Camp NaNoWriMo -päivitys 3

Sanoja kasassa tällä hetkellä n. 9513. 

Kun edellisessä postauksessa mainitsin, että olen edellä, tilanne on nyt hyvin päinvastainen: minulla pitäisi olla tällä hetkellä kasassa 10k. Jotenkin kirjoittaminen on ollut tahkeampaa, ja useampana päivänä olen jäänyt päivätavoitteen alle. Nollapäiviä ei sentään ole kuin vain yksi. Hieman tosin huolestuttaa, miten vappuviikko vaikuttaa kirjoittamiseen: joka päivä on jotain menoa, ja jossain välissä pitäisi ehkä kirjoittaa yhtä esseetäkin. Sen nyt ainakin tiedän, että lauantaina tuskin kirjoitan juuri mitään, joten periaatteessa sanojen pitäisi olla kasassa perjantaihin mennessä. Saattaa olla, että tästä tulee elämäni toinen Camp-häviö, mutta ei vielä maalata piruja seinille. Ehkä inspiraatio iskee lujempaa uuden viikon kunniaksi, tai sitten eksyn jonkinlaiseen aikarepeämään ja saan vuorokauteeni n. 10 lisätuntia. Ehkä. 

Sain väliluvut kirjoitettua, ja olen nyt siirtynyt varsinaisen tarinan pariin. Huomaan, että sekä P:n että JL:n aloituksissa on hieman samaa ongelmaa: parissa ensimmäisessä luvussa on tarinan kannalta tärkeää pohjustusta, mutta en tiedä, onko se hieman tyhjäkäyntiä. P:ssa päätin tehdä ratkaisun jättää ensimmäisen luvun melko lyhyeksi ja selitellä asioita vasta myöhemmin, jolloin ensimmäinen luku toimisi ikään kuin esinäytöksenä, joka heittää lukijan suoraan keskelle toimintaa ja tapahtumia. Sen jälkeen ehkä toinen, tahdiltaan rauhallisempi ja henkilöiden taustoja avaava luku toimii, koska luvun lopussa taas rytisee. Jää nähtäväksi, miten tämä toimii. 

P:n näkökulmahenkilöistä toinen. Koska hän on tarinassa äänessä hieman enemmän, olen viime päivät viettänyt lähinnä hänen päänsä sisällä. (Ja kyllä, näitä Picrew-muotokuvia minulla riittää. Vaatetus ei tosin ole aivan autenttinen, vaihtoehdot olivat rajalliset.) 

Camp NaNoWriMo -päivitys 2

Reilu viikko Campia takana, ja sanoja kasassa n. 4600. Olen siis hieman aikataulusta edellä, mikä on erittäin positiivista. Toivon, että pääsisin tällä viikolla päivätavoitteiden yli ja kirjoitettua sanoja varastoon, koska puuhaa riittää: on paitsi yksi (todennäköisesti) vaikea tentti ja pitkähkö kenttätyöpäivä, mutta myös pääsiäinen, ja molemmat tulevat vaikuttamaan kirjoittamiseeni. Pääsiäislomalla tuskin kirjoitan, joten sanoja pitäisi kirjoittaa varastoon reippaasti, että pysyn aikataulussa loppukuunkin. 

Aloitin editoinnin ns. väliluvuista, koska ne muodostavan oman, vähän päätarinasta erillisen kokonaisuutensa, ja niiden fokusta pitäisi muutenkin terävöittää. Ongelmana on lähinnä se, että henkilöitä on todella paljon, ja lukijan pitäisi pysyä heissä perässä. Nämä väliosat (en todellakaan tiedä, mikä näille olisi hyvä nimitys!) luovat katsauksen kaikkien pään sisään, mutta pelkään silti, että he eivät erotu toisistaan tarpeeksi. (Voisinko poistaa jonkun näistä henkilöistä? Ehkä, mutta en halua :D) Toivon, että saisin tällä viikolla väliluvut valmiiksi, mutta se on ehkä vähän toiveajattelua (menossa on luku 6/9). Kirjoittamisrutiinin kanssa on ehkä hieman hakemista vielä, mikä johtunee osittain kiireestä, osittain pitkästä tauosta. Mutta kyllä tämä taas tästä, kirjoittaminen (/editoiminen) on onneksi kivaa! 

Kuten tein Pusun soittolistan kanssa pari vuotta sitten, järjestin myös P:n soittolistan uudelleen. Listan alkupuolella biisit ovat kronologisessa järjestyksessä tarinaan nähden (suurin piirtein biisi/luku). PMMP:n Valloittamaton on ns. lopputekstibiisi, sen jälkeen tulevat biisit on lähinnä yleisfiilistelyä. (Upotuksessa näkyy muuten vain 100 biisiä, kannattaa kurkata koko soittolista tästä, jos kiinnostaa.)

Maaliskuun luetut 2022

Maaliskuussa 2022 luin kolme kirjaa (473 sivua, 6 h 55 min), joista yksi oli spefiä, yksi sarjakuva ja yksi äänikirja.

Salama, Annukka: Ripley – Nopea yhteys 6 h 55 min [K]

Garber, Stephanie: Valenda (Caraval #2) 377 s. 

Ahonen, J.P.: Irtiotto (Villimpi Pohjola #5) 96 s.

kotimaisia: 2

käännöskirjoja: 1

omasta hyllystä: 0

kirjastosta: 2

muualta: 1

Luettuani Annukka Salaman Faunoidit-trilogian uudestaan keväällä 2020, kirjoitin blogiin seuraavasti: "Näistäkin moitteista huolimatta tämä osa kruunaa sarjan hienosti, ja on eräs parhaista YA-sarjoista, joita Suomessa on 2010-luvulla julkaistu. Harmittaa, että Salama on tämän jälkeen melko lailla kadonnut julkisuudesta (tai ei ole ainakaan minun somekuplaani eksynyt), varsinkin, kun hän tuolloin lupaili kirjoittavansa jotain uutta Faunoidien maailmaan liittyen. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, josko hän palaisi ryminällä takaisin jonain päivänä! Jos Salamalta joskus ilmestyy uusi kirja, olen heti kieli pitkällä sitä odottamassa." Ja kahden vuoden kuluttua odotukseni sitten palkittiin, kun Ripley – Nopea yhteys ilmestyi! Täytyy tosin tunnustaa, että kun kuulin, että kirja keskittyy peliaiheeseen, en ollut erityisen innostunut, pelaaminen kun ei kiinnosta sitten yhtään. Päätin kuitenkin luottaa siihen, ett Salaman kirja on hyvä, ja kuuntelin kirjan äänikirjana. Se oli hyvä päätös! Ripley kertoo lukioikäisestä Islasta, jolle pelaaminen on elämän tärkein asia. Isla on tutustunut netissä kivaan tyyppiin, joka käyttää nimeä Damien, Isla on Ripley. Isla ei Damienin pyynnöistä huolimatta halua tavata tätä livenä, ettei joutuisi pettymään. Reaalimaailmassa Isla puolestaan törmää ärsyttävään, mutta äärimmäisen kuumaan Antoniin, jolla on synkkiä salaisuuksia. Siihen nähden, että pelaaminen ei kiinnosta enkä edes tiedä aiheesta mitään, kirja oli todella vetävä ja viihdyttävä! Salaman huumori oli mahtavaa Faunoideissakin, niin tässäkin, joskin sitä olisi saanut olla puolestani vähän lisääkin. Juoni oli koukuttava ja kiinnostava (vaikka arvasinkin Damienin henkilöllisyyden hyvin nopeasti ja turhannuuin, kun Isla ei vaan tajua). Pidin kirjassa erittäin paljon myös romanssista, varsinkin, kun se vaikutti todella tasa-arvoiselta, eikä siinä ollut Faunoidien vähän kiusallisia alfaurosmeininkejä. Oli myös erittäin ihanaa ja tärkeää, että nuoren naisen seksuaalisuutta suhtauduttiin luonnollisena asiana, eikä sitä nolosteltu tai pyritty kontrolloimaan! Tällainen representaatio on YA-kirjallisuudessa erittäin tärkeää. Tärkeää oli sekin, että kirjassa nostettiin esiin naisten pelimaailmassa kokema häirintä, eikä sitä painettu villaisella. Ihan täydellinen tämä kirja ei kuitenkaan ollut. Esimerkiksi lopun väärinkäsitysjuoni oli vähän ärsyttävä, tuntui, että ongelmia yritettiin saada esiin väkisin ja ne ratkesivat lähes saman tien. Monet sivuhahmot, kuten Islan koulukaverit, jäivät myös melkoisen ohuiksi. (Tosin oli kivaa, että Islalla oli (tyttö)kavereita, eikä ystävyydessä ollut kilpailuasetelmia! Pelkäsin nimittäin alussa, että Isla olisi syvästi inhoamani not like other girls -hahmo, mutta onneksi hän oli paljon enemmän. Not like other girls -ilmiökin kuitenkin tunnistettiin kirjassa, ja asiaa käsiteltiin mielestäni hyvin.) Täytyy myöntää sekin, että Faunoidien konsepti oli kiinnostavampi kuin reaalimaailman sijoittuva "gaming-romaani", vaikka teos yllättävän kiinnostava olikin. Summa summarum, pidin tästäkin kirjasta kovasti ja toistan toiveeni siitä, että Salamalta saataisiin lukea mahdollisimman pian jotain uutta! 

Ennen joulua luin Caravalin, joka ei ollut mikään maailmaa mullistava kirja, mutta ihan hyvää hömppää, jolla sai aivot narikkaan. Jatko-osa Valendaa aloitin jo joululomalla, mutta siinä missä Caravalin luin parissa viikossa, Valendan kanssa junnasin useamman kuukauden. Valenda alkaa suurin piirtein siitä, mihin Caraval päättyi, ja tällä kertaa tapahtumia seurataan Scarlettin pikkusisaren Tellan näkökulmasta. Caraval on voitettu, ja peliseurue suuntaa seuraavaksi maan pääkaupunkiin Valendaan, jossa järjestetään uusi peli. Tella on kirjoitellut nimettömän ystävän kanssa pitkään, ja tämä on luvannut auttaa Tellaa löytämään siskosten kauan sitten kadonneen äidin. Palkaksi ystävä vaatii Legendin oikean nimen. Tella lähtee mukaan Caravaliin, mutta saa huomata, että vaikka hän on nähnyt pelin kulissit, hän ei voi siltikään luottaa mihinkään. Hän tajuaa pian olevansa sekä kuolemanvaarassa että kuolettavan rakastanut. Caravalkaan ei ollut mikään uusi suosikkikirjani, mutta Valenda vielä vähämmän. Ihan vauhdikas ja kevyt seikkailu tämäkin oli, mutta tuntui monessa kohdassa vanhan toistolta. Scarlett oli melkoisen rasittava (eikä mitenkään hyvällä tavalla) hahmo, mutta Tella lähinnä tylsä. Voi olla, että olen liian vanha tuollaisille "olen nainen, mutta ajattelen ja toimin itsenäisesti" -hahmoille, ja kaipaan enemmän syvyyttä ja sävyjä, tai sitten kyseessä oli vain kehnosti kirjoitettu hahmo. Toisaalta Scarlettkin käyttäytyi tässä useamman kerran aivan ääliömäisesti, ja varsinkin edellisen osan romanssin kehittely oli melko olematonta, ja lopun paljastus oli sen takia mielestäni niin typerä, että löin päätäni seinään. (Pään lyömistä seinään aiheutti sekin, että erään hahmon nimi oli Paradise Kadotettu. Alkukielinen nimi Paradise the Lost on sekin mielestäni melkoisen typerä, että tässä kohdassa ei voi syyttää pelkästään suomentajaa. Silti vaikeroin joka ikinen kerta, kun nimi tuli esiin.) Juonikin tuntui sekavammalta kuin edellisessä osassa, tosin se saattoi johtua siitäkin, että luin kirjaa niin pitkään ja melko lyhyitä pätkiä kerrallaan. Pidin kyllä edelleen tarinan ja maailman estetiikasta ja magiasta, ja oli helpottavaa, että Garber oli hieman rauhoittunut överikuvailuissa ja naurettavissa vertauksissa (vaikka ei niistä kokonaan oltu päästy). Viimeisenkin osan aion kyllä lukea, sillä vaikka en kauhean syvästi hahmoihin olekaan kiintynyt, täytyyhän minun saada tietää, miten Dragnan siskosten tarina päättyy.

Maaliskuussa oli vuoro Villimpi Pohjola -sarjakuvan (toistaiseksi?) viimeisen osan, Irtioton. Kaveriporukka alkaa pikku hiljaa valmistua (kenties jopa Otto!) ja siirtyä oikeasti aikuiseen elämään. Esimerkiksi Anna ja Rontti elävät lapsiperhearkea, Ukko ja Muusa puolestaan tuskailevat lapsettomuuden kanssa. Sävy on tummempi kuin aikaisimmissa osissa, mutta ehkä se on ymmärrettävää, kun hahmot siirtyvät huolettomista opiskeluajoista aikuisuuteen. Edelleen naurahtelin ja samaistuin (erityisesti saalistavaan sänkyyn ja gradulle nauraville opettajille), ja toisaalta huomasin kiintyneeni hahmoihin niin kovasti, että heidän vastoinkäymisensä toivat melkein kyyneleet silmiin. Viimeisen sivun käänteen jälkeen oloni oli paitsi innostunut, myös hieman huolestunut. Eihän tämä jää tähän? Kai jatkoa tulee vielä?? (Olenko muuten ainoa, jota häiritsee suunnattomasti se, että Anni näyttää noin viisivuotiaalta, vaikka hahmon pitäisi olla taaperoikäinen?) 

*********

Maaliskuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua: Valenda

22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä: Ripley – Nopea yhteys

Maaliskuu oli kokonaisuudessaan kyllä aivan hirveä: jatkuva kiire, deadlinet, työhaastattelut ja kieltävät vastaukset, kasaantuva stressi, tuhat ja yksi juoksevaa asiaa. Karmean kuukauden oikein kruunasi korona-altistuminen. Vaikka olin oireeton, minun piti kaiken varalta perua yksi viikonloppureissu, johon olisi sisältynyt monen muun mukavan asian lisäksi J. Karjalaisen keikka. Harmitti aivan älyttömästi, kun pitikin jäädä kotiin kirjoittamaan esseetä, ja jotenkin kaikki kuukaden paineet purkautuivat pienessä perjantai-illan huutoitkusessiossa (sori naapurit). Kyllä maaliskuussa taisi olla jotain kivojakin hetkiä, mutta rehellisesti sanottuna en oikein edes muista, mitä muuta maaliskuussa oli kuin kauhea stressi koko ajan. No, ainakin kuorotoiminta käynnistyi melkein tasan kahden vuoden tauon jälkeen, se oli ihanaa! Kiireen huomaa siitäkin, että luin ainoastaan yhden fyysisen kirjan, jossa on yli sata sivua, jotenkin lukemiseen ei vain kaiken pyörityksen keskellä ole ollut energiaa. Huhtikuun pitäisi onneksi olla ainakin vähän helpompi, jopa tämän lukuvuoden opiskelut ovat pian paketissa! Kohta on pääsiäislomakin! Suunnitelmissani on parkkeerata itseni neljäksi päiväksi sohvalle kirjan kanssa, enkä aio liikauttaa lihastakaan. Tulee niin tarpeeseen <3

Kuukauden biisi on Hectorin Ota yhteyttä apinaan. Olen viime aikoina kuunnellut jonkin verran Hectoria ja ihastunut erityisesti Varjot ja lakanat -albumiin, jota maaliskuussa tuli soitettua melkoisesti. Olisin voinut valita levyltä melkein minkä tahansa biisin tähän, mutta menevä ja dystooppinen Ota yhteyttä apinaan sai tällä kertaa sen kunnian. Siinä ei ehkä ole samanlaista surumielistä särkyvyyttä kuin monissa muissa albumin kappaleissa, mutta pidän sen tarinasta.  

Camp NaNoWriMo -päivitys 1

Kalenterin sivut ovat kääntyneet huhtikuuhun, mikä tarkoittaa, että pitkästä aikaa on Campin aika! (Noh, eihän edellisestä kerrasta ole oikeastaan kuin vain reilu puoli vuotta, mutta silti tuntuu, että siitä on pieni ikuisuus!)

Palaan tällä kertaa jossain mielessä juurilleni, koska tulen työstämään samaa tekstiä kuin ihan ensimmäisessä Campissani huhtikuussa 2017! Kyseessä on siis P, jonka editoin aloitan tämän Campin aikana. Tavoitesanamääräni on 12000 sanaa. Editoidessa sanoja tulee helpommin kuin raakatekstiä kirjoittaessa, mutta en ole kirjoittanut kunnolla DVR:n valmistumisen jälkeen, joten ainakin lähden pienellä sanamäärällä. Katsotaan, muutanko määrää kuun edetessä. 

Takanani on tosiaan puolen vuoden kirjoitustauko, ja vaikka tauonkin aikana olen työstänyt joitain novelleja ja raapustellut runoja, romaanimittaisen tekstin tuottaminen on ollut tauolla. Hieman siis hirvittää, miten pääsen taas rytmiini kiinni: näin pitkää taukoa en äkkiseltään muista pitäneeni vuosiin! Pitkä tauko ei tosiaankaan ollut suunnitelmissani: alun perin ajattelin, että aloittaisin ediotointia helmikuussa, viimeistään maaliskuun alussa, mutta elämä tuli tielle. Minulla on nyt kuitenki 10 sivua muistiinpanoja esilukijoiden kommenteista, omat editointimerkintäni ja intoa ja tarmoa tekstin pariin, joten ehkäpä tämä tästä lähtee sujumaan. Ja Camp on kuitenkin tunnetusti hyvä kirittäjä! Luulen, että alkuun pääseminen on vaikeinta. 

Tarkoitus olisi tänään perjantaina kirjoittaa mahdollisimman paljon, koska viikonlopun ohjelmassa on yökyläilyä, joka syö kirjoitusaikaa. Jos saisi vähän puskuria tehtyä, olisi erittäin jees. 

Askartelinpa iltojeni iloksi (oikesti vain välttelin esseehommia) jopa kannen projektille! Kuvat ovat peräisin Pixabaysta, muokkaus tehty Canvalla. Olen ihan tyytyväinen, vaikka kuvasta tulikin ehkä vähän levoton. Onneksi en ole graafinen suunnittelija, ja tämäkin kansi on ihan vain omaksi ilokseni tehty :D 

Blogista tulee taas huhtikuun ajaksi käytännössä Camp-blogi, koettakaahan kestää :D Tsemppiä myös muille, jotka haasteeseen tarttuvat! 

Vapaapäivä

Maata kissana auringonläikässä

pyörähtää, kiiskotella

jatkaa päiväunia

maljakossa punaisia

                        oransseja

                               keltaisia tulppaaneja

pölyhiukkaset putoilevat kirjapinon päälle

ja kellon viisarit ovat hitaat

pöydällä ruusukupit ja hopealusikat

tiikerikakussa pyörteilevät raidat

eihän tänään

           ole kiire mihinkään

aikojen takaa

rahisevalla levyllä

Pariisin varpunen laulaa

"je vois la vie en rose"

(22.3.2022)

****

Minulla ei ole ollut viime aikoina järin paljoa vapaapäiviä, joten kirjoitin tällaisen pienen runon idyllisestä vapaapäivästä. Kohta onneksi helpottaa, deadlinesuman loppu näkyy jo horisontissa!

 

Helmikuun luetut 2022

Helmikuussa 2022 luin neljä kirjaa (267 sivua, 10 h 23 min), joista yksi oli spefiä, yksi non-fictionia, kaksi sarjakuvaa ja kaksi äänikirjaa.

Strömquist, Liv: Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan 171 s. 

Ahonen, J.P.: Valomerkki (Villimpi Pohjola #4) 96 s. 

Riikonen, Matias: Matara 7 h 15 min [K]

Meresmaa, J.S.: Kenties tapan sinut vielä 3 h 8 min [K]

kotimaisia: 3

käännöskirjoja: 1

omasta hyllystä: 0

kirjastosta: 2

muualta: 2

Olen pitänyt Liv Strömquistin sarjakuvista kovasti, joten odotukseni uutta Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan -albumia kohtaan olivat korkealla. Sarjakuva käsittelee rakkautta nyky-yhteiskunnassa. Miksi meidän on vaikea rakastua? Voiko rakkautta hallita? Mitä tekemistä kapitalismilla on rakkauden kanssa? Strömquistille tyypillisesti asioita käsitellään huumorilla ja useasta näkökulmasta. Vaikka teoksessa on ansionsa, valitettavasti hieman petyin tähän teokseen. Ehkä odotukseni olivat nousseet niin päätähuimaavan korkeiksi, eikä sarjakuva ei pystynyt ylettämään sellaisiin korkeuksiin. Mielestäni tässä oli myös hieman liikaa tekstiä omaan makuuni. Toki Strömquistin teoksissa on aina paljon tekstiä, mutta tämä on kuitenkin sarjakuva, jolloin kuvilla pitäisi olla yhtä lailla painoarvoa. Valituksesta huolimatta kirjan käsittelemät aiheet olivat mielenkiintoisia. En esimerkiksi ollut osannut ajatella, että miehelle ja naiselle hyväksytyt tavat ilmaista tunteita ovat kääntyneet historian saatossa päälaelleen. Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan tarjosi monenlaista mietittävää ja sulateltavaa pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen. Se on ehdottomasti Strömquistin teoksissa parasta! 

Helmikuussakin luin Villimpää Pohjolaa. Valomerkissä hahmokaartin opiskeluputken päässä alkaa näkyä valoa, tai ainakin gradun kirjoittaminen. Opiskelun ohella esimerkiksi podetaan vauvakuumetta ja kriiseillään parisuhteissa. Tämä oli ehkä inasen heikompi teos kuin edellinen osa Lapsus, josta pidin todella paljon, mutta ei tämäkään missään nimessä huono ollut. Hieman tosin häiritsi Rontin pelikirjaan liittyvä juoni. Rontti nyt muutenkin muistuttaa todella paljon How I met your motherin Barneyta, ja pelikirja oli niin selkeä viittaus sarjaan, että en jaksa uskoa sen päätyneen sarjakuvaan vahingossa. 

Matias Riikosen Mataran bongasin alun perin Siiri Enorannan Instagramista, jossa sitä suositeltiin. Kiinnostuin heti, kun kirjaa kuvattiin kertomukseksi poikien välisestä väkivallasta ja hellyydestä. Ensimmäisestä teemasta on kirjoitettu paljon, mutta toisesta teemasta en muista lukeneeni kovinkaan paljoa, joten päätin ottaa äänikirjan kuunteluun. Matara kertoo pojista, jotka viettävät kesää opistolla. Päivät he viettävät metsässä, jonne he ovat rakentaneet antiikin Roomasta inspiroituneet Mataran kaupungin, jota hallitsevat lakanaviittaiset senaattorit. Kirjan keskiössä ovat nimettömäksi jääneet veljekset, jotka toimivat kaupungin tiedustelijoina. Eräänä päivänä he törmäävät viholliskaupungin leiriin, ja mataralaiset alkavat valmistautua sotaan. Sota on osa leikkiä, mutta samaan aikaan totisinta totta. Kun kerran saa puumiekasta, on kuollut, eikä saa enää koskaan palata Mataraan. Matara muistutti minua kovasti omista lapsuuden leikeistäni (vaikka niissä olikin vähemmän väkivaltaa :D), mikä ihastutti minua kirjassa heti. Leikin ja todellisuuden raja on kiehtova. Matarassa kaikki on totta. Valtiolla on pitkä historia, säännöt ja arvoasemat ovat tarkkoja ja sota on todellista, mutta illan tullen pojat palaavat opistolle ja ovat jälleen pelkkiä tavallisia (esi-)teini-ikäisiä poikia. Haavoittumisesta ja tappamisesta puhutaan paljon, mutta sekin on suurimmaksi osaksi symboliikkaa, eikä varsinaista väkivaltaa oikeastaan tapahdu. Matara muistutti minua Kärpästen herrasta, vaikka Mataran kuvaama väkivalta olikin siihen verrattuna erilaista, symbolisempaa. Kirjoja yhdisti sekin, että poikien elämää tarinan ulkopuolella kuvattiin hyvin vähän. Matarassa "ulkopuolelle viittaaminen" on ehdottomasti kiellettyä, joten poikien perhe-elämästä ja arjesta poissa opistolta puhuttiin hyvin vähän. Jopa opistosta itsessään puhuttiin hyvin vähän. En oikeastaan edes tiedä, mitä aikaa kirjassa elettiin. Kirja keskittyy nimensä mukaan Mataraan, ja lähes kaikki muu jää ulkopuolelle. En oikein tiedä, mitä ajattelin tästä ratkaisusta. Se on kirjan kontekstissa looginen, mutta sen vuoksi jotkut asiat jäivät hieman epäselviksi. Kirjassa ihastutti teemojen lisäksi myös Riikosen käyttämä kieli. Oli ihana kuunnella voimakasta ja yksityiskohtaista luontokuvausta! Matara on kirja, joka jää varmasti mieleen. 

J.S. Meresmaan uusin romaani Kenties tapan sinut vielä kertoo e-urheilijaksi tähtäävästä Aleksista, joka tapaa jäätelöbaarissa tytön, joka paljastuukin vampyyriksi. Aleksin suureksi yllätykseksi Noraksi esittäytynyt vampyyri ei tapakaan häntä, ja on vielä kaiken lisäksi kiinnostunut tietokonepeleistä. Aleksin ja Noran välille syntyy ystävyys, mutta pian Aleksi saa huomata, että kaikki vampyrit eivät tosiaankaan yhtä uteliaan ystävällisiä ihmisiä kohtaan kuin Nora. Vampyyrit eivät ole myyttisistä olennoista suosikkejani (sanoo hän, joka kirjoitti lähes 400 liuskan romaanikässärin vampyyreista...), mutta Meresmaahan voi luottaa: Kenties tapan sinut vielä on varsin viihdyttävä kirja! Teoksen vampyyrimyytissä on kivasti sekoitettu vanhaa ja uutta, ja kliseiden sijaan tarina on virkistävän erilainen. Hahmotkin ovat sympaattisia. Aleksi on mukavan fiksu ja jalat maassa oleva päähenkilö, ja Norakin on inhimillinen ja kiinnostava, vaikka hän olisi voinut lipsahtaa pelkän persoonattoman ihailun kohteen puolelle. Meresmaan käyttämä kieli oli myös luontevaa, vaikka monesti vähän vierastan (jostain syystä erityisesti nuortenkirjoissa) puhekielisyyttä. Hieman tosin jäin miettimään, oliko kaikki lyhenteet pakko avata. Luulen, että kirjan kohderyhmä tietää kyllä, mitä tarkoittaa esimerkiksi irl...Kirjan suurin ongelma on sen lyhyys. Vaikka tarina on ehjä, eikä se cliffhangerista huolimatta tunnu loppuvan pahasti kesken, silti tuntui, että pääsin vasta vauhtiin, kun kirja jo loppui. Olisin halunnut kuulla paljon enemmän Noran ja Kasparin menneisyydestä, muista nykyajan vampyyreistä, Aleksin opinnoista ja arjesta. Toivottavasti tälle saadaan jatkoa! 

*********

Helmikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

7. Kirja kertoo ystävyydestä: Valomerkki

28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen: Matara

46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen: Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan

49. Kirja on julkaistu vuonna 2022: Kenties tapan sinut vielä

Olen ollut koko helmikuun blogissa hiljainen, mutta se johtuu lähinnä siitä, että tämä helmikuu oli yhtä syvää stressirotkoa. Oli kauheasti hommia niin opintojen kuin erilaisten järjestönakkien parissa, ja vaikka esimerkiksi kävin alkukuusta kotona ja loppukuusta viihdytin hiihtolomalaisia, helmikuusta muistan lähinnä sen, miten paljon tehtävää oli, on itse asiassa edelleen, ja miten paljon kaikki kasaantuvat ja tekemättömät tehtävät stressaavat. Kun yhtälöön lisää vielä esimerkiksi harjoitteluhaun ja viikonloppujen käyttämisen pelkästään opiskeluihin lepäämisen sijaan, alkaa räjähdysherkkä paketti olla valmis. Pahinta on, että sama tahti tulee jatkumaan vielä maaliskuun puolellekin ainakin nyt muutaman viikon ajan. Oma jaksaminen on tällä hetkellä vähän kortilla, ja se harmittaa, koska on paljon kivoja juttuja, joita haluaisin tehdä, lukea ja kirjoittaa nyt etunenässä, mutta kumpikaan ei oikein tällä hetkellä vedä puoleensa, päivän opiskelujen (tai niiden välttelyn) olen jaksanut lähinnä katsoa jotain sarjoja (viime aikojen katsottuja ovat The Office ja Unorthodox). Voi olla, että olen vielä maaliskuussakin blogissa vähän hiljainen, vaikka postausideoita kyllä olisi. Ehkä maaliskuussa saan kiivettyä täältä suosta ainakin jossain määrin pois, kun saan kurssitöitä valmiiksi ja vapaa-ajan vastuuhommia rullaamaan omalla painollaan. Ehkä motivaatio tehdä kivoja asioita (kuten lukea!) palailee pikkuhiljaa. Ainakin kevään toinen periodi on näillä näkymin suurimmaksi osaksi lähiopetusta, ja tällä viikolla on ensimmäiset kuoroharjoituksetkin sitten maaliskuun 2020! Mennään kivojen juttujen voimalla eteenpäin. 

Kuukauden biisi on Swimming musikaalista tick, tick...boom! Kyseessä on Rentin luojan Jonathan Larsonin omaelämäkerrallinen musikaali, josta tehtiin elokuvaversio viime vuoden lopussa. Olen useampana vuonna tipahtanut alkuvuodesta Rent-kuoppaan, ja vaikka sen tänä vuonna vältinkin, Jonathan Larsonilta on näköjään mahdotonta välttyä :D Katsoin elokuvan tammikuussa, ja helmikuussa olen kuunnellut lähinnä sen soundtrackia. Vaikka tykkäänkin Rentistä (olkoonkin, että se ei ole mikään lempparini), tick, tick...boom! on mielestäni parempi niin musiikillisesti kuin tarinallisestikin. Olisin voinut laittaa tähän lähes minkä tahansa biisin elokuvasta! Elokuva teki minusta itkuisen mytyn, ja sen pääsiäismunat ja cameot saivat minut itkemään vielä enemmän. Suosittelen erittäin lämpimästi! 

Mainiota maaliskuusta! 

Tammikuun luetut 2022

Tammikuussa 2022 luin seitsemän kirjaa (1306 sivua, 4 h 58 min), joista kaksi oli spefiä, kolme sarjakuvaa, yksi äänikirjaa ja yksi uusinta.

Koivisto, Tarmo: Mämmilä 1976-1982 (Mämmilä #1) 143 s. 

Uspenski, Eduard: Alas taikavirtaa 133 s. [U]

Tanskanen, Riina: Tympeät tytöt – Aikuistumisriittejä 157 s. 

Salmenniemi, Harry: Fantastinen salaatti 4 h 58 min [K]

Rouhiainen, Elina: Aistienvartija (Väki #2) 411 s.

Oksanen, Sofi: Kun kyyhkyset katosivat (Kvartetti #3) 366 s. 

Ahonen, J.P.: Lapsus (Villimpi Pohjola #4) 96 s. 

kotimaisia: 6

käännöskirjoja: 1

omasta hyllystä: 0

kirjastosta: 4

muualta: 3

Jouluna kotikotona ollessani minulle suositeltiin Tarmo Koiviston Mämmilä-sarjakuvaa. Olen katsellut näitä sarjakuvia hyllyssä niin kauan kuin muistan, mutta piirrostyyli on tuntunut niin luotaantyöntävältä ja idea tylsältä, etten niihin ole tarttunut ennen kuin vasta nyt. Sarjakuva kertoo Mämmilän pikkukylästä, jossa elää monenlaisia ihmisiä: on maantalon isäntää ja emäntää, paikallista urheilusankaria, äitinsä rautaisen otteen alla elävä peräkammarin poika, kukkakauppaa pitävät siskokset, lauma niin kouluikäisiä kuin vaipoissa olevia lapsia... Henkilöt elävät tavallista arkeaan 1970- ja 1980-lukujen Suomessa, ja tarinassa kuvataan niin henkilökohtaisesta elämää kuin koko kylän arkeen vaikuttavia tapahtumia, kuten suunnitelmia jyrätä kaupungin vanha puutaloalue. Sarjakuvaa on alun perin julkaistu sivu kerrallaan, ja tuntuukin todella oudolta, miten tämä on toiminut sellaisessa muodossa: tämä on nimen omaan kokonaisuus. Vaikka sivut loppuvatkin monesti jonkinlaiseen punchlineen, pidemmät kaaret ovat tämän sarjakuvan juttu. Hahmoja on todella paljon, ja vaikka heidät luetellaan sisäkannessa, menin monta kertaa heissä auttamatta sekaisin, ja jouduin aina palaamaan henkilöluettelon äärelle. En edelleenkään ihastunut Mämmilän piirrostyyliin, ja vaikka ymmärrän sarjakuvan ansiot, albumi jätti hieman kylmäksi. Olen kuitenkin kuullut, että sarjakuva paranee edetessään, joten enköhän lue seuraavan kokoelma-albumin, kun seuraavan kerran kotikotiin menen. 

Eduard Uspenskin Fedja-setä - ja Krokotiili Gena -kirjat ovat hyvin tärkeä osa lapsuuttani, ja niitä luettiin minulle usein, kun ne kotihyllystä löytyivät. Alas taikavirtaa on myös kirja, joka minulle on lapsena luettu, ja jonka olen itsekin joskus lukenut, mutta se on jäänyt vieraammaksi. Vaikka olen lukenut kirjan vähintään kahdesti, minulla ei ollut sen juoneesta minkäänlaisia muistikuvia: muistin vain ja ainoastaan mökin, jolla oli kananjalat. Alas taikavirtaa yhdistelee hahmoja venäläisestä kansanperinteestä Uspenskin tarinaan pienestä Mitja-pojasta, joka viettää kesää mummonsa luona. Mummo lähettää pojan vierailemaan sisarensa luona, ja kun Mitja kohtaa maitovirran rannalla kananjalkaisen mökin, hänelle selviää, että mummon Emilia-sisar onkin oikea noita-akka! Emilia-mummon mukana Mitja pääsee seikkailemaan satujen maahan, ja mukaan suureen valtataisteluun. Alas taikavirtaa on melkoisen vinksahtanut ja hauska kirja. Se on melko kevyt eikä erityisen syvällinen, mutta ei se kyllä tällaisessa lastensadussa ehkä haittaakaan. Tapahtumat rullaavat vauhdikkaasti eteenpäin ja jännittäviä ja ihmeellisiä juttuja tapahtuu melkein jokaisessa luvussa. Myös kuvitus on hauskaa ja värikästä. Kirjaa lukiessani huomasin, että haluaisin tuntea venäläistä kansanperinnettä paremmin, sillä monesti jäin miettimään, onko jokin hahmo kansanperinteen osa vai Uspenskin mielikuvitusta tai jonkinlainen välimuoto näistä. Jotkut hahmot, kuten Baba-jaga ja Vasilisa Viisas olivat minulle tuttuja ennestään, mutta esimerkiksi Kissa Aa-aa oli aivan uusi tuttavuus. Vaika tarina on muuten melko ajaton, huomaisn, että vuonna 1971 julkaistua kirjaa on ajan hammas hieman nakertanut sukupuoliroolien kohdalla. Emilia-mummo ja Vasilisa Viisas ovat ovat toki mukavan aktiivisia toimijoita, mutta hyvin suuri osa hahmokaartista ja toimijoista on miehiä. Tuntui myös ikävältä, miten prinsessa Naurutonta ja hänen palvelijatartaan tarinan lopussa kohdeltiin. Mietin lukiessani sitäkin, että eikö monenlaista nähnyt ja lähes kaiken tietävä Emilia tosiaankaan tule ajatelleeksi monenlaisia ratkaisuja, jotka Mitja keksii? Ehkä lastenkirjan tarkoituskin on, että lapset esitetään aikuista fiksumpana, ja ehkä tämä ei myöskään ole teos, jota välttämättä on hyödyllistä lukea feministilasit silmillä. Fedja-setä -kirjat säilyvät lempi-Uspenskinani, mutta ei Alas taikavirtaa mikään huono lukukokemus ollut. 

Tympeät tytöt on minulle tuttu Instagramista, jossa olen useaan otteseen törmäillyt näihin Riina Tanskasen piirtämiin kuviin ja feminismiä eri kulmista pohtiviin teksteihin. Hänen esikoissarjakuvansa käsittelee niin ikään feminismin eri osa-alueita, kuten yhteiskunnan arvoista ja asenteista, roolimalleista, ulkonäköpaineista, sisäistetystä naisvihasta ja patriarkaatista. Teoksesta tulee väkisinkin mieleen Liv Strömquistin sarjakuvat, mutta Tanskasen ote on ehkä jossain mielessä henkilökohtaisempi ja vakavampi. Vaikka sen käsittelemät asiat ovat melko yleismaailmallisia ja pätevät lähes kaikkialla (länsimaissa), pidin siitä, että teoksessa oli myös pieni Suomi-näkökulma. Tympeät tytöt on hyvä perusteos sellaiselle, joka ei ole perehtynyt feminismiin ja yhteiskunnan sortaviin rakenteisiin. Esimerkiksi yläasteelle tämä voisi olla sopivaa luettavaa. Minulle itselleni teos ei tuonut juurikaan mitään uutta tietoa, jota en olisi saanut esimerkiksi sukupuolentutkimuksen perusopinnoista tai Strömquistin sarjakuvista. Mielestäni Tympeiden tyttöjen Instagramissa on käsitelty hieman mielenkiintoisempia aiheita, jotka ovat tarjonneet minulle uutta ajateltavaa. Tämä teos on tärkeä, mutta koin olevani hieman kohderyhmän ulkopuolella.

Harry Salmenniemeä ovat monet kehuneet, ja itsekin olen lukenut häneltä yhden tai kaksi novellia, joista olen pitänyt. Kuunneltuani Kauheimmat joululaulut kaipasin vielä hieman lisää Antti Holman ääntä, joten päätin kuunnella Salmenniemen novellikokoelman Fantastinen salaatti, jonka Holma lukee. Novelleissa liikutaan monenlaisissa kummallisissa ja vähemmän kummallisissa tilanteissa. Useita kokoelman novelleja yhdistää absurdi överiys, joka toimii minulle lähes poikkeuksetta. Esimerkiksi kokoelman niminovellia kuunnellessani hymähtelin lopulta ääneen, kun salaatin ainesosalistaus paisuu paisumistaan, ja Presidenttejä-novellin alatyylisyys ja osuvuus huvitti myös kovasti. Toisaalta monet novellit olivat pitkiä ja vähän raskaitakin, ja äänikirjaa kuunnellessani ajatus lähti helposti harhailemaan. Monien novellien päähenkilöt olivat hyvin vastenmielisiä ja inhottavia tyyppejä, ja sen takia niiden kuunteleminen oli siksikin raskasta, ja niistä jäi vain oaha maku suuhun. Toiset novellit jäivät sen verran epämääräiseksi niin tapahtumiltaan kuin hahmoiltaan, etten saanut niistä kiinni. Vaikka novellit eivät olleet ihan minun kuppini teetä, lukija oli: Antti Holma sopii näiden novellien lukijaksi kuin nyrkki silmään. Välillä piti ihan muistuttaa itseäni siitä, että nämä eivät ole Holman omia tekstejä! Lempinovellejani oli niminovellin lisäksi Tunnet itsesi kuninkaaksi, Uraanilamppu, Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani, Miksi koskit penikseeni, Toiminta, Delfiinimeditaatio, Créme fraîche, Presidenttejä, Instituutioita ja Nauru. 

Elina Rouhiaisen Muistojenlukija yllätti erittäin positiivisesti, joten odotukseni Väki-trilogian seuraavaan osaan olivat erittäin korkealla. Aistienvartija jatkaa tarinaa muutamaa kuukautta Muistojenlukijan lopun jälkeen. Pyyhittyään ryhmänsä muistit kesän lopuksi Kiuru on paennut Väkeä Pohjois-Irlantiin, jossa hän käy katolista tyttökoulua. Baltiassa elelevä Bollywood saa kirjeen menneisyyden itseltään, joka johdattaa hänet Kiurun luo. Pohjois-Irlantiin päätyvät myös veljekset Nelu ja Dai, mutta heille selviää pian, että Väki on kuin onkin päässyt heidän jäljilleen. Luin viime kesänä Muistojenlukijan parilta istumalta edestakaisen junamatkan aikana (asiaa tosin avitti se, että paluumatkalla juna seisoi noin tunnin jossain pöpelikössä ratatöiden vuoksi...), joten odotin, että myös Aistienvartija olisi samanlainen muutaman lukukerran juttu. Sen sijaan luin kirjaa monta kuukautta. Tämä ei tosin ole kirjan syy, vaan oman elämän vilskeiden ja edelle kiilaavien kirjojen, mutta se vaikutti kyllä lukukokemukseeni. Pitkä tauko kuitenkin vaikutti varmasti siihen, että Aistienvartija ei samalla tavalla ihastuttanut kuin sarjan ensimmäinen osa. Tästä huolimatta viihdyin Aistienvartijan parissa. On ilo nähdä, että Rouhiainen on kehittynyt kirjailijana. Toisin kuin Susiraja-sarjassa, jonka Kreikka-juoni tuntui aivan tuulesta temmatulta ja typerältä, tässä hahmojen siirtymiselle pois Suomesta on oikeutus, ja se toimii hyvin. Matkalta ryhmän mukaan liittyvästä Sugaristakin tuli eräs lempihahmoista. Pidin myös Bollywoodista päähenkilönä paljon enemmän kuin Kiurusta, joka tosin ei käynyt hermoilleni yhtä pahasti tässä osassa kuin Muistojenlukijassa. Tässä sarjassa parasta onkin henkilöhahmot ja heidän kemiansa, sekä yhteiskunnallinen näkökulma. Hieman tosin ihmetyttää, miten pienessä osassa spefielementti tässä sarjassa loppupeleissä on, tätä on kuitenkin markkinoitu fantasiana! Olen jo aloittanut trilogian päätösosa Unenpunojaa, ja toivon, että sen saisin luettua hieman nopeammin :D

Vaikka Sofi Oksasen kirjojen maailma ja tunnelma on hyvin toivoton ja synkkä, olen silti viihtynyt (erittäin huono verbivalinta :D) niiden parissa. Tammikuussa oli vuoro Kvartetti-sarjan kolmannen osan, Kun kyyhkyset katosivat. Romaani sijoittuu Viroon, ja kulkee kahdessa aikatasossa, 1940- ja 1960-luvuilla. Romaanin keskiössä on Edgar, joka vaihtaa puolta ilmapiirin muuttumisen mukaan: toisen maailmansodan natsimiehityksen aikana hän pelaa saksalaisten pussiin, sodan loputtua ja Viron palattua neuvostovallan alle hän työskentelee valtion alaisena. Edgar elää onnettomassa avioliitossa Juuditin kanssa, joka tekee sodan aikana kyseenalaisia valintoja saadakseen edes jonkinlaista onnea. Edgarin serkku Roland puolestaan etsii morsiamensa murhaajaa ja katoaa sodan jälkeen virallisista papereista. Kun kyyhkyset katosivat oli melkoinen tuskien taival. Monet kirjan tarinat ja ihmiskohtalot olivat kiinnostavia, mutta tapa, jolla tarina kerrottiin, oli jotenkin raskas. Minun oli myös välillä vaikea pysyä perässä henkilöissä ja heidän suhteissaan. Kirja oli omaan makuuni aivan liian pirstaleinen ja sekava. Epilogista pidin, mutta se ei riittänyt pelastamaan kirjaa kokonaisena. Vaikka kaikki Oksasen teokset eivät ole täysin olleet mieleeni, tämä oli hyvin suuri pettymys. Harmi, että näin kiinnostavista teemoista ei saada parempaa tarinaa. 

Tammikuussa etenin Villimpi Pohjola -sarjakuvassakin jo neljänteen osaan. Tämä sarjakuva tosiaan vain paranee edetessään! Lapsuksen merkittävin juonikuvio on ikisinkku Annan ja kampuksen kovimman naistenmiehen Rontin lapsen syntymä ja suhteen syveneminen. Jatkuvan juonen rinnalla on tuttuun tapaan yksittäisiä strippejä, jotka käsittelevät milloin gradupakerrusta ja akateemista ikäkriisiä, milloin kämppiselämän iloja. Taitavasti Ahonen käsittelee vaikeitakin aiheita (Annan lapsuuden jouluja kuvaava strippi toi kyyneleet silmiin) uppoamatta kuitenkaan syviin vesiin. Tasapaino toimii, kuten taisin mainita jo edellisestä osasta kirjoittaessani. Huumori tuntuu keventävältä, eikä mauttomalta osalta tarinaa. 

*********

Tammikuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:

9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön: Aistienvartija

14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta: Kun kyyhkyset katosivat

16. Kirjan luvuilla on nimet: Alas taikavirtaa

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja: Tympeät tytöt

39. Novellikokoelma: Fantastinen salaatti

42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä: Lapsus (Otto ja Minna asuvat kämppiksinä)

Tammikuu toisaalta hujahti ohi nopeasti, toisaalta tuntui kestävän sata ja yksi vuotta. Osittain fiilistä varmaan toi se, että yliopistolla siirryttiin taas etäopetukseen, joten vietin tammikuuni suurimmaksi osaksi tuijottaen Zoomin ruutua. Päivät ovat yhtä mössöä ja hommaa on kauheasti, mutta jospa tämä nyt taas kevättä kohti vähän alkaisi helpottaa (Toivossa on hyvä elää, sanoi lapamato). 

Kuukauden biisi on Surface pressure elokuvasta Encanto. Katsoimme elokuvan joululomalla sisarusteni kanssa, ja vaikka se ei ollutkaan aivan täydellinen, viihdyin sen parissa erittäin hyvin (ja saatoin itkeä tirauttaakin hieman sitä katsoessani), enkä vähiten siksi, että musiikin on tehnyt Lin-Manuel Miranda. Surface pressure on ehdottomasti eräs lempibiiseistäni elokuvasta, Luisa on ihana. 

Hellää helmikuuta!