Kotikirjastossa, osa 2

Koska muutin alkukeväästä isompaan asuntoon, haave lisäpalasta kirjahyllyyn alkoi houkuttaa, kun tilaakin oli enemmän. Lisähylly löytyikin kotikotoa, ja syyskuun loppupuolella tämä hylly muutti luokseni opiskelukaupunkiin. Muutama vuosi sitten esittelin silloisia hyllyjärjestelyjäni, jotka olivat aivan erilaiset kuin ennen käyttämäni järjestelyt. Muutettuani opiskelukaupunkiin yhden kirjahyllyn kanssa tulin kuitenkin siihen tulokseen, että ehkä vanha kunnon aakkosjärjestys on paras vaihtoehto. Muutossa täytyi myös tehdä vaikeita valintoja ja jättää osa kirjoistani kotikotiin, mutta uuden kirjahyllyn myötä myös ne pääsivät takaisin sinne minne ne kuuluvatkin: muiden kirjojeni luo. Nykyisessä asunnossani on kuitenkin mahdollisuus järjestellä kirjoja uusiksi, joten tein rajauksia ja ratkaisuja hyllyjen sisältöön. Tervetuloa mukaan kurkistamaan kotikirjastooni :) 

Hylly 1: Kaunokirjallisuus

Ensimmäisessä hyllyssä on suurin osa omistamastani kaunokirjallisuudesta. Toki mukana on muutamia omaelämäkertoja ja esimerkiksi Anne Frankin päiväkirja, jotka eivät kaunokirjallisuuden kattotermin alle solahda. Pohdinkin, että pitäisikö minun siirtää ne non-fiction -hyllyyn, mutta tulin siihen tulokseen, että ne saavat olla siinä missä ovat. Korkeampaan hyllyväliin pääsivät korkeiden kirjojen lisäksi myös pitkät sarjat, jotka vievät tilaa vähemmän pinottuna. 

Pidän muuten kovasti siitä, että kirjahyllyssä on jotain pieniä koristuksia ja yllätyksiä. Siksi tässäkin hyllyssä sellaisia on: sieltä löytyy esimerkiksi ystäväni tekemä meriporo (älkää kysykö, mikä on meriporo, se on äärimmäisen pitkä tarina), ja toisen ystäväni taiteilema upea kirjanmerkki, jossa on JL:n toinen päähenkilö. Toistaiseksi kirjanmerkki on tuossa vain esillä, kun en halunnut piilottaa sitä kirjojen väliin, mutta ehkä se joskus pääsee oikeaan tarkoitukseensa :) 

Hylly 2: "Ammattikirjallisuus"

Lipaston (vai voisiko tätä tituleerata ihan kirjakaapiksi) alahyllyllä sijaitsee ensimmäinen non-fiction -osasto, jota kutsun puoliksi vitsillä nimellä "ammattikirjallisuushylly". Hyllyllä on useita historiaan liittyviä teoksia, joista osan olen hankkinut tai saanut opintojeni alettua, mutta esimerkiksi Muotipuku kautta aikojen on ollut hyllyssäni varmaan lähemmäs 10 vuotta. Samaisesta hyllystä löytyy myös muutamia sivuaineitani, eli folkloristiikkaa ja sukupuolentutkimusta, sivuavia kirjoja, mutta esimerkiksi Uusi ranskalais-suomalainen sanakirja ei mene mihinkään näistä kategorioista, vaikka kuinka tunkisi :D On kuitenkin hyvin vakuuttavaa puhua ammattikirjallisuushyllystä, eikö totta? Samassa hyllyssä sijaitsevat myös ne muutamat lukiokirjat (eli historian ja ranskan kirjat), jotka olen säästänyt. 

Hylly 3: Non-fiction

Tämän hyllyn nimi varmaankin kertoo oleellisen sen sisällöstä. Hyllyn alkupäässä sijaitsee kaunokirjallisuus Wodehousesta Zusakiin (eivät mahtuneet ensimmäiseen hyllyyn), ja valokuvakansioiden kautta siirrytään sitten non-fictioniin. Vaikka tässäkin hyllyssä on kirjoja, jotka liittyvät opiskeluihini tavalla tai toisella, on tässä myös paljon sellaisia, jotka eivät niihin liity millään tapaa, vaan kertovat muistakin kiinnostuksenkohteistani. Tämä kirjahylly sijaitsee "työhuoneessani" (eli makuuhuoneessa, jossa myös työpöytä sijaitsee), joten siellä ovat myös opiskeluun liittyvät kirjastolainat. 

On ehkä hieman huolestuttavaa, miten paljon minulla on tällä hetkellä tyhjää hyllytilaa. Toisaalta, parempi näin päin, ja koska esimerkiksi kirjamessut jäivät tänä vuonna väliin, ei samanlaisia kirjapinoja ole välttämättä hyllyyn lähiaikoina tulossa. Kuten kolmen vuoden takaisessa postauksessakin, kehotan tässäkin myös muita esittelemään omat hyllynsä! Muiden ihmisten hyllyjen tiirailu on parasta, mitä voi tehdä, heti oman hyllyn tiirailun ja omistamiensa kirjojen silittelemisen jälkeen! 

Lokakuun luetut 2020

 Lokakuussa 2020 luin seitsemän kirjaa (695 sivua, 13 h 44 min), joista kaksi oli spefiä, kolme sarjakuvaa, kaksi uusintaa ja kaksi äänikirjaa. 

Kinnunen, Tommi: Ei kertonut katuvansa 9 h 20 min [K]

Uspenski, Eduard: Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä 95 s. [U]

Louhi, Aino: Mielikuvitustyttö 161 s. 

Andersen, Sarah: Elämänhallinta on illuusio (Sarah scribbels #2) 125 s. 

Durbiano, Lucie: Punainen pukee teitä ja muita tarinoita 118 s. 

Denison, Muriel: Susanna tukkijoella (Susanna #4) 196 s. [U]

Kokkonen, Terhi: Rajamaa 4 h 24 min [K]

kotimaisia: 3

käännöskirjoja: 4

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 3

muualta: 3

Koska olen pitänyt Tommi Kinnusen kirjoista, oli uusin teoskin lukulistalla. Ei kertonut katuvansa on tarina viidestä naisesta, jotka vaeltavat vankileiriltä Norjasta takaisin Suomeen, kun Lapin sota on päättynyt. Näillä naisilla on kaikilla ollut syynsä lähteä saksalaisten mukaan, mutta heihin kaikkiin suhtaudutaan kotimaassa samalla tavalla: kun aseveljeys on rauennut, naiset ovat yksiselitteisesti saksalaisten huoria. He ovat matkalla kotiin, vaikka he eivät tiedä, onko kotia enää olemassa tai miten heidät otetaan siellä vastaan. Kinnunen on kirjoittanut hienon tarinan vaietusta aiheesta, josta en itsekään tiennyt kuin pääpiirteitä. Toisilleen ennestään tuntemattomien naisten suhtautuminen itseensä, toisiinsa ja sotaan on kiehtovaa ja kaikin puolin aidon tuntuista. Historianopiskelijana minua kiinnostaa erityisesti juuri naisten (ja vähemmistöjen) historia, joten oli kiinnostavaa lukea juuri siihen keskittyvä sotatarina, vaikka muuten (Suomen) sodat eivät kirjoissa yleensä jaksa kiinnostaa. Kaiken kruunaa vielä Kinnusen upea kielenkäyttö, joten voisi sanoakin, että Kinnusen kirjat ovat varma nakki: pidän niistä aina. Tähänkään en tosin rakastunut yhtä voimakkaasti kuin aikanaan Neljäntienristeykseen, joka oli räjäyttävä lukukokemus, mutta tässä silti päästiin lähemmäksi samaa fiilistä kuin siinä. Toki tässä oli sitä samaa ongelmaa kuin Kinnusen kirjoissa yleensäkin: ihmiskohtalot ja tapahtumat ovaat synkkiä, ja siinä kurjuudessa oikein ryvetään, mikä ärsyttää jonkin verran, sillä vaikka tietenkin sota-aika oli kurjaa ja vaikeaa aikaa, se ei tarkoittanut, että ihmisten elämässä ei ollut mitään hyvää tai onnellista. Lisäksi luulen, että äänikirjamuodosta johtuen oli aluksi vaikea muistaa päähenkilöiden nimiä ja persoonallisuuksia, mutta siitä päästiin kuitenkin kun kirja eteni. Krista Kosonen luki kirjan todella hienosti! Pienistä hiertämyksistä kyseessä oli mieleen jäävä ja kiinnostava historiallinen romaani, jonka henkilöitä olen miettinyt monia kertoja vielä lukemisen jälkeenkin. 

Kotikotona käydessäni luin Eduard Uspenskin Fedja-sedän ohella ehkä tunnetuimman lastenkirjan,  Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä. Olin lukenut kirjan (tai minulle oli luettu sitä ääneen) monta kertaa lapsena, mutta en edes muistanut, milloin olin lukenut kirjan viimeksi. Kirja kertoo Muksiksesta, tieteelle tuntemattomasta eläimestä, joka saapuu kaupunkiin Afrikasta appelsiinilaatikon mukana. Kaupungissa asuu myös krokotiili Gena, joka on töissä eläintarhassa krokotiilina. (Mikä on ehkä maailman hauskin juttu.) Gena on kovin yksinäinen krokotiiliherra, joten hän laittaa lehteen ilmoituksen saadakseen ystäviä. Kutsuun vastaa Muksiksen lisäksi vakava tyttö nimeltä Ulla. Kolmikko päättää auttaa muitakin yksinäisiä löytämään ystäviä, mutta tavoitetta hankaloittavat muun muassa Isokomero-niminen eukko ja (neuvostoliittolainen) byrokratia. Mielestäni Krokotiili Gena ei onnistu ihan yhtä hyvin kuin Fedja-setä. Se on todella sympaattinen, herttainen ja vekkuli kirja, mutta se ei pääse ihan samoihin, överin absurdeihin mittoihin kuin keväällä lukemani Fedja-setä. Ei sillä, hyvin tämä upposi vanhempaankin lukijaan! Lempikohtauksiani ovat ehdottomasti se, kun Muksis kutsuu Genan luokseen kahville, ja se, kun Gena tuuraa Ullaa Punahilkka-näytelmässä. Nämä kohtaukset saivat minut kikattelemaan ääneen, sillä varsinkin puhelinkopissa elävän Muksiksen kahvinkeitto- ja vieraiden ketstitsemisongelmat muistuttivat kovasti sitä, millaista elämäni oli 18 neliömetrin keittiöttömässä yksiössä. (Muksis on muutenkin kovin samaistuttava hahmo: minäkin olen isosilmäinen, karvainen ja kaadun hyvin helposti.) Lukiessa muuten yllätti se, ettei Isokomero olekaan noita, sillä olisin voinut pistää vaikka pääni pantiksi, että asia oli näin. Olisiko Isokomeroa kutsuttu noidaksi tarinan animaatioversiossa, vai mistähän tämä luulo lieni peräisin? 

Vietin yhden sunnuntaisen illan juoden teetä, syöden kuivakakkua ja lukien sarjakuvia. Mielikuvitustyttö kiinnitti huomioni samaistuttavan nimensä perusteella. Kirja kertoo nimettömäksi jäävästä tytöstä ja hänen ihmissuhteistaan sekä lapsuudessa että aikuisuuden alkumetreillä. Tyttö kokee paljon asioita hyvin vahvastikin, mutta monesti ajatukset jäävät vain hänen päänsä sisään, eikä hän osaa oikein sanoa niitä ääneen. Sarjakuva oli monessa kohdassa hyvin samaistuttava, ja olisin halunnut tykätä siitä todella paljon. Kirja jäi kuitenkin vähän liian välähdysmäiseksi minun makuuni. Ehkä jos teos olisi ollut pidempi, rakenne olisi toiminut paremmin. Kokonaisuus tuntui muutenkin vähän epätasaiselta. Piirrostyyli oli kuitenkin todella sympaattinen ja kaunis, ja tarinankerronnastakin tykkäsin. Söpö teos, mutta ei paljon muuta. Kuitenkin, jos Louhi tekee uusia sarjakuva-albumeita, voisin hyvinkin tutustua niihin, sillä tässä oli kyllä potentiaalia.

Luin elokuussa ensimmäisen suomennetun Sarah scribbles -kokoelman, ja kirjastosta tarttui mukaan seuraava osa. Elämänhallinta on illuusio käsittelee hyvin samanlaisia asioita kuin ensimmäinenkin osa: introvertteilyä, aikuisuuden ihmettelyä ja peittokääröksi kietoutumista. Kirja oli edeltäjänsä tavoin hauska, viihdyttävä ja samaistuttavakin. Pidin myös siitä, että edellisessä osassa harmittanut läskifobia oli paljon pienemmässä roolissa tässä. Ei se edelleenkään loistanut poissaolollaan, mutta koska sitä oli  vähemmän, se oli helpompi ignoorata. Loppupuolella stripeille oli kirjoitettu selittävä "kommenttiraita", jonka koin hyvin turhaksi ja ärsyttäväksikin. Kommenttiraidan vitsit olisi voinut siirtää esimerkiksi strippeihin. Ihan hauska välipalakirja kuitenkin. 

Punainen pukee teitä -sarjakuvaan törmäsin vuosia sitten, en oikein muista, missä yhteydessä. Ehkä kahdeksannella luokalla, kun kirjastossa tet-harjottelussa ollessani aloitin jokaisen työpäivän hyllyttämällä sarjakuvia? Joka tapauksessa kirja oli pyörinyt mielessäni monta vuotta, mutta vasta nyt sain kirjan luettua. Kirja koostuu seitsemästä pienestä tarinasta, joiden yhdistävä teema on rakkaus ja/tai ihastus. Nimitarinassa Punahilkka rakastuu suteen, ja samankaltainen satupastissitunnelma vallitsee monessa muussakin tarinassa, vaikka ei olekaan yhtä selkeä kaikissa. Kuten blogin lukijat taitavat hyvin tietää, missä satupastissi, siellä olen myös minä. Tarinat ovat melkoisen julmia: rakkaus on yksipuolista, päättyy onnettomasti tai sitten toista osapuolta hyväksikäytetään jollain tavalla. Vaikka näissä tarinoissa onkin ikävä sävy, nautin sarjakuvasta silti. Mielestäni äärimmäisen kiehtovan kontrastin tarjosi yksinkertainen ja värikäs piirrostyyli, joka toi mieleen lastenkirjan kuvitukset. Muutaman sivun mittaisista pikkutarinoista toiset onnistuivat, jotkut jäivät mielestäni vähän liian yksioikoisiksi. Jälkimmäisestä esimerkkinä on esimerkiksi Lili ja Charlie: mikä kummajainen Charlie edes oli? Suosikkitarinoitani olivat nimitarinan lisäksi Samuel, Villi länsi ja Puutarha-cocktail. 

Susanna tukkijoella päättää Susanna-sarjan. Edellisen osan lukemisesta ehti vierähtää yli vuosi, ennen kuin sain aikaiseksi päästä päätösosan kimppuun. (Toki asiaa helpotti se, että kirjat ehtivät tässä vuoden aikana muuttaa mummolan hyllystä omaani.) Kirjassa Susanna lähetetään viettämään kesälomaa Neljän tuulen saarelle Kanadaan, jossa häntä odottaa lauma serkkuja ja ankara Sassie-täti. Sarjan edellinen osa, Susanna koulussa, on ehdottomasti lempiosani tästä sarjasta, ja muistinkin sen tapahtumat suhteellisen hyvin, mutta neljännen osan tapahtumat olivat hyvin heikosti muistissani. Luulen, että olin lukenut tämän vain kerran aikaisemmin. Ehkä en sitten pitänyt tästä niin paljon kuin aikaisemmista osista, enkä sen takia sitten lukenut tätä uudelleen? Muistin joka tapauksessa lähinnä vain alkuasetelman, ja kansikuvassakin esitetyn taistelun Neljän tuulen hongista. (Hassua muuten, että Montgomeryn Annoissakin on paikka nimeltä Neljä tuulta, tosin siinä ei ole kyse saaresta vaan niemestä. Susannat ovat kuitenkin vanhempia, vaikka ovatkin suomennettu vasta 1950-luvun alkupuolella. Sitä en tiedä, mikä Susannan saaren nimi on alkukielellä.) Kirja oli kuitenkin viihdyttävämpi kuin odotin tai muistelin. Susannan hahmokehitystä on ollut ilo seurata: vaikka hän on oma itsepäinen ja toimelias itsensä, hän on silti kasvanut hemmotellusta ja rasittavasta pikkulapsivaiheesta yli. Kirja kuvaa osaltaan ihanan toimetonta ja hidasta kesää, olkoonkin, että lapset joutuvat tekemään saarella Sassie-tädin määräämiä kotitöitä, mutta samaan aikaan siinä esitellään tukkilaisten toimintaa ja mukaan saadaan jopa yllättävän ajankohtaista luonnonsuojeluteemaa, kun tukkiyhtiö uhkaa kaataa saaren hongat. Viimeksi mainittu jännitti melkein oikeasti, vaikka osasinkin aavistella, kuinka taistelu tulee päättymään. Tästä huolimatta viimeinen osa ei kyllä edelleenkään noussut suosikikseni sarjasta, vaikka monista elementeistä pidinkin. Kirjan isoin ongelma on suuri hahmokaarti. Susannan serkkulauman lisäksi saarelle tulevat kesää viettämään Susannan ystävät aikaisemmista kirjoista: Consy ja Pikku Päällikkö. Vanhojen tuttujen tapaaminen oli hauskaa, mutta monta kertaa kirjan aikana unohdin, että he ylipäänsä olivat mukana lasten seikkailuissa. Serkkujenkin persoonallisuudet, varsinkin poikien, jäivät vähän ohuiksi, enkä muista enää esimerkiksi heidän kaikkien nimiä, vaikka kirjan lukemisesta on hyvin vähän aikaa. Pikku Päällikköön liittyy myös toinen suuri ongelmani kirjan kanssa. Pidän hänen hahmostaan todella paljon, mutta Amerikan alkuperäisasukkaana hän kohtaa paljon rasismia sekä kirjan hahmojen (tässä osassa lähinnä Sassie-tädiltä) että itse kirjailijan puolelta. Erityisen ikävältä tuntui se, että Pikku Päällikkö on viime tapaamisen jälkeen mennyt kristilliseen kouluun ja muuttanut nimensä englantilaiseksi, mikä automaattisesti tekee hänestä paremman ja sivistyneemmän ihmisen, tai näin kirja ainakin antaa ymmärtää. Rasismi on ollut koko sarjan isoimpia ongelmia, ja on ollut masentavaa huomata, että kirjasarjassa, josta niin paljon tykkäsin nuorempana, on näin suuria ongelmia. Toki sarja on kirjoitettu 1930-luvulla, jolloin näinkin räikeä rasismi kirjallisuudessa oli yleisesti hyväksyttyä, ja ajallinen konteksti on tärkeää muistaa, mutta se ei ole mikään vapauttava asia, sillä rasismi on aina yhtä paha asia, oli se sitten mitä aikaa hyvänsä. Vaikka rasismiongelman ohi on vaikea katsoa, sarja on kuitenkin hauska ja viihdyttävä. Susannan seikkailuja ja hahmokehitystä olisi ollut kivaa lukea vielä enemmänkin kuin vain neljän kirjan verran.Tämän viimeisen osan nimi on muuten suomeksi paljon parempi kuin englanniksi: alkuperäisen kirjan nimi on nimittäin Susannah rides again, vaikka kirjassa ei ole hevosia nimeksikään. 

Olen jo vuosikaudet rakastanut Terhi Kokkosen sanoituksia Scandinavian music groupin musiikissa, joten hänen esikoisromaaninsa Rajamaa oli automaattisesti lukulistallani. Keski-ikäisen avioparin kriisistä kertova trilleri ei ole aihe, johon normaalisti välttämättä kirjallisuudessa tarttuisin, mutta välillä lienee hyvä mennä epämukavuusalueelle. Rajamaa kertoo varakkaasta helsinkiläispariskunnasta, Karosta ja Ristosta, jotka ovat olleet Lapissa lomailemassa ja hoitamassa kireää avioliittoaan. Matkalla lentokentälle he joutuvat kuitenkin auto-onnettomuuteen ja lääkärin määräyksestä jäävät Artic Mirage -nimiseen lomakylään muutamaksi päiväksi toipumaan. Karo kokee paikan epämiellyttäväksi, mutta äkkiä Risto ei haluakaan enää lähteä kotiin. Kirjassa on hyvin tiivis tunnelma, ja nautinkin pysähtyneestä ja painostavasta fiiliksestä, joka luksusresortissa vallitsee. Lukija näkee heti alusta, että Karon ja Riston avioliitossa on suuria ongelmia, mutta niiden taustat ja todellinen laajuus keriytyy auki kirjan edetessä. Välillä olisin toivonut, että tarinaa ja henkilöitä olisi taustoitettu enemmän, vaikka toisaalta siinä on aina se vaara, että sorrutaan liikaan selittämiseen ja lukijan aliarviointiin. Nyt lukija pysyi skarppina, kun joutui koko ajan yhdistelemään palasia päässään, mikä oli kuitenkin mukavaa :) Sivuhenkilöiden tarinat tuntuivat hyvin turhilta: heidän elämäntarinansa ja toimintansa syyt eivät tuoneet tarinaan mitään lisää, ja ne saivat alun napakan rakenteen löystymään ikävästi. Kokkosen tausta laulunkirjoittajana näkyy tiiviissä kielessä ja lyhyissä virkkeissä, mutta itse en ainakaan löytänyt niistä samaa runollisuutta kuin hänen lauluteksteissään. Kuitenkin hän onnistuu hienosti luomaan vahvoja mielikuvia vähillä sanoillakin, mikä on myös selvä piirre hänen sanoituksissaan. Rajamaa ei ole missään nimessä täydellinen, mutta viihdyin sen parissa, ja istuin kirjan loputtua vain tujijottamassa ulos ikkunasta ja pohtimassa  loppuratkaisua. En välttämättä olisi tarttunut tähän kirjaan, ellei kirjailija olisi kiinnostanut, mutta en missään nimessä kadu sen lukemista! Kokkonen lukee äänikirjan itse, ja vaikka aluksi hänen lukuäänensä vaati totuttelua, pidin sitä lopulta erittäin hyvin kirjaan sopivana. 

Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä unohtui kuvata!

********

Lokakuu meni ohi aivan päätähuimaavan nopeasti. On kauhean vaikea uskoa, että nyt on oikeasti marraskuu, ja että vuosi on ohi aivan kohta. Lokakuu koostui lähinnä opiskelusta (ja sen välttelystä). Työmäärä uuvuttaa tällä hetkellä melkoisesti, mutta ehkä siitä selviää. Lokakuussa oli onneksi kivojakin juttuja: ehdin ruskaretkeillä, lueskella muutakin kun koulukirjoja, aloitella editointia, kirjoittaa ja käydä jopa kotikotona viikon verran. Disney+ on myös tuonut iloa synkeisiin syysiltoihini. Siitä huolimatta, että tänä vuonna on ehtinyt tottua siihen, että kaikki tapahtumat perutaan, tuntui lokakuinen elämä silti tyhjältä, kun kirjamessut olivat tänä vuonna etänä. Vaikka viime kuukausikoosteessa uhosinkin, että en aikonut etämessuille osallistua, päädyin kuitenkin yllättäen seuraamaan ohjelmaa. Olihan kotimessuissa puolensakin, mutta silti oli ikävä oikeaa messuhumua. Lisäksi messujen YA- ja spefi-ohjelmisto oli melko pieni,, ja se minua olisi nimen omaan kiinnostanut. Messutunnelmaa pääsi onneksi vähän larppaamaan niin etäkahvitteluissa kuin varjomessuilussa ystävän luona teekupin äärellä. 

Kuukauden biisi on Sufjan Stevensin Mystery of love. Katsoin Call me by your name -elokuvan alkukuusta, ja vaikka en siitä ihmeemmin pitänyt (yliarvostettu, sanon minä), visuaalisen puolen lisäksi elokuvassa iski musiikki. Sufjan Stevensin Mystery of love ja Visions of Gideon ovat todella kauniita kappaleita, joita olen kuunnellut ja fiilistellyt paljon elokuvan jälkeenkin. Vaikka elokuva kuvaakin kaunista italialaista kesää, sopivat nämä kappaleet näin pimenevän syksynkin fiilistelyyn. 

Voimaa marraskuuhunne!

Lasisipulissa soi, osa 5

Näin syssyn saapuessa on erittäin hyvä syy käpertyä koteihin ja vaikka kuunnella hyvää musiikkia! Ajattelin, että tämä olisi hyvä (teko)syy esitellä taas hieman sitä, mitä musiikkia tällä hetkellä eniten kuuntelen. Samaan hengenvetoon tosiaan sanoin, että suurin osa näistä kappaleista on sellaisia, joita olen eniten kuunnellut kevään ja kesän aikana, mutta eiväthän hyvien kappaleiden vinkkaaminen katso vuodenaikaa!  

Maustetytöt: Tee se itse


Synkkä ja ankea Maustetytöt ei sovi jokaiseen fiilikseen, mutta välillä yhtyettä on hauska kuunnella, sillä pidän kovasti heidän soundimaailmastaan. Äärimmäisen synkkä itsemurhalaulu Tee se itse on monessa mielessä tyypillinen bändille, mutta varsinkin aiheen huomioon ottaen yllättävän menevä.

J. Karjalainen Electric Sauna: Verinen mies


Kesällä kuuntelin sivistysmielessä muutamien artistien valmiita This is -soittolistoja Spotifysta, johon oli koottu heidän suurimpia hittejään. Vaikka J. Karjalaisen hitit ovatkin suurimmaksi osaksi tuttuja, miehen tuotanto on niin laaja, että paljon on yhä kuuntelematta. Veriseen mieheen tykästyin ensikuulemalta.

Kaija Koo: Tulisit edes käymään


Joskus ehkä nimetin Kaija Koota guilty pleasureksi, mutta nykyään siinä ei kyllä ole yhtikäs mitään salaista. Tulisit edes käymään on ehkä vähän vähemmän tunnettu kappale ysäri-Kaijan tuotannosta, mutta kuuntelin sitä keväällä paljon (onhan tässä koronatilanteessa kehotus "tulisit edes käymään" todella rohkea, melkein sopimaton!). Kappaleen sanat ovat äärimmäisen typerät, varsinkin kertosäkeessä, mutta sellaista se on.

Miljoonasade: Runoilija


Kesälomalla vierailimme Keski-Suomen museossa, jossa oli Miljoonasade-aiheinen näyttely. Näyttelyssä totesin, että vaikka Miljoonasadetta on kotikotona kuunneltu paljon, tunnen yhtyeen tuotantoa hyvin huonosti, joten päätin korjata tilanteen. Runoilija on sävellykseltään vekkuli, eikä sanoituksissakaan vikaa ole. "Älä koskaan ota runoiljaa luoksesi asumaan" lienee ihan hyvä ohjenuora :D

Apulanta: Valot pimeyksien reunoilla 


DVR:n soittolistan olen jo aikaisemmin blogissa jakanut, mutta viime aikojen tärkein lisäys on Apulannan Valot pimeyksien reunoilla. En kauheasti välitä Apulannasta, mutta tässä biisissä on täydelliset sanat DVR:aa ajatellen. Olen ajatellut asiaa jo niin pitkälle, että mielikuvissani DVR:n pohjalta tehdyssä elokuvassa tämä soisi lopputekstien aikana. :D 

Cast of Falsettos: Falsettoland/About time (2016)



Kuuntelin kesällä Falsettos-musikaalin. Suhtautuminen musikaaliin on hieman ristiriitainen, sillä tykkään kyllä tarinasta ja hahmojen ihmissuhdekuvioista, mutta musiikki on jotenkin haastavaa päästä sisään ja hahmot vähän ohuita. Hyviäkin kappaleita musikaalista löytyy, kuten toisen näytöksen aloittava Falsettoland, joka on menevä ja hauska esittelybiisi. Hilpeä tunnelma on kaukana kyseisen kappaleen repriisistä, joka musikaalin päättää, mutta ei spoilereiden takia siitä sen enempää. (Täytyy kyllä todeta, että tuo Spotify-upotuksen pätkä on erittäin kaoottinen ja huono kohta kyseisestä kappaleesta :D)

Cher: Strong enough

En muista, missä tähän erobiisiin törmäsin, mutta tämä on kyllä todella menevä ja "voimaannuttava" ralli! Tässä on jotain samaa kuin Gloria Gaynorin I will survivessa, mutta se lienee vain plussaa :D

Kerkko Koskinen: Suopursu


Kerkko Koskisen soolotuotanto on jäänyt melko vähälle kuuntelulle, mutta Spotify ehdotti Suopursua kuunneltavaksi, ja sepäs olikin hyvä kappale! Sävel ja sovitus on Koskiselle tyypillisen "mieluummin överit kuin vajarit". Nautin kappaleen tunnelmasta: se saa minut samaan, erikoiseen mutta mahtavaan fiilikseen kuin esimerkikis Kerkko Koskinen kollektiivin tuotanto. 
(Mahtaakohan Vuokko Hovatta olla yksi tämän biisin taustalaulajista? Kovasti niin kuulostaa!)

Cumulus: Höstvisa

Loppuun vielä syksyklassikko. Tove Jansson tarjoilee sanoituksessaan haikeankauniita syystunnelmia sanoituksessaan, ja vähäeleinen sovitus tekee siitä vielä entistä sopivamman sateiseen syksyyn. 

Mitä te olette viime aikoina kuunnelleet?

Syyskuun luetut 2020

 Syyskuussa 2020 luin kahdeksan kirjaa (2024 sivua, 11 h 32 min), joista kaksi oli spefiä, kaksi nonfictionia, yksi säeromaani, yksi sarjakuva, yksi uusinta ja kaksi äänikirjaa.

Numminen, Jere: Kiira – Ehjäksi särkynyt 7 h 33 min [K]

Sarjanoja, Katinka: Korpinlaulu (Korpinlaulu #1) 532 s. 

Kuronen, Kirsi: Merikki 99 s.

LaCour, Nina: Välimatkoja 232 s. 

Thompson, Craig: Habibi 665 s. 

Noronen, Paula: Tarja Kulho, Räkkärimarketin kassa 3 h 59 min [K]

Jansson, Tove: Taikurin hattu (Muumit #3) 153 s. [U]

F., Christiane: Huumeasema Zoo 343 s. 

kotimaisia: 5

ulkomaisia: 3

omasta hyllystä: 1

kirjastosta: 5

muualta: 2

En usko, että olisin tarttunut lainkaan Kiira Korven elämäkertaan, ellei Helmet-lukuhaaste olisi tänä vuonna vaatinut urheiluun liittyvää kirjaa. Urheilu ei minua paljoa kiinnostele, mutta jos minun pitäisi valita jokin laji, jonka seuraaminen vähänkään innostaa, niin taitoluistelu on sellainen. Mitään en lajista ymmärrä, mutta se on kaunista katseltavaa, joten se riitti minulle motivaatioksi kuunnella Korven kertomusta urastaan äänikirjana, varsinkin, kun kyseessä ei ollut mikään pitkä teos. En välttämättä kovin paljoa enempää ymmärrä taitoluistelusta kirjan lukemisen jälkeenkään, mutta ehkä minulla on nyt hieman parempi käsitys siitä, millaista laji todellisuudessa on. Kirja käy läpi Korven uraa kronologisesti ja päästää ääneen myös hänen läheisiään, kuten perheenjäseniä ja entisiä valmentajia. Kirja oli perushyvä: ei mikään maatamullistava, mutta sen kanssa viihtyi. Kirjassa oli jonkin verran toisteisuutta, samoja asioita käsiteltiin monta kertaa lähes samoilla sanoilla monta kertaa, ja vaikka ymmärränkin, että nämä tapahtumat olivat Korven elämässä merkittäviä, niiden toistaminen alkoi kirjan edetessä ärsyttämään. Vaikka tiesin jo etukäteen, että kulissien takana taitoluistelu ei todellakaan ole yhtä kaunista kuin miltä luisteluohjelmat näyttävät, silti minua vähän järkytti se, kuinka tiukka ja konservatiivinen laji on, sen valmentajista ja tuomareista puhumattakaan. Korpi puhuu avoimesti myös luistelun huonoista puolista ja siitä, miten hän esimerkiksi alkoi jossain vaiheessa uraansa kontrolloida syömistään, mikä johti puolestaan terveysongelmiin. Minusta on hyvin tärkeää, että tällaisia epäkohtia tuodaan esiin, sillä kun asiat ovat suuren yleisön tietoudessa, niihin voidaan todennäköisemmin tehdä muutoksia. 

Katinka Sarjanoja oli viime vuonna esiintymässä Finnconissa paneelissa, jossa käsiteltiin fantasiamaailmoiden luomista. En muista enää, mitä hän kirjastaan puhui, mutta kelttiläinen fantasia jäi mieleeni sen verran hyvin, että kun bongasin Korpinlaulun kirjastossa, ei minun tarvinnut kovinkaan kauaa miettiä, nappaisinko sen mukaani vai en. Korpinlaulu kertoo nuoresta Étainista, ylhäisösuvun tyttärestä, joka joutuu Savusälvän aateliston valtataisteluiden pyörteisiin. Hänen isänsä teloitetaan ja hänet naitetaan väkisin vihollisen soturille, Rautakatseelle. Étainilla on kuitenkin kihlattu jo ennestään, mikä lisää hänen vastahakoisuuttaan avioliittoon, mutta pian hän joutuu tilanteeseen, jossa hän ei enää tiedäkään, kummalla puolella hänen kuuluisi olla. En tosiaankaan tiedä, mitä mieltä kirjasta lopulta olin. Toisaalta tykkäsin siitä, että tarina eteni joutuisasti (näin paksussa kirjassa erittäin suuri plussa), ja huomasin melko nopeasti olevani koukussa tarinaan. Pidin kovasti myös hahmoista ja heidän välisistä suhdesotkuistaan, ja eteenkin Étainin ja Rautakatseen välinen suhde kaikkine mutkineen lämmitti kovasti mieltäni. Kirjassa oli kuitenkin myös asioita, jotka ihmetyttivät ja häiritsivätkin. Minun oli esimerkiksi todella vaikeaa sijoittaa tarinaa mihinkään aikaan tai paikkaan. Oletin, että kyseessä on kelttiläisyydestä inspiroitunut fantasiaromaani, joka tapahtuu omassa, suljetussa maailmassaan, mutta sitten mainittiin kristinusko, mikä rikkoi tämän mielikuvan. Korpinlaulu tuskin sijoittuu meidän maailmaamme, ainakaan täysin sellaisena, millaisena sen historian tunnemme, onko kyseessä siis vaihtoehtohistoria? Koska miljöö jäi niin epäselväksi, oli minun vähän vaikeaa päästä kunnolla tarinaan sisälle. Odotin myös, että spefielementit olisivat olleet näkyvämpiä. En välttämättä kaipaa velhoja ja lohikäärmeiltä, mutta tämä tuntui monessa kohdassa "pelkästään" historialliselta romanssilta, ja välillä unohtuikin, että olin napannut tämän kirjaston fantasiahyllystä. Juonenrakennuksestakin annan vähän noottia, se nimittäin koostuu lähinnä konfliktista konfliktin perään, ja jokaisen kohdalla mietin, että tämäkö on nyt tarinan huippukohtaan johtava ongelma, huomatakseni vain, että kyseinen konflikti ratkesi 10 sivun kuluttua. Tämän vuoksi juonessa ei tuntunut olevan minkäänlaista huippukohtaa. Moitteistani huolimatta Korpinlaulu viihdytti ja sai minut kiintymään henkilöihinsä niin hyvin, että tulen ehdottomasti lukemaan myös (itse asiassa tällä viikolla ilmestyneen) jatko-osan Karhuneito! 

Olen aiemmin lukenut Kirsti Kurosen säeromaanin Paha puuska, josta muistelen pitäneeni, joten kun Merikki tuli vastaan kirjastossa, se lähti mukaani. Merikki kertoo yläasteikäisistä bestiksistä Meristä ja Ruususta,  ja siitä kesästä, jolloin Ruusu yllättäen sanoo, ettei halua olla enää Merin kanssa. Aihe oli todella kiinnostava, ja olisin tosissaan halunnut pitää tästä kirjasta. Tyttöjen kipuilu tuntuu uskottavalta, ja säemuodon vähät sanat maalaavat hienosti persoonallisuuksia, näyttävät sen, että Ruusulla onkin ehkä hyviä syitä jättää Meri. Kuitenkin kirja ja sen loppuratkaisu jättivät minut kylmäksi. Kirjan olisi pitänyt olla pidempi, jotta olisin voinut kiintyä kunnolla henkilöihin ja asioita olisi saatu pohjustettua enemmän. Ihan kiva välipala, mutta ei mitään enempää. Nimen sanaleikki on hauska, ja nautinkin, kun hoksasin sen. 

Välimatkoja on kirja, johon muistan törmänneeni kirjakaupassa silloin, kun se ilmestyi, ja kaunis kansi jäi mieleen. Kirja kertoo Marinista, joka on jäänyt joulupyhiksi yksin collegen asuntolaan New Yorkiin ja odottaa parasta ystäväänsä Mabelia saapuvaksi käymään San Fransiscosta. Marinin elämässä on tapahtunut jotain kamalaa, mikä on saanut hänet pakenemaan toiselle puolelle Yhdysvaltoja, eikä hän ole puhunut kenellekään sen jälkeen. Mabelin vierailun myötä hänen on kuitenkin pakko kohdata menneisyytensä silmästä silmään ja sanoa ääneen ne asiat, joita hän on yrittänyt paeta. Aluksi suhtauduin kirjaan hieman skeptisesti, sillä en oikein tiennyt, onnistuisiko se vakuuttamaan minua. Pian kuitenkin huomasin, että kirja veti minua puoleensa todella vahvasti, ja lopulta hotkaisinkin sen muutamalta istumalta. Vaikka kirjassa ei juurikana tapahdu mitään (ainakaan tarinan nykyhetkessä, takaumissa asia on eri), sen tunnelma ja rytmitys on tiivis, hengästyttävä. Ehkä joitain asioita olisi voinut pohjustaa ja/tai selittää vähän tarkemmin, nyt asioita jätettiin välillä omaan makuuni vähän liikaa lukijan pääteltäväksi. Vähän mietin myös tarinan uskottavuutta: kuinka helppoa sosiaalisen median ja kännyköiden aikakaudella on kadota Marinin tavalla? Loppuratkaisu on ehkä vähän överisokerinen, mutta kyllä se minua kuitenkin vähän itketti. Voisinkin suositella Välimatkoja niille, jotka haluavat jotain nopealukuista mutta ajatuksia herättävää luettavaa. 

Joku ystäväni suositteli minulle Habibia pari vuotta sitten, joten sekin tarttui sitten kirjastoreissulla kassiini. Sarjakuva kertoo kahdesta lapsesta, Dodolasta, joka on myyty lapsimorsiameksi, ja orjan lapsesta Zamista. Dodola ja Zam elävät keskellä aavikkoa laivanhylyssä monia vuosia, kunnes Dodola kaapataan sulttaanin haaremiin seksiorjaksi ja Zam lähtee häntä etsimään. En oikein tiedä, mitä sanoisin tästä kirjasta. Minusta on hienoa nähdä, miten paljon taustatyötä kirjan eteen on tehty. Sen parasta antia onkin Koraanin kertomukset ja niiden vertautuminen Raamattuun, sillä näiden yhtäläisyyksien ja erojen pohtiminen oli todella kiinnostavaa. Tarinankerronnastakin pidin: myyttiset tarinat, menneisyys ja nykyhetki kietoutuvat toisiinsa ja toistavat itseään aina vähän uudesta näkökulmasta. Piirrustustyyli on myös mielestäni aivan  hengästyttävän upea! Maisemat, henkilöt ja ornamentit ovat lumoavia, sivujen rakenne on onnistunut. Joitain sivuja olisin voinut katsella ja tutkailla pitkäänkin. Ehkä voisin kokeilla jotain muuta Thompsonin sarjakuvaa, jospa niissä piirrostyylistä voisi nauttia ilman, että tarina tekee lukijan olon todella epämukavaksi, sillä epämukava olo tästä näistä kehuista huolimatta kuitenkin tuli. Habibi nimittäin toistaa vahvasti vanhoja stereotypioita arabialaisesta kulttuurista, vaikka Thompsonin tarkoituksena on ilmeisesti ollut murtaa niitä. Koin epämukavaksi myös jatkuvan (naiskehon) seksualisoinnin. Toki seksuaalisuus on tärkeä osa tarinan teemaa, mutta mielestäni useassa kohdassa mentiin yli. En kiellä, etteikö tällaisia tarinoita olisi oikeastikin olemassa, mutta sen olisi voinut kertoa ilman, että pönkitetään haitallisia stereotypioita. En voinutkaan olla miettimättä, millaisen tarinan olisi kertonut henkilö, joka ei ole valkoinen, amerikkalainen (mies). 

En ole lukenut mitään Paula Norosen kirjoja aikasemmin, mutta sen verran, mitä olen häntä seurannut esimerkiksi telkkarissa, hän on mielestäni todella hauska tyyppi. Koska hän itse luki ensimmäisen aikuistenkirjansa Tarja Kulho, Räkkärimarketin kassan äänikirjaversion, päätin kuunnella kirjan pikaisena välipalana, olihan sen kesto vain nelisen tuntia. Olen liian nuori muistamaan Tarja Kulhon Radiomafiasta, joten tutustuin häneen ensimmäistä kertaa vasta nyt. Kirja koostuu dialogimuotoon kirjoitetuista episodimaisista hetkistä Tarja Kulhon, korsolaisen perheenäidin ja Räkkärimarketin kassan elämässä. Kirjan tapahtumia sitoo yhteen löyhästi kansalaisopiston kirjoituskurssi, jolle Tarja on puolivahingossa osallistunut, ja jonka kirjoitustehtävien kautta saadaankin kuulla Tarjan syvimpiä tuntoja. Koska odotin todella hauskaa kirjaa, jouduin vähän pettymään, sillä pääosin kirja oli vain "ihan kiva". Muutamat jutut naurattivat ääneen (esimerkiksi terveyskeskuksen pisteytysjärjestelmä sai minut melkein kaksinkerroin naurusta), mutta suurimman osan ajasta vain hymähtelin. Noronen lukee kirjan kuitenkin mainiosti, joten sitä oli ilo kuunnella. Ihan mukavaa aivot narikkaan -seuraa tiskaamiseen ja muihin kotitöihin, mutta ei niin ratkiriemukas kuin olisin toivonut. Erityisplussa Kaija Koosta. 

Muumien uudelleenluku jatkui syyskuussakin, tällä kertaa vuorossa oli sarjan kolmas osa, Taikurin hattu. Tämän lukemisesta olikin vierähtänyt yli 10 vuotta, joten oli melkein kuin olisin lukenut kokonaan uutta kirjaa, vaikka toki tarinat olivat hyvin tuttuja esimerkiksi tv-sarjasta ja sarjakuvista. Taikurin hattu on episodimaisempi kuin aikaisemmat osat. Se koostuu pienistä seikkailuista, joita muumiperhe kokee, ja vaikka ne sijoittuvatkin saman kevään ja kesän ajalle, ja taikurin hattu toimii monen tarinan yhdistävänä tekijänä, ne ovat kuitenkin omia pikku tarinoitaan. Tämä sopisi loistavasti vaikkapa iltasatukirjaksi! (Ehkä tätä on minulle ja/tai sisaruksilleni iltasatuna luettukin, se on oikeastaan hyvin todennäköistä, mutta varmaksi en uskalla asiaa sanoa...) Taikurin hatussa on ihanan lämminhenkinen tunnelma, ja tulikin sellainen olo, että Muumilaaksoon muutaisin ehdottomasti, jos jonnekin fiktiiviseen paikkaan saisin muuttaa. Hassu huomio muuten: kirjan suomenkielisessä painoksessa (tai ainakaan omistamassani versiossa) olevasta kartasta puuttui kokonaan maininta tupakkapensaista, vaikka se on esimerkiksi seinälläni olevassa ruotsinkielisessä postikorttiversiossa kartasta. Kirjassa kuitenkin mainitaan yhdessä kohdassa, että Muumipappa hoitaa tupakkapensaitaan, joten minkä takia tämä on pitänyt poistaa kartasta? :D

Olen tänä vuonna lukenut useamman nuorten (tyttöjen) huumeidenkäytöstä kertovan kirjan: Emma Sofianna Söderholmin Edes hetken elossa, Deborah Spungenin Nancyn ja nyt sitten Christiane F.:n Huumeasema Zoon. Vaikka Söderholmin kirja on fiktiivinen ja sen verran uusi, ettei ole ehtinyt saavuttaa samanlaista (kultti)asemaa kuin kolmikon muut kirjat, niputan ne silti yhteen. Huumeasema Zoo kertoo Christianen elämästä Länsi-Berliinissä 1970-luvun lopulla. Ankeassa ja virikkeettömässä lähiössä kasvavilla nuorilla on yksi tapa päästä pakoon ympäristönsä tukahduttavuutta ja väkivaltaisia ja onnettomia perhesuhteitaan, ja tämä tapa on huumeet. Christiane aloittaa huumeiden käytön 12-vuotiaana pilveä poltellen, mutta jo 13-vuotiaana hän aloitti heroiinin piikittämisen. Pian Christiane eli kaksoiselämää: äidilleen hän uskotteli olevansa tavallinen, koulua käyvä teini, vaikka oikeasti hän vietti päiviään metroasemalla prostituutiolla huumerahoja hankkien. Kyseessä on todella inhorealistinen kuvaus nuorten huumeidenkäytöstä. Vaikka kirjassa kuvataan huumeista seuraavaa mahtavaa oloa, ei sitä kuitenkaan kaunistella ollenkaan: vieroitusoireet ovat kamalia, piikittämistä täytyy tehdä likaisissa yleisissä vessoissa ja epäpuhtailla neuloilla, ja narkkareiden ystävyyssuhteet romuttuvat nopeasti, kun aineet menevät ihmisten edelle. Huumeidenkäyttäjän mielenmaisema vaikuttaa uskottavalta: Christiane ja hänen ystävänsä uskottelevat sujuvasti itselleen, että voisivat lopettaa huumeiden käytön milloin vain haluavat, vaikka tilanne on jo todella paha. Luulen, että tämä toimii edelleen hyvänä huumevalistuksena nuorille, vaikka onkin jo useamman vuosikymmenen ikäinen. Asia, joka minua kirjassa häiritsi, oli sen kieli. En oikeastaan tiedä, oliko vika käännöksessä vai oliko alkuperäinenkin teksti kirjoitettu niin, mutta se oli paikoin hyvinkin kömpelöä ja köykäistä. Tiedä sitten, onko sen tarkoitus havainnoillistaa Christianen nuorta ikää, mutta se ärsytti toisinaan lukiessani. (Kirja muuten ei ole Christianen itsensä kirjoittama, vaan kahden toimittajan hänen haastattelujensa pohjalta haamukirjoittama. Sellainen tarkennus tähän väliin!) 

*********

Syyskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:

 

14. Urheiluun liittyvä kirja: Kiira – Ehjäksi särkynyt

Syyskuu(kin) kului nopeasti. Opinnot alkoivat taas, ja toisin kuin keväällä, nyt pääsin itsekin nauttimaan etäluennoista. Tosin molemmat luentokurssini ovat jotenkin todella kuivakoita ja tylsiä, ja kerrankin on sellainen tilanne, että kirjatentit kiinnostavat enemmän :D Syyskuussa näin myös jonkin verran ystäviäni turvavälien päästä, nautin lämpöisistä säistä ja käärin taas hihani DVR:n kanssa. Kuukauden parhaita puolia oli kuitenkin ehdottomasti uusi kirjahylly, jonka sain helpottamaan hieman aina vain kasvavaa kirjamäärääni. Samalla sain yhteen paikkaan myös ne kirjat, jotka muuttaessani jätin kotikotiin, ja olenkin pari viime viikkoa vain ihastellut hyllyjäni :D Suunnitelmissa olisi tehdä kirjahyllyistäni oma postaus, parin vuoden takainen katsaus silloisiin hyllyihin ainakin vaikutti tykätyltä :)

Lokakuussa on luvassa niin ikään opiskelua. Pitää oikeasti ruveta tekemään asioita kandin eteen (apua!) ja yrittää saada itselleen edes sen verran itsekuria, että oikeasti lukisin tentteihin, enkä vain hehkuttaisi, että ne ovat kiinnostavampia kuin luentokurssit... Kirjamessujen peruuntuminen harmittaa todella, enkä virtuaalimessuillekaan jaksa osallistua: saan aivan tarpeeksi arjessani tuijottaa puhuvia päitä tietokoneen ruudulta, enkä jaksa tehdä sitä myös vapaa-ajallani. 

Kuukauden biisi on BEHMin Lupaan. BEHMin debyyttialbumi Draaman kaari viehättää on ollut kovassa kuuntelussa ilmestymisestään lähtien. Jo aiemmat singlejulkaisut kiinnostivat, joskin niissä oli jotain, minkä takia en ihan voinut niistä kunnolla tykätä. Sen sijaan levyn aiemmin julkaisemattomat biisit ovat mielestäni jopa parempia kuin singlet, vaikka ovatkin keskenään hyvin samankaltaisia. Välillä sanoituksista ei tiedä, ovatko ne hölmöjä vai nokkelia, mutta kokonaisuutena tykkään levystä kovasti. 

Loistavaa lokakuuta! 

Kirjoituspuuhat, syksy 2020

Olen jo muutamana vuonna pohtinut näin syksyn saapuessa kirjoitusprojektieni tämänhetkistä tilaa, joten teen saman temoun myös nyt. Kirjoittelin ylös suunnitelmiani myös vuoden alussa, joten suhteutan vähän siihenkin omia suunnitelmiani.

DVR
Kuten jo tammikuussa sanoin, Dystopiavampyyriromanssi on tämän vuoden pääprojekti, ja sama tahti jatkuu syksylläkin. Tällä hetkellä DVR hiukan hirvittää, nimittäin pituutensa puolesta. Tekstiä on tämän postauksen kirjoittamishetkellä reilusti päälle 41k sanaa, eli 122 liuskaa, eikä tarina ole vielä edes ihan puolivälissä. Tiedän jo valmiiksi, että tulen ehkä itkemään katkeria kyyneliä editoidessani (tällaisen tiiliskiven tulostamisesta nyt puhumattakaan), mutta nyt on vain kuljettava loppuun asti tällä tiellä, jonka olen valinnut.

Tein DVR:aa varten suunnitelman, jonka tiedän olevan hyvin optimistinen: sen mukaan kirjoittaisin yhden luvun viikkotahtia, jolloin kässäri olisi valmis tammikuun 2021 puolivälissä. Hiljaa hyvä tulee, sanon itselleni, kun vähän meinaan turhautua siihen, että en suunnitelmieni mukaan saa ensimmäistä versiota tämän vuoden aikana loppuun, mikä oli alkuperäinen suunnitelma. Toisaalta ikinä ei tiedä, mitä tapahtuu, ehkä intoudun kirjoittamisesta niin, että kässäri valmistuu jo tämän vuoden aikana? Ehkä realistisempaa on kylläkin se, että viivästyn tavoitteesta, mutta eihän sitä koskaan tiedä!

P

Ajattelin aloittaa P:n läpiluvun nyt syksyllä, sillä tarinaa polttelee jo kovasti, varsinkin kun sain vähän aikaa sitten kässäristä ihanan pitkän palautteen, joka inspiroi kirjoittamaan. Läpiluku ja kirjoittaminen ovat ainakin omalla kohdallani sen verran erilaisia prosesseja, että luulen sen onnistuvan. (Jos ei onnistu, niin P saa palata hetkeksi takaisin vaihtopenkille. Yritän olla lempeä ja kärsivällinen itseäni kohtaan.) Toisen version kirjoittamisen aion tosin ehdottomasti aloittaa vasta sen jälkeen, kun DVR valmistuu, sillä vaikka esimerkiksi 2018 editoin JL:aa ja kirjoitin P:a yhtä aikaa suhteellisen menestyksekkäästi, haluan antaa DVR:lle kaiken kirjoittamisaikani. Olen laiminlyönyt sitä sen verran usein muiden tekstien kustannuksilla, että tahdon keskittyä siihen täysillä, P saa odottaa. Pusunkin ensimmäisellä editointikierroksella läpiluvun valmistumisen ja toisen version aloittamisen välissä oli monta kuukautta, eikä teksti siitä varmaankaan huonommaksi muuttunut.

NaNoWriMo? 

Tällä hetkellä vahvasti epäilen, että nano jää minulta tänä vuonna väliin. Olkoonkin, että sattuneesta syystä marraskuussa tuskin on aivan yhtä paljon juoksemista paikasta toiseen kuin edellisinä vuosina, kaikki mahdollinen ja mahdotonkin tuntuu aina kasaantuvan tälle kuulle, minkä vuoksi kirjoittaminen voi olla todella stressaavaa. En kuitenkaan lyö mitään lukkoon, mutta tiedän sen, että jos osallistun, kapinoin jatkamalla DVR:aa. Kuka tietää, ehkä marraskuussa tarvitsenkin jonkinlaista kirittäjää projektiin.

Muuta, mitä? 

Minulla on eräs novelli, jonka olen aloittanut vielä lukiossa ollessani, mutta joka kutkuttaa kovasti mieltäni, aina kun se tulee mieleen. Se on kuitenkin vielä hyvin raakile, sillä en ole aivan varma, mihin haluan sen juonen kulkevan, mutta kiinnostaisi kuitenkin kirjoittaa se loppuun. Mietin jopa, että osallistuisin sillä ensi vuonna Novaan!

Odottelen myös edelleen vastauksia (/hylsyjä) kustantamoista. Välillä ajatukset Pususta maailmalla valvottavat, mutta ei auta kuin odotella. Kesäkuusta asti on tällä rintamalla eletty hiljaiseloa, mutta kenties syksyn tullessa liikenne sähköisen postilaatikkoni suunnalla vilkastuu taas. Eräs ystäväni sanoi, että hiljaisuus saattaa olla hyvä merkki, mutta itse pessimistinä vähän epäilen. Eniten toivoisin vastauksia niistä muutamasta A-listani talosta, jotka ovat olleet hiljaa jo yhdeksän kuukautta, mutta toisaalta näihin paikkoihin varmaan lähetetään kaikista eniten kässäreitä, enkä tiedä, onko Pusu näissä paikoissa tällä hetkellä kenties Ö-mapissa. ("Listoista" puhun tarkemmin tässä postauksessa.)

Tässä vaiheessa on ihan hyvä fiilis näistä syksysuunnitelmista! Pitää vain muistaa olla kärsivällinen ja joustava, jos elämä ei menekään aivan suunnitelmien mukaan, mutta onpahan jonkinlaiset raamit, miten edetä elämässä, ainakin kirjoitusprojektien osalta.

Eristyskesän ämpärikurkistus

Syksy on saapunut. Kesä oli maailmantilanteen vuoksi erilaisempi kuin mikään kesä aikaisemmin, mutta se ei haitannut, sillä ehdin kuitenkin puuhailla vaikka mitä kivaa.

Kesällä 2020 minä

• suoritan tarpeelliset opiskelujutut
Kesälomalle minulla jäi yhden esseen kirjoittaminen, yhden tentin suorittaminen ja museologian pääsykokeeseen lukeminen ja osallistuminen. Muut sain tehtyä, mutta essee jäi tekemättä minusta itsestäni johtumattomista syistä. Se on nyt sitten syksyllä edessä...

• käyn siskon kanssa kuvausreissulla
Kävin! Kuvausmiljöö oli ihastuttava, ja sain reissulta monta hyvää (ja monta vähemmän hyvää :D) otosta itsestäni ja uudesta mekostani.

• osallistun heinäkuun Camp NaNoWriMoon
Osallistuin ja voitin! 12400 sanan tavoitteeseen yltäminen oli aivan uskomaton suoritus, mutta kyseinen sanamäärä tuli yllättävän kevyesti. Kesän aikana sain kirjoitettua DVR:aa lähes 15. lukuun asti, mikä on hieno homma! (Kokonaisuudessaan tekstiin on tulossa 33 lukua, joten hivuttelen jo puolenvälin maalia.)

• käyn uimassa
Vaikka uimiseni keskittyi lähinnä kesäkuun helteisiin, kävin kuitenkin monta kertaa. Loppukesästä vesi oli kylmempää, mutta alkukesällä se oli aivan ihanan lämpöistä. Olisin voinut jäädä järveen vaikka asumaan! Kokeilin kerran jopa suppailua, kun siihen tarjoutui tilaisuus! Olin melko lähellä rantaa laudan kanssa, mutta se oli yllättävän hauskaa. Voisi joskus kokeilla uudestaankin :)

• kuuntelen keskeneräiset musikaalit loppuun
Kyllä, kuuntelin molemmat kesken jääneet musikaalit loppuun! Kyseessä olivat Falsettos ja Natasha, Pierre and the great comet of 1812. Näistä kahdesta mielestäni parempi on Tolstoin Sotaan ja rauhaan perustuva Great comet, sillä siinä iskee periodidraama, minkä lisäksi siinä on lavastukseltaan kiinnostava. Myös musiikki on tosi hyvää! Falsettos-musikaalin kohdalla en ole aivan varma mielipiteestäni, sillä vaikka musikaalissa on paljon asioita, joista pidän, on se musiikillisesti kokonaisuutena vähän raskas ja henkilöt ovat vähän ohuita.

• luen jonkun kirjasarjan ja runoja
Runot jäivät tänä(kin) kesänä paitsioon, mutta luin kuin luinkin kokonaisen kirjasarjan! Kyseinen sarja oli Helena Meripaaden kuusiosainen Koirahullun päiväkirja, jonka luin uudestaan. Kyseessä ei ehkä ole kovin katu-uskottava kirjavalinta kaksikymppiselle yliopisto-opiskelijalle, mutta ai että, näiden kirjojen lukeminen oli ihanaa!

• syön jäätelöä
Niin paljon ahmin kesän aikana jäätelöä, että tämän voi rastittaa moneen kertaan. Ai että, olisipa jäätelöä.

• käyn ainakin kerran opiskelukaupungissa
Ennen elokuista "muuttoani" takaisin opiskelukaupunkiin kävin siellä kerran. Yövyimme yksiössäni koko perhe, ja vaikka retkeilimme enemmän opiskelukaupungin naapurikaupungeissa, oli silti kiva olla täällä monen kuukauden tauon jälkeen! Ehdin myös kesälomailla täällä itse pari elokuista viikkoa ennen opintojen alkamista.

Miten teidän kesänne sujui?

Elokuun luetut 2020

Elokuussa 2020 luin 17 kirjaa (4045 sivua, 11h 55 min), joista seitsemän oli spefiä, kolme oli uusintoja, kaksi sarjakuvaa, kaksi nonfictionia, yksi runokirja, yksi näytelmä ja yksi äänikirja.

Green, Hank: Ihan mieletön juttu (Carl #1) 388 s.
Meripaasi, Helena: Pentukuumetta (Koirahullun päiväkirja #6) 228 s. [U]
Vik, Erika: Nefrin tytär (Kaksosauringot #3) 560 s.
Zafón, Carlos Ruiz: Marina 282 s.
Hai, Magdalena: Kuolleiden kirja: paluu Uhriniituntakaiseen 198 s.
Spungen, Deborah: Nancy 380 s.
Andersen, Sarah: Aikuisuus on myytti 109 s.
Pitkäkangas, Elina: Hukan perimät (Kuura #0.5) 363 s.
Milton, Giles: Maailma on outo: 101 eriskummallista historiallista tapahtumaa 400 s.
Wilder, Laura Ingalls: Pieni talo suuressa metsässä (Pieni talo #1) 194 s. [U]
Jansson, Tove: Nukkekaappi ja muita kertomuksia 121 s. (e-kirja)
Jääskeläinen, Pasi Ilmari: Väärän kissan päivä 342 s.
Ahonen, Katriina: Suon takana aarniometsä
Jansson, Tove: Muumipeikko ja pyrstötähti (Muumit #2) 150 s. [U]
Ibsen, Henrik: Nukkekoti 123 s.
Thomas, Angie: Mun vuoro 11h 55min [K]
Strömquist, Liv: Kielletty hedelmä 143 s.

kotimaisia: 8

käännöskirjoja: 9

omasta hyllystä: 4

kirjastosta: 11

muualta: 2

John Greenin veli Hank on ollut minulle tuttu lähinnä vain veljesten Vlogbrothers-youtubekanavalta, mutta hänen esikoisteoksensa Ihan mieletön juttu kiinnosti silti. Kirja kertoo kaksikymppisestä Aprilista, joka yöllä töistä lähtiessään törmää mystiseen, suuren robottipatsaaseen. Hetken mielijohteesta hän pyytää ystävänsä Andyn kuvaamaan robottia videolle. Videolla April nimittää patsasta Carliksi, eikä hän osaa arvata, että kun Andy lataa videon nettiin, somejulkisuus räjähtää käsiin. Carleja on nimittäin ilmestynyt joka puolelle maailmaa, eikä niiden alkuperästä ole mitään tietoa. Pian käy ilmi, että Carleihin liittyy paljon muutakin kummallista, eikä Aprilin, Andyn tai Aprilin tyttöystävä Mayan elämä ole enää entisellään. En oikein tiedä, mitä kirjalta odotin, mutta se yllätti minut positiivisesti! Vaikka en ole mikään scifin ylin ystävä, tämän kanssa viihdyin. Ehkä tämä on jonkinlaista pehmoscifiä, mutta scifiksi luokiteltavaa mielestäni kuitenkin! Kuitenkin tämä on scifi-elementeistään huolimatta yllättävän realistinen, mikä lisää kirjan viehätystä. Jos vastaavat tapahtumat tapahtuisivat tässä ja nyt, ihmiset reagoisivat siihen todennäköisesti samalla tavalla. Realistisuudesta huolimatta tarina ottaa välillä todella absurdeja kierroksia, ja naurahtelinkin usein ääneen. April on todella raskas ja rasittava päähenkilö, mutta juuri siksi niin kiinnostava! Carlien arvoituksen ratkaiseminen puolestaan muistuttaa jossain määrin jopa Christie-tyyppistä mysteeriä, ainoana erona vain se, että kukaan, edes April, ei tiedä arvoituksen ratkaisua. Lopun cliffhangerkin koukuttaa, toivottavasti toinen osa ilmestyy suomeksi pian! (Epäilen, että tämä saattaa kaikessa teknisyydessään olla minun kielitaidolleni liian haastava luettavaksi alkukielellä...) Lukiessani tosin pohdin, kuinka sosiaalisen median kuvailu ikääntyy, mutta tässä ajassa somejulkisuus ja sen sivuilmiöt tuntuivat todenmukaisilta ja aidoilta. 
(Ärsytti muuten suunnattomasti takakannen vertailu John Greeniin! Veljekset kirjoittavat niin erilaisia kirjoja, että vertailu ei ole mielekästä, ja John Green on itsekin sanonut, ettei näe Hankia minkäänlaisena kilpailijana itselleen...) 

Elokuussa sain loppuun "kesäprojektini", eli Koirahullun päiväkirja -sarjan uusintaluvun. Viimeinen osa, Pentukuumetta, käsittelee nimensäkin mukaan pentuaihetta, Ulla on nimittäin päättänyt teettää Daralla pennut ja käynyt tuumasta toimeen. Pentuihin liittyy kuitenkin paljon enemmän työtä kuin Ulla osaa odottaa: ei riitä, että ne saadaan onnellisesti maailmaan, niille täytyy myös löytää sopivat omistajat, mikä on aivan oma työmaansa. Ymmärrettävästi kirja pyörii hyvin tiiviisti pentujen ympärillä, eikä mielestäni yllä aivan siihen rimaan, jonka pari viimeisintä osaa asettivat. Kyseessä on kuitenkin hyvin menevä ja viihdyttävä kirja, jonka luin yhdeltä istumalta. Koirahullun päiväkirja on pienestä ajoittaisesta haparoinnista kuitenkin oikein hyvä sarja, ja Ullan ja Daran edesottamuksista olisi ollut hauskaa lukea vielä lisää. Toisaalta arvostan, että Meripaasi osasi lopettaa sarjan ajoissa. Seuraavaksi kiinnostelisi kovasti lukea Meripaaden Kisse-sarja, joka on itsenäinen jatko-osa Koirahulluille. Ensimmäisen osan luin joskus vuosia sitten, mutta sarjan loppuun lukeminen jostain syystä jäi. 

Viime kuussa sain niin ikäään luettua loppuun Kaksosauringot-trilogian. Edellinen osa Seleesian näkijä oli melkoinen meh-kokemus, joten odotukset olivat melko matalalla myös päätösosa Nefrin tytärtä kohtaan. Yllätyin kuitenkin positiivisesti! Kolmas osa alkaa suurin piirtein siitä, mihin Seleesian näkijä jäi: Aleia on kaapattu ja matkalla kohti Thelluriaa, ja Corildon ja muut seleesit ovat lähteneet hänen peräänsä. Nefrin tytär ei täysin päässyt eroon niistä ongelmista, jotka edellisiä osia vaivasivat, sillä vaikeita henkilöiden, paikkojen, esineiden ja lajijen nimiä oli edelleen todella paljon, ja mielestäni monia tärkeitä asioita ei selitetty tarpeeksi. Kankean alun jälkeen tarina lähti kuitenkin vetämään paremmin kuin edellisessä osassa, ja hahmojen kohtalot jaksoivat kiinnostaa enemmän. Aleian mysteerikin selviää viimein, ja vaikka se olikin ehkä aavistuksen ennalta-arvattava, se oli kuitenkin lukijaa tyydyttävä ratkaisu. Olin myös hyvin tyytyväinen siihen, että eräs mahdollinen pariskunta ei päätynyt yhteen :D Tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa oli myös kiinnostavaa lukea ihmisten rasismista ja ennakkoluuloista seleesejä kohtaan. Tämä on hyvä esimerkki sitä, miten fantasian keinoin voi käsitellä todellisen maailman ongelmia. Viimeisen osan ansiosta sarja saa minulta kokonaisuutena suopeamman arvion, mutta suosikikseni se ei nouse.

Pari vuotta sitten luin Zafónin Tuulen varjon, jonka maagisesta tunnelmasta nautin, joten Marina lähti kirjastosta mukaan, koska toivoin tunnelman olevan samanlainen. (Samaan aikaan myös tahdoin Helmet-haasteen kohdan suoritettua!) Marinan päähenkilö on Oscar, joka hetken mielijohteesta pujahtaa sisään hylätyltä näyttävään taloon ja tutustuu siellä ikäiseensä Marina-tyttöön ja tämän sairastelevaan leski-isään. Marina ja Oscar alkavat selvittää yhdessä mysteeriä, johon liittyvät nimetön hauta, surupukuinen nainen ja hylättyjä rakennuksia. Mysteerin selvittäminen ottaa kuitenkin nopeasti yhä kauheampia kierroksia, kun tapaukseen liittyvät ihmiset alkavat kuolla. Viihdyin kirjan parissa mainiosti! Zafónin Barcelona on lumoava paikka, jonka mystiseen tunnelmaan lukijana mielelläni sukelsin. Tarinakin oli kiehtova, ja vaikka siinä olikin paljon samaa kuin Tuulen varjossa, se oli vähemmän monimutkainen, mikä oli hyvä asia: muistin tuskailleeni Tuulen varjon kanssa sitä, että useissa eri aikatasoissa kulkeva ja polveileva tarina oli välillä todella haastava hahmottaa. Kuitenkin jokin jäi mielestäni kirjasta puuttumaan. Ehkä pieni tarinan ennalta-arvattavuus häiritsi, ehkä se, että Marina tuntui liian täydelliseltä minun makuuni. Toki tarinaa kertoo Marinaan aikoinaan ihastunut Oscar, mutta Marina jäi silti mielestäni pelkästään kauniiksi ja älykkääksi kiiltokuvaksi, jossa ei ollut mitään sisältöä. Huomasin myös ärsyyntyväni siitä, että sekä Tuulen varjossa (muistaakseni ainakin) että Marinassa liittyy joihinkin henkilöihin epämuodostumia, erityisesti kasvoissa, mikä on hieman kyseenalaista, kun nämä henkilöt ovat yleensä salaperäisiä, pelottaviakin, eikä heidän moraalisesta kannastaan ole täyttä varmuutta. Toisaalta molemmat teokset ovat tunnelmaltaan jonkin velkaa goottilaiselle kauhukirjallisuudelle, joissa epämuodostumiin perustuva kauhu oli tavallista, mutta minulle tämä tuntui lukiessa inhottavalta. Näistä asioista huolimatta Marina oli kivaa kesälukemista, mutta tykkäsin kyllä Tuulen varjosta enemmän.

Niin ikään kaksi vuotta sitten luin Magdalena Hain Haisevan käden, joka sisälsi varhaisnuorille suunnattuja kauhutarinoita. Paitsi että yllätyin kirjan sisällöstä positiivisesti, se toi myös mieleen kivoja lapsuusmuistoja. (Kuulostipa hassulta sanoa näin tällaisen kirjan yhteydessä :D) Siksi jatko-osa Kuolleiden kirja oli ehdottomasti lukulistallani! Tartuin kirjaan innokkaasti, mutta ikävä kyllä jouduin hieman pettymään. Vaikka kirjassa on monia hyviä novelleja, ne eivät samalla tavalla saaneet minua oikeasti pelkäämään kuten ensimmäisen osan tarinat, vaikka tässäkin oli tietenkin useampia vähän karmivia juttuja. Jotenkin tuntui, että tässä ehkä käsiteltiin enemmän reaalimaailman ongelmia, kuten kiusaamista ja uusperheen ongelmia, mikä on myös tärkeää, mutta kauhu jäi monissa novelleissa hieman paitsioon. Lempinovellejani olivatkin vähän kummalliset ja vinksahtaneet tarinat, kuten Äitini vihasi voikukkia ja Nuku rauhassa. Päätön hirvimies oli kivalla tyylillä kirjoitettu, ja Kepponen oli sairas ja oksettava, mutta ainakin se jäi elävästi mieleen. (Edelleen meinaa tulla vähän paha olo, kun ajattelen kyseistä novellia.) Myös Korppikesä, Viimeinen bussi ja Naarmu olivat novelleja, joista kovasti tykkäsin.

Minulla ei ole minkäänlaista suhdetta Sex Pistolsiin, mutta Nancy-teoksen (kultti?)klassikkostatus kiinnosti. Sex Pistolsin basisti Sid Viciousin tyttöystävänä tunnettu Nancy Spungen kuoli vain 20-vuotiaana, kun hänet puukotettiin Chelsea-hotellin vessaan. Teosta syytettiin Viciousia, joka kiisti syytteet ja kuoli itsekin vain vähän myöhemmin yliannostukseen. Nancyn äiti Deborah kirjoitti kirjan tyttärestään, kun kyllästyi siihen, että lehdistö esitti Nancyn pelkkänä tyhjäpäisenä, huumeita käyttävänä tyttönä. Pohdin kirjaa lukiessani sitä, kuinka luotettavana pidän Deborahin narratiivia tyttärestään: sokeuttaako läheinen ihmissuhde, puhumattakaan siitä, mikä on ollut todellinen motiivi kirjan kirjoittamiseen. Kuitenkin mitä pidemmälle kirjaa kuin, sitä enemmän luotin äidin sanaan tyttärestään, sillä Spungen ei kaunistele Nancyn käytöstä. Nancy oli nimittäin vastasyntyneestä asti todella hankala, ja hänen vanhempansa ja sisarukset olivat todella kovilla hänen kanssaan. Tarina on todella surullinen. Lukiessani kirjaa en voinut olla miettimättä, olisiko tilanne ollut toinen, jos Nancy olisi saanut apua ja diagnoosin esimerkiksi skitsofreniastaan ajoissa. Olisiko elämä ollut tällaisessa tilanteessa helpompaa niin Nancylle itselleen kuin hänen perheelleen? Nancy oli kuitenkin hyvin älykäs tyttö, mutta muiden ihmisten kanssa toimeen tuleminen oli hänelle äärimmäisen vaikeaa. Myöskään 1960-70-lukujen mielenterveysongelmia vahvasti stigmatisoiva ilmapiiri (joka onneksi on ainakin jonkin verran lientynyt) ei ainakaan helpottanut Spungenin perheen elämää ja yrityksiä hakea apua. Deborah Spungen sanoo kirjassaan tienneensä jo pitkään, ettei Nancy tule elämään kovin vanhaksi. Myös Nancy itse totesi, ettei elä yli 20-vuotiaaksi, mutta tapa, jolla Nancy kuoli, oli todella raaka ja siitä seuraava julkisuus perheelle todella raskasta. Nancy on kirja, joka jäi mieleeni hyvin. Se ei ehkä ollut yhtä shokeeraavaa luettavaa kuin mahdollisesti aikaisemmille sukupolville (esimerkiksi huumeiden käyttö nähtiin vain äidin silmien kautta, eikä Nancyn omia kokemuksia siitä varsinaisesti kuvattu), mutta teki minut kuitenkin surulliseksi, vihaiseksi ja turhaantuneeksi. (Sitä vain ihmettelin, että miksi ihmeessä Nancy-nimisen kirjan kannessa on kuva vain Sex Pistolsista, eikä Nancysta itse? Vaikka Nancy tulikin tunnetuksi bändin kautta, tämä on Nancyn tarina, ja Sex Pistols esiintyy kirjassakin vasta loppupuolella.)

Sarah Andersonin sarjakuvia olen nähnyt todella paljon netissä pyöriessäni. Aikuisuus on myytti -albumi oli kulkeutunut meille kirjastosta ja se lykättiin minulle käteen saatesanoilla: "tulit mieleen." En tiedä, pitäisikö olla otettu vai vähän loukkaantunut :D Andersonin sarjakuvien päähenkilö on epäsosiaalinen, tykkää syödä herkkuja ja nukkua päiväunia, eikä aina toimi niinkuin yhteiskunta odottaa "oikean aikuisen" toimivan. Tykkään kovasti piirrostyylistä, ja vaikka osa stripeistä olikin tuttuja ennestään, naurahtelin useamman kerran ääneen. Vähän kuitenkin vierastin välillä joissain stripeissä esiintyvää huumoria, jota saatiin esimerkiksi päähenkilön lihomisesta ja herkuttelusta. Mielestäni tämä ei ollut erityisen hyvää huumoria, ja se jättikin albumista vähän pahan maun suuhun, vaikka useat jutut kirjassa olivatkin hauskoja.

Pidin todella paljon Elina Pitkäkankaan Kuura-trilogiasta, joten tänä keväänä ilmestynyt esiosa kiinnosti todella paljon. Esiosa alkaa noin 10 vuotta ennen Kuura-trilogian tapahtumia, kun ihmissusia metsästävä Jahti-järjestön talvinen keskiyönkomennus menee traagisesti pieleen. Ryhmästä jäävät henkiin vain kokenut jääkäri Väinö ja ensimmäisellä komennuksellaan ollut nuori Alexander, ja molemmat saavat hukkien hyökkäyksessä lykantropiaviruksen. Heistä tulee yhdessä yössä lainsuojattomia, ja kirja kertookin siitä kuinka he ja heidän läheisensä tottuvat uuteen tilanteeseen. Kuura-trilogia oli mielestäni sen verran vahva ja omilla jaloillaan seisova kokonaisuus, ettei esiosalle periaatteessa ollut tarvetta. Tykkäsin esiosasta tästä huolimatta! Kun Kuura keskittyi teini-ikäisten päähenkilöiden ihmissuhdesotkuihin ja oman navan ympärillä pyöriviin draamailuihin, Hukan perimissä käsitys hukka-Suomesta laajenee, kun näkee, miten lykantropia vaikuttaa aikuisiin. (Ei sillä, tykkäsin kyllä siitä teinidraamailustakin!) Myös alkuperäisen trilogian sivuhahmojen tarinat saavat vähän enemmän lihaa luiden päälle tämän kirjan myötä. Erityisen paljon tykkäsin tässä Väinön vaimosta Ellasta, joka sai kirjan myötä paljon enemmän persoonallisuutta ja syveni hahmona todella paljon, alkuperäisessä trilogiassa hän nimittäin jäi aika kaukaiseksi hahmoksi. Sen sijaan Alexanderista en voi edelleenkään sanoa pitäväni, mutta ainakin hänen toimintansa Kuurassa sai nyt lisää sävyjä. Marjateran kulttiin liittyvä sivujuoni ei mielestäni oikein toiminut. Se oli itsessään kiinnostava ja kiehtova tarina, mutta mielestäni se ei istunut kunnolla kirjan maailmaan ja tuli jotenkin puskista. Jos olisin lukenut vain tästä kultista kertovan kirjan, olisin varmastikin pitänyt siitä, mutta tämän kirjan maailmassa se tuntui jotenkin oudolta ja irralliselta. Myös jotkut anakronismit häiritsivät melkoisesti, vaikka kyseessä olikin vaihtoehtohistoria. Näistä valituksista huolimatta kyseessä oli oikein vetävä teos, joka oli kiva lisä Kuura-trilogian maailmaan. Tykkäsin, kuinka viimeisessä luvussa viitattiin jo varsinaisen trilogian tapahtumiin.

Olen lukenut useamman osan Atena-kustantamon julkaisemaa "sarjaa", jossa kuvaillaan erilaisia historiallisia sattumuksia milloin mistäkin näkökulmasta: esimerkiksi Maailmassa on virhe kertoo historiallisista epäonnistumisista ja Maailman pisin pajunköysi oikoo harhakäsityksiä ja sitkeitä myyttejä. Maailma on outo puolestaan kertoo kummallisista sattumuksista ja tapahtumista, joista ihmiset eivät välttämättä tiedä. Mielestäni Maailma on outo on ehdottomasti "sarjan" kirjoista paras! Kirjaan on valittu todella kiinnostavia tapahtumia, jotka ovat vielä kirjoitettu hauskasti. Vaikka joitain tuttujakin juttuja kirjassa oli, opin siitä myös jotain uusia asioita. Muutamat asiat kuitenkin häiritsivät minua todella paljon. Ensinäkin lähes kaikki tarinat joko sijoittuivat länsimaihin tai länsimaalaiset olivat tarinan toimijoita, mitkä tekivät niistä tietyltä osin todella yksipuoleisia. Lisäksi sattumukset olivat suurimmaksi osaksi modernimpaa historiaa, 1800-lukua vanhempia tarinoita ei juurikaan ollut. Mietin myös sitä ratkaisua, että tarinat oli jaoiteltu aihepiirin mukaan (esimerkiksi sotatarinat ja rikosjutut), eikä kirjoitettu kronologisessa järjestyksessä. Omasta mielestäni tämä tapa oli virkistävä, mutta mietin, voiko se olla jollekulle muulle haastava, jos epäkronologinen järjestys vaikeuttaa tapahtumien hahmottamista suuremmassa kuvassa. Kivaa historiaviihdettä kirja kuitenkin oli! Jos joku väittää, että historia on tylsää, kannattaa hänen lukea tämä kirja :)

Minun oli tarkoitus lukea kesällä Pieni talo preerialla -sarja uudelleen, mutta Koirahullun päiväkirjojen tahkoaminen vei huomion niiltä :D Totesin kuitenkin, että sarjan lukeminen ei niinkään ole vuodenajasta kiinni, joten tartuin ensimmäiseen osaan sitten elokuussa. Pieni talo suuressa metsässä on ehkä sarjasta se osa, jonka olen lukenut kaikista useimmin, joten se oli kokonaisuudessaan hyvin mielessäni, vaikka edellisestä lukukerrasta on monia vuosia aikaa. (Luulen, että näin on, vaikka Pieni talo preeriallakin on tullut luettua monta monituista kertaa!) Ensimmäisessä osassa Laura on viisivuotias tyttö, joka asuu, kuten kirjan nimestä voi päätellä, suuressa metsässä perheensä kanssa. Elämä on yksinkertaista, muttei helppoa: kaikki täytyy tehdä itse. Kirja sisältääkin tarkkoja kuvauksia esimerkiksi lihan savustamisesta ja juuston valmistamisesta. Kirja on hyvin episodimainen ja se oikeastaan kuvaa vain Ingallsin perheen elämää metsässä. Tämä oli yhtä sympaattinen ja herttainen kuin lapsenakin luettaessa! (Mielestäni tarkat kuvaukset Ingallsien elämästä eivät olleet tylsiä pienenäkään, enemmänkin kiehtovia 2000-luvun kaupunkilaislapselle :D) Perheen suurimmat vaikeudet ovat vasta edessäpäin, ja tässä vaiheessa annetaan elämän kulkea omalla painollaan. Elämässä on joitain pieniä murheita, kuten tylsät sunnuntait tai sisaruskateus, mutta toisaalta serkkujen kanssa leikkiminen jouluna lumessa tai vaahterasiirappitanssiaiset isoisän luona tuovat riemua lasten arkeen. Sekä joulu- että tanssiaisluku olivat muuten lemppareitani nuorempana <3 Jatkan ilolla seuraavan osan pariin, jahka saan sen käsiini: tämä sarja on nimittäin niitä kirjoja, jotka jätin (väliaikaisesti) kotikotiin, kun minun täytyi valikoida ne kirjat, jotka ottaisin mukaan opiskelukaupunkiin...

Tove Janssonin aikuisille suunnattu tuotanto ei ole minulle kovin tuttua, olen aikaisemmin lukenut vain Kesäkirjan ja muutamia novelleja. Minulle kuitenkin vinkattiin luettavaksi Suuri matka -novellia, koska vinkkaajan mielestä se muistutti erästä tekstiäni. Päädyin lukemaan novellin Bookbeatin e-kirjaversiosta Nukkekaapista, ja novellin luettuani totesin, että voisin lukea kokoelman loppuunkin. Kirja oli minulle kuitenkin jotenkin raskas lukukokemus, vaikka joistain novelleista pidin kovastikin. Osasin odottaa sitä, etteivät novellit tarjoa pelkkää muumimaista onnea ja auvoa, mutta jokainen novelli oli jotenkin synkkä ja päähenkilöt melko ikäviä ihmisiä, ja kun sellaisia luki monta putkeen, jäi itsellekin jotenkin ikävä ja synkkä olo. Toisaalta mietin myös, oliko e-kirja-muoto kohdallani väärä valinta tälle kirjalle. Olisiko paperikirja antanut tarinoille enemmän tilaa hengittää? Oli miten oli, nautin näissä novelleissa Janssonin taidosta kiinnittää huomiota pieniin yksityiskohtiin ja yksinkertaistenkin asioihin lumoavan tarkkaan kuvailuun. Se on ehdottomasti eräs lempiasiani Janssonin kirjoissa! Lukiessani pohdiskelin myös sitä, mahtavatko jotkut novellit, esimerkiksi Suuri matka ja Sarjakuvapiirtäjä, pohjautua Janssonin omiin kokemuksiin. Lempinovellejani tässä synkässä kokoelmassa olivat Nukkekaappi, Aikakäsite, Lokomotiivi, Muisto uudesta maasta, White lady, Päärooli, Kukkalapsi ja Suuri matka.

Pasi Ilmari Jääskeläisen uusin teos Väärän kissan päivä ehti odotella hyllyssäni hyvän tovin, ennen kuin siihen sain aikaiseksi tarttua. Kirja on yhdenpäivänromaani, joka sijoittuu kuvitteellisen Marrasvirran kaupungin festivaalipäivään. Kaarna-niminen mies (jonka etunimeä ei koskaan kerrota) joutuu jättämään perheensä jäätelöbaariin, kun kaupungin hoitokodista soitetaan, että hänen demenitaa sairastanut äitinsä on kuollut. Pian käy kuitenkin ilmi, että äiti on elossa uuden ihmelääkkeen ansiosta. Äiti on kuitenkin ehtinyt karata hoitokodista festivaalivilinään, ja Kaarnan täytyy lähteä etsimään äitiään. Enempää en kirjan juonesta viitsi sanoa, sillä en tahdo spoilata mitään. Kirja käsittelee todella mielenkiintoisia muistamiseen, unohtamiseen ja identiteettiin liittyviä kysymyksiä ja ideoita, mutta se ei ollut kuitenkaan yhtä raskas kuin Sielut kulkevat sateessa, joka kävi pitkissä pohdinnoissaan välillä vähän suon tarpomiseseksi. Väärän kissan päivässä tuntui välillä siltä, että itse tarinaa tärkeämpää olivat juurikin nämä muistamisen teemat ja tarinan absurdi, karnevalistisessaan tunnelmassaan vähän pelottava ja painajaismainenkin tunnelma. Pidän Jääskeläisen teoksissa erityisesti siitä, miten niiden maailma on aina jotenkin vähän vinksallaan, mutta henkilöt eivät kiinnitä arkisiin vinksahduksiin mitään huomiota. Vaikka olen lukenut Jääskeläisen muutkin kirjat, tapa, jolla kirjailija nyrjäyttää lukijansa aivot yllättää joka kerta. Väärän kissan päivän lopputwisti oli sellainen, että minun täytyi mennä lukemisen jälkeen pitkälleen pimeään huoneeseen, koska aivoni menivät niin pahasti solmuun. Vielä seuraavanakin päivänä lukemisen jälkeen en voinut ajatella juurikaan muuta kuin kirjaa ja sen loppuratkaisua. Väärän kissan päivä ei ehkä ole aivan suosikki-Jääskeläiseni, mutta oli se kyllä kaikin puolin kova!

Myös Katriina Ahosen runokokoelma Suon takana aarniometsä ehti odotella hyllyssäni pari vuotta ennen kuin sen luin. Ahosen lastenrunot ovat olleet minulle tuttuja, mutta Suon takana aarniometsä on kirjailijan ensimmäinen aikuisille suunnattu runokokoelma. Runot käsittelevät esimerkiksi luontoa, lapsia ja ikääntymistä. Toisin kuin Ahosen lastenrunoissa, näissä runoissa muoto on vapaampi. Jotkut runot eivät koskettaneet minua juurikaan, ja esimerkiksi Senioriräppi oli melko kaukana omalta mukavuusalueeltani, mutta tästä kirjasta löytyi kuitenkin useita hienoja ajatuksia ja sanoja, jotka kolahtivat, jotkut jopa niin, että vähän itketti lukiessa. Luin kokoelman eräänä hyvin sateisena lauantaina, ja se sopi tunnelmaan täydellisesti. Runot eivät ole turhan vaikeita, mitä tällainen yhä hieman haparoiva runonlukija arvostaa kovasti! (Sivuhuomio: tunnen kirjailijan, mikä todennäköisesti vaikuttaa mielipiteeseeni teoksesta hieman, mutta tämä on kuitenkin rehellinen mielipiteeni.)

Muumien uusintaluku jatkui Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjan myötä. Luin kirjan viimeksi vuonna 2014, kun yritin lukea kaikki Muumit Janssonin juhlavuoden kunniaksi. (Tavoite jäi kananlennoksi, kuten olen jo aikaisemmin sanonut.) Heti alkutekijöissä hämmennyin, kun kirjassa ei ollutkaan lainkaan muistamaani silkkiapinaa, mikä sai minut googlettamaan ja tutkimaan asioita. Selvisikin, että Jansson itse muokkasi kirjaa yhteensä kolme kertaa, ja aikaisemmin lukemani suomennos perustuu toiseen versioon. Tämä nyt lukemani (ja myös omistamani) painos sen sijaan on tarkistettu suomennos, joka on tehty Janssonin viimeisen version pohjalta, jolloin siitä puuttuu kokonaan esimerkiksi silkkiapina. (Wikipedia-artikkeli tässä!) Tämän minulle uuden suomennoksen lukeminen häiritsi jonkin verran lukuelämystäni, sillä vertasin tätä versiosta jatkuvasti hämäriin muistikuvaani aikaisemmin lukemastani versiosta, jolloin keskityin enemmän mahdollisiin muutoksiin kuin itse tarinaan. Jos tämän piirteen lukukokemuksesta unohtaa, oli tarina oikein sympaattinen ja herttainen! Vaikka maailmanloppu lähestyy Muumilaaksoa, ja se on ahdistavaa laakson asukkaille, on tunnelma kuitenkin lastenkirjamaisen lämmin: maailmanlopun edelläkin voi tanssia ja juhlia, ja Muumimamma odottaa kakun kanssa kotona. Toisaalta aikuisempana lukiessa ja tarinan taustat tietäessä kirjaan sai kivaa uutta kulmaa, kun näki selkeämmin pyrstötähden metaforana sodalle. Huomasin myös, että Niisku on rasittava sovinisti myös kirjassa, eikä vain tv-sarjassa :D Kiehtoo kyllä mennä sarjassa eteenpäin, myöhempien osien lukemisesta aivan todella pitkä aika!

Nukkekodin luin lähes vain Helmet-lukuhaasteen vuoksi, mutta se yllätti minut positiivisesti! Näytelmä kertoo Nora ja Torvald Helmerin avioliitosta, joka kohtaa kriisin. Torvald haluaisi, että Nora olisi hänen sievä pieni nukkevaimonsa, joka hoitaisi kotia ja lapsia valittamatta. Noralla on kuitenkin salaisuuksia, joista hänen miehensä ei tiedä, ja muutaman päivän sisään ne eskaloituvat entisestään. Siihen nähden, että lähes kaikki näytelmän tapahtumat tapahtuvat pelkästään henkilöiden päässä ja tapahtumat ovat suurimmaksi osaksi pelkkää puhumista, tunnelma on todella intensiivinen ja mukaansatempaava. Ymmärrän hyvin, miksi tämä näytelmä aiheutti ilmestyessään kohun ja keskustelun naisen asemasta, sillä ikävä kyllä teemat ovat jossain mielessä ajankohtaisia edelleen, minkä vuoksi näytelmä tuntuu yhä tuoreelta, vaikka onkin peräisin 1800-luvun lopusta. Noran hahmo on todella kiehtova, ja onkin kiinnostavaa pohtia, mikä hänet lopulta ajoi ratkaisuunsa: pidemmän ajan turhautuminen vai hetken oivallus? Vaikka en ole kovin tottunut näytelmien lukija, Nukkekodista pidin kovasti!

Angie Thomasin Viha jonka kylvät oli parhaita viime vuonna lukemiani kirjoja, joten myös hänen toinen teoksensa Mun vuoro kiinnosti kovasti. Olisin teokseen tutustunut jossain vaiheessa muutenkin, mutta tänä kesänä yltynyt Black lives matter -liike toimi kipinänä lukea kirja juuri nyt. Mun vuoro kertoo nuoresta Brista, joka unelmoi räppärin urasta. Hänen edesmennyt isänsä oli kuuluisa räppäri, ja Bri tahtoo jatkaa hänen jalanjäljissään. Ei ole kuitenkaan helppoa tavoitella unelmiaan getossa, varsinkin, kun Brin äidiltä menee äkkiä työpaikka alta ja perhe uhkaa joutua kodittomaksi. Elämää ei todellakaan helpota huumediileritädin epäilyttävät bisnekset, koulun rasistinen ilmapiiri, puhumattakaan Brin omista ihmissuhdesotkuista. Vaikka en tiedä hiphop- ja räp-kulttuurista juuri mitään, eikä se minua myöskään ihmeemmin kiinnosta, pidin kirjasta silti! Ymmärrettävästi räp-asiat ovat etusijalla tarinassa, mutta siinä on paljon muutakin sisältöä. Kirjaa kuunnellessa ei voinut kuin ihmetellä, miten huonosti Yhdysvalloissa edelleen kohdellaan ei-valkoista väestöä. Ei tilanne ole juuri missään muuallakaan valkoisen valtaväestön maassa, Suomessakaan, sen parempi, mutta tuntui uskomattomalta, että kouluun piti kulkea metallinpaljastimen läpi. Koulun vartijoiden käytös muistutti minua uutisista, joita olin nähnyt Yhdysvaltojen poliisiväkivallasta. Thomasin kirjat ovat äärimmäisen tärkeitä, ja mielestäni jokaisen maailman ihmisen tulisi lukea ne. Kirja ei mielestäni ollut yhtä tajunnanräjäyttävän hyvä kuin Viha jonka kylvät. Oli epäreilua verrata näitä kahta kirjaa keskenään, koska ne olivat kuitenkin niin erilaisia, mutta en voinut olla tekemättä niin väkisinkin, sillä Thomasin edellinen teos oli minulle niin vahva ja mieleenjäävä lukukokemus. Hauska yksityiskohta on muuten se, että vaikka nämä kaksi kirjaa eivät liity millään tavalla toisiinsa, Bri asuu samalla asuinalueella kuin Viha jonka kylvät -kirjan Starr, ja Mun vuorossa viitataan toisinaan "siihen poikaan, joka ammuttiin" ja siitä seuranneisiin mellakoihin. Ilkka Rekiaron suomennos ei myöskään mielestäni toiminut yhtä hyvin kuin edellisen kirjan suomennos, jonka oli tehnyt Kaijamari Sivill, vaikka ei missään nimessä huono ollutkaan. Mielestäni oli kuitenkin tosi kivaa, että kirjan luki ei-valkoinen nainen (Rebekka Kuukka)!

Liv Strömquistin feministiset sarjakuvat ovat olleet lukulistallani jo hyvän aikaa. Kielletty hedelmä kertoo asiasta, joka kutsutaan "naisen sukupuolielimeksi": kyseessä on elin jota on kunnioitettu ja pelätty, ja jota yhteiskunta (eli lähinnä miehet) ovat yrittäneet vuosikausia kontrolloida, vähätellä ja piilottaa. Vaikka kyseessä on tietokirja, sävy on kirpeän humoristinen, ja nauroinkin ääneen monta kertaa kirjaa lukiessani. Tykkäsin kovasti siitä, että kirjassa oli lähdeviitteet! Totta kai tämä on tietokirjassa tärkeää, mutta jotenkin en ollut tullut ajatelleeksi, että sarjakuvassakin voisi olla lähdeviitteet! Asia, mistä en kirjassa pitänyt, oli sarjakuvan tekstaus, joka oli mielestäni jotenkin raskasta lukea. Kielletty hedelmä ei välttämättä tuonut minulle kovin paljoa varsinaista uutta tietoa (jotain kylläkin), mutta runnoi kyllä jotain ajatuksia uusiksi ja herätti myös aivan uusia oivalluksia. Mielestäni tämäkin on sellainen kirja, joka kaikkien pitäisi lukea, oli oma sukupuoli sitten mikä tahansa!

*********

Elokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

2. Iloinen kirja: Pieni talo preerialla
23. Kirja on julkaistu myös selkokielellä: Muumipeikko ja pyrstötähti
26. Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö: Marina
47.- 48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet: Nukkekaappi & Nukkekoti

Elokuu oli ehkä kesäkuukausistani vauhdikkain. Elokuu on myös varsinainen synttärikuukausi, niin tänäkin vuonna: vietin alkukuusta synttäreitäni, ja kuun lopussa blogi täytti kuusi vuotta. Palasin kuun puolivälissä takaisin opiskelukaupunkiin, jossa ehdin viettää pari mukavaa kesälomaviikkoa tässäkin kaupungissa, kun opinnot eivät vielä alkaneet. Luin myös enemmän yhden kuukauden aikana kuin moniin vuosiin! (Tarkistin asian: viimeksi olen lukenut 17 kirjaa kesäkuussa 2015, mikä on muutenkin henkilökohtainen ennätykseni ainakin tämän nykyisen lukupäiväkirjan aikakaudella! Voi olla, että joskus nuorempana tämä ennätys on tullut hakattua, mutta koska vanhimmat lukupäiväkirjani ovat kotikotona, en pääse asiaa nyt tarkistamaan.)



Kuukauden biisi on Miljoonasateen ja Värttinän yhteistyö Karkumorsian. Värttinän osuudet tuovat lauluun keveyttä ja kivaa lisäväriä, minkä lisäksi laulun tarinassa on mielestäni mukava twisti perinteiseen (surulliseen) rakkauslauluun verrattuna. Tässä on myös vähän P-viboja, mikä on aina hauskaa!