosteessa olisikaan), mutta suosittelen lukemaan esimerkiksi tämän tekstin, jos aihe kiinnostaa! Siinä on käsitelty hyvin erilaisia näkökulmia aiheesta.

(Mainittakoon nyt vielä loppukevennyksenä, että kuudennella luokalla kirjoitin koulussa Kalevalasta inspiroituneen tarinan Ainon paluu, jossa Aino palaa nykyaikaan kostaakseen Väinämöiselle kohtalonsa. Tarinani tuli mieleen pariinkin kertaan kirjaa lukiessani, olin siitä 12-vuotiaana todella ylpeä. On siinä ihan hauskoja juttuja mielestäni edelleen, vaikka hallitseva tunne onkin myötähäpeä varsinkin äärimmmäisen noloa self-insert-päähenkilöä kohtaan :D)

 

Heartstopperin neljäs osa jatkoi Charlien ja Nickin tarinaa. Tässä osassa kipuillaan esimerkiksi sen kanssa, milloin voi sanoa rakastavansa toista, miten pärjätä mielenterveyden järkkymisen kanssa ja miten hankalia voivatkaan perhekuviot olla. Kolikon kääntöpuolella on kuitenkin jälleen runsas määrä pussailua ja söpöilyä. Sarjakuvan neljäs osa on ehdottomasti synkin tähänastisista, kun Charlien mielenterveys lähtee rytinällä alaspäin. Synkät sävyt ovat kuitenkin ihan paikallaankin. Älkää käsittäkö väärin, inhoan queer-kirjallisuuden överikurjuusnarratiiveja yhtä paljon kuin kaikki muutkin, mutta tarinan jännitteen kannatteluun vaaditaan tässä vaiheessa sarjaa muutakin kuin pelkkää pussailua :D Lisäksi mielenterveysongelmat parisuhteessa vaivaavat ihmisiä seksuaalisuudesta riippumatta, joten sen käsittely on tärkeää. Söpöyden ja karunkin arkirealismin suhde on tässä osassa hyvin kohdallaan. (Opettajat on kyl edelleen kyllä mun suosikkeja!)

Sonja O. kävi täällä tuli luettua Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, postauksen voi lukea täältä. 

Farmarin lapset on kirja, joka on tällaisen koko sarjan uusintalukukierroksen kannalta hankala pala. Se on nimittäin kuin spin-off -kirja, joka ei keskity Lauran tarinaan, oikeastaan Laura tai muu Ingallsin perhe ei esiinny koko kirjassa. Kirja kertoo Lauran aviomiehen Almanzon lapsuudesta New Yorkin osavaltiossa sijaitsevalla maatilalla. Kirja on julkaistu Pieni talo suuressa metsässä -kirjan jälkeen, mutta se sijoittuu tätä sarjan ensimmäistä kirjaa edeltävään aikaan. Olisko uusintalukukierros pitänyt siis kenties aloittaa tästä? Päädyin kuitenkin itse lukemaan tämän samassa vaiheessa kuin lapsena, eli Pitkä talvi preerialla -kirjan jälkeen, koska se on suomennosjärjestyksen mukainen ja sama järjestys kuin nimilehdille painetussa listassa. Farmarin lapset sijoittuu tosiaan aikaan, jolloin Laura ei ollut vielä edes syntynytkään (Lauralla ja Almanzollahan oli 10 vuotta ikäeroa). Almanzo on Wilderin neljästä sisaruksesta nuorin, mutta silti hän osallistuu moniin töihin perheensä farmilla. Kaikki työtehtävät eivät ole mieluisia, mutta maanviljeleminen sekä eläinten hoito ja kouluttaminen on Almanzolle niin suuri intohimo, että hän esimerkiksi jättäisi mieluummin koulun väliin ja jäisi farmille tekemään töitä isän kanssa. Monesti Almanzon isoin harmi onkin se, että hän on vasta lapsi, eikä pääse tekemään kaikkia sellaisia töitä, joita haluaisi tehdä. En muistanut Farmarin lapsista oikeastaan mitään, joten yllätyin, miten paljon kirjasta pidinkään! Almanzon lapsuus oli monella tavalla hyvin erilaista kuin Lauran, joten kirjan lukeminen oli todella mielenkiintoista. Jo ensimmäisissä luvuissa kuvailtiin Wilderin perheen tavallista illallista, ja ruokalajien luettelo oli kuin Viisikoista! Ruokaa oli tarjolla valtavia määriä ja monipuolisempia ruokalajeja kuin Ingallsin uudisraivaajaperheellä. Vaikka farmillakin eletään luonnon kiertokulun mukaan, luonto ei ole samanlainen uhka kuin tyhjällä preerialla asuville. Lapsillekin on ehtinyt muodostua tapoja ja perinteitä aivan eri tavalla kuin liikkuvaa elämää eläneille Ingallseille. Luulen, että lapsena en hahmottanut samalla tavalla historiallisia ja maantieteellisiä konteksteja kuin nykyään, minkä vuoksi tämä vertailuaspekti jäi silloisilla lukukerroilla puuttumaan. Toisaalta mietin, että ehkä kirjan kiinnostavuus riippuu nimenomaan siitä, että sitä vertaa sarjan muihin kirjoihin. Yksittäisenä teoksena tämä jäisi ihan kivaksi historialliseksi lastenkirjaksi. Hahmot ovat melko yksipuolisia, Almanzoa lukuun ottamatta. Tämä on kuitenkin ymmärrettävää, koska eihän Laura välttämättä tuntenut miehensä perhettä ja tuttavia yhtä hyvin kuin omiaan. Myös sarjalle tutut yksityiskohtaiset kuvaukset töistä ja esineistä tuntuivat välillä puuduttavilta. Viihdyin Farmarin lapsien parissa tästä huolimatta oikein hyvin, se oli kivaa välipalalukemista! Odotan silti kuitenkin innokkaammin "varsinaisen" tarinan jatkoa, muistelen pitäneeni parista seuraavasta osasta todella paljon!

Törmäsin Vilja-Tuulia Huotarisen esikoisrunokokoelman Sakset kädessä ei saa juosta runoihin viime syksynä, kun luin Joka tytön runokirjan. Pidin kirjaan valituista Huotarisen runoista, joten päädyin lainaamaan hänen esikoiskokoelmansa kirjastosta. Tällä hetkellä minua inspiroi todella paljon tyttöyden kokemukset ja tyttönä kasvaminen, joten ajattelin, että Sakset kädessä ei saa juosta osuisi todella tehokkaasti. Valitettavasti korkeat odotukseni eivät oikein täyttyneet. Pidin monien runojen metaforista ja kuvista. Osa tyttöyden kokemuksista oli hyvinkin tunnistettavia, ja puhuttelivat minua kovasti, mutta kokonaisuuksina runot jättivät toivomaan enemmän. En myöskään oikein saanut teoksen punaisesta langasta kiinni. Tiedän, että sellainen oli, mutta siitä tarttuminen oli haastavaa. Vaikka Sakset kädessä ei saa juosta ei täysin uponnut, saatan lukea Huotarisen runoja toistekin. Hänellä on kuitenkin sana hallussa jo tässä esikoisteoksessaan, ja hän on takuulla kehittynyt siinä vuosien varrella entisestään!

Joulukuussa kuuntelin Ison vihkon, joka loppui sellaiseen kohtaan, että seuraavaan osaan oli pakko jatkaa mahdollisimman pian. Todiste alkaakin siitä, mihin Iso vihko loppuu. Tästä eteenpäin siis spoilerivaroitus! Kaksosista toinen, Claus, on mennyt rajan yli, ja Lucas on jäänyt yksin isoäidin taloon. Sota on päättynyt, eivätkä ihmiset ole enää ennallaan. Todiste koostuukin suurimmaksi osaksi Lucasin kohtaamisesta erilaisten ihmisten kanssa. Merkittävimmiksi nousevat kirjakaupan omistaja Victor, puolueen johtoasemassa oleva Peter, kirjastonhoitaja Clara sekä kotoaan ulos heitetty Yasmine vammaisen Mathias-poikansa kanssa. (Kuuntelin kirjan äänikirjana, joten en ole aivan satavarma nimien kirjoitusasusta!) Lucas odottaa veljeään palavaksi ja kasvaa aikuiseksi sodan jälkeisessä julmassa maailmassa. Mutta miksi kukaan muu ei tunnu muistavan Clausia?  Ison vihkon tasolle Todiste ei nouse juonessaan tai tunnelmassaan. Tunnelma ei ole yhtä tiivis, ja fokus harhailee useissa eri hahmoissa. Toisaalta muiden hahmojen kokemuksien kerronta kuvaa hyvin sitä, mitä sota tekee jo valmiiksi sirpaleiselle ihmismielelle, mutta joidenkin sivupolkujen kohdalla en voinut olla miettimättä, miten tämä edistää Clausin ja Lucasin tarinaa. Loppuratkaisu kuitenkin vetäisi maton alta sen verran tehokkaasti, että mielipiteeni kirjasta kääntyi ehdottomasti positiivisemman puolelle. En voinut olla ihailematta Kristófin tapaa kiepauttaa kaikki totuudet päälaelleen vain muutamalla lauseella. Oli pakko jatkaa heti kolmanteen osaan!

Viime syksynä satuin löytämään opiskelukaupungin pääkirjastosta runo- ja näytelmäosastot. (On ehkä vähän noloa, että asuin tässä kaupungissa kuudetta syksyä ja vasta nyt löysin kyseisen osaston, mutta puolustaudun sillä, että a) se on vähän takanurkassa, jonne en ollut tajunnut kurkistaa ja b) käyn nykyään pääkirjastossa suhteellisen harvoin, koska asun melkein sivukirjaston vieressä ja asioin aina siellä!) Näytelmähyllyä silmäillessani bongasin Sirkku Peltolan Patukkaoopperan, eikä minun tarvinnut montaakaan hetkeä harkita sen lainaamista. Olen maininnut Patukkaoopperan eräässä musikaalipostauksessani, mutta kertauksen vuoksi sanon tässäkin, että tätä musikaalia on esitetty myös nimillä Kun tyttö on hyvä ja Ansa: Musikaali liian hyvästä ihmisestä, joista viimeksi mainitun version olen myös itse nähnyt. Patukkaooppera kertoo kuvitteellisessa Kintuan kunnassa sijaitsevasta naisvaltaisesta myslipatukkatehtaasta, jossa tarinan päähenkilö, lapseton, keski-ikäinen ja vähän liiankin kiltti Ansa Vallittu työskentelee. Ansan tasainen arki mullistuu, kun tehtaaseen tulee konsultti Erkki Ranto, jonka luentojen ja tehtävien tavoitteena on saada tehtaan työntekijöistä tehokkaampia ja käyttämään sataprosenttista potentiaaliaan. Ansa nielee Erkin sanat pureskelematta, ja hän alkaa toteuttaa tämän ohjeita kuin mikäkin fanaattinen uskonnonharjoittaja. Seuraukset ovat karut. Suhteeni Patukkaoopperaan on hieman ristiriitainen. Pidin näytelmästä todella paljon nähdessäni sen lukioikäisenä, mutta vuosien varrella olen palannut pohdiskelemaan sitä uudelleen ja uudelleen, enkä ole enää aivan varma, mitä siitä ajattelen. Näytelmässä on edelleen paljon asioita, joista pidän. Vaikka teoksella on ikää melkein 20 vuotta, se on silti ajankohtainen, jossain mielessä jopa ajankohtaisempi kuin ennen. Konsulttipöhinä elää ja voi hyvin, ja bisnestä tehdään usein bisneksen, ei työntekijöiden ehdolla. Ansa on kiehtova päähenkilö. Hän suhtautuu työhönsä intohimoisesti mutta käytännöllisesti, ja on kilttinä ihmisenä helposti muiden jyrättävissä. Toisaalta Ansalla on suuri sydän ja hän on valmis huolehtimaan sellaisistakin ihmisistä, jotka putoavat helposti pois yhteiskunnan silmistä. En muista ajatelleeni tätä näytelmän nähtyäni, mutta näin vuosia myöhemmin mieleeni tuli, että voisikohan Ansa olla neuroepätyypillisyyden kirjolla. Hänestä tuli nimittäin hyvin voimakkaasti mieleen esimerkiksi Lähikaupan nainen -kirjan päähenkilö Keiko siinä, miten hän suhtautuu työhönsä ja arkeensa, ja miten Erkin opit vääristyvät hänen päässään, kun konsulttipuhe otetaan vakavasti. Samaan aikaan koen näytelmän vähän kiusalliseksi. Suurin osa hahmoista on duunareita tai muuten henkilöitä, joiden sosioekonominen asema on matala. Tämä on isossa ristiriidassa siinä, miten kallista Suomessa on käydä katsomassa (laitos)teatteria, varsinkin musikaaleja. Välillä näytelmästä tulikin ikävä fiilis, että se on jonkinlaista sosiaalipornoa varakkaammille teatterikävijöille: tällä tavalla tämä pienipalkkainen kansanosa elää! Voi olla, että tämä on vain oma tunteeni, mutta se vaani koko ajan taustalla, kun kirjaa luin. Lisäksi kohtaus, jossa tummaihoiset miehet rinnastettiin ruokaan ja naisten fantasioihin oli erittäin kiusallinen. Tätä ei onneksi toteutettu näkemässäni versiossa! Koska kyseessä on musikaali, laulunumerot ovat suuressa roolissa painetussakin näytelmätekstissä. Lukemani painos piti sisällään myös Heikki Salon sanoitukset. Olen kuunnellut vuosien mittaan todella paljon Patukkaoopperan alkuperäistä cast recordingia, joten biisit olivat minulle hyvin tuttuja. Siksi hämmennyinkin, kun sanoitukset olivat useassa kohdassa erilaisia kuin levyllä. Esimerkiksi Onni ja muita tekosyitä oli aivan erilainen! Yleisesti pidän Salon sanoituksista, mutta Patukkaoopperassa lipsahdetaan ärsyttävän usein kiusallisuuksiin (Kun tyttö on hyvä, looking at you). Löytyy sanoituksista helmiäkin, esimerkiksi Sielu rippikoulussa itkettää ja värisyttää jo luettunakin. Omituisin biisi on Tähtien taa, josta oikeastaan vasta nyt huomasin, että sanoitus on lähes yks yhteen sama Miljoonasateen Kerjäläisen tarinan kanssa. Tämä tuntuu todella oudolta, onko Heikki Salolla loppunut aika kesken vai miksi hän on kierrättänyt oman tekstinsä musikaaliin? Voisin muuten vaikka vannoa, ettei näkemässäni versiossa ollut kaikkia levyllä tai tässä painetussa versiossa olleita biisejä. Siksi esimerkiksi Pakkasvahti on ollut minulle aina outo biisi ilman kontekstia, mutta nyt palaset loksahtivat kohdalleen, ja siitä tuli kirjan lukemisen myötä yksi lemppareistani. Vaikka minulle Patukkaooppera on ristiriitainen teos, pidin silti kovasti kirjan lukemisesta. Sitä on helppo seurata ja kieli on hyvää. Vaikka näytelmiä lukiessa hahmot jäävät helposti karikatyyreiksi, Peltola onnistuu luomaan mieleen jääviä henkilöitä, joissa on sävyjä. Suosittelen sekä lukemista että musikaalin kuuntelemista, jos haluaa tutustua suomalaiseen musikaaliin!

Samaisesta näytelmähyllystä löytyi myös Anton Tšehovin tunnetuimpien näytelmien yhteisnide. Luin viime keväänä venäjänkurssin inspiroimana Naisen ja sylikoiran, ja vaikka en täysin näihin novelleihin ihastunutkaan, totesin postauksessakin, että Tšehovin näytelmiä voisi tulevaisuudessa lukea. Lukemani yhteisnide sisältää Tšehovin neljä kuuluisinta näytelmää: Lokki, Vanja-eno, Kolme sisarta ja Kirsikkatarha. Lokki kertoo ihmisistä, jotka rakastavat toisiaan, mutta eivät saa toisiaan. Tarina oli mielestäni kiinnostava, mutta se hukkui mielestäni liikaa kaiken ylimääräisen sälän alle. Voi olla, että näyttämöllä "sälä" oikeuttaisi paikkansa, mutta luettuna se tuntui turhalta. Vanja-enossa ollaan sukudraamojen ytimessä. Tähän näytelmään minun oli jotenkin vaikeaa päästä sisään. En oikein pitänyt näytelmän hahmoista tai kiinnostunut sen tapahtumista. Kolme sisarta kertoo nimensä mukaan kolmesta sisaresta, jotka kaipaavat maalaiselämän tylsyydestä lapsuutensa Moskovaan. Tässä näytelmässä hahmot olivat todella kiinnostavia, ja ihmiskohtalot koskettavia ja mielenkiintoisia. Punaisen langan löytäminen pitkistä, polveilevista puheenvuoroista tuntui välillä hankalalta. Kirsikkatarha sijoittuu köyhtyneelle maatilalle, jonka omistajatar palaa ulkomailta takaisin. Tästä pidin yllättävän paljon! Sen teemat kodin menettämisen pelosta ja toimettomuudesta pelon edessä resonoivat minussa todella paljon. Kaikissa näytelmissä on hyvin samankaltaisia teemoja kaukokaipuusta, sosiaalisista asemista, tyytymättömyydestä omaan tilanteeseensa. Pidin näytelmien kaihoisesta tunnelmasta ja monista ajatuksista, joita ne tarjosivat. Luulen kuitenkin, että nämä olisivat uponneet minuun paremmin näyttämöllä. Luettuna hahmot menivät helposti sekaisin keskenään, varsinkin, kun venäläiseen tyyliin heistä käytettiin useita eri nimiä. Tapahtumat tuntuivat usein junnaavilta: toiminta tuntui olevan näyttämön ulkopuolella. Näytelmistä Kirsikkatarha oli lempparini, Vanja-enosta pidin kaikkein vähiten. Pidin kurkistusaukosta 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Venäjälle ja ylimystön maatiloille, vaikka täydellisesti Tšehovin näytelmät eivät minuun uponneetkaan. Onpahan nyt aukko yleissivistyksessä täytetty! En panisi pahakseni sitäkään, että joskus näkisin jonkun näistä näytelmistä lavalla.

 

Tammikuuhun mahtui myös Kaksosten trilogian päätösosa Kolmas valhe. Tästä osasta on mahdotonta puhua ilman paljastuksia edellisistä osista, joten spoilerivaroitus! On paljastunut, että ensimmäisessä osassa rajan ylittänyt Claus onkin Lucas, ja lähes kaikki, mitä lukija oli pitänyt totuutena, onkin valetta. Totuuden rajat häilyvät, kun kumpikin veljeksistä kertoo oman tarinansa. Keneen loppujen lopuksi voi luottaa, mikä on totuus? Ja onko joskus vain parempi valehdella kuin kohdata kipeä ja surullinen todellisuus? Joskus oli vaikeaa pysyä tarinassa perässä juuri siitä syystä, että matto voidaan vetää lukijan jalkojen alta. Äänikirja ei ollut paras formaatti tälle viimeiselle osalle, sillä se ei sallinut ajatuksen katkeilua ollenkaan. Luulen, että ajoittainen sekavuus johtui kohdallani suurimmaksi osaksi tästä. Lisäksi veljesten nimien kirjoitusasut ovat merkittäviä, mutta tätä en äänikirjaa kuunnellessa hoksannut, vasta sitten, kun luin muiden arvioita kirjasta. Kolmas valhe kiepautti koko trilogian ylösalaisin, ja kaksi edellistä osaa saivat todella surullisen lisäsävyn. Karu ja ankeakin tarina voi joskus olla onnellisempi versio todellisuudesta. Kirjan viimeinen virke oli kammottavan hieno, edelleen on vähän vaikea hengittää, kun muistaa sen. Tämä trilogia jää kyllä lukijansa mieleen!

*********

Tammikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

 

1. Kirjan nimessä on erisnimi: Sonja O. kävi täällä

19. Suomi mainittu (Kirjassa on mainittu Suomi): Lokki/Vanja-eno/Kolme sisarta/Kirsikkapuisto

20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo: Tinarinnat

29. Kirjassa valehdellaan: Kolmas valhe

31. Kirjassa on vammainen henkilö: Todiste

35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa: Farmarin lapset

39. Kirjassa on bi- tai panseksuaalinen henkilö: Heartstopper, osa 4

46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta: Patukkaooppera

Tammikuu alkoi vähän kaoottisissa tunnelmissa, nimittäin muuton keskellä. Itse en onneksi ollut muuttamassa minnekään, mutta perheeni oli, ja niinpä elin itsekin puolet joululomastani laatikkotorneja kasaten ja niitä väistellen. Muuton alta karkasin Tampereelle ystäväni luo, ja tämä vierailu oli ihana: oli tärkeitä keskusteluja, hyvää ruokaa ja sauna. Opiskelukaupunkiin palaaminen on sujunut vähän takkuisesti: on ollut todella vaikea orientoitua opintojen tekemiseen. Gradu tuntuu tahmealta, viimeiset (!) itsenäisesti suoritettavat kurssit tuntuvat tahmealta, kaikki on tahmeaa. Onneksi ystävien kanssa voi lähteä päiväksi kirjastolle hommiin, niin tulee jotain ryhmäpainetta tehdä asioita. Epätietoisuus keväästä vallitsee enemmän, ja tuntuukin, etten uskalla tehdä vielä mitään lukkoon lyötyjä päätöksiä. Tammikuuhun iloa on tuottanut esimerkiksi kuoro, Brooklyn 99 ja erilaiset taideprojektit. Ilo se on pienikin ilo!

 

 

Kuukauden biisi on Eppu Normaalin Kaikki häipyy, on vain nyt. Minulla on ollut viime aikoina yllättävän voimakas Eppu Normaali -vaihe, ja olen kuunnellut bändiä paljon. Kummasti biiseistä saa enemmän irti niitä itse kuunnellessa kuin lapsuuden automatkoilla auton takapenkillä :D  Katkeransuloisuudessaan Kaikki häipyy, on vain nyt vetoaa minuun todella voimakkaasti. Myös jo kappaleen nimi on tärkeä muistutus hetkeen tarttumisesta, mikä on minulle välillä vaikeaa.

Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä (Kirjabloggaajien klassikkohaaste)

Tällä kertaa klassikkohaasteeseen valikoitui moderni klassikko, Anja Kaurasen (nyk. Snellman) esikoisteos Sonja O. kävi täällä vuodelta 1981. Olin lukenut Kauraselta aiemmin Syysprinssin, joka ei ehkä ihan täysillä uponnut, vaikka sen tietyistä elementeistä pidin. Sonja O. löytyi myös vanhempien kirjahyllystä, joten joululomalla kotikotona ollessani tartuin siihen.

Sonja O. kävi täällä on hyvin tajunnanvirtamainen ja poukkoileva kirja. Se ei kulje kronologisessa järjestyksessä, mutta kertoo nuoren naisen kasvutarinan teinistä yliopisto-opiskelijaksi. Sonja O. on evakkoperheen tytär, jonka kotiolot Helsingin Kalliossa ovat karut. On köyhyyttä, alkoholismia, väkivaltaa ja sukupolvelta toiselle kulkevia traumoja, jotka heijastuvat suoraan perheen lapsiin, Sonjaan ja kehitysvammaiseen Leoon. Turvattoman lapsuuden ja nuoruuden kokenut Sonja hapuilee ja haahuilee, käyttää päihteitä, harrastaa irtosuhteita. Käydäänpä kierros mielisairaalankin puolella. 

 

Jo ensimmäisiltä sivuilta asti on selvää, että kirja on todella vimmainen, raju ja levoton. Syysprinssistä muistan sydäntäpuristavan haikeuden ja surumielisyyden, mutta samanlaiseen hitaaseen ja pysähtyneeseen tunnelmaan ei Sonja O.:ssa päästä. Se nimittäin laukkaa kauheaa vauhtia eteenpäin, poukkoilee hetkestä toiseen ja takaisin, käy muistoissa ja kuvitelmissa ja kiertyy aina takaisin hetkiin, jotka Sonjaa määrittelevät. Pysähtyneitä hetkiä on muutamia, ja tällaiset hengähdystauot tulevat tarpeeseen. En yleensä pidä tällaisista kirjallisuudesta, jossa lähinnä ajelehditaan paikasta ja ajatuksesta toiseen, mutta Sonja O. oli poikkeus. Jokin kirjassa veti minua puoleensa todella voimakkaasti, ja se oli jatkuvasti ajatuksissani. Johtuiko se kenties siitä, että yleensä tällaiset ajelehtivat päähenkilöt ovat miehiä, ja naispäähenkilö tällaisessa tyylissä oli niin erilainen tapaus, että kiinnostukseni heräsi? Alkusivuilla olin vähän huolissani siitä, mitä kirjan lukemisesta tulisi: tajunnanvirta vaikutti paitsi hengästyttävältä, myös ylitaiteelliselta, sekavalta ja vaikealta. Onneksi kirjassa pääsi suhteellisen nopeasti kyytiin, ja kun tyyliin tottui, se ei tuntunut enää kynnykseltä.

Hyvin suuri osa teosta on nuoren naisen seksuaalisuus. Seksi ja seksuaalisuus on Sonjan mielessä jo hyvin nuoresta asti, ja miehiä kirjassa suorastaan vilisee. Ja sitä itseään kirjassa sitten riittääkin!  Asioista puhutaan suoraan ja niiden oikealla nimellä, ja alkuun se oli jopa vähän shokeeraavaa, koska sitä oli niin paljon. Juuri mitään ei jätetä rivien väliin tai muuten tulkinnan varaan. Ymmärränkin, miksi kirja herätti kohua ilmestyessään! Toisaalta mietin, miksi tällainen seksuaalisuuden kuvaus tuntui nykylukijastakin niin rajulta. Johtuuko se siitä, että päähenkilönä on nuori nainen, jonka edelleen odotetaan olevan kaino ja neitseellinen? Vaikka kirjan ilmestymisestä on yli 40 vuotta, monet sen ajatuksista tuntuvat yhä tuoreilta ja puhuttelevilta. Kun Sonja pohtii sitä, miten hän määrittelee itsensä suhteessa mieheen, ja miten kaikki naiset oppivat mieskatseen esimerkiksi miesten kirjoittaman kirjallisuuden kautta. Miten miehiä kiinnostaa vain se, että nainen on kaunis ja valmis seksiin, mutta naisen omien halujen tyydyttäminen tai edes niiden ajatteleminen ei jaksa kiinnostaa. Tästä feministisestä näkökulmasta pidin todella paljon! Sen sijaan seksikohtauksia olisi mielestäni saanut olla vähemmänkin: niiden pointti olisi tullut selväksi, vaikka niistä olisi leikattu kolmasosa pois.

 

Sonja O. on aikansa teos. Siinä on paljon viittauksia sen hetken (populaari)kulttuuriin, henkilöihin ja tapahtumiin. Kaikkia en tajunnut (ainakaan ilman googlettamista), mutta ei se edes oikeastaan haitannut. Kirja nimittäin rynnistää niin mahdotonta vauhtia eteenpäin, että jos jossain kohdassa vähän tippuu kärryiltä, seuraavassa käänteessä on jo mahdollista hypätä kyytiin takaisin. Se tuntuu todella uskottavalta dokumentilta kirjoitusasjastaan ja sodan jälkeen syntyneiden (helsinkiläisten) ihmisten nuoruudesta aatteineen. Välillä tuntuukin siltä, että kirja on aikakapseli 1970-luvun lopusta ja 80-luvun alusta. Se valottaa aikakautta sellaiselle, joka sitä ei ole elänyt. Tämän valossa onkin huvittavaa, miten aikalaisarvostelijat uskoivat kirjan jäävän tähdenlennoksi. Toinen puoli aikalaisdokumentista on se, että välillä kirja tuntuu vanhentuneelta. Yhtenä esimerkkinä on kirjan feminismi. Sonja esimerkiksi painaa usein puheissaan ja ajatuksissaan muita naisia alaspäin, mikä ei ole erityisen feministinen tapa katsoa maailmaa. Toisaalta voidaan miettiä, kuinka paljon tästä johtuu siitä, että Sonja katsoo niin itseään kuin muita naisia miesten silmin, mutta itse en ainakaan kokenut, että kirja olisi tiedostanut tätä asiaa ja ottanut kantaa sisäistettyyn naisvihaan. Kirjassa on pieni queer-näkökulma, kun hetken aikaa Sonja on suhteessa toiseen naiseen. Tämä oli todella positiivinen yllätys, vaikka representaatio ei ehkä ihan nykyajan tasolla olekaan.

Kaurasen kieli ansaitsee ehdottomasti oman mainintansa. Puhekielinen ja slangisanoja vilisevä kieli on välillä hidasta lukea, kun tällainen kehä kolmosen takana kasvanut sitä yrittää tulkita. Vyöryvä tunnelma tuleekin pitkälti kielestä, joka ei turhaan esimerkiksi pilkkuja käytä. Kielenkäytössä on vähän jotain samaa kuin Siiri Enorannan Gisellen kuolemassa, mutta kun Gisellen kuolemassa kieli tuntuu raa'oissakin kohdissa pyrkivän kauneuteen ja viiltävyyteen, Kauranen ei arkaile kuvata ällöttäviä, vastenmielisiä ja kauheita asioita. Lukijan aistit ovat täynnä, kiitos kielen. Kuitenkin rumuudenkin ja kurjuuden keskellä pilkahtelee valo. Se on usein pieni ja himmeä, mutta välillä se saa kielenkin muuttuvaan pakahduttavan kauniiksi. Eräs kauneimmista ja koskettavimmista kohdista onkin esimerkiksi tämä, jossa Sonja puhuu veljestään Leosta: 

 

"Leo rakastaa minua kuin prinssi rakastaa kettua, se rakastaa minua vaikka se on peräisin toiselta tähdeltä, se asuu vihreän metsän keskellä valkoiseksi maalatulla laitostähdellä, nelikerroksisella kivitähdellä se asuu, planeetalla joka on täynnä samalla tavoin kuolaavia ja ynäjäviä ja horjahtelevia prinssejä kuin se mutta vain yksi niistä on Leo nimeltään, vain yksi niistä on syntynyt Viipurissa sodan loppupäivinä ja vain yksi niistä on huristanut vastasyntyneenä mutsinsa sylissä mustassa umpipirssissä läpi palavan kaupungin josta melkein kaikki jo ovat paenneet, vain yksi on minun Leoni ja vain minä olen sen oma pikku kettu jonka se nostaa heivauttaa kevyesti vahvoilla käsivarsillaan ilmaan niin että hoitajattarien puiset palipalit alkavat heti terhakkaasti jossain käytävän päässä läpsyttää kun ne huomaavat sen ja kun minä joudun alas ja eroon Leosta minä alan kiljua ja potkia niitä ämmiä ja vain Leolle minä olen täysin kesy ja vain Leo ja minä tiedämme sen suuren salaisuuden: minä olen ikuisesti Leon oma."

Mielipidettä Sonja O.:sta on kuitenkin vähän vaikeaa muodostaa. Siinä on todella paljon asioita, joista pidin, mutta myös monia asioita, jotka tuntuivat luotaantyöntäviltä. Toisaalta minussa on syvä rakkaus vimmaisia ja villejä naisia kohtaan, niin fiktiivisiä kuin todellisiakin, joten en yllättynyt siitä, että kirja veti minua puoleensa. Mieleenjäävä lukukokemus Sonja O. kävi täällä oli kuitenkin. Olen jo palannut ajattelemaan sitä moneen otteeseen, ja uskon, että siitä jää minuun ikuinen jälki, huonoista puolistaan huolimatta (tai ehkä ne juuri ovatkin osasyy siihen)! Jo Syysprinssistä blogatessani totesin, että kirjailjan tuotantoon kiinnostaisi tutustua muutenkin. Sonja O. kävi täällä vahvisti tätä halua. Vaikkei kumpikaan Kaurasen kirja uudeksi lempikirjaksi noussutkaan, jokin hänen teksteissään kiehtoo ja vetää minua voimakkaasti puoleensa. Muutamia hänen kirjojaan löytyy kotikodin kirjahyllystä, mutta otan mielelläni suosituksia vastaan!

 

 

Kuva: Niina T./Yöpöydän kirjat

 Kiitos Ankille haasteen järjestämisestä!

Kirjoitussuunnitelmia vuodelle 2024

Vielä mahtuu blogiin yksi vuodenvaihdepostaus, eikös niin! 

Jo useamman vuoden minulla on ollut tapana listata blogiin kirjoitustavoitteitani ja -suunnitelmia uudelle vuodelle, eikä tämä vuosi ole poikkeus. Olen huomannut sen hyväksi tavaksi itselleni selvittää, missä mennään minkäkin projektin suhteen. Lisäksi tavoitteiden julkinen julistaminen toimii myös tietynlaisena "pakkona" myös tehdä työtä tavoitteiden eteen :D

 

P

 

Vuoden isoin savotta ja tärkein projekti tulee ehdottomasti olemaan P:n version 2.1. editoiminen. Olen aloittanut editointiprosessia jo viime vuoden puolella. Aloitin jälleen editoinnin "väliluvuista", koska ne on järkevämpää tehdä yhtenä isona kokonaisuutena. Niihin on myös tulossa todennäköisesti kässärin isoimmat muutokset. Jonkin verran päätarinakin tulee muuttumaan, mutta ei ehkä aivan yhtä radikaalisti. Isoin ongelma tällä hetkellä tuntuu olevan se, että kirjoitusrutiinini on kerrassaan olematon, ja siksi editointi tuntuu aivan mahdottomalta vuorelta, joka häämöttää edessä. Uskon kuitenkin, että vauhtiin päästyäni vuori pienenee: olenhan tehnyt tämän useita kertoja ennenkin, ja tiedän mitä teen (tai ainakin niin uskottelen itselleni).

Kun versio 2.1. valmistuu, tuskin laitan sitä esilukijoiden luettavaksi, vaan käyn sen viikon tai parin päästä vain itsekseni läpi kirjoitusvirheiden sun muiden varalta. Tarkoitus olisi hyödyntää (viimeistään) tässä vaiheessa Wordin ääneenlukutoimintoa, joka tunnetusti auttaa kirjoitusvirheiden ja kökköjen lauseiden bongaamiseen. 

Tämän jälkeen haluaisin P:n olevan siinä kunnossa, että sen voisi lähettää kustantamokierrokselle. Huu, se on aina yhtä pelottavaa sanoa ääneen (tai kirjoittaa kaikkien nähtäville)! Tämä todennäköisesti tapahtuu loppuvuodesta, jos saan nyt editointirutiinin rullaamaan. Kustantamokierros on kyllä tehokas motivaattori!

 

JL

 

Vuoden 2024 tavoitteena on myös saada JL:n läpiluku valmiiksi tämän vuoden aikana. Sekin eteni viime vuoden aikana ihan kivasti, joten uskon hyvin tämän tavoitteen olevan realistinen. (JL on kässäreistäni lyhin, joten siksikin tämä on täysin mahdollinen tavoite!) Varsinaista editointia en usko vielä aloittavani, se riippuu paljon siitä, millaisella aikataululla P etenee. Toki elämä voi yllättää!

Mikäli P saa pelkkiä hylsyjä, seuraava maailmalle lähtevä "vauvani" on JL. Kässärin kolmosversiosta pyrin siis saamaan mahdollisimman hyvän! Olen ajatellut tarinaa paljon viime aikoina, varsinkin sen alkutilannetta ja lopetusta. Jälkimmäisestä en ole vielä aivan sataprosenttisen varma, mutta alkuun tuleva iso muutos alkaa olla aika hyvin selvillä. Toki alkutilanne vaikuttaa loppuunkin, ja se palanen tästä palapelistä vielä uupuu. Mutta onhan tässä hyvin aikaa pohdiskella asiaa! Myös erään esilukijan bongaama teema tulee todennäköisesti olemaan vähän voimakkaammin esillä, vaikka sen käsittelyssä pitääkin olla tarkka. Teema vääristyy helposti juonen tapahtumien valossa, enkä minä halua tarinalla olevan sellaista sanomaa kuin siitä silloin tulisi.

 

Runot

 

Tästäkin jännittää vähän puhua! Olen ehdottomasti identiteetiltäni proosan kirjoittaja, vaikka runoja olenkin kirjoittanut säännöllisesti 12-vuotiaasta asti. Runouteen liittyy minulla kuitenkin proosaakin vahvemmin huijarisyndroomaa ja korkeita kynnyksiä, jotka todennäköisesti ovat lähinnä oman pääni sisällä. Yksi viime vuosien lempparijutuista, open mic -illat ovat kuitenkin helpottaneet hieman käsityksiäni siitä, mitä kaikkea runous voikaan olla. Kun olen itsekin uskaltautunut lavalle, olen kaatanut joitain sellaisia seiniä, joita olin itselleni päässäni rakennellut. Vuosi 2023 oli huima runovuosi, runoja syntyi kokonaiset 21 kappaletta! (Vertailun vuoksi: yhtä monta runoa olen kirjoittanut viimeksi vuonna 2019! 2020 kirjoitin huimat 32 runoa, mutta niistä 24 oli blogin joulukalenteria varten, joten pidän sitä poikkeusvuotena.) Runot inspiroivat tällä hetkellä todella paljon, minkä vuoksi minulla on tälle vuodelle kaksikin runoprojektia suunnitteilla.

Ensimmäinen projekti on minun ja ystäväni yhteinen taideprojekti: hän kuvittaa, minä tarjoan runot ja niistä muodostuu zinejulkaisu. Tämän on tarkoitus olla hyvin pienen kynnyksen juttu. Kaikki tehdään itse ja omakustanteisesti, eikä painoskoko tule olemaan suuri, sen verran, että muutamat halukkaat ystävät voivat saada omansa. Tarkoituksena on tehdä yhdessä kivoja juttuja, eli toisin sanoen taidehaahuilua, ja taistella samalla molempia meitä vaivaavaa huijarisyndroomaa vastaan. Saamme tehdä tällaista taidetta, eikä kukaan voi olla portinvartijana tämän julkaisun kohdalla! Idea tähän tuli jo syksyllä, mutta koska olimme silloin molemmat kiireisiä, päätimme siirtää varsinaisen toteutuksen vuodenvaihteen jälkeiseen aikaan. Odotan todella innolla yhteisiä askarteluhetkiämme! <3 Mitään lukkoon lyötyä aikataulua ei ole, mutta todennäköisesti tämä toteutuu kevään aikana. 

Toinen projekti on vähän isompi ja siten myös kuumottavampi. Tarkoituksenani on nimittäin osallistua erääseen kilpailuun, jossa haetaan kokonaista runokokoelmaa. Minulla on jo idea ja runojakin valmiina, joten kyse on pitkälti toimivan kokonaisuuden rakentamisesta. En tiedä, onko minulla minkäänlaisia realistisia mahdollisuuksia tähän kilpailuun, mutta toisaalta: jos en yritä, en koskaan saa tietää!

 

Muuta, mitä?  

Jos ollaan tylsiä, niin muistetaan, että oikeastaan vuoden isoin kirjoitustavoite on saada gradu valmiiksi. Graduprosessi tulee todennäköisesti vaikuttamaan vuoden aikana kirjoittamiseeni (kuten se on vähän vaikuttanut jo), mutta ei elämä voi olla pelkkää gradua, välillä tarvitaan myös kirjoittamista omaksi iloksi!

Haaveilen myös Novaan osallistumisesta. Minulla on idea, ja tiedostoon on jo itse asiassa kirjoitettu novellin viimeinen virke. Tähänkin itse asiassa liittyy runous: idea on peräisin eräästä vuosia sitten kirjoitetusta runosta, joka puolestaan pohjautui näkemääni uneen. Luvassa on traagisuutta ja vanhojen satujen tunnelmaa, mutta tämä yhdistelmä tuskin yllättää ketään :D Deadline on helmikuun lopussa, mutta uskon saavani novellin siinä ajassa kirjoitettua. Yritän suhtautua tähän kuitenkin rennosti: olen jo kerran päässyt Novan kärkikymppiin ja saanut sitä kautta mainetta ja kunniaa, joten jos jään tänä vuonna rannalle, ei ole tarvetta itkupotkuraivarille. Nälkä toki kasvaa syödessä, ja olisikin kivaa sijoittua vähän korkeammalle sijalle kuin viime kerralla. Opintotukikuukausien loppuessa ja työkuvioiden näyttäessä jokseenkin epämääräiseltä rahapalkintokaan ei tunnu mitenkään huonolta asialta, vaikka se ei päämotivaationi olekaan :D

Tämän kaiken huipuksi toivon, että saisin vihdoin yhden historiallisen novellin valmiiksi. Se on roikkunut keskeneräisenä vuosia, ja viime keväänä juutuin vieläpä taustatutkimussuohon, josta en sitten päässyt enää luontevasti eteenpäin. Nyt toivon, että saan tartuttua itseäni niskasta kiinni ja novellin valmiiksi!

 

 

Postauksen kuvituksena on muisto "historian hämäristä" eli syksyltä 2016. Muistajat muistaa, että P sai alkunsa sanataidekoulun "isona projektina", ja projektin alkuvaiheessa meitä ohjeistettiin tekemään tällainen "kartta" tulevasta prosessista aikatauluineen ja fiilisennustuksineen. (Tästä muuten paljastuu, että P:n ensimmäinen versio on aloitettu 5.9.2016, näköjään ihan hyvillä fiiliksillä!) Se tuntuu osuvalta nytkin, varsinkin, kun P on taas työn alla. Vuoden 2016 Celeä lainatakseni: "Kevät tulee! Ollaan elossa!" Kuvaa voi klikata isommaksi, jos kaikista teksteistä ei saa selvää.

Suunnitelmien valossa kirjoitusvuodesta 2024 on tulossa melkoisen tuottelias! Toteutus on sitten kuitenkin aina toinen asia. Joka tapauksessa luvassa on paljon innostavia, jännittäviä ja jopa pelottavia juttuja, joita ajatellessa suorastaan hyrisyttää. Yritän olla itselleni mahdollisimman armollinen ja joustava. Kirjoittaminen on intohimoni, mutta se on myös harrastukseni, eikä sitä ole mitään järkeä tehdä hampaat irvessä. Inspiraatiota odotellessa ei saa mitään aikaan, mutta tyhjät hetket ja joutenolo ovat luovuudelle tärkeitä! Sen toivon muistavani tänäkin vuonna.

Joulukuun luetut 2023

Joulukuussa 2023 luin 10 kirjaa (1344 sivua, 16 h 5 min), joista kaksi oli spefiä, kaksi sarjakuvaa, yksi non-fictionia, yksi uudelleen luettu ja kolme äänikirjaa. 

 

Moilanen, Paula: Vallan varjoissa (Brita #2) 168 s. 

Muhonen, Anne: Kesä jona opin soittamaan ukulelea 50 s. 

Santoni, Manuela: Jane Austen: Her heart did whisper 95 s. 

Kristóf, Ágota: Iso vihko (Kaksosten trilogia #1) 4 h 41 min [K]

Antell, Ann-Christin: Loviisan joulu (Puuvillatehdas #0) 2 h 33 min [K]

Piippo, Sinikka: Suomen luonnon lääkekasvit 207 s. 

Lindgren, Astrid: Ronja, ryövärintytär 240 s. [U]

Tikkanen, Märta: Miestä ei voi raiskata 183 s. 

LeGuin, Ursula K.: Toinen tuuli (Maameren tarinat #6) 7 h 48 min [K]

Reid, Taylor Jenkins: Daisy Jones & The Six 401 s.

kotimaisia: 5

käännöskirjoja/englanniksi luettu: 5

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 4

muualta: 5

 

Vallan varjossa on itsenäinen jatko-osa kirjalle Herttuan hovissa, johon ala-asteikäisenä rakastuin. Sain tietää tämän kirjan olemassaolosta vasta pari vuotta sitten, kun satuin huomaamaan tämän Goodreadsissa. Miten huumaava tunne onkaan saada tietää, että lempikirjalle on tehty jatko-osa! Toivoin, että olisin löytänyt kirjan jo lapsena (se on ilmestynyt 2011, eli juuri niihin aikoihin, kun Herttuan hovista hullaannuin), mutta onneksi tämän "virheen" voi korjata aikuisenakin. Edellisen kirjan lopussa Juhana-herttuan jalkavaimo Kaarina Hannuntytär joutui lähtemään Turun linnasta, kun herttua nai puolalaisen prinsessan. Hän pyysi mukaan entisen sisäpiikansa Britan, joka jätti raskain sydämin perheensä ja kaiken tutun taakseen ja seurasi emäntäänsä Pirkkalan Viikin kartanoon. Arjessa riittää uutta opeteltavaa, ja Brita ikävöi kovasti Turkuun. Mieltä vaivaa myös Olavi-kappalainen, johon Brita on ihastunut. Suruja riittää muutenkin: Ruotsin kuningas Erik XIV:n ja hänen veljensä Juhanan välit ovat vaikeat, ja veljesriita kärjistyy suorastaan sodaksi. Odotin tämän lukemista todella innolla, mutta jouduin kuitenkin vähän pettymään. Historiallinen konteksti kirjassa on todella kiinnostava. Vaikka pääpiirteissään tiesinkin Vaasan poikien sekoilun tapahtumat ja seuraukset, tarkemmista yksityiskohdista en tiennyt juurikaan etukäteen. Moilanen kuvailee hienosti ja yksityiskohtaisesti 1500-luvun lopun elämää. Tämän lisäksi pidin todella paljon näkökulmasta keskittyä naisten ja lasten rooliin valtakahnauksissa. He joutuivat usein pelinappuloiksi tapahtumiin, joihin heillä itsellään ei ollut osaa eikä arpaa tai mahdollisuuksia vaikuttaa osaansa. Kirjan nimi onkin todella osuva! Tarina olisi ollut tosin mielestäni tehokkaampi, jos se olisi keskittynyt enemmän Britaan. Vaikka Brita onkin tarinan päähenkilö, välillä tapahtumia seurataan myös muiden hahmojen näkökulmasta. Moilanen käytti samanlaista kerrontaratkaisua Herttuan hovissa -kirjassa, joka oli paljon episodimaisempi kuin Vallan varjoissa. Siinä tällainen kerrontatyyli toimi, mutta tällaisessa yhtenäisessä tarinassa, joka on myös näin lyhyt, kertojaratkaisu tekee kirjasta hajanaisen. Tarinan aikajännekin oli paikoin hieman epäselvä. Esimerkiksi usean vuoden aikahyppyä oliis voitu selventää silloin, kun se tapahtui, eikä vasta pari lukua myöhemmin... Lisäksi juonessa oli useampi kohta, joissa henkilöt selvisivät ongelmistaan minun makuuni liian kevyesti. Myös kirjan kohderyhmä jäi minulle vähän epäselväksi. Takakansi antoi ymmärtää, että kirja olisi suunnattu aikuisemmalle lukijakunnalle kuin Herttuan hovissa, mutta tässä oli mielestäni melko paljon tiettyä (varhais)nuortenkirjamaista naiiviutta. Toisaalta tapahtumat olivat välillä sen verran hurjia, etten ihan kauhean nuorille tätä välttämättä antaisi luettavaksi. Vaikeaa sanoa, olisinko pitänyt tästä, jos olisin lukenut tämän 11- tai 12-vuotiaana! 24-vuotias lukija ei kuitenkaan innostunut ihmeemmin. Ihan ok lukukokemus, mutta sille tasolle se myös jäi.

Kesä jona opin soittamaan ukulelea kiinnitti huomioni nimensä perusteella jo ilmestyessään. Sarjakuva kertoo Odesta, joka viettää kesäänsä vahtimalla tätinsä kissaa. Mieltä vaivaavat myös sydänsurut, mutta Ode haluaa kesän olevan muistettava myös muista syistä kuin siitä, että hänet on jätetty. Siksi hän päättää oppia soittamaan ukulelea. Myös valokuvausta harrastavan Stellan tapaaminen helpottaa oloa. Sarjakuva on hyvin lyhyt, ja se on sen suurin ongelma. Tarinassa olisi ollut ainesta vaikka mihin, mutta näin lyhyessä teoksessa se jäi aika pintapuoliseksi. Sinänsä pidin tarinasta ja sen sanomasta, mutta tuntui, että kirjassa päästiin vasta vauhtiin, kun se jo loppui. Ukulelen rooli tarinassa kuitenkin ilahduttaa: onhan se minullekin tärkeä soitin. Sen soittaminen auttaa sydänsuruissakin! Monet kirjassa vilahtavista kappaleista onkin sellaisia, joita olen itsekin soittanut sinä keväänä ja kesänä, jona opin soittamaan ukulelea.

Kerran kirjastossa käydessäni kävelin nuorten sarjakuvaosaston läpi ja Jane Austen: Her heart did whisper osui hyllystä silmiini. Nimi herätti mielenkiintoni, joten nappasin sen mukaani saman tien. Kirja kertoo nimensä mukaisesti Jane Austenin elämästä, painottuen hänen nuoruuteensa ja nuoruudenromanssiinsa Tom Lefroyn kanssa. Teos on lyhyt ja napakka, mikä voisi olla hyväkin asia, mutta mielestäni se oli vähän liiankin lyhyt ja napakka. Koska faktoja Austenin romanssista ei tiedetä kovinkaan paljon, kirjailijalla voisi olla hyvä tilaisuus käyttää mielikuvitustaan enemmän. Suhtautumiseni biofiktioon on hieman ristiriitainen, mutta tällaiseen se olisi mielestäni sopinut. Sen sijaan Austenin esittäminen not like other girls -tyyppisenä hahmona tökki. Vaikka hän teki valintoja, jotka olivat hänen aikansa naiselle epätyypillisiä, tuntui tylsältä, että hänen persoonallisuutensa rajautuisi siihen, ettei hän "ollut kuten muut tytöt". Todellisuuden ja kuvitelmien rajat olivat välillä epäselviä, joskin se saattoi johtua kielikynnyksestä. Osittainhan tämä toden ja kuvitelman sekoittuminen oli koko teoksen teema, mutta mielestäni joissain kohdissa rajan olisi voinut tehdä selvemmäksi. Piirrostyyli oli mielestäni viehättävän tempoilevaa, mutta hahmot näyttivät liian samanlaisilta. Nillityksistäni huolimatta viihdyin tarinan parissa, ihan kiva välipalakirja!

Ágota Kristófin Isoon vihkoon törmäsin jossain blogissa vuosi tai pari sitten. Kuvaus kirjasta jäi kutkuttamaan mieltäni sen verran, että kun huomasin sen (ja vasta viime vuonna suomennettujen jatko-osien) ilmestyneen äänikirjoina, otin kirjan kuunteluun. Kirja sijoittuu toisen maailmansodan aikaan. Äiti tuo kaksospoikansa sotaa turvaan isoäidin pieneen kaupunkiin, koska isossa kaupungissa on vaarallista ja ruuasta pulaa. Isoäiti on saita ja ilkeä nainen, jota kyläläiset haukkuvat noita-akaksi. Olot pojille eivät ole erityisen hyvät, mutta he päättävät alkaa harjoitella asioita, jotka tekisivät elämästä helpompaa. He satuttavat toisiaan, kokeilevat olla päivän liikkumatta, päivän syömättä, harjoittelevat tappamista ja niin edelleen. Iso vihko on karu ja julma teos, jonka lyhyet luvut koukuttamaan lukemaan aina vain lisää. Rintama on kaukana tavallisesta elämästä, mutta sota on jatkuvasti läsnä, ja kotirintamallakaan ei vältytä julmuuksilta. Kirja on täynnä inhottavia asioita aina väkivallasta lapsiin (ja aikusiinkin) kohdistuvaan seksuaaliseen hyväksikäyttöön, mutta yksinkertainen ja koruton kieli auttaa etäännyttämään jonkin verran. Välillä lukemisesta oli kuitenkin pakko pitää vähän taukoa, koska alkoi inhottaa liikaa. Kirjan päähenkilöt suhtautuvat lähes kaikkeen kylmästi ja etäisesti, mikä erotti tämän esimerkiksi Illan epämukavuudesta, jonka ahdistunut päähenkilö aiheutti lukijallekin kauheaa ahdistusta. Kerrontaratkaisu olikin eräs kiinnostavimmista asioista koko kirjassa: koko kirja on kerrottu me-muodossa. Kaksoset ovat todellakin yksikkö, eivätkä he edes itse tee eroa toistensa välille. Kirja loppuu todella kiinnostavaan kohtaan, ja seuraava osa onkin minulla jo kuuntelussa.

Ann-Christin Antellin Puuvillatehdas-sarja sai jälleen uuden osan, kun joulukertomus Loviisan joulu ilmestyi. Kirja sijoittuu vuoteen 1865, jolloin merikapteenin vaimo Loviisa odottaa miestään meriltä kotiin ja valmistelee joulua kotonaan Naantalissa. Loviisan joulu on ihan mukava ja kevyt joulukertomus. Se sijoittuu vuosia ennen päätrilogian alkamista, ja onkin ihan hauskaa päästä vilkaisemaan Loviisa-tädin elämään ennen kuin hän oli kiukkuinen ja hankala leskirouva.  Puuvillatehtaan varjossa -sarjan päähenkilö Jennykin vilahtaa tarinassa mukana, joskin hän on vielä vauva. Antell on jälleen vahvimmillaan kuvailussa ja historiallisissa yksityiskohdissa, ja niistä nautinkin kovasti myös tätä kirjaa lukiessani. Valitettavasti hahmot jäävät aika yksipuolisiksi ja karikatyyreiksi. Loviisakaan ei ollut mikään suosikkihahmoni alkuperäisessä trilogiassa, enkä ihmeemmin pitänyt hänestä nytkään. Juonikaan ei näin lyhyessä kirjassa oikein päässyt oikeuksiinsa. Tuntui, että siihen oli ympätty liikaa juonilankoja, joita ei sitten solmittu tyydyttävästi (tai uskottavasti) kirjan lopussa. Mielestäni Antellin edellinen joulukertomus, Joulu Örndahlin ruukissa, oli juoneltaan tiiviimpi ja pysyi paremmin kasassa. Ihan mukavaa kuunneltavaa kirja oli kuitenkin joulusiivouksen taustalla.

Suomen luonnon lääkekasvit -kirjaan törmäsin itse asiassa jo museoharjoittelussani kesällä 2022, kun kirja oli työpaikassani esillä. Kirja pulpahti mieleeni uudestaan P:n editointia miettiessäni, kun pohdin, että jokin luonnonlääkintää käsittelevä kirja voisi olla hyödyllinen taustatutkimuksen kannalta. Päädyin siis lainaamaan Suomen luonnon lääkekasvit kirjastosta. Nimensä mukaisesti kirja esittelee 50 Suomesta löytyvää lääkekasvia, ja lisäksi mukana on ohjeita lääkekasvien käyttöön ja keräämiseen. Vaikka minulle tämä oli nimenomaan taustatutkimusmateriaalia, oli se mielenkiintoinen muutenkin! Lääketieteellinen ja biologinen lähestymistapa kasveihin tuntui luotettavalta. Kirja ei kiistä modernin lääketieteen vaikutuksia, ja ottaa huomioon kasvien ja lääkkeiden yhteisvaikutukset ja mahdolliset haitat, joita kasvien käytöstä voi seurata. Myös selkeä taitto ja miellyttävä visuaalisuus ilahduttivat! Tämän melkein haluaisi omaan hyllyyn ihan vain siitä ilosta, että pääsisi selailemaan tätä milloin lystää! Lääkekasvien historiasta olisin mielelläni lukenut enemmän. Tämä tuskin yllättää ketään, mihinkäs seepra raidoistaan pääsisi.

Ronja, ryövärintytär on kirja, joka minun on pitänyt lukea uudelleen jo vuosia. Tajusin, että en ollut koskaan itse lukenut kirjaa: ensimmäisen kerran kuuntelin kirjan äänikirjana, sitten sitä on luettu minulle ääneen useamman kerran. (Kuusivuotiaana äänikirjaa kuunnellessani inspiroiduin tarinasta jopa niin paljon, että tein kirjaan perustuvan puuhakirjan. Se on edelleen tallessa, kuten alla olevasta kuvasta näkyy!) Elokuvankin olen nähnyt muutamaan otteeseen, mutta siitäkin on todella kauan. Tarina oli kuitenkin muistissani pääpiirteittäin. Rosvopäällikkö Matiaksen Ronja-tyttären syntymäyönä on myrsky, joka halkaiseen rosvolinnan kahtia. Noin kymmenen vuotta myöhemmin linnan toiseen puoliskoon muuttaa rosvopäällikkö Borkan ryövärijoukko. Matias ei tästä innostu: hänen ja Borkan suvut ovat taistelleet toisiaan vastaan jo sukupolvien ajan. Borkalla on Ronjan ikäinen poika Birk, ja vaikka Ronja aluksi inhoaakin metsäänsä tunkeutunutta poikaa, ennen pitkää lasten välille syntyy syvä ystävyys. Mutta miten keskenään tappelevat rosvopäällikköisät tähän suhtautuvat? Ronja, ryövärintytär on ihana kirja. Se kuvaa ystävyyttä, vihaa ja anteeksiantoa aidosti, kauniisti ja lämpimästi. Ronja on loistava tyttöpäähenkilö, rohkea, päättäväinen ja kovapintainen, mutta samaan aikaan suurisydäminen ja täynnä rakkautta omiaan kohtaan. Lisäksi rakastan Ronjan äitiä Loviisaa, joka tuntuu monesti olevan ryövärilinnan ainoa järjen ääni. Myös miljöö on upea: villi, vaarallinen ja koskematon metsä on kuin yksi hahmoista. Eläinten lisäksi metsässä asuu monenlaisia otuksia kummallisista kakkiaisista verenhimoisiin ajattaroihin, mutta vaarojen lisäksi se tarjoaa turvapaikan vanhempien vihanpitoa pakoileville lapsille. Metsän kuvaus nosti välillä niskakarvat pystyyn, niin maaginen ja upea se oli! Huomasin myös, miten kirja on (vähän alitajuisesti) vaikuttanut omaan kirjoittamiseeni. En välttämättä olisi osannut nimetä sitä inspiraatiokseni, mutta tunnistin samoja tunnelmia juuri metsän kuvauksesta kuin esimerkiksi JL:ssa tai P:ssa. Tämä kuitenkin kertoo siitä, miten lähtemättömän suuren vaikutuksen kirja teki minuun jo lapsena! Juonessa on hyvässä tasapainossa niin hiljaisempia suvantoja kuin oikeasti pelottavia kohtauksia. En muistanut, millaisiin vaaratilanteisiin Ronja ja Birk kirjan aikana joutuvatkaan! En muistanut myöskään, että olisin lapsena itkenyt tälle yhtä paljon kuin nyt itkin. Viimeiset vajaat sata sivua meni tällä lukukerralla pitkälti kyynelehtien ja nyyhkytellen :D Jopa tätä kirjoittaessa meinaa vähän itkettää. Millaista voimaa vaatikaan katkaista sukupolvelta toiselle kulkeva vihanpito! Upea, upea, upea kirja aikuisenakin.

 

Kuusivuotiaan Celestinen askarteluissa esiintyi Ronjan lisäksi myös toinen hänelle suuri kirjallisuuden sankaritar, Maija Poppanen.

 

Luin keväällä Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan, ja se lisäsi motivaatiotani lukea myös Tikkasen feministisen klassikon Miestä ei voi raiskata. Kirja on melko lyhyt, mutta ei todellakaan mikään kepeä hyvän mielen kirja, kuten ehkä nimestäkin voi päätellä. 40-vuotias Tova Randers on kirjastonhoitaja ja eronnut kahden lapsen yksinhuoltaja. Syntymäpäivänään hän menee ravintolaan ja tapaa siellä miehen, joka illan päätteeksi raiskaa hänet. Häpäisty ja traumatisoitunut Tova päättää kostaa: hän aikoo raiskata miehen. Synkästä ja ahdistavasta aiheesta huolimatta pidin tästä kirjasta kovasti. Toisaalta en tiedä, voiko sanoa pitävänsä kirjasta, jonka keskiössä on seksuaalinen väkivata ja naisen epätasa-arvoinen asema yhteiskunnassa. Kirjan lukeminen nimittäin itketti ja suututti kovasti. Vaikka nykyään miehen voi lain silmissä raiskata, lähes 50-vuotias kirja on monessa kohdassa edelleen todella ajankohtainen. Lukijan on helppo sukeltaa Tovan mielenmaisemaan, ymmärtää ja jopa kannustaa häntä toiminnassaan. Vaikka kirja on nopealukuinen, minun oli pakko pitää taukoja ihan vain siksi, että pelkäsin uppoavani liian syvälle Tovan vihaan ja kostonhaluun. Miksi vihaan miehiä, todellakin. Ihan täydellinen viiden tähden kirja tämä ei kuitenkaan ollut. En nimittäin oikein pitänyt tajunnanvirtamaisista kohdista, vaikka ne sinänsä sopivat kirjaan ja Tovan hajanaiseen ja traumatisoituneeseen mielenmaisemaan. Ne olivat kuitenkin joissain kohdissa turhankin raskaslukuisia, ja veivät mielestäni liikaa tilaa tarinassa. Loppukaan ei ollut aivan mieleeni. Ymmärrän, millaista sanomaa sillä haettiin, mutta viimeinen pala tuntui jäävän loksahtamatta paikoilleen, mikä jäi turhauttamaan. Mutta ehkä se oli Tikkasen tarkoitus alun perinkin? Miestä ei voi raiskata on tärkeä feministinen klassikko suomalaisessa kirjallisuuskaanonissa, ja ihan syystä. Kirjaa lukiessa pohdin sitäkin, miten erilainen kirja olisi ollut miehen kirjoittamana. Vaikka kirjassa kuvataan seksuaalista väkivaltaa, näkökulma on nimenomaan siinä, että kyseessä on julma vallan väärinkäyttötilanne ja väkivallan teko, eikä mitenkään seksuaalisesti kiihottava tilanne. Jokaista yksityiskohtaa ei tarvitse kuvata, lukija tuntee silti nahoissaan uhrin kauhun ja häpeän, joka iskee useamman kerran vielä tapahtuman jälkeenkin. Jokainen nainen varmasti tunnistaa pelon ja vaikeasti sanoitettavan uhan tunteen, vaikka ei olisi väkivaltaa kokenutkaan.

Maameren tarinoiden viimeinen osa, Toinen tuuli, oli Kertomuksia Maamereltä -kirjan lisäksi sellainen osa sarjasta, jota en ollut aikoinaan lukenut. Se sitoo yhteen edellisten osien hahmojen tarinat. Maailman tasapainoa uhkaava pahuus on suurempaa kuin koskaan ennen. Taikuri nimeltä Leppä saapuu Varpushaukan luo hakemmaan apua. Vaimonsa kuoleman jälkeen hän on joutunut yöstä toiseen kuolleiden maailman rajamuurille, ja pelkää kuolleiden pääsevän elävien maailmaan. Voimansa menettänyt Varpushaukka ohjaa Lepän Havnorin kaupunkiin kuningas Lebannenin puheille. Poliittisesti tulenarkaa tilannetta ja saarille hyökkääviä lohikäärmeitä stressaava Lebannen on kutsunut avukseen Varpushaukan vaimon Tenarin ja heidän ottotyttärensä Tehanun. Mukaan liittyvät vielä lohikäärmenainen Orm Irian ja kargien prinsessa, joka on lähetetty poliittisena pelinappulana Havnoriin. Täytyy myöntää, että petyin hieman kirjan alkuasetelmaan. Olisin toivonut saavani kuulla lisää Tenarin ja Gedin yhteisestä elämästä, koska heidän suhteensa lämmittää sydäntäni kovasti. Toisaalta pidin todella paljon Lepän hahmosta ja Tehanun kasvutarinasta. Juonikin tuntui vähemmän raskassoutuiselta kuin jossain aiemmissa osissa (Kaukaisin ranta, looking at you, edelleen), mutta pidin Tehanusta kuitenkin vähän enemmän. (Todennäköisesti siksi, että siinä oli enemmän Gedin ja Tenarin välisiä hetkiä :D) Hyvä päätös sarjalle Toinen tuuli kuitenkin oli. Oli ihanaa tavata kaikki tutuksi tulleet hahmot vielä yhden kerran. Vaikka odotin, että tarina olisi tehnyt selkeämmän ympyrän, ja Ged olisi ollut loppuratkaisussa isommassa roolissa, ymmärrän, miksi LeGuin oli päätynyt siihen ratkaisuun, mihin päätyi. Maameren tarinat eivät ole mikään lempisarjani, vaikka se upposikin aikuislukijaan paremmin kuin esiteiniin. Siinä on paljon asioita, joita arvostan ja joista pidän, mutta kokonaisuus ei oikein ollut omaan makuuni.

Ostin Daisy Jones & The Six -kirjan alkuvuodesta 2020, koska olin törmännyt pariin kehuvaan arvioon Goodreadsissa. Sittemmin kirja on suomennettukin, mutta en ollut saanut sitä luettua ennen kuin vasta nyt. Kirja kertoo kuvitteellisesta bändistä, The Sixistä, ja Daisy Jonesista, vapaasta laulajasielusta, joiden voimien yhdistäminen johti 1970-luvun isoimpaan ja kuuluisimpaan bändikokoonpanoon, mitä maailmassa oli nähty ja kuultu. Bändin hajoamiseen liittyneet syyt olivat olleet suuri mysteeri, mutta tässä kirjassa bändin jäsenet ja muut paikalla olleet henkilöt kertovat oman versionsa tapahtumista. Tässä kirjassa oli kaikki palaset aseteltu niin, että varmasti tykkäisin tästä kirjasta. Siinä myös onnistuttiin, sillä pidin tästä aivan mielettömästi!! Rakastan 1960- ja 1970-lukujen musiikkia ja saman aikakauden magneettisen uniikkeja naislaulajia. Kirjassa oli paljon tuttua, jotta se on uskottava "bändihistoriikki" ja aikansa kuva, mutta myös tarpeeksi uutuutta, jotta mielenkiinto pysyi koko kirjan ajan yllä. Fleetwood Mac tuli aika vahvasti mieleen, mutta oli siihen yhdistelty paljon muutakin: eräästä loppupuolen käänteestä tuli The Beatlesin loppuajat mieleen. Reidin kuvaus on sen verran uskottava, että useamman kerran olisin halunnut googlettaa bändin levynkansia ja etsiä keikkatallenteita Youtubesta. Musiikillisesta vaihtoehtohistoriasta tuli kovasti mieleen Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän, joka herätti samanlaisia mielihaluja. Vaikka kyseessä on täysin fiktiivinen teos, pidin myös historiantutkimuksellisesta näkökulmasta, joka kirjan kerrontaratkaisu toi mukanaan. Historiankirjoitus muodostuu eri ihmisten näkökulmista samaan tapahtumaan, ja totuus on jossain näiden kertomuksien välissä. Vuosikymmenien takaiset, usein päihteiden sävyttämät muistot ovat hämärtyneitä, ja kertojat epäluotettavia. Tällä olisi voinut mielestäni leikkiä enemmänkin! 70-luvun bändielämään mahtui seksiä, huumeita ja rock'n'rollia, ja välillä tuntui, että varsinkin huumeiden käytön kuvauksilla yritettiin shokeerata lukijaa. Olen itse lukenut rajumpia huumekuvauksia aidoista bändihistoriikeista, joten itselleni ne eivät uponneet erityisen järkyttävinä. Totta kai moralisoinnin maku voi johtua siitä, että hahmot itse moralisoivat menneisyyden tapahtumia, mutta silti se tuntui ärsyttävältä tunteiden puristamiselta lukijasta. En myöskään ollut ihan varma siitä, mitä mieltä olin "kirjailijan" henkilöllisyydestä. Pitänee sulatella asiaa hieman. Pienemmissä osissa olevat sivuhahmot menivät lukiessa vähän sekaisin, mutta se saattoi johtua siitäkin, että luin kirjan englanniksi. Joka tapauksessa Daisy Jones & The Six oli ehdottomasti yksi vuoden parhaista lukukokemuksista. Varmasti tulen lukemaan Taylor Jenkins Reidin kirjoja tulevaisuudessakin. 

"That's how it was back then. I was just supposed to be the inspiration for some man's great idea. Well, fuck that. That's why I started to write my own stuff." <3

 

 

*********

Joulukuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

 

7. Kirja on klassikkoteos Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta: Ronja, ryövärintytär

18. Kirja on julkaistu alun perin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä: Toinen tuuli

32. Kirja kertoo asiasta, josta haaveilet: Jane Austen: Her heart did whisper

 

Joulukuussa pahin kiire helpotti, kun viimeisestäkin deadlinesta oli selvitty. Paljon oli silti puuhaa: oli kuorokonserttiin valmistumista, joulupuuhia, yövieraan majoittamista... Paritkin pikkujoulut ehdin myös viettää. Kotikotonakin olin sopinut useammat treffit ystävieni kanssa, ja pari ensimmäistä lomapäivää olikin hieman juoksemista. (Ja autolla ajamista, kerran peruutin lumipenkkaan niin pahasti, että satunnaisen ohikulkijan piti tulla auttamaan ja lapioimaan minut vapauteen...) Joulufiilikseen oli jotenkin vaikeaa päästä, johtuiko sitten kauhean kiireisestä syksystä vai opiskelukaupungista juuri ennen lähtöäni sulaneesta lumesta, en tiedä. Joulupyhät olivat kuitenkin jälleen ihanan kiireetöntä aikaa, pötköttely on parasta.

 

 

Kuukauden biisi on Nössö Novan Tietenkin. Bändi julkaisi esikoisalbuminsa Hyvä on sitten syksyllä, ja se soi loppuvuodesta todella ahkerasti. Rakastan keinuvan kepeää tunnelmaa, joka Nössö Novan musiikissa vallitsee. Loppuvuoden pimeydessä ja stresseissä oli ihanaa humpsahtaa hetkeksi tällaiseen fantasiaan. Sen lisäksi minuun vetoaa sanoitusten herkkyys, tai "nössöys", eikä Tietenkin ole poikkeus. Pelottavasta ja jännittävästä tilanteesta kerrotaan samaistuttavasti, ja uskalluksesta seuraava onnellisuus on niin aitoa, että sydäntä lämmittää.