lauantai 17. elokuuta 2024

Heinäkuun luetut 2024

Heinäkuussa 2024 luin 13 kirjaa (3590 sivua, 7 h 59 min), joista kolme oli spefiä, kolme non-fictionia, neljä sarjakuvaa, kaksi äänikirjaa ja kaksi uusintaa.
 
Alatalo, Katri: Kesäkuu 2 h 57 min [K]
McCartney, Paul: Elämä ja sanat 874 s. 
Hoffman, Mary: Naamioiden kaupunki (Stravaganza #1) 355 s. [U]
Leinonen, Tuula: 100 vuotta suomalaista animaatiota 510 s. 
Kim, Henn: I need art: reality isn't enough 448 s. 
Blomqvist, Anni: Hyvästi Myrskyluoto (Myrskyluoto #5) 159 s. 
Hassinen, Kirsti & Tobiasson, Jukka: Omat lampaat: Pienlampurin käsikirja 144 s. 
Woolf, Virginia: Orlando 251 s. 
Oikairinen, Anna: Vasilisa 310 s. 
le Huche, Magali: Nowhere girl 117 s. 
Gauld, Tom: Revenge of the librarians 180 s. 
Kinnunen, Tommi: Kaarna 5 h 2 min [K]
Virtanen, Rauha S.: Seljan tytöt (Selja #1) 242 s. [U]

kotimaisia: 7
käännöskirjoja/englanniksi luettuja: 6
omasta hyllystä: 4
kirjastosta: 7
muualta: 2
 
Katri Alatalon Kesäkuuta kehuttiin jonkin verran kirjasomessa, ja päätin ottaa lyhyen yhdenyönromaanin kuunteluun. Kovasti yritin saada kirjan luettua kesäkuun aikana, mutta flunssa ja muu elämä tuli ikävästi tielle :D 15-vuotias Juli ei ole saanut peruskoulun päättötodistusta ikätoveredensa tapaan, ja hänet lähetetään muiden vastaavien tapausten kanssa pikkukylän kesäleirille. Juli karkaa heti ensimmäisenä yönä ohjaajan autolla, mutta hänen harmikseen mukaan tuppautuu myös ulkopaikkakuntalainen Bao. Tytöt harhailevat yön metsässä, puhuvat asioista, riitelevät, oivaltavat asioita ja kokevat kaikenlaista. Kesäkuu on tunnelmallinen ja liikuttavakin kuvaus ystävyydestä! Varsinkin Juli on melkoisen rasittava tyyppi, mutta juuri siksi hyvä valinta kertojahahmoksi. Julin ja Baon menneisyys paljastuu lukijalle ja tytöille itselleen pikkuhiljaa. Kirjassa on muutamia yllättäviäkin käänteitä, vaikka jotkut paljastukset arvasin ennen niiden tapahtumista. Pidin myös loppuratkaisun realistisuudesta. Kiva pieni kirja!
 
Paul McCartneyn järkälemäinen Elämä ja sanat sisältää nimensä mukaisesti McCartneyn valikoituja sanoituksia niin Beatlesin, Wingsien kuin soolourankin tuotannosta. McCartney sanoo esipuheessa, ettei ole koskaan kirjoittanut päiväkirjaa, mutta laulut kertovat hänen elämästään ja muistuttavat sen tapahtumista. Tämän idean ympärille kirja rakentuu. Yli 800-sivuinen kirjamöhkäle (jonka kantaminen kirjastosta kotiin ja takaisin oli melkoinen suoritus) on melkoinen runsaudensarvi, sillä se sisältää tarinoiden lisäksi paljon valokuvia (osa minullekin uusia) ja kuvia McCartneyn kotikokoelmiin kuuluvista esineistä. Beatles-osuuksissa ei ollut minulle oikeastaan mitään uutta, osittain koska Steve Turnerin Inside the Beatles on tullut luettua aikoinaan niin monta kertaa. Toki olen tässä suhteessa haastava yleisö :D Wings- ja soolomateriaali sen sijaan oli kiinnostavampaa, ja bongasin kirjasta pari uutta kivaa biisiäkin. Välillä sanoitukset tuntuivat pelkältä aasinsillalta johonkin toiseen aiheeseen. Vaikka toisinaan ärsyynnyin siihen, olihan kirja antanut ymmärtää keskittyvänsä nimenomaan sanoituksiin, aina se ei haitannut, koska jotkut tarinat olivat mielenkiintoisia. Oli vähän sama fiilis kuin Hectorin elämäkertaa kuunnellessa: aivan kuin isovanhempi olisi kertonut juttuja nuoruudestaan. Kuitenkin kirjassa oli paljon sellaista, mikä jäi vähän kaivelemaan. Macca on (varsinkin nykyään) hyvin tarkka omasta ja Beatlesin julkisuuskuvasta, minkä takia ymmärrän, että joitain asioita on siloiteltu tai jätetty kertomatta. Esimerkiksi avioliittoa Heather Millsin kanssa ei mainita ollenkaan. Tämän periaatteessa ymmärrän, mutta myöskään suhteesta syntynyttä lasta ei mainita, vaikka muista lapsista puhutaan suhteellisen paljon. Samaan aikaan Paul puhuu hyvin avoimesti esimerkiksi huumemyönteisyydestään ja katkeruudesta, jonka Beatlesin hajoaminen aiheutti, mutta välillä puheissa on ristiriitaisuuksia aiempiin lausuntoihin ja muiden ihmisten kertomuksiin. (Hesarin arviossa on nostettu esiin muutamia esimerkkejä!) Totta kai tämä lienee luonnollista, ja totuus on jossain näkökulmien välimaastossa, mutta vähän halju olo siitä jäi. Toistoakin kirjassa on jonkin verran. Biisit on listattu kirjaan nimen mukaan aakkosjärjestyksessä kronologisen järjestyksen sijaan, enkä oikein tiedä, mitä siitä ajattelen. Toisaalta oli virkistävää, ettei narratiivi ala aina alusta ja kulje valmiiksi tallattuja polkuja, mutta toisaalta tällaisessa kirjassa olisi ollut kiva nähdä kehityskaari sanoittajana. Elämä ja sanat on visuaalisesti ja esineenä upea teos, mutta sisältö jäi vähän vaisuksi. Plussaa kuitenkin siitä, että kirjassa mainittiin Temporary secretary, joka on yksi lempparibiisini Maccan soolouralta :D Elämäkertaa kaipaavalle kuitenkin suosittelisin perinteisempää (ja kohteeseensa hieman kriittisemmin suhtautuvaa) Philip Normanin teosta.
 
Ala- ja yläasteen taitteessa ahmin kaikki (siihen mennessä) suomennetut Stravaganza-kirjat. Rakastin näitä kirjoja mielettömästi, ja nostalgiamielessä olen kerännytkin kolme ensimmäistä osaa hyllyyni, kun pokkareita olen sattunut parilla eurolla löytämään. Uusintaluku on ollut pitkään mielessäni, ja nyt vihdoin toteutin sen, kun luin sarjan aloittavan Naamioiden kaupungin. Kirja kertoo 15-vuotiaasta englantilaispoika Lucienista (jonka muistelin olleen nuorempi!), joka sairastaa syöpää. Eräänä päivänä hän nukahtaa lahjaksi saatu venetsialainen muistikirja kädessään ja löytää itsensä rinnakkaismaailma Taliasta, Bellezzan kaupungista. Talia, kuten nimestä voi päätellä, muistuttaa meidän maailmamme Italiaaa ja Bellezza Venetsiaa, mutta monet yksityiskohdat ovat toisin. Bellezzassa Lucien törmää ikäiseensä Arianna-tyttöön, joka on karannut kaupunkiin muuttaakseen elämänsä suunnan. Lucienille selviää, että hän on stravagantti, ihminen, joka pystyy kulkemaan maailmojen välillä. Tämä on kuitenkin vaarallinen asia, sillä renessanssimaailmassa liikuskelee monia, joilla on pahat mielessään. Vaikka pidin tästä tosi paljon lapsena, lähdin lukemaan tätä uudelleen vähän epäilevissä tunnelmissa. Epäilykset osoittautuivat turhiksi, sillä Naamioiden kaupunki on kestänyt hyvin aikaa ja on erittäin pätevä fantasiaseikkailu edelleen! Jotkut juonenkäänteet olivat rajumpia kuin muistelin, mutta toisaalta istuivat (vaihtoehto)historialliseen kontekstiin. Muistin kirjasta monia yllättävän tarkkojakin yksityiskohtia, mutta paljon olin myös unohtanut, minkä takia kirjan lukeminen oli jännittävää. Muistin lukiessa myös elävästi turhautumiseni, kun eräs pääjuonista oli loppuratkaisuaan myöten samanlainen kuin eräässä tarinassa, jota olin kirjaa ensimmäistä kertaa lukiessani suunnitellut :D Hahmoja kirjassa on todella paljon. Hieman ollaan vähän liian suuren hahmogallerian rajoilla, mutta Hoffman saa pidettyä paketin kasassa. Odotan todella innokkaasti, että pääsen lukemaan jatko-osia, koska muistelen niiden olleen vielä parempia kuin tämä ensimmäinen osa!

100 vuotta suomalaista animaatiota lähti kirjastosta mukaan herätelainana. Nimensä mukaan se on muhkea ja monipuolinen paketti suomalaisen animaation historiaa, tekijöitä ja nykypäivää. Vaikka osasinkin nimetä useamman suomalaisen animaation, opin kirjasta silti paljon uutta. Uutta tietoa oli esimerkiksi se, miten paljon animaation tekijöissä on ollut naisia jo 1960-luvulta alkaen! Myös suomenruotsalaisten tekijöiden suuri määrä yllätti. Kirja on visuaalisesti miellyttävä, vaikka fontti onkin todella pientä: en nähnyt lukea sitä kunnolla ilman silmälaseja :D Kirjan rakenteessa oli kuitenkin ongelma. Leinonen on valinnut lähestyä aihetta lähinnä temaattisesti, mikä johtaa siihen, että kirjassa on paljon toistoa. Luku animaatiosta televisiossa oli sellainen, jollainen olisin toivonut koko kirjan olevan: selkeän kronologisesti etenevä. Toki ymmmärrän, että esimerkiksi animaatiokoulutukselle Suomessa on haluttu antaa oma lukunsa, mutta kokonaisuutena teemalähtöisyys kronologian sijaan on historiikissa vähän outo valinta.

Herätelaina oli myös Henn Kimin sarjakuva I need art: reality isn't enough, joka puhutteli nimellään. Omaelämäkerrallinen sarjakuva käsittelee kasvua, rakkautta, mielenterveyttä ja sen ongelmia ja paikkansa etsimistä maailmassa. Kuvituksista tykkäsin, tekstiosuuksissa oli samaistuttavia hetkiä, mutta kokonaisuutena tämä ei koskettanut niin paljon kuin odotin tai toivoin.
 
Olen viettänyt melkein koko kesän Myrskyluodolla, joten oli haikeaa jättää sarjalle hyvästit sen viimeisen osan, Hyvästi Myrskyluodon, myötä. Sarjan edellisessä osassa tapahtunut traaginen käänne on tuonut Myrskyluodolla asuvalle perheelle suuren surun. Maijan on nyt vain selvittävä. Aika parantaa haavoja, mutta kuluvat vuodet tuovat mukanaan myös muutoksia, joissa Maijan on vaikeaa pysyä mukana. Tämä osa taisi käsittää kaikista pisimmän aikajänteen sarjan kirjoista, mikä puolestaan johti aikahyppäyksiin, mikä johti samanlaisiin ongelmiin kuin aiemmissakin kirjoissa. Tunnelma oli lähes koko kirjan läpi synkkä ja surullinen, toki ihan ymmärrettävistä syistä. Maijan tarinan päätös on haikea, mutta se sopii sarjan tunnelmaan hyvin. Vaikuttava päätös vaikuttavalle tarinalle. Koko sarja tulee todennäköisesti elämään mielessäni vielä pitkään.

Kerran kirjastossa käydessä huomasin kirjanäyttelyssä Omat lampaat -nimisen kirjan, ja koska rakastan lampaita, lainasin kirjan heti. Olen useamman kerran vitsaillut, että ryhdyn lammasfarmariksi, ja vaikka loppujen lopuksi en siihen ehkä oikeasti koskaan ryhdy, luinpa lampaankasvatusoppaan kuitenkin! :D (Toki tämä voi olla myös taustatutkimusta tulevaan kirjoitusprojektiin, se on ehkä katu-uskottavampaa kuin huvikseen lukeminen :D) Varmasti ihmiselle, joka oikeasti on kiinnostunut lampaiden kasvattamisesta ja hoidosta tämä kirja on oikeasti hyödyllinen. Itse nautin lähinnä kuvista ja uusista lammasfaktoista.

Virginia Woolfin Orlandon luin Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, postaus täällä. 

Kirjahyllyä katsellessani tajusin, että Anna Oikarisen Vasilisa oli ollut hyllyssäni pienen ikuisuuden, joten päätin lukaista sen muiden kirjojen välissä. Sarjakuva on Oikarisen taidekoulun päättötyö, ja kertoo noita-akka Baba Jagan oppitytöstä Vasilisasta. Vasilisa suhtautuu noituuteen intohimoisesti, mutta hänen taitonsa ovat vielä vaillinaiset. Baba Jagan tehtävä vie Vasilisan vaaralliseen metsään, jossa hän törmää liikemieheen nimeltä Lumikki. Pian selviää, että he molemmat ovat suuressa vaarassa. Vasilisassa on paljon asioita, joista pidin. Satukuvastolla leikitteleminen toimii aina, ja tarina on muutenkin viihdyttävä. Piirrostyylistäkin tykkäsin, hahmot ovat ihanan ilmeikkäitä! Jonkin verran tarinassa oli kohtia, joiden paikka tarinassa ei tuntunut täysin oikeutetulta. Romanssi ei myöskään oikein vakuuttanut minua. Vasilisa on kuitenkin oikein hyvä teos, ja siitä on hyvä jatkaa eteenpäin. Toivonkin, että Oikarisen teoksia tulee lisää, ja saan nähdä hänen kehitystään. (En voi suoranaisesti sanoa tuntevani tekijää, mutta olen ollut hieman tekemisissä hänen kanssaan. Mielipiteeni teoksesta on kuitenkin niin objektiivinen kuin mahdollista.)

Herätelainateema jatkuu, sillä Magali le Huchen Nowhere girlin lainasin lähinnä nimen ja takakannen Beatles-maininnan perusteella. Omaelämäkerrallinen sarjakuva kertoo le Huchen esiteini-iästä, kun uudelle kouluasteelle siirtyminen aiheuttaa hänessä voimakasta ahdistusta. Myös murrosikä ahdistaa, mutta onneksi pahaa oloa helpottaa hieman The Beatlesin löytäminen ja musiikkiin uppoamaan. Nowhere girl on hyvin surumielinen kirja lapsuuden loppumisesta ja mielenterveydestä, mutta loppujen lopuksi teoksessa on toivoa paremmasta. Beatlesilla oli ilokseni aika suuri rooli kirjassa. Melkein huvitti, miten hyvin tunnistin itseni tarinasta, vaikka en kaikkiin le Huchen kokemuksiin samaistunutkaan. 11-vuotiaan tytön hurahtaminen korviaan myöten Beatlesiin taitaa olla universaali kokemus, sen verran samanlaiselta oma hurahtamiseni aikoinaan tuntui :D Oikeastaan ainoa asia, mistä kirjassa en ihmeemmin pitänyt, oli sen fonttivalinta. Se oli pienikokoista ja siksi välillä raskaslukuista.

Tom Gauldin sarjakuviin olen törmännyt netissä usein. Revenge of the librariansin humoristiset stripit keskittyvät kirjoihiin, lukemiseen ja kirjoittamiseen. Mikäli siis yksikin näistä aiheista kiinnostaa, suosittelen tarttumaan tähän! Sarjakuvissa käsiteltiin myös jonkin verran korona-aikaa. Pohdiskelinkin lukiessa sitä, miltä koronasta lukeminen tulevaisuudessa tuntuu. Tällä hetkellä koko kauhea eristysaika tuntuu lähinnä kaukaiselta unelta, mutta silti sarjakuviin tallennetut tunteet ja tapaukset herättivät outoja tuntemuksia, joita on vaikea sanoittaa. Lukukokemus oli kuitenkin ehdottomasti positiivisen puolella. Jonkin verran kirjassa on toistoa ja samojen vitsien kierrätystä, mutta minua se ei haitannut oikeastaan yhtään! Nauratti välillä ihan ääneenkin.

Vaikka minua ärsyttää kirja kirjalta enemmän Tommi Kinnusen kirjojen kurjuudessa rypeminen, Kinnusen uusin on aina lukulistallani. Edellinen teos Pimeät kuut oli mielestäni heikointa Kinnusta, joten suhtauduin Kaarnaan varauksella. Kaarna keskittyy naisten sotakokemuksiin ja -traumoihin, vähän samalla tavalla kuin Ei kertonut katuvansa. Tarina kulkee kahdessa aikatasossa. 2000-luvun alussa Laina tekee kuolemaa, ja hänen poikansa Martti on kutsunut siskonsa Eevan ja Maijan pohjoiseen hyvästelemään äitiä. Siskot eivät kuitenkaan halua muistella Martin tavoin menneitä ja kantavat kaunaa äidilleen, joka teki heidän lapsuudestaan vaikean ja tuskaisen. Toisessa aikatasossa tapahtumia katsotaan Lainan näkökulmasta. Sodan julmuudet tunkeutuivat Lainan elämään väkivaltaisesti ja mursivat hänen mielensä, mutta naisten sotatraumoja ei otettu huomioon. Vain miehet saivat puhua keskenään traumoistaan, ja heidän käsityksensä mukaan naiset eivät käyneet sotaa ollenkaan. Kaarna on taattua Kinnusta siinä mielessä, että kaikki oli synkkää, kurjaa ja ankeaa. Erotuksina aikaisempiin kirjoihin tosin oli se, että Lainan kohtaama väkivalta oli vielä hirveämpää kuin mikään aikaisempi, mitä olen Kinnusen kirjoista lukenut. Toisaalta ymmärrän kirjan synkän tunnelman, eipä noin traumaattisten tapahtumien värittämästä elämästä kovin hilpeää teosta saa. Kirja menee välillä niin inhottavaksi, että sen kuuntelussa oli pakko pitää välillä taukoja. Sinänsä kyllä arvostin sitä, että joka yksityiskohtaa ei tuotu esiin. Lukija tajuaa kyllä, vaikka jotain jätettäisiin rivien väliin. Kerrontaratkaisusta, jossa tarinalinjat kulkevat vastakkaisiin suuntiin, pidin erityisesti. Vaikka joitain paljastuksia vihjailtiin mielestäni vähän liikaa vähän liian aikaisin, rakenne oli erittäin toimiva. Kinnusen kieli ei myöskään ikinä petä. Tuntuu, että erityisesti kuunneltuna se pääsee oikeuksiinsa. Naishistorian fanina (kehtaanko sanoa että jopa tutkijana, kun graduni liittyy aiheeseen :D) naisten sodan näkökulma on kiinnostava, vaikkei ehkä sinänsä minulle uusia näkökulmia tarjonnutkaan. Olen kuitenkin jo pitkään ollut sitä mieltä, että muustakin kuin sodasta ja jälleenrakennusajasta voisi kirjoittaa. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että päässäni Kaarna alkoi sekoittua vähän Neljäntienristeykseen. Kaarnan päähenkilö Lainassa on nimeä myöten paljon samaa kuin Neljäntienristeyksen Lahjassa, ja miljöökin oli hyvin samankaltainen (ellei jopa täysin sama!). Olisi virkistävää nähdä Kinnuselta johonkin muuhun aikaan, kenties jopa nykypäivään sijoittuva teos. Kyllä kaikkiin ajankohtiin mahtuu kurjuutta ja rypemistä, jos se on hänelle tarinan edellytys.

Myös Selja-sarjan uusintaluvusta olen haaveillut vuosia, ja nyt oli viimein sen aika. Tämän ensimmäisen osan olen lukenut mielestäni useamman kerran (tosin en ehkä ihan kokonaan, koska en löytänyt merkintöjä lukupäiväkirjoista), ja omassa hyllyssäkin tämä on ehtinyt olla yli 10 vuotta. Sarjan on sanottu olevan Suomen Pikku naisia, ja vertaus on kyllä osuva ainakin tämän ensimmäisen osan kohdalla. Keskiössä on kirjan nimen mukaisesti Seljan perheen neljä tytärtä, teatterista haaveileva Kris, temperamenttinen ottotytär Margarita, kirjailijan urasta haaveileva Virva ja käytännöllinen pikku Dodo. Äidittömiksi jääneet tytöt saavat heti alkusivulla kuulla melkoisen uutisen, kun isä ilmoittaa menevänsä uusiin naimisiin. Rea-äitipuoleen suhtautuminen on tyttöjen puolelta aluksi kylmää ja uusi perhedynamiikka tuntuu hankalalta, mutta pikku hiljaa he tottuvat tilanteeseen. Ihana Seljan tytöt! Sydämessäni tuntui todella lämpimältä, kun palasin kirjaan pitkästä aikaa ja syvennyin siskosten iloihin ja suruihin. Muistin tämän osan juonen kaikista parhaiten, mutta paljon olin ehtinyt myös unohtaa. En muista, onko tulevissa osissa yhtenäisempi juoni, tässä ainakin tarinankerronta oli melko episodimaista.Toki pidempiäkin tarinalinjoja on, kuten Rean hyväksyminen osaksi perhettä ja Margaritan taustojen selvittäminen. Tyylikin toi mieleen Alcottin sarjan. Koska kirja sijoittuu 50-luvulle, tuntuu se tietyssä mielessä modernilta, ainakin jos vertaa amerikkalaisiin tyttökirjaklassikoihin. Viehättävää patinaa ja ajankuvaa tässä silti on, pidin erityisesti pienistä, arkisista yksityiskohdista. Jonkinlainen utopia tämä kuitenkin taitaa olla. Minun on vaikea uskoa, että pikkukaupungissa meksikolaistaustaiseen Margaritaan suhtaduittaisiin niinkin neutraalisti kuin kirjassa häneen suhtaudutaan. Toki häneen kohdistuu jonkin verran eksotisointia ja eteläiseen temperamenttiin vetoamista, mutta avointa, vihamielistä rasismia ei ole. Romanttisia kuvioita ei tässä osassa vielä kauheasti ollut, mitä nyt vähän kolmiodraamaa ja vispilänkauppaa, mutta se oli ihan virkistävää. Odotan innolla tulevia seikkailuja Seljojen parissa! (Hauska yksityiskohta: tytöt perustavat kirjassa teatterikerhon ja esittävät Topeliuksen näytelmän Kypron prinsessa. En muista törmänneeni kyseiseen näytelmään missään muualla kuin tässä kirjassa, mutta sattumalta tänä kesänä töissä löysin julisteen Kansallisteatterin produktiosta 1900-luvun alkuvuosilta!)


*********

Heinäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat:
6. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle: Orlando (ainakin osa tapahtumista)
26. Kirjan nimessä on sana kirja: Omat lampaat: Pienlampurin käsikirja
27. Kirja kertoo jälleenrakentamisesta: Kaarna
28. Kirjailija on Välimeren maasta: Nowhere girl (Ranska)
 
Heinäkuu oli varsin vauhdikas kuukausi. Pari ensimmäistä viikkoa kesälomailin, ja vaikka ne olivat enemmän suoritus- kuin pötkötyspainoiset kaksi viikkoa, kesäloma oli ihana. Kävin kotikotona, mummolassa ja jopa Tukholmassa, viimeksi mainittu oli ensimmäinen ulkomaanmatkani sitten vuoden 2018! Lisäksi heinäkuun aikana piipahdin Finnconissa ja kävin Linnanmäellä, vierailin festareilla ja näin kotimatkalla rusakonpoikasia. Töitäkin tein, tosin siellä menoa on hidastanut toimimaton tekniikka. Heinäkuussa en kauheasti ehtinyt hidastella, ja sama meno on jatkunut elokuussakin (siitä kertonee se, että tämänkin postaus ilmestyy vasta nyt...). Mutta sellaista kesä on, ja nautin siitä!
 
 
Kuukauden biisi on Hectorin Kaikki tahtoo rakastaa. Tämä on vain yksinkertaisesti ihana biisi!! Olen kuunnellut sitä viime aikoina tosi paljon. Sen tunnelma on täydellinen, ja pidän todella paljon sen kertomista pienistä tarinoista. Ja loppujen lopuksi se tarjoaa suurimman totuuden: kaikki tahtoo rakastaa!

keskiviikko 31. heinäkuuta 2024

Virginia Woolf: Orlando (Kirjabloggaajien klassikkohaaste)


Virginia Woolfin Orlando (1928, suom. Kirsti Simonsuuri) ehti olla lukulistallani jo useamman vuoden ajan. Katsoin pari vuotta sitten vuoden 1992 elokuvaversion, josta pidin paljon enemmän kuin odotin, ja sen jälkeen halusin lukea kirjankin. (Ajatuksiani elokuvasta voi lukea tästä.) Viime keväänä luin Woolfilta Oman huoneen, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Olen pelännyt Woolfin teosten olevan vaikeita, mutta koska pidin kovasti Omasta huoneesta, uskaltauduin vihdoin tarttumaan Orlandoonkin (vaikka tiedostinkin, että Woolfin essee- ja proosamuodot eroavat todennäköisesti toisistaan).



Kirja alkaa 1500-luvulta, kuningatar Elisabeth I:n hallituskauden loppupuolelta. Nuori, kaunis ja rikas aatelismies Orlando kirjoittaa runoja ja näytelmiä ja kokee tunteensa hyvin voimakkaina. Vuosisadat kuluvat ja hallitsijat vaihtuvat, mutta Orlando pysyy nuorena ja kauniina. Hän kokee niin onnea kuin pettymyksiäkin rakkauden ja kirjallisuuden saralla. Suunnilleen kirjan puolivälin paikkeilla hän muuttuu yhtäkkiä ja selittämättömästi naiseksi. Vaikka Orlandossa itsessään ei muutu kuin sukupuoli, ympäröivä yhteiskunta suhtautuu naiseen eri tavalla kuin mieheen.

Pidin Orlandossa monista asioista. Ensinäkin sen tarina on mielenkiintoinen: 1500-luvulta 1920-luvulle levittyvään yhden ihmisen elämään mahtuu paljon. Orlando on tosiaankin matka! Pidin myös Woolfin ironisesta ja parodisesta tavasta kertoa tarinaa. On huvittavaa, miten kertoja tuo itsensä ilmi, vaikka esittääkin olevansa neutraali elämänkerturi. Ristiriitoja syntyy myös siitä, miten kertoja ja Orlando suhtautuvat asioihin: esimerkiksi sukupuolen muutoksesta kertoja on hyvin hämillään, kun taas Orlando ei asiasta ihmeemmin järkyty, vaikka muutos on hänellekin yllätys. Muuttuva sukupuoli onkin eräs kirjan kiehtovimmista osista. Vaikka Orlando haluaisi jatkaa elämäänsä kuten ennen, monet tahot (lähinnä miehet) kieltävät sen. Niinpä Orlando pyrkii sopeutumaan: kun yhteiskunta asettaa hänet tiettyyn muottiin, hän yrittää asettaa itsensä siihen. Myös Woolfin runsas ja monipuolinen kieli oli kiehtova osa lukukokemusta.


Orlando huokaisi syvään ja heittäytyi – hänen liikkeissään oli mainitsemisen arvoista kiihkeyttä – maahan tammen juurelle. Hänestä oli ihanaa tuntea maan selkäranka allaan, kaiken tämän kesäisen ohikiitävyyden alla; sillä selkärankana hän piti tammen lujaa juurta; tai toisiaan seuraavien kuvien mukaan se oli myös suuren laivan kansi – se oli tosiaankin mitä tahansa, kunhan se vain oli kovaa, sillä hän tunsi tarvitsevansa jotakin mihin hän voisi kiinnittää ajelehtivan sydämensä; sydämen, joka jyskytti kyljessä; sydämen, joka näytti täyttyvän tulisista ja rakkautta janoavista tuulista suunnilleen tähän aikaan joka ilta, kun hän käveli ulos. Tammeen hän kiinnitti sen, ja kun hän loikoi siinä, lepattava liikehdintä sisällä ja ympärillä tyyntyi vähitellen. Lehdykät riippuivat, peura pysähtyi, kalpeat kesäpilvet olivat paikoillaan; hänen jäsenensä lepäsivät raskaina maassa; ja hän makasi niin hiljaa, että vähä vähältä peura astui lähemmäksi ja naakat pyörivät hänen ympärillään ja pääskyset poukkoilivat ja kiersivät sudenkorennot suhahtelivat ohitse, aivan kuin koko kesäillan hedelmällisyys ja rakkauden toimet olisivat kietoutuneet seitin tavoin hänen ruumiinsa ympärille.

Mielenkiintoinen on myös tarinan historiallinen tausta. Woolf inspiroitui ystävästään ja rakastajattarestaan Vita Sackville-Westistä, jolle myös omisti kirjan, ja onpa kirjaa tituleerattu rakkauskirjeeksikin naisten välillä. (Suosittelen lukemaan esimerkiksi Wikipediasta kirjan taustoista, se oli todella mielenkiintoista luettavaa!) Orlando on siis ehdottomasti queer-kirjallisuutta, niin sisällöltään kuin taustaltaan. Päähenkilön muuttuva sukupuoli on tietenkin ehkä selkein esimerkki LGBTQ+-sisällöstä, mutta myös Orlandon rakkaussuhteet ja ihastukset ovat välillä muita kuin sataprosenttisen heteronormatiivisia. Loppujen lopuksi hänen suurin rakkautensa on myös luettavissa sukupuoleltaan häilyväiseksi hahmoksi. Kieltämättä odotin queer-näkökulman olevan voimakkaampi ja enemmän esillä sen perusteella, mitä kirjasta ennen lukemista tiesin. Toisaalta ymmärrän, että 1920-luvun lopulla aiheesta avoimesti kirjoittaminen ei ole todennäköisesti ollut samalla tavalla mahdollista kuin nykyään. 
 
Ihan täysin en kuitenkaan kirjaan ihastunut. Luulen, että syynä on se, että olin nähnyt elokuvan ennen kirjan lukemista, sillä monet pettymykseni johtuivat siitä, että elokuvassa jotkut ratkaisut oli tehty toisin. Elokuva sitoi tarinan siistiin pakettiin, kirja haahuili ja rönsyili. Vaikka kirjasssa ja elokuvassa on samaa luontevuutta kerronnassa, eikä asioita ei kauheasti selitellä, koen, että elokuvassa tapahtumien selittämättä jättäminen oli toimivampaa. Orlandon ikuiseen nuoruuteen elokuva sen sijaan tarjosi selityksen, jota kirjassa ei annettu. Lisäksi Orlandon lapseen liittyvistä ratkaisuista pidin elokuvassa enemmän. Hieman lukuinnostusta laski myös se, että tuoreista teemoistaan huolimatta ajan hammas on päässyt hieman puraisemaan kirjaa. 1920-luvun asenteet näkyvät myös rasistisissa stereotypioissa ja ilmaisuissa, mutta se ei varsinaisesti lukiessa yllättänyt. 

Vaikka Woolfin kieli ihastutti monessa kohdassa, se tuntui välillä myös raskaalta ja hankalalta. Virkkeet ovat välillä suorastaan monsterimaisen pitkiä! Suomentaja Kirsti Simonsuuri kertoo jälkisanoissaan, että kirjallinen tyyli vaihtelee sen vuosisadan mukaan, mitä kirjassa eletään. Itse en osannut kiinnittää tähän huomiota, mutta voi olla, että joku (Englannin) kirjallisuuden historiaa paremmin tunteva huomaisi tämän. Siihen kyllä kiinnitin huomiota, että tajunnanvirran määrä kasvoi, mitä lähemmäs kirjan loppua tultiin!

Orlando on klassikko syystäkin. Vielä lähes sata vuotta ilmestymisensä jälkeen se tuntuu tuoreelta, ja sen teemat jaksavat kiinnostaa. Vaikka itse päädyinkin pitämään elokuvaversiosta enemmän kuin alkuperäisteoksesta, suosittelen tutustumaan molempiin versioihin! Kirjassa on lukuisia hetkiä, jotka asettuivat sydämeeni, varsinkin lopetus, joka oli tunteiden suuruudessaan jopa liikuttava <3

"Hyvä rouva," mies huudahti ja hyppäsi maahan, "te olette loukkaantunut!"
"Olen kuollut, hyvä herra!" Orlando vastasi.
Muutamaa minuuttia myöhemmin he solmivat kihlauksen.

 


Kiitos Niinalle haasteen järjestämisestä!

perjantai 5. heinäkuuta 2024

Kesäkuun luetut 2024

Kesäkuussa 2024 luin 13 kirjaa (1945 sivua, 16 h 31 min), joista kolme oli spefiä, kaksi non-fictionia, yksi runokirja, yksi sarjakuva, yksi englanniksi luettu, kolme äänikirjaa ja kaksi uusintaa.
 
Andersen, Jens: Astrid Lindgren – Tämä päivä, yksi elämä 436 s. 
Karppanen, Pasi (toim.): Tyrän saanut ampiainen: valikoituja huonoja runoja 82 s. 
Kyrö, Tuomas: Mielensäpahoittaja 3 h 2 min [K]
Wilder, Laura Ingalls: Onnen kultaiset vuodet (Pieni talo #8) 287 s. [U]
Sjöholm, Emmi-Liia: Virtahevot 3 h 34 min [K]
Fisher, Carrie: The Princess Diarist 257 s. 
Nieminen, Matti & Rauhala, Anssi: Väinö I: Suomen kuningas 71 s. 
Blomqvist, Anni: Meren voimia vastaan 138 s. 
Green, Simon James: Heartbreak boys 9 h 55 min [K]
Wilder, Laura Ingalls: Neljä ensimmäistä vuotta (Pieni talo #9) 137 s. [U]
Tolonen, Tuutikki: Agnes ja unien avain (Agnes #1) 183 s. 
Tolonen, Tuutikki: Agnes ja huvilan salaisuus (Agnes #2) 186 s.
Tolonen, Tuutikki: Agnes ja varjo ikkunassa (Agnes #3) 168 s. 

kotimaisia: 8
käännöskirjoja: 6
omasta hyllystä: 3
kirjastosta: 7
muualta: 3
 
Astrid Lindgrenin elämäkerta oli ollut vuosia lukulistallani. Kirjalla oli melkoisesti kokoa, mutta kuivakka se ei ollut, päin vastoin: Andersen onnistui koukuttamaan lukijansa niin hyvin, että luin kirjaa suorastaan ahmimalla. Jos elämässäni ei olisi ollut mitään velvollisuuksia (esimerkiksi töissä käyminen), olisin varmasti lukenut sen parilta istumalta kannesta kanteen. Vaikka tiesin paljon Lindgrenistä etukäteen, oli kirjassa paljon uutta tietoa. Tiesin, että Lindgren oli aktiivinen lasten oikeuksien puolestapuhuja, mutta en tiennyt hänen olleen poliittisesti aktiivinen muillakin aihealueilla. Varsinkin luonto ja eläinten oikeudet olivat hänelle tärkeitä. Minusta oli outoa, että Lindgreni lapsuus käsiteltiin kirjassa niin kevyesti, koska sieltä hän ammensi aineksia moniin kirjoihinsa. Toisaalta välillä tuntui myös, että Lindgrenin kirjat jäivät elämäkerrassa sivuosaan, ja Andersen keskittyi vain hänen henkilökohtaiseen elämäänsä. Toki kirjailija on muutakin kuin vain kirjansa, mutta kyllä ne aika suuressa osassa kuitenkin Lindgreninkin elämässä olivat! Jonkin verran kirjassa oli myös toistoa, mikä häiritsi vähän. Esineenä kirja oli miellyttävä. Taitto oli mukavan ilmava, ja kuvia oli paljon. Värikuvia olisin toivonut mukaan myös, mutta kaikkea ei voi saada. Astrid Lindgrenin Sotapäiväkirjat ovat olleet niin ikään pitkään lukulistallani, ja tämän kirjan jälkeen ne kiinnostavat entistä enemmän. Jos kaipaa enemmän Lindgrenin omaa ääntä, suosittelen lukemaan Lindgrenin ja Sara Schwardtin Kätken kirjeesi patjani alle -teoksen, jossa vanheneva kirjailija ja kapinoiva teinityttö kirjoittavat toisilleen.
 
Joskus bongasin Goodreadsista Tyrän saanut ampiainen -kokoelman, ja Linnunradan käsikirjan liftareille lukeneena tunnistin viittauksen heti ja hymähdin ääneen. Löysin kirjan kirjastosta runohyllyllä haahuillessani, ja otin sen mukaan ihmeempiä harkitsematta. Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti on järjestänyt kirjailija Douglas Adamsin muistolle huonojen runojen iltamia vuodesta 2006 alkaen, ja Tyrän saaneeseen ampiaiseen on koottu näitä hengentuotteita vuosilta 2012-2016. Antti Holman Kauheimmista runoista nämä luomukset eroavat siten, että niiden ei ole tarkoituskaan olla taitavia pastisseja tai parodioita, vaan pelkästään kauhistuttavan huonoja runoja. Ja lupauksensa kirja täyttää! Metaforat ontuvat ja riimit nolostuttavat lukijaakin. Teemoissa esiintyy niin avaruusoopperaa kuin kimaltelevia vampyyreitäkin. Pienen kirjan lukee nopeasti, ja siinä on toki se ongelma, että vitsi menettää teränsä nopeasti, mutta silti viihdyin näiden runojen parissa. Niin kauhistuttavaa tavaraa, että ilahdutti!

Kaikki nämä vuodet olen onnistunut olemaan lukematta yhtäkään Mielensäpahoittaja-kirjaa. Konsepti on toki tuttu, ja joitain yksittäisiä jupinoita olen lukenut, muistaakseni kirjoittanut jostakin tekstitaidon vastauksenkin. Konsepti lienee suurimmalle osalle tuttu, mutta kerrataanpa silti: Mielensäpahoittaja on nimettömäksi jäävä 80-vuotias suomalaismies, joka on mielestään aina oikeassa. Ennen oli kaikki paremmin ja nuoriso ja nykyaika ovat pilalla. Jokaisen luvun hän aloittaa jupisemalla "kyllä minä niin mieleni pahoitin", minkä jälkeen hän lausuu painavia mielipiteitään niin ystävänpäivästä, moottoriteistä kuin äänestämisestäkin. Ymmärrän, miksi ihmiset pitävät Mielensäpahoittajasta, sillä niin pidin minäkin! Yllättävän paljon voi kaksikymppinenkin samaistua vanhan kärttyukon ajatusmaailmaan :D Ihailen sitä, miten Tuomas Kyrö on onnistunut hiomaan hahmon niin tarkan tunnistettavasti aina kielellisiä piirteitä myöten. Kyllähän näitä samanlaisia tyyppejä on kohdattu ihan oikeassa elämässäkin! Juuri kielen takia äänikirjaformaatti toimi erityisen mainiosti! Yllätyin siitä, miten paljon kirjaa kuunnellessa liikutuin. Mielensäpahoittajan vaimo on dementoituneena vanhainkodissa, ja kohtaukset, jossa mies viettää vaimonsa kanssa aikaa, saivat palan nousemaan kurkkuun. Viihdyin Mielensäpahoittajan kanssa niin hyvin, että varmasti kuuntelen seuraaviakin osia. Nekin tarjoavat varmasti hyvää välipalalukemista.
 
Pieni talo preerialla -uudelleenlukuprojekti eteni kahdeksanteen osaan. Onnen kultaiset vuodet alkaa siitä, mihin Pieni kaupunki preerialla päättyi: 16-vuotias Laura on saanut opettajan pätevyyden ja matkustaa nyt opettamaan pieneen kouluun kauas kotoa. Se ei missään nimessä ole helppoa: Lauran on vaikeaa pitää oppilaat kurissa, hänen on vaikeaa tulla toimeen asuinpaikkansa omistajan vaimon kanssa ja koti-ikävä vaivaa kovasti. Kovien pakkasten takia Laura pelkää, ettei isä tulekaan hakemaan häntä viikonlopuksi kotiin, mutta perjantaina koululle ilmestyykin Almanzo Wilder upeine hevosineen ja tarjoutuu viemään Lauran kotiin. Nyt Lauralla on uusi syy odottaa viikon päättymistä: tulisiko Almanzo taas häntä hakemaan? Muistelin, että Onnen kultaiset vuodet olisi ollut edellisellä lukukerralla suosikkejani, ja olihan se just niin ihana kuin muistelinkin! Alun opettajakokemus kasvattaa Lauraa todella paljon, ja sen jälkeen hän osaa jälleen katsoa omaa elämäänsä hieman eri kulmasta. Onnen kultaisissa vuosissa on itse asiassa paljon samoja elementtejä kuin Pienessä kaupungissa preerialla: kouluarkea, tuntemuksia aikuisuuden kynnyksellä ja tietenkin romantiikkaa. Lukijat osaavat odottaa, että Lauran ja Almanzon välille on luvassa jotain suurta, mutta häitä saadaan odottaa ihan kirjan loppuun saakka. (Tämä tuskin on mikään suuri spoileri, kun katsoo kirjailijan nimeä :D) Muistelin kyllä, että romanssi olisi ollut voimakkaampi ja räiskyvämpi, mutta toisaalta hitaasti ja maltillisesti etenevä suhde oli sekin ihan mukava. Myönnettäköön tosin, että välillä välillä pohdin samaa kuin äiti-Ingalls, joka kysyy, onko Laura enemmän ihastunut hevosiin vai niiden omistajaan... Onnen lisäksi kirjassa on myös ripaus haikeutta, kun Marjan suulla pohditaan ajan kulumista ja aikuiseksi kasvamista. Tämä teema koskettaa aina, niin nytkin. Onnen kultaiset vuodet on ehdottomasti yksi lempiosistani sarjasta, ellei jopa kaikkein lempparein! Rakastan myös kirjan kansikuvaa, se on niin tunnelmallinen.
 
Emmi-Liia Sjöholmin Virtahepoja oli suositellut minulle useampikin ihminen. Virtahevot on tarkoitettu äänikirjaksi ja kirjoitettu dialogimuotoon, vaikka kirja on julkaistu fyysisenäkin kappaleena. Äänikirjassa Pihla Viitala ja Samuli Niittymäki antavat äänensä Toukolle ja Eevikselle, jotka istuvat kesäyönä kalliolla ja puhuvat elämästä. (Niittymäen ääni oli muuten aivan todella miellyttävä ja rauhoittava!) Dialogin myötä henkilöiden elämä ja asenteet kiertyvät hitaasti ja luontevasti auki. Touko ja Eevis ovat välillä raa'an rehellisiä, välillä valehtelevat toisilleen ja paljastavat valheensa vasta myöhemmin, siirtyvät aiheesta toiseen ja palaavat takaisin. Hahmot ärsyttivät monta kertaa (varsinkin Eevis), mutta ehkä juuri siksi tuntuivat niin aidoilta. Joistain asioista olin heidän kanssaan eri mieltä, joistain samaa, jotkut kokemukset oli sanallistettu todella hyvin. Dialogimuoto sopii kirjaan hyvin, koska aukikirjoitettuna tämä olisi ollut helposti tylsä. Kun kaikki ylimääräinen oli karsittu, jännite kantoi hyvin. Silmäisin vähän myös e-kirjaa, kun halusin tietää, kuinka paljon tulkintaa näyttelijöiden lukutavassa on. Uskon, että siinä formaatissa kirja on hyvin erilainen kokemus, mutta ei välttämättä huonompi kuin äänikirja. Kirjan lopussa on ikään kuin "lopputekstibiisinä" Arpan Karuselli, joka sopii kirjan tunnelmaan todella hyvin. (Sattuneesta syystä lopputekstibiisin konsepti ilahdutti tosi paljon!) Kirjan nimeä jäin pohdiskelemaan. Virtahevot mainitaan kirjassa kyllä, mutta mielestäni kyseessä ei ollut niin vahva motiivi, että se oikeuttaisi paikan kirjan nimenä, varsinkin, kun siihen ei palata enää ensimmäisten mainintojen jälkeen. En tiedä, mikä olisi sopivampi nimi kirjalle, mutta Virtahevot ei mielestäni kuvaa teosta tarpeeksi hyvin.
 
En ole mikään Star wars -fani (en ole edes nähnyt kaikkia elokuvia), mutta minua kiinnosti silti Carrie Fisherin muistelmateos The Princess Diarist, onhan prinsessa Leia ikonen osa elokuvia ja populaarikulttuuria. Fisher pääsi näkemään showbisneksen loiston ja varjopuolet jo hyvin nuoresta iästä, sillä hänen molemmat vanhempansa työskentelivät alalla. Siitä huolimatta (tai juuri siksi) hänkin päätyi näyttelijäksi. Melko kokemattomana 19-vuotiaana hänet roolitettiin pieneen tieteisfantasiaelokuvaan, josta tulikin paljon suurempi, kuin hän osasi aavistaakaan. Fisherin kokemukset Star warsin tekemisestä olivatkin kirjan kiinnostavinta antia. Ei ole helppoa olla hukassa oleva teinityttö elokuvan kuvauksissa, ja olla koko tarinan ainoa (merkittävä) naishahmo. Kirsikkana kakun päällä oli vielä Fisherin suhde vastanäyttelijä Harrison Fordiin, joka oli paitsi Fisheriä vanhempi, myös naimisissa. Suhde oli Fisherin mukaan muutaman kuukauden kestänyt yhden yön juttu, eikä siihen enää sen jälkeen palattu. Vaikka kirjan kirjoitushetkellä Fisher on selvästi päässyt suhteesta yli, Star warsin kuvausten aikaiset päiväkirjatekstit paljastavat, miten surulliseksi ja ahdistuneeksi suhde ja sen vääjäämätön päättyminen nuoren Fisherin tekivät. Kiinnostavista osista huolimatta koin kirjan melkoisen sekavaksi. En tiedä, oliko ongelmana Fisherin tavassa kirjoittaa vai siinä, että luin kirjan englanniksi, mutta monessa kohtaa kirja tuntui jotenkin tajunnanvirtamaiselta, ja minun oli vaikea pysyä siinä kärryillä. Myöskin aiheet tuntuivat pintaraapaisuilta: minua olisi kiinnostanut lukea enemmän elokuvan tekemisestä, mutta nyt se jäi aiheen huomioon ottaen hyvinkin syrjään. Kirjaa lukiessani tulin monesti hyvin surulliseksi siitä, miten Fisher kommentoi niin nuorta kuin nykyistä itseään, varsinkin kehoaan ja ulkonäköään. Myös fanikulttuuri tuntui Fisheristä monesti ahdistavalta ja itsensä myymiseltä, vaikka hän tiedostikin, miten paljon prinssessa Leia merkitsee faneille. Päällimmäinen tunne kirjan päätyttyä olikin suru, vaikka Fisher ironisesti ja nokkelasti kirjoittaakin. Toivottavasti hänellä on kaikki hyvin siellä jossakin!
 
Mielestäni Suomi monarkiana on todella mielenkiintoinen vaihtoehtohistoriallinen mahdollisuus, ja myös sen oikea historiallinen tausta kiinnostaa. Tästä syystä päädyin lainaamaan kirjastosta sarjakuvan Väinö I, joka kertoo hankkeesta saada Suomelle kuningas. Suomen kuninkaaksi pyydettiin Hessenin prinssi Friedrich Karlia, joka harkinnan jälkeen myös suostui siihen. Sarjakuva keskittyy hänen näkökulmaansa, mikä on mielestäni hyvä ratkaisu. Saksa on yhä mukana ensimmäisessä maailmansodassa, ja tilanne alkaa näyttää todella huonolta, mikä vaikuttaa väkisinkin prinssin mielialaan. Lisäksi Suomesta kuuluu soraääniä hänen kuninkuuttaan kohtaan. Mikä on paras ratkaisu? Teos on hyvä ja napakka, ja lukiessa heräsi monia ajatuksia (suurimpana tietysti "entä jos"). Minua melkein liikutti, miten suurella innolla Friedrich Karl paneutuu tulevaan kuninkuuteensa, lukee kaikki käsiinsä saamansa Suomi-aiheiset kirjat ja alkaa jo ajatella Suomea uutena kotimaanaan, vaikka ikinä ei ole maassa vieraillut. Mitähän prinssi olisi miettinyt, jos olisi päässyt käymään Suomessa ja nähnyt sisällissodan runteleman nuoren valtion? Vaikka tiesinkin tarinan pääpiirteissään, tarjosi sarjakuva myös uutta tietoa aiheeseen. Tämä voisi soveltua hyvin oppimateriaaliksi vaikka jo yläasteelle! 

Meren voimia vastaan jatkaa Myrskyluodon Maijan tarinaa. Edellisen osan tragedian jälkeen Maijan ja Jannen perhe on jälleen päätynyt asumaan Maijan perheen luo Simskälaan. Talven jälkeen Myrskyluodolle rakentuu kuitenkin uusi, entistä ehompi tupa, johon perhe pääsee muuttamaan. Maija näkee outoja onnettomuuden enteitä, mutta ei ole varma, ovatko enteet sittenkin vain vilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Edellisen osan tavoin tässä riitti kurjuutta ja ankeutta, vaikka kotiinpaluusta iloa seurasikin. Tässä osassa edellisissä kirjoissa ärsyttäneitä pitkiä aikahyppäyksiä oli huomattavasti vähemmän (oliko peräti ollenkaan?), ja tämä oli erittäin hyvä ratkaisu! Maija tuntui taas läheisemmältä ja samaistuttavammalta, kun hänen elämäänsä ei harpottu eteenpäin. Loppuratkaisu onnistui järkyttämään, vaikka olinkin spoilaantunut sen verran, että tiesin kyseisen tapahtuvan tulevan jossain vaiheessa. Viimeisen osan lukeminen saattaa olla tämän käänteen takia tuskallista :(

Heartbreak boysiin olen törmäillyt kirjasomessa, ja kevyt kesähömppä kiinnosti, joten otin sen kuunteluun. Kirja kertoo kahdesta yläasteen päättävästä pojasta, Jackista ja Natesta. Molemmilla on suuret suunnitelmat päätöstanssiaisia varten: Jack tahtoo voittaa tanssiaisten kuninkaan ja kuningattaren tittelin poikaystävänsä kanssa, kun taas Nate on valmis tulemaan kaapista koko koulun edessä. Kauhukseen pojat kuitenkin saavat tietää pahimmalla mahdollisella hetkellä, että heidän poikaystävänsä ovat pettäneet heitä keskenään. Nate on murtunut, mutta Jack hautoo kostoa. Kun exät esittelevät somessa ihanaa ja rakkaudentäyteistä kesäänsä, päättää Jack iskeä takaisin. Hän ja Nate lähtevät Naten perheen kanssa asuntoautolla road tripille, ja Jack aikoo somettaa koko matkan @heartbreakboys-instatilille. Heartbreak boys on tosiaan viihdyttävää ja kevyttä kesähömppää sateenkaaren sävyissä. Siinä sivutaan tummempiakin sävyjä, kuten homofobiaa ja kiusaamista, mutta pääosin tunnelma pysyy kevyenä. Jack ja Nate ovat hyvin erilaisia hahmoja, mutta he täydentävät toisiaan (olkoonkin, että Jack ärsytti minua jonkin verran :D). He olivat olleet aikoinaan parhaita ystäviä, mutta välit ovat sittemmin katkenneet. Matkalla on siis muutakin selvitettävää kuin sydänsurut. Suurin osa käänteistä on melko ennalta-arvattavia, mutta se ei oikeastaan tällaisessa kirjassa haitannut yhtään! Sanailu on nokkelaa, ja brittihuumori vetoaa minuun kovasti, pari kertaa hymähdin ääneenkin. Voi olla, että vähän nuorempana olisin pitänyt tästä vielä enemmän, mutta hyvin viihdyin nytkin!

Neljä ensimmäistä vuotta päättää Pieni talo -sarjan. Tämä viimeinen osa on itse asiassa vain ensimmäinen luonnos kirjasta, joka löytyi Lauran ja Almanzon Rose-tyttären jäämistöstä. Esipuheessa epäillään, ettei Lauralla ollut Almanzon kuoleman jälkeen enää kiinnostusta palata kirjan pariin. Goodreadsista luin, että jotkut eivät pidäkään tätä sarjan varsinaisena osana ollenkaan, vaan heidän mielestään Onnen kultaiset vuodet päättää sarjan. Omasta mielestäni Neljä ensimmäistä vuotta on kuitenkin ihan perusteltu osa sarjaa, sillä se näyttää, miten Lauran elämä rouva Wilderinä alkaa. Nimensä mukaisesti kirja kertoo Lauran ja Almanzon neljästä ensimmäisestä aviovuodesta, jonka aikana he viljelevät maata Almanzon uudistilalla. Näiden vuosien aikana syntyy myös pariskunnan ainoa (eloon jäänyt) tytär Rose. On kuitenkin pakko myöntää, että Neljä ensimmäistä vuotta on vähän antiklimaattinen lopetus pitkälle sarjalle, vaikka ymmärränkin hyvin, ettei ensimmäinen luonnos voi millään olla samalla tasolla kuin valmiiksi hiottu teos. Sen piikkiin laitan myös kirjan töksähtelevän kielen. Kirjan alku on hyvin samankaltainen kuin Onnen kultaisten vuosien lopetus, hieman tiiviimmin kerrottuna vain. Kiinnostavaa tässä on kuitenkin se, että tässä kirjassa Laura pohtii farmarin vaimona olemista, eikä ole siitä erityisen innoissaan, eikä näitä pohdintoja ole edellisessä osassa! Lieneekö Laura hieman siloitellut muistojaan julkaistussa kirjassa... En muistanut, että kirja olisi näin synkkä. Sadot epäonnistuvat peräjälkeen, ja lopulta Wilderin pieni perhe kohtaa valtavia menetyksiä todella lyhyen ajan (kirjassa parin sivun!) sisällä. Olisi kiinnostavaa tietää, millainen kirjasta olisi tullut, jos Wilder olisi jatkanut sen loppuun. Nyt lopetus tuntuu vähän oudolta: aivan kuin olisi ollut pakko saada kirjaan onnellinen loppu kaiken kauhean jälkeen. Lauran optimismi ei tunnut kovin uskottavalta onnettomuuksien jälkeen. Pieni talo -sarjan loppuun pääseminen tuntuu vähän haikealta. Lukija kulkee Lauran rinnalla niin pitkään, että teiden eroaminen viiltää hieman sydäntä. Sarjan lukeminen aikuisena oli kiinnostava kokemus, kun on enemmän historiallista perspektiiviä kuin lapsilukijalla. Tuntuu, että ymmärsin nyt paljon enemmän ja kiinnitin huomiota erilaisiin asioihin kuin lapsena, vaikka ihan luonnollistahan se varmaan on :D Seuraavaksi haluaisin lukea muut Lauran kirjoittamat kirjat, jotka eivät sarjan viralliseen kaanoniin kuulu. Niitä ei ole myöskään suomennettu.

Siskoni luki Tuutikki Tolosen Agnes-sarjan, ja totesi, että minäkin voisin näistä kirjoista pitää. Kun sairastuin kesäflunssaan, totesin, että jaksamiseni ja keskittymiseni riittää ehkä juuri ja juuri lastenkirjaan, ja tartuin ensimmäiseen osaan, Agnes ja unien avain. Kirja kertoo 12-vuotiaasta Agnesista, joka muuttaa äitinsä kanssa Helsingistä pieneen ja hiljaiseen Harmalan kylään. Hautausmaalla seikkaillessaan Agnes huomaa hautakiven, johon on haudattu hänen täyskaimansa. Agnes kiinnostuu tutkimaan asiaa, ja pian selviää, että hautakivi liittyy hylättyyn huvilaan. Agnes alkaa myös nähdä unia, joissa hän vaeltelee huvilan pihamaalla. Ai että, miten hyvä tämä olikaan!! Olisin rakastanut tätä kirjaa lapsena, mutta yhtä lailla rakastin tätä aikuisenakin. Siinä on paitsi realistista arkikuvausta, myös ripaus magiaa ja selittämättömiä tapahtumia, ja tämä keitos toimii oikein hyvin. Lisäksi päähenkilöt Agnes ja hänen Pulla-ystävänsä ovat aivan ihania tyyppejä <3 Lisäksi museologina ja arkistoihmisenä peukutan sitä, että arkistot ja museot ovat kirjassa niin tärkeässä roolissa! Kivaa, että lapsille muistutetaan kirjallisuuden kautta, että tietoa voi etsiä näistäkin paikoista. (Vähän kyllä entistä kotiseutumuseon työntekijää nauratti, kun Agnes kritisoi kotiseutumuseon kesäjuhlia tylsäksi tapahtumaksi. Nehän on parhaita bileitä!) Kirjassa oli vähän samaa tunnelmaa kuin Maria Gripen kirjoissa. Gripen kirjojen lukemisesta on niin kauan, etten muista niistä juuri mitään muuta kuin salaperäisen tunnelman, mutta juuri sitä Agneskin tarjoaa.

Heti ensimmäisen Agnes-kirjan perään luin sarjan toisen osan, Agnes ja huvilan salaisuus. Agnes ja hänen äitinsä ovat perineet Rauhalan huvilan ja kunnostavat sitä. Tapetin alta löytyy astiakaappi, johon on kätketty vanha mustekynä. Käy ilmi, että kynä on kuulunut jollekin Elsalle, josta ei kuitenkaan ole mitään muuta tietoa kuin etunimi. Agnes ja Pulla alkavat selvittää Elsan salaisuutta. Tämäkin on aivan tosi ihana kirja, vaikka vähän jäikin ensimmäisen osan varjoon. Myös tässä kirjassa on hyvää yliluonnollista lisämaustetta, jopa enemmän kuin ensimmäisessä osassa. (Aukinainen pianonkansi taisi jäädä vaille selitystä, mutta ehkä se oli vihje kolmannen osan teemoista?) Vaikka tämä oli vähän jännittävämpi kuin ensimmäinen osa, ei tämä mennyt kuitenkaan liian jännittäväksi, vaikka kiinnitapetoiduista ovista tulikin Neil Gaimanin Coraline varjojen talossa mieleen. Yliluonnollisten elementtien lisäksi kirjassa käsitellään esiteinien arkea. Tärkeässä roolissa ovat mm. Agnesin suhde Unkariin muuttaneeseen isään ja kaveripulmat. Tässäkin osassa hyödynnettiin arkistoja. Vähän kyllä mietin, annettaisiinko jotain koulun vanhoja oppilaslistoja noin helposti luettavaksi, mutta ehkä (lasten)kirjallisuudessa ei ihan jokaisen arkiston toimintaperiaatteeen tartte olla just kohdallaan :D

Flunssavuoteella ei ollut jaksamista kauheasti mihinkään muuhun, joten kakkososan jälkeen luin putkeen vielä kolmannen ja viimeisen Agnes-kirjan, Agnes ja varjo ikkunassa. Tässä osassa Agnes ja Pulla osallistuvat kesälomallaan Angesin äidin ystävän vetämälle valokuvauskurssille. Jälleen on luvassa yliluonnollisuuksia ja arvoituksia, kun valokuviin tallentuu yllättäviä asioita ja piirrustuskurssilaisten töiden seasta löytyy hiilipiirroksia, joita kukaan ei tunnusta omakseen. Nykyaikaan sijoittuvan tarinan rinnalla kulkee tarina Hugosta, Agnesin isoisoäidin kaksoisveljestä, joka liittyy 1930-luvulla kamerakerhoon. Tämän osan mysteeri ei kiinnostanut minua yhtä paljon kuin edellisten osien, mutta pidin siitä, miten menneisyyden tapahtumia kuljetettiin nykyajan rinnalla. Kirjan yleistunnelma on surumielisen haikea, vaikka kepeyttä ja huumoriakin on mukana. Harmitti todella, että tämä on sarjan viimeinen osa, olisin halunnut lukea vielä vaikka kuinka lisää Agnesin ja Pullan seikkailuja! (Sivumennen sanoen oli ihanaa, että kirjassa tyttö ja poika olivat parhaita kavereita ilman mitään romanssiviritelmiä! Edes aikuiset eivät kysele sellaisten perään, ihanaa ystävyyskuvausta!) Agnes-trilogia on ehdottomasti ollut kesäni (ellei koko vuoden) lukuhelmiä. Pitää antaa vielä erityiskiitos Kati Vuorennon ihanille kuville!

 


*********

Kesäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 
4. Kirjassa on presidentti: Väinö I 
14. Kirjassa harrastetaan: Agnes ja varjo ikkunassa
40. Kirjassa on erittäin kylmä tai kuuma: Onnen kultaiset vuodet

Kesäkuusta suurin osa kului töissä, mutta onneksi töiden oheen mahtui muutakin elämää. Olen tehnyt kavereiden kanssa useammankin viikonloppureissun ja juhlinut juhannusta ensimmäistä kertaa opiskelukaupungissa. Ja näköjään lukenut taas ihan järjettömiä määriä :D mut vähän luin gradumateriaalejakin kesäkuun aikana, että on sitä asiallisiakin juttuja tehty! Kesäkuu loppui vähän tylsästi flunssaan, mutta se on onneksi nyt taputeltu ja olen päässyt nauttimaan pienestä kesälomastani!

 
Kuukauden biisi on Jere Valkosen Tuhat pimeetä keskiaikaa. Olin kuunnellut Valkosen esikoisalbumia silloin, kun se pari vuotta sitten ilmestyi, mutta en ollut kuunnellut sitä sen koommin. Toukokuussa satuin kuitenkin Valkosen keikalle, ja kävi niin, että biisit avautuivat aivan eri tavalla. Tuhat pimeetä keskiaikaa on ehkä lempibiisini hänen esikoislevyltään, sitä olen ainakin kuunnellut aivan hirveän paljon. Valkosen biiseissä on paljon tasoja ja uskontosymboliikkaa, eikä tämä ole poikkeus.

tiistai 18. kesäkuuta 2024

Toukokuun luetut 2024

Toukokuussa 2024 luin 15 kirjaa (2394 sivua, 11 h 28 min), joista neljä oli spefiä, kolme non-fictionia, kaksi sarjakuvaa, kaksi runokirjaa, kaksi äänikirjaa, kaksi e-kirjaa ja kaksi uusintaa.
 
Lindroth, Malin: Vanhapiika: Tahattomasti yksinäisen tarina 2 h 33 min [K]
Vik, Merri: Lottapa tietenkin (Lotta #1) 147 s. [U]
Bardugo, Leigh: Saarto ja myrsky (Grishaversumi #2) 427 s. 
Takalo, Tiitu & Männistö-Funk, Tiina: Polkimilla: nyt, ennen ja tulevaisuudessa 168 s. 
Schulz, Charles M.: Täydelliset Tenavat 1953-1954 (Täydelliset Tenavat #2) 325 s. 
Blomqvist, Anni: Maija (Myrskyluoto #3) 132 s. 
Toiviainen, Mikko & Salmi, Ronja: 12 tarinaa kirjoittamisesta 143 s. (e-kirja)
Esquivel, Laura: Pöytään ja vuoteeseen 215 s. 
Larmola, Maija & Lumme, Leena: Kesätukka ja muita juttuja Kukkulan korttelista (Kukkulan kortteli #2) 65 s. [U]
Peltonen, Juhani: Elmo 8 h 45 min [K]
Chi, Ta-Wei: Kalvot 94 s. (e-kirja)
Happonen, Sirke: Muumiopas 248 s. 
Tabermann, Tommy: Ruusuja Rosa Luxemburgille 57 s.  
Ikola, Kaisa: Betty (Betty #1) 374 s. 
Tabermann, Tommy: Yksinäinen tyttö ja yksisarvinen 56 s. 

kotimaisia:9
käännöskirjoja: 6
omasta hyllystä: 2
kirjastosta: 8
muualta: 5
 
Muistelen lukeneeni Malin Lindrothin haastattelun (tai ainakin kirja-arvion) Hesarista muutama vuosi sitten, kun Vanhapiika ilmestyi suomeksi. Kuvaus kirjasta jäi mieleeni, mutta ei ehkä kiinnostanut niin paljon, että olisin sen halunnut lukea. Kirja tuli uudelleen tietoisuuteeni, kun luin huhtikuussa Marika Riikosen teoksen Yksin, kiitos. Riikosen teoksessa kirjaa moitittiin hyvinkin kovasanaisesti, ja tuntuu, että peruste moitteille oli pääosin se, että Riikonen ei pystynyt samaistumaan Lindrothin ajatuksiin. Tästä kimpaantuneena päätin lukea kirjan itse ja arvostaa Lindrothin omaa ääntä. Vanhapiika kertoo yksinkertaisuudessaan siitä, millaisia ajatuksia ja tuntemuksia herättää elää yhteiskunnassa naisena, joka ei ole ollut vuosikymmeniin parisuhteessa. Kirjallisuudessa ja elokuvissa vanhanpiian hahmo ei ole kovin miellyttävä, tai hänen asemansa sellainen, mitä tavoitellaan, mutta samankaltaista ajattelutapaa näkee yhä edelleen nykypäivänä ihan arjessakin. Jos nainen ei ole parisuhteessa, hänen on oltava jotenkin viallinen, ajatellaan helposti. Mutta entä jos parisuhdetta kaipaisikin, mutta sitä ei vain saa? Periaatteessa pidin kirjasta paljonkin. Arvostan Lindrothin rehellisyyttä: ei varmastikaan ole helppoa olla näin paljaana yleisön edessä. Pidin vanhanpiian historiallisen roolin pohdinnasta (yllättyneet voivat mennä parijonoon) ja siitä, miten vanhanpiian ja sinkun roolit eroavat mediassa ja yhteiskunnallisesta keskustelussa. Miltä tuntuu toistuvasti kuulla, että oma elämä olisi jonkun pahin painajainen? Kuitenkin huomasin saman, mitä myös Riikonen kirjassaan kritisoi: Lindroth sanoo valtaavansa vanhapiika-termin itselleen, mutta silti tuntuu, ettei hän käytännössä nouse stereotypian yläpuolelle. Kirja ehkä päättyy Lindrothin suureen oivallukseen, mutta lukija ei pääse näkemään, kuinka hän aikoo oivallustaan toteuttaa ja rakentaa identiteettiään sen mukaan. Kirja jäi kädenlämpöiseksi kokemukseksi itselleni ehkä myös siksi, että hetki sen lukemiseen oli vähän väärä. Jossain toisessa mielentilassa tämä olisi voinut upota paremmin, mutta sen hetkisiin ajatuksiin Lindrothin teksti osui usein turhankin kipeästi, ja eksyin vähän liikaa kirjan herättämiin ajatuksiin ja tunteisiin. Kävikin usein niin, että hoksasin äänikirjaa kuluneen useita minuutteja ilman, että olin keskittynyt tekstiin ollenkaan. Ehkä annan tälle vielä joskus toisen mahdollisuuden, sillä kiinnostava kirja kyllä oli.

Siivotessani työpöydän laatikoita löysin joskus yläasteella tekemäni listan Merri Vikin Lotta-kirjoista, joita en ole vielä lukenut. Luin Lottia ahmimalla ala-asteen viimeisillä luokilla ja vielä yläasteellakin jonkin verran, mutta melkein 50-osaisesta (!!) sarjasta suurin osa sijaitsee tätä nykyä kirjastojen varastoissa, enkä kai sitten jaksanut niitä ruveta varailemaan, ja sarjan lukeminen hiipui. Listan löytämisen myötä tuli kuitenkin taas fiilis ruveta lukemaan sarjaa eteenpäin (ehkäpä jopa päästä joskus loppuun!), ja varasinkin pari seuraavaa osaa listaltani. Sitä ennen päätin kuitenkin lukaista sarjan aloitusosan Lottapa tietenkin, joka omasta hyllystäni löytyy. Sarjan päähenkilö on teini-ikäinen Marie-Sofie Månsson, jota on lapsesta asti kutsuttu Lotaksi. Hän ei nimittäin ole sellainen hillitty ja hallittu kuin jonkun Marie-Sofie-nimisen tytön kuuluisi olla, vaan kömpelö, äänekäs ja kiusallisiin tilanteisiin taipuvainen. Parina joululomaa edeltävänä päivänä Lotta ehtiikin koheltaa melkoisesti niin yksin kuin ystäviensä kanssa. Kirjan aikana ehditään niin murtautua kouluun hiilikellarin kautta kuin joutua keskelle salaperäistä salkkuvarkauttakin. Oli vähän hassua lukea näin jouluista kirjaa toukokuussa, mutta ilokseni Lotta toimii vuodenajasta riippumatta. Kirja oli yhtä kepeä ja hauska kuin muistelinkin, ja tarjoaa ihanan makupalan 50-luvun ruotsalaisesta koululaisarjesta. Lotassa on paljon samaistuttavia piirteitä, ja pidän kovasti hänen itseironisesta kertojanäänestään. Luin kirjan lähes yhdeltä istumalta ja se oli aivan ihanaa. Odotan innolla seuraavia seikkailuja Lotan matkassa!

Luin viime syksynä Grishaversumi-trilogian aloittavan Varjon ja riipuksen, ja nyt sain aikaiseksi jatkaa toiseen osaan, Saartoon ja myrskyyn. Kirja alkaa siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Alina kääntyi Sysikuilussa Varjoa vastaan, ja pakeni hävitystä Malin kanssa meren yli. Varjo kuitenkin löytää karkulaiset, ja kaappaa heidät mukaansa. Varjon kaapparilaivan kapteeni osoittautuu kuitenkin moraaliltaan häilyväksi, ja niin Alina ja Mal karkaavat jälleen Varjon kynsistä. Tie vie kohti kuninkaan palatsia. Varjon voimat ovat kasvaneet, mutta niin ovat Alinankin. Kansa pitää Alinaa pyhimyksenä, mutta Alina tietää, miten lähellä on lipsahtaa pimeälle puolelle. Mielestäni Saarto ja myrsky ei lunastanut niitä odotuksia, joita Varjossa ja riipuksessa rakennettiin. Minulla oli vaikeaa päästä kirjaan sisään, koska ensimmäisen osan lukemisesta oli melkein vuosi aikaa, ja olin unohtanut enemmän kuin luulin. Silti kirja tuntui lähes loppumetreille asti ärsyttävän pitkäveteiseltä. Tapahtumia on kuitenkin koko ajan, ja jollain oudolla tavalla sitä kuitenkin luki sujuvasti yllättävän sujuvasti eteenpäin. Todella mystinen yhdistelmä! Tässäkin osassa ongelmana on edelleen se, etteivät hahmot kauheasti kiinnosta minua. Maailma on kiehtova, ja grishat loputtoman mielenkiintoisia, mutta esimerkikis Alina ja hänen romanssinsa eivät jaksa innostaa (joskin tykkäsin siitä, miten Alinan hahmokehitys flirttaili pimeämmän puolen kanssa!). Nikolai oli kuitenkin poikkeus muuten tylsähköihin hahmoihin. Hän oli julkeudessaan suosikkini! Loppurymistelyistä pidin todella paljon, se suorastaan pelasti kirjan. Bardugon kuvailu on tarkkaa ja toimintakohtaukset kuin elokuvista, siitä pidän myös todella paljon. Lopetus olikin sellainen, että seuraavan osan olen jo lainannut kirjastosta ja toivon pääseväni sen pariin pian! 

Tiitu Takalon uusin sarjakuva oli luonnollisesti lukulistallani. Pyöräilyä käsittelevä teos Polkimilla: nyt, ennen ja tulevaisuudessa on tehty yhteistyössä historiantutkija Tiina Männistö-Funkin kanssa. Kirja kuvaa pyöräilyn historiaa ja sen roolin muutosta. Yläluokan kulkupelistä tuli työväen liikkumisväline, jolla naisetkin saivat kulkea. 1900-luvun alkupuolella polkupyörä oli tasa-arvon väline. Autojen yleistyessä kaupunkisuunnittelu muuttui, kun kaduista päätettiin tehdä autoille sopivampia. Pyöräilijät jäivät johonkin jalankulkijoiden ja autoilijoiden väliin, ja siinä tilassa ollaan monessa (suomalaisessa) kaupungissa edelleen. Historiaosuuksien välissä on henkilökohtaisempia pyöräilymuistoja ja unelmia pyöräilyn tulevaisuudesta. Polkimilla osoittaa, että pyöräily on paljon muutakin kuin vain polkemista. Aihe kiinnostaa ja koskettaa minuakin: asun kaupungissa, jossa pyöräilijät eivät ole olleet kaupunkisuunnittelun ykkösprioritetttin. Esimerkiksi viime syksynä neljän kilometrin työmatkastani pyörätietä oli ehkä kilometrin verran, muuten piti ajaa autojen seassa! Kiinnostavasta sisällöstä huolimatta kirja jäi vähän etäiseksi. Suurimmaksi osaksi tuntui, että olisin lukenut kuvitettua tiedeartikkelia (joskin todella hyvin kuvitettua sellaista!). Henkilökohtaisemmat luvut jäivät historiaosuuksien varjoon, ja minulla oli tunnetasolla vaikeaa saada niistä kiinni. Lopun utopiakaupungin kuvittelu tosin suorastaan liikutti. Miten ihana olisikaan kaupunki, jonka keskustaan autoilla ei olisi pääsyä, ja jossa huomioitaisiin ihmisten erilaiset tavat ja tarpeet liikkua. Sarjakuvan luettuani minulla olikin riemukas tunne siitä, että pyöräily on kapinaa!
 
Jatkoin toukokuussa Täydellisten Tenavien lukemista. Edellisen osan tavoin tässä sarjakuva hakee vielä selvästi muotoaan, mutta samaan aikaan mukaan tulee uusia elementtejä, joista tulee sarjan pysyviä kulmakiviä. Esimerkiksi Rapa-Ripa esiintyy sarjassa ensimmäisen kerran. Muodon hakemisesta jännittävä esimerkki on aikuisen rooli. Klassisissa Tenavissa aikuisten ääntä ei kuulu, eikä heitä näytetä, mutta näissä aikuistenkin puhekuplat näkyvät, ja eräässä pidemmässä sunnuntaistrippikokonaisuudessa aikuiset on jopa piirretty ruutuihin mukaan. Harmittaa todella paljon, että Täydellisten Tenavien suomentaminen lopetettiin näiden kahden osan jälkeen. Olisi ollut kulttuuriteko saada koko sarja suomeksi! Loppuja osia ei edes löydy kaupunkini kirjastosta edes englanniksi, joten seuraavat osat pitää sitten kikkailla kaukolainoina jostain muualta.

Myös Myrskyluodon Maijan tarinan lukeminen jatkui toukokuussa, tällä kertaa vuorossa oli sarjan ytimekkäästi nimetty kolmas osa Maija. Maija ja Janne lapsineen ovat päässeet jälleen asettumaan kotiin Myrskyluodolle sen jälkeen, kun sota oli ajanut heidät sieltä edellisessä osassa pakoon. Onni on kuitenkin lyhytaikaista: Maijassa perhe kohtaa valtavan tragedian toisensa perään. Luoto meressä -kirjan kohdalla moitiskelin pitkiä aikahyppäyksiä, ja samaa ongelmaa oli Maijassakin, joskaan ei yhtä paljon. Tämän vuoksi valtavat muutokset Maijan elämässä eivät tunnut tekevän niin suurta vaikutusta kuin niiden toivoisi lukijaan tekevän. Ehkä tällä tyylillä Blomqvist on halunnut tuoda lukijalle ilmi 1800-luvun saariston ihmisen mentaliteetin: elämän on jatkuttava ja työtä on tehtävä, vaikka tapahtuisi mitä, eikä kauheitakaan menetyksiä saa jäädä suremaan. Lukijana kuitenkin toivoin, että näitä tunteita olisi käsitelty myös kirjan sivuilla. Kritiikistä huolimatta pidin kirjasta. Jotain kertonee se, että luin sen parilta istumalta (käytännössä puolet perjantain junamatkalla ja loput sunnuntain paluumatkalla). Olen kolmen kirjan aika ehtinyt kiintyä hyvin paljon Maijaan.

12 tarinaa kirjoittamisesta on ollut lukulistallani ilmestymisestään asti, mutta niin vain vuodet vilahtivat ohi ennen siihen tarttumista :D Kirjassa Mikko Toiviainen ja Ronja Salmi haastattelevat 12 henkilöä, joiden elämässä kirjoittaminen on voimakkaasti läsnä. Ääneen pääsevät niin kirjailija Emmi Itäranta kuin toimittaja Reetta Räty, mutta myös poliitikko Ozan Yanar ja Youtubesta tuttu huumoriryhmä Justimusfilms. Kattaus on siis hyvin monipuolinen ja siksi kiinnostava. Vaikka itseäni kiinnostavat enitsen kirjailijoiden kirjoituskokemukset ja -rutiinit, myös eri tekstilajien kirjoittajien työprosesseista ja ideoista on kiinnostavaa ja inspiroivaa lukea. Joidenkin tekstin olisi toivonut menevän vielä syvemmällekin, mutta mainio opus oli tällaisenaankin. Erityisen paljon minua ilahduttivat lopun kirjoitusvinkit, jotka olivat mukavan monipuolisia!

Useimmiten minulle kirjoja suosittelevat ihmiset ovat sellaisia, jotka lukevat itsekin paljon ja tuntevat kirjamakuni. Tällaisten täsmäsuositusten ulkopuolelta tuleviin suosituksiin voi olla riski tarttua, mutta silti päätin lukea Laura Esquivelin teoksen Pöytään ja vuoteeseen, kun sitä eräs läheiseni suositteli. Kirja sijoittuu 1800-luvun lopun Meksikoon, jossa de la Garzan karjatilalla asuu neljä naista: tilaa ja perhettään diktaattorimaisesti johtava Mamá Elena ja hänen tyttärensä Rosaura, Gertrudis ja Tita. Perheen nuorin tytär, Tita, on rakastunut Pedroon, mutta suvun perinteen mukaisesti hänen on pysyttävä naimattomana ja huolehdittava äidistään. Pedro tahtoo pysytellä lähellä Titaa, joten hän päätyy naimaan perheen esikoistytär Rosauran. Titan valtakuntaa on keittiö, ja välillä ruoka tuntuukin ainoalta asialta, joka tuo hänelle lohtua ja jota hän pystyy hallitsemaan. Titan tunteet eivät kuitenkaan jää vain keittiöön, vaan tuovat ruokaan oman, yllättävän sivumakunsa. Pöytään ja vuoteeseen oli monella tavalla yllättävä kirja! En tiennyt, että kirjan genre on maagista realismia, minkä vuoksi varsinkin alussa käänteet tulivat melkoisen puskista. Yliluonnolliset elementit toimivat kuitenkin yllättävän hyvin. Tyyli olisi voinut ärsyttää, mutta kun kirjaan pääsi sisään, siihen tempautui mukaan sen verran tehokkaasti, että maailman lainalaisuudet oli helppoa hyväksyä ja niiden myötä myös uskomattomat juonenkäänteet. (Eräs juonenkäänne toi minulle mieleen Eileen Favoriten Sankarittaret, vaikkei näissä loppujen lopuksi kovinkaan paljon samaa ollut.) Ruoka on kirjassa hyvin tärkeässä osassa. Jokainen luku alkaa ruokareseptillä, ja kyseinen ruoka myös valmistetaan luvun aikana. Ruuanvalmistuksen kuvaus oli ihailtavan tarkkaa! Melkein maistoin kaiken, mitä kirjan sivuilla kuvattiin. Kirjan historiallinen konteksti on myös kiinnostava: Meksikon vallankumous riehuu taustalla, ja melskeet ulottuvat karjatilallekin asti. (Piti kylläkin lukea Wikipediasta, mistä Meksikon vallankumouksessa loppujen lopuksi olikaan kyse...) Vaikka pidin kirjasta todella paljon, sen ytimessä oleva rakkaustarina oli mielestäni epäuskottava. Pedro oli koko kirjan ajan kerrassaan raivostuttava tyyppi, enkä ymmärtänyt, mitä Tita hänessä näki. Tämä söi väkisinkin koko kirjan uskottavuutta. Olen kuitenkin tosi iloinen, että minulle suositeltiin tätä kirjaa, ja että suositukseen tartuin. Pöytään ja vuoteeseen on lukukokemus, joka jää mieleen.

Joskus esiteini-ikäisenä meille kotiin kulkeutui kirjaston poistomyynnistä Kukkulan kortteli -niminen kirja, jossa kuvitteellisen helsinkiläiskorttelin havainnollistamana kerrottiin historiaa kahden vuosisadan ajalta. Muistin lukeneeni myös muita sarjaan kuuluneita kirjoja, jotka keskittyivät yhteen vuosikymmeneen, ja jokin aika sitten rupesin muistelemaan näitä kirjoja. Kun lapsena minua kiinnostivat kuvaukset menneestä ajasta (toki edelleen :D), nykyään minua kiinnostaa hyvinkin paljon se, millaista historiakuvaa lastenkirjoissa välitetään. Siksi päädyin lainaamaan kirjastosta 1930-luvulle sijoittuvan Kesätukka ja muita tarinoita Kukkulan korttelista -kirjan. Kirjassa seurataan Kukkulan korttelin alueella asuvien lasten ja nuorten (ja vähän aikuistenkin) elämää episodimaisesti. Tällaisessa kirjassa voisi olla vaarana, että historiallinen näkökulma menee tarinan edelle, mutta Kesätukka onnistuu hyvin olemaan ensisijaisesti tarina ja vasta sitten historiallinen tietokirja. Lopussa on kuitenkin paljon selityksiä ja ajallista kontekstia, joka tuntui hyödylliseltä myös aikuislukijalle. Viihdyin tämän parissa niiin hyvin, että haluan ehdottomasti lukea loputkin Kukkulan kortteli -kirjat uudelleen! Kun kirja on suunnattu lapsille, tyyli on mukavan kevyt, mutta faktat ovat kohdallaan ja taustatyötä on tehty.

Juhani Peltosen luoma urheilusankari Elmo oli minulle tuttu ennestään kuunnelmasta, jonka olin kuunnellut joskus yläasteella. Elmo on parodia urheilusankarista, hiljaisesta ja pohdiskelevasta kainalniemeläisestä miehestä, joka osoittautuu voittamattomaksi jokaisessa mahdollisessa urheilulajissa. Urheilumenestys ei kuitenkaan tuo onnea henkilökohtaisessa elämässä, sillä melankolinen Elmo kantaa sisällään tuskaa ja surua silloinkin, kun onni häntä hetken koskettaa. Yläasteella Elmo oli mielestäni aivan mielettömän hauska, ja kirjassakin oli samaa absurdiutta ja parodiaa, minkä kuunnelmasta muistan. Koska absurdi huumori uppoaa minuun, nautin tästä piirteestä kovasti. Myös Peltosen kieli ilahduttaa, se on ihanan rikasta ja monipuolista. Useamman kerran hymähtelin ääneenkin. Tähtihetkiä olivatkin lähes hurmokselliset urheiluselostukset. Kuitenkin kirjassa tuntui olevan myös paljon turhaa. En yleensäkään pidä "mies haahuilee" -genrestä, ja sitä kirja urheiluosuuksien ulkopuolella pitkälti oli. Varsinkin äänikirjan pari viimeistä tuntia olivat hyvin pitkäveteisiä ja raskassoutuisia. Elmo on hahmona ihan mielenkiintoinen, mutta naishahmot ovat melkoisia paperinukkeja. Suututti tosissaan, miten Elmon ihastuksen kohdetta Aliisaa kirjassa kohdeltiin! Hänessä olisi ollut potentiaalia vaikka mihin, mutta hän jäi käveleväksi kliseeksi. Elmo täytti ehkä aukon yleissivistyksessä, mutta en voi sanoa pitäneeni kirjasta kokonaisuutena. Kauko Helovirta lukijana on kuitenkin aivan loistava!

Taiwanilaisen Chi Ta-Wein Kalvot on ollut kirjasomessa tänä keväänä isosti esillä. Vaikka scifi ei niinkään kiinnosta minua, hype herätti mielenkiinnon. Lisäksi on aina kiinnostavaa lukea kirjoja jostain vähän harvemmin käännetyltä kielialueelta. On vuosi 2100, ja ihmiskunta on siirtynyt elinkelvotonta maanpintaa ja sen tappavana porottavaa aurinkoa meren alle, kupolien alle. 30-vuotias ihonhoitospesialisti Momo saa yllättäen viestin äidiltään, mikä saa hänen elämänsä järkähtämään. Lapsena Momo joutui vaikeaan leikkaukseen, eikä hänen ja äidin välit olleet sen jälkeen enää entisensä, ja lopulta äiti katosi Momon elämästä täysin. Momo ei tiedä syytä äidin käytöksen taustalla, eikä hän tiedä, miten äidin yllättävään viestiin pitäisi reagoida. Kalvot ei todellakaan ollut ennalta-arvattava kirja! En muista, milloin viimeksi loppuratkaisu olisi ollut yhtä yllättävä. Ennakko-odotukseni osoittautuivat myös aivan vääriksi. (Olin esimerkiksi jostain syystä luullut, että Momo oli mies, ennen kuin aloin lukea!) Dystopiassa on todella kylmäävä tunnelma, ja vielä kylmäävämmältä se tuntuu, kun muistaa kirjan olevan kirjoitettu 1990-luvulla. Niin moni asia tuntuu mahdolliselta nykyhetkessä. Toki kirjan ikä näkyy esimerkiksi teknologian kuvauksessa, joka tuntuu toisinaan vanhentuneelta. Toisaalta esimerkiksi kirjan queeriys on miellyttävän kasuaalia, eikä siitä tehdä mitään numeroa. Tämä nyt ei ole itsestäänselvyys kaikissa uudemmissakaan kirjoissa. Pidin mielettömästi kirjan oudosta, vinksahtaneesta tunnelmasta. Maailmanrakennus lipsahti tosin useamman kerran infodumpin puolelle. Toki maailmassa on paljon asioita, joita pitää selittää, mutta se silti turhautti vähän. Kalvot oli kuitenkin ehdottomasti ihastuttavan erikoinen ja mieleen jäävä lukuelämys! Tässä kirjassa oli samoja elementtejä kuin Kazuo Ishiguron Ole luonani aina -teoksessa, joten jos pidit siitä, pidät ehkä tästäkin! Toisaalta itse pidin Kalvoista enemmän kuin Ishiguron kirjasta, joten kannattaa ehdottomasti kokeilla siinäkin tapauksessa. 

Muistelen nähneeni Sirke Happosen Muumioppaan kustantamon katalogissa jo sen ilmestymisaikoihin, mistä on varmaan 10 vuotta.Vaati kuitenkin kevätreissun siskon luo, ennen kuin päädyin kirjaa hänen hyllystään lukemaan. Muumiopas esittelee kaikki muumihahmot, heidän historiaansa ja persoonallisuuttaan. Ja kun sanon kaikki, tarkoitan oikeasti kaikkia: parissa sarjakuvaruudussa esiintyvät hahmotkin saavat oman esittelynsä. En tiedä, oliko tämä tarpeellista. Sinänsä on hauskaa, että myös pieniin sivuhenkilöihin keskitytään (esimerkiksi sarjakuvien Samu on lempparini!!), mutta jos hahmo esiintyy yhden tarinan yhdessä ruudussa, ei hänestä ole kovinkaan paljon edes sanottavaa. Myös "hahmo x meidän maailmassamme" - ja "muuntaudu hahmoksi" -osuudet olivat jotenkin köykäisiä ja liian self-helpiltä maistuvia kirjan kontekstissa. Viihdyin Muumioppaan kanssa, vaikka kovinkaan paljon uutta tietoa se ei tarjonnut. Olisin kaivannut ehkä syvempää hahmoanalyysiä. Mielestäni oli esimerkiksi kiinnostava huomio, että Muumimamma nukkuu Janssonin teoksissa hyvin usein. Muumipappa ja meri -kirjassa nukkumisesta tulee Mammalle jopa pakopaikka ja keino selviytyä. Tällaista olisin ehdottomasti halunnut lukea enemmänkin! Visuaalisesti kirja oli todella miellyttävä, ja kirjoitustyyli mukavan kevyttä ja hyvin kulkevaa.
 
Luin Tommy Tabermannin runoja koronaeristyksissä keväällä 2020, ja silloin sain huomata, että ennakkoluuloni teennäisestä ja vähän kiusallisesta runoilijasta oli väärä, sillä pidin hänen runoistaan todella paljon! Muutaman vuoden tauon jälkeen nappasin kirjaston runohyllystä pari hänen teostaan mukaan, ja näistä toinen oli Tabermannin esikoisteos Ruusuja Rosa Luxemburgille. Runokirjassa kuljetaan kaupungissa, mietitään maailman menoa sekä kaivataan ja rakastetaan toista ihmistä. Jotkut runot ja säkeet olivat kauniita ja liikuttavia, mutta kokonaisuus jäi minulle valjuksi. Ehkä kyseessä oli esikoisteoksen ongelma, ja runoilijan kynä ei ole vielä täydellisessä terässä. Ruusuja Rosa Luxemburgille on myös maailmantuskaisempi kuin Tabermannilta odotin. Olen tottunut siihen, että hänen runoissaan keskitytään ihmisiin ja heidän suhteisiinsa, maailmaan, johon ei mahdu muita, ja siksi jopa poliittiset kannanotot hieman yllättivät. Ei täyttänyt odotuksia, mutta ei tämä missään nimessä sysihuono ollut.

Kaisa Ikolan Betty-sarjaan törmäsin jossain kirjasomen syövereissä vuosia sitten. Kyseessä on tyttökirjafanin esikuviensa innoittamana kirjoittama sarja, joka sijoittuu 1800-luvun Skotlantiin. (Ikolan kotisivuilta voi lukea enemmän Bettyn taustoista.) Koska rakastan tyttökirjoja, olin kiinnostunut näistäkin! Sarjan aloittava Betty kertoo nimensä mukaan teini-ikäisestä Beatrice Stewartista, joka asuu yhdeksän sisaruksensa ja vanhempiensa kanssa idyllisellä Kuusikukkulalla. Betty haluaisi opiskella, ja vaikka isä aluksi ideaa vastustaakin, pääsee hän lopulta Rob-veljensä kanssa Edinburghin opistoon. Opiskelun ohessa Betty haaveilee kirjailijan urasta ja päätyy ratkomaan ystäviensä ja sukulaistensa rakkaushuolia. Bettyä itseään ei naimisiinmeno kiinnosta, vaikka monet häntä yrittävätkin naittaa tai kosia. Betty on varsin viihdyttävä tyttökirjapastissi. Kirjasta huomasi, että Ikola on esikuvansa lukenut, sillä kirja noudattelee hyvin pitkälti genren perusperiaatteita. Tämä ei missään nimessä ole huono asia! Kirjaa lukiessa tuntui ihanasti samalta, kuin silloin, kun oli lapsi ja luki ensimmäistä kertaa tyttökirjaklassikoita. Vaikka kirja ei ollutkaan ennestään tuttu, oli siinä jotain tuttua ja turvallista. Bettystä huomasi kuitenkin myös sen, että sen kirjoittaja on ollut teini-ikäinen. Kirjassa on aivan liikaa hahmoja, ja kiinnostavat jännitteet saadaan ratkottua mielestäni usein turhan helposti ja nopeasti. Vaikka kirja nuoren kirjailijan teokseksi onkin oikein vaikuttava, näkyy kompuroinnit tällaisissa asioissa. Kritiikistä huolimatta haluan ehdottomasti jatkaa Bettyn matkassa jatkossakin. Kiinnostaa, millaisiin seikkailuihin tulevaisuus hänet vie!

Kuukauden toinen Tabermann oli Yksinäinen tyttö ja yksisarvinen. Takakannessa lupailtiin, että kirja kuvaa yksinäisyyttä, pelkoa ja kaipuuta sekä kahden yksinäisen tietä toistensa luo. Odotin kirjalta todella paljon tämän perusteella, mutta jouduin pettymään. Teemassa ja tarinassa olisi ollut runsaasti potentiaalia, mutta valitettavasti sitä ei hyödynnetty. Runot olivat häiritsevällä tavalla toisteisia, eikä jännitettäkään ihmeemmin ollut. Lisäksi Tabermann selvästi oli innostunut keksiessään, mitä yksisarvisen sarvi voisi symboloida. Hieman kurtistelin kulmiani jo ensimmäisen fallossymboliikan läjähtäessä sivulle, mutta kun asiaa alleviivattiin suorastaan kiusallisen paljon, aloin kiemurrella tuskissani. Vähempikin olisi riittänyt, ja asian olisi voinut tuoda hienovaraisemminkin esiin kuin sanomalla "miehellä on sarvi ja se kuuluu laittaa naisen sisään" (ei suora lainaus, muta hyvin lähellä sitä). Olisin toivonut tämän kirjan olevan toisenlainen, mutta eipä sille mitään mahda. Mirka Johanssonin kuvitus oli kuitenkin upeaa. Kirjaan voi tutustua oikeastaan vain sen takia, runoja ei välttämättä tarvitse lukea :D





*********

Toukokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 
5. Kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi: Saarto ja myrsky
13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu: Kalvot
25. Kirjassa vietetään juhlapyhää (esimerkiksi joulu tai juhannus): Betty
30. Kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja: Kesätukka
42. Kirjan nimessä on alaotsikko: Vanhapiika: Tahattomasti yksinäisen tarina
 
Olipahan toukokuu! Tuntuu, että siihen mahtui kaksi erillistä kuukautta. Vappuna totesin, että toukokuussa tulen todennäköisesti olemaan varsinainen ratakana (rata sisältää kaikki menot ja meiningit, ei pelkät juhlat :D), enkä ollut väärässä. Oli elämä vapun jälkeen, kun painoin loppuun viimeisen yliopistokurssini (!!), esiinnyin kuorokonsertissa, juhlin taideprojektin loppuun saamista, pidin vaihtoehtoisen Euroviisujen boikottikatsomon (katsottiin dvd:ltä vanhoja viisuja) ja tein pari keikkatyövuoroa uudessa työpaikassa. Kuun puolesta välistä aloitin harjoittelun, joka on vaatinut aika paljon aikaa ja energiaa. Sen rinnalla on onneksi ollut kulttuuria ja ystäviä, vaikka lepohetkiä ei toukokuun loppupuolelle kovinkaan paljoa mahtunut. Eräs kuukauden tähtihetkistä oli ehdottomasti Scandinavian music groupin ja Vantaan viihdeorkesterin yhteiskeikka Tampere-talossa. Oli upea kokemus, mutta myös vähän rankka: itkin todella paljon keikan aikana :D Kuulin useamman suosikkini ensimmäistä kertaa livenä. Esimerkiksi Joisin viskin ja nousisin osui aika kovasti sydämeen.
 
 
Kuukauden biisi on Wingsin Arrow through me. Olen lukenut Paul McCartneyn Elämä ja sanat -teosta, ja bongasin Arrow through men siitä. Sävellyksenä biisi on menevä (sitä hyvää bassottelua!), ja sanoitus kiepauttaa kiinnostavasti Amorin nuoli -kuvaston ympäri: nuoli sydämessä ei olekaan ihanaa, vaan tuskaisaa ja kipeää.