Elokuun luetut 2020

Elokuussa 2020 luin 17 kirjaa (4045 sivua, 11h 55 min), joista seitsemän oli spefiä, kolme oli uusintoja, kaksi sarjakuvaa, kaksi nonfictionia, yksi runokirja, yksi näytelmä ja yksi äänikirja.

Green, Hank: Ihan mieletön juttu (Carl #1) 388 s.
Meripaasi, Helena: Pentukuumetta (Koirahullun päiväkirja #6) 228 s. [U]
Vik, Erika: Nefrin tytär (Kaksosauringot #3) 560 s.
Zafón, Carlos Ruiz: Marina 282 s.
Hai, Magdalena: Kuolleiden kirja: paluu Uhriniituntakaiseen 198 s.
Spungen, Deborah: Nancy 380 s.
Andersen, Sarah: Aikuisuus on myytti 109 s.
Pitkäkangas, Elina: Hukan perimät (Kuura #0.5) 363 s.
Milton, Giles: Maailma on outo: 101 eriskummallista historiallista tapahtumaa 400 s.
Wilder, Laura Ingalls: Pieni talo suuressa metsässä (Pieni talo #1) 194 s. [U]
Jansson, Tove: Nukkekaappi ja muita kertomuksia 121 s. (e-kirja)
Jääskeläinen, Pasi Ilmari: Väärän kissan päivä 342 s.
Ahonen, Katriina: Suon takana aarniometsä
Jansson, Tove: Muumipeikko ja pyrstötähti (Muumit #2) 150 s. [U]
Ibsen, Henrik: Nukkekoti 123 s.
Thomas, Angie: Mun vuoro 11h 55min [K]
Strömquist, Liv: Kielletty hedelmä 143 s.

kotimaisia: 8

käännöskirjoja: 9

omasta hyllystä: 4

kirjastosta: 11

muualta: 2

John Greenin veli Hank on ollut minulle tuttu lähinnä vain veljesten Vlogbrothers-youtubekanavalta, mutta hänen esikoisteoksensa Ihan mieletön juttu kiinnosti silti. Kirja kertoo kaksikymppisestä Aprilista, joka yöllä töistä lähtiessään törmää mystiseen, suuren robottipatsaaseen. Hetken mielijohteesta hän pyytää ystävänsä Andyn kuvaamaan robottia videolle. Videolla April nimittää patsasta Carliksi, eikä hän osaa arvata, että kun Andy lataa videon nettiin, somejulkisuus räjähtää käsiin. Carleja on nimittäin ilmestynyt joka puolelle maailmaa, eikä niiden alkuperästä ole mitään tietoa. Pian käy ilmi, että Carleihin liittyy paljon muutakin kummallista, eikä Aprilin, Andyn tai Aprilin tyttöystävä Mayan elämä ole enää entisellään. En oikein tiedä, mitä kirjalta odotin, mutta se yllätti minut positiivisesti! Vaikka en ole mikään scifin ylin ystävä, tämän kanssa viihdyin. Ehkä tämä on jonkinlaista pehmoscifiä, mutta scifiksi luokiteltavaa mielestäni kuitenkin! Kuitenkin tämä on scifi-elementeistään huolimatta yllättävän realistinen, mikä lisää kirjan viehätystä. Jos vastaavat tapahtumat tapahtuisivat tässä ja nyt, ihmiset reagoisivat siihen todennäköisesti samalla tavalla. Realistisuudesta huolimatta tarina ottaa välillä todella absurdeja kierroksia, ja naurahtelinkin usein ääneen. April on todella raskas ja rasittava päähenkilö, mutta juuri siksi niin kiinnostava! Carlien arvoituksen ratkaiseminen puolestaan muistuttaa jossain määrin jopa Christie-tyyppistä mysteeriä, ainoana erona vain se, että kukaan, edes April, ei tiedä arvoituksen ratkaisua. Lopun cliffhangerkin koukuttaa, toivottavasti toinen osa ilmestyy suomeksi pian! (Epäilen, että tämä saattaa kaikessa teknisyydessään olla minun kielitaidolleni liian haastava luettavaksi alkukielellä...) Lukiessani tosin pohdin, kuinka sosiaalisen median kuvailu ikääntyy, mutta tässä ajassa somejulkisuus ja sen sivuilmiöt tuntuivat todenmukaisilta ja aidoilta. 
(Ärsytti muuten suunnattomasti takakannen vertailu John Greeniin! Veljekset kirjoittavat niin erilaisia kirjoja, että vertailu ei ole mielekästä, ja John Green on itsekin sanonut, ettei näe Hankia minkäänlaisena kilpailijana itselleen...) 

Elokuussa sain loppuun "kesäprojektini", eli Koirahullun päiväkirja -sarjan uusintaluvun. Viimeinen osa, Pentukuumetta, käsittelee nimensäkin mukaan pentuaihetta, Ulla on nimittäin päättänyt teettää Daralla pennut ja käynyt tuumasta toimeen. Pentuihin liittyy kuitenkin paljon enemmän työtä kuin Ulla osaa odottaa: ei riitä, että ne saadaan onnellisesti maailmaan, niille täytyy myös löytää sopivat omistajat, mikä on aivan oma työmaansa. Ymmärrettävästi kirja pyörii hyvin tiiviisti pentujen ympärillä, eikä mielestäni yllä aivan siihen rimaan, jonka pari viimeisintä osaa asettivat. Kyseessä on kuitenkin hyvin menevä ja viihdyttävä kirja, jonka luin yhdeltä istumalta. Koirahullun päiväkirja on pienestä ajoittaisesta haparoinnista kuitenkin oikein hyvä sarja, ja Ullan ja Daran edesottamuksista olisi ollut hauskaa lukea vielä lisää. Toisaalta arvostan, että Meripaasi osasi lopettaa sarjan ajoissa. Seuraavaksi kiinnostelisi kovasti lukea Meripaaden Kisse-sarja, joka on itsenäinen jatko-osa Koirahulluille. Ensimmäisen osan luin joskus vuosia sitten, mutta sarjan loppuun lukeminen jostain syystä jäi. 

Viime kuussa sain niin ikäään luettua loppuun Kaksosauringot-trilogian. Edellinen osa Seleesian näkijä oli melkoinen meh-kokemus, joten odotukset olivat melko matalalla myös päätösosa Nefrin tytärtä kohtaan. Yllätyin kuitenkin positiivisesti! Kolmas osa alkaa suurin piirtein siitä, mihin Seleesian näkijä jäi: Aleia on kaapattu ja matkalla kohti Thelluriaa, ja Corildon ja muut seleesit ovat lähteneet hänen peräänsä. Nefrin tytär ei täysin päässyt eroon niistä ongelmista, jotka edellisiä osia vaivasivat, sillä vaikeita henkilöiden, paikkojen, esineiden ja lajijen nimiä oli edelleen todella paljon, ja mielestäni monia tärkeitä asioita ei selitetty tarpeeksi. Kankean alun jälkeen tarina lähti kuitenkin vetämään paremmin kuin edellisessä osassa, ja hahmojen kohtalot jaksoivat kiinnostaa enemmän. Aleian mysteerikin selviää viimein, ja vaikka se olikin ehkä aavistuksen ennalta-arvattava, se oli kuitenkin lukijaa tyydyttävä ratkaisu. Olin myös hyvin tyytyväinen siihen, että eräs mahdollinen pariskunta ei päätynyt yhteen :D Tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa oli myös kiinnostavaa lukea ihmisten rasismista ja ennakkoluuloista seleesejä kohtaan. Tämä on hyvä esimerkki sitä, miten fantasian keinoin voi käsitellä todellisen maailman ongelmia. Viimeisen osan ansiosta sarja saa minulta kokonaisuutena suopeamman arvion, mutta suosikikseni se ei nouse.

Pari vuotta sitten luin Zafónin Tuulen varjon, jonka maagisesta tunnelmasta nautin, joten Marina lähti kirjastosta mukaan, koska toivoin tunnelman olevan samanlainen. (Samaan aikaan myös tahdoin Helmet-haasteen kohdan suoritettua!) Marinan päähenkilö on Oscar, joka hetken mielijohteesta pujahtaa sisään hylätyltä näyttävään taloon ja tutustuu siellä ikäiseensä Marina-tyttöön ja tämän sairastelevaan leski-isään. Marina ja Oscar alkavat selvittää yhdessä mysteeriä, johon liittyvät nimetön hauta, surupukuinen nainen ja hylättyjä rakennuksia. Mysteerin selvittäminen ottaa kuitenkin nopeasti yhä kauheampia kierroksia, kun tapaukseen liittyvät ihmiset alkavat kuolla. Viihdyin kirjan parissa mainiosti! Zafónin Barcelona on lumoava paikka, jonka mystiseen tunnelmaan lukijana mielelläni sukelsin. Tarinakin oli kiehtova, ja vaikka siinä olikin paljon samaa kuin Tuulen varjossa, se oli vähemmän monimutkainen, mikä oli hyvä asia: muistin tuskailleeni Tuulen varjon kanssa sitä, että useissa eri aikatasoissa kulkeva ja polveileva tarina oli välillä todella haastava hahmottaa. Kuitenkin jokin jäi mielestäni kirjasta puuttumaan. Ehkä pieni tarinan ennalta-arvattavuus häiritsi, ehkä se, että Marina tuntui liian täydelliseltä minun makuuni. Toki tarinaa kertoo Marinaan aikoinaan ihastunut Oscar, mutta Marina jäi silti mielestäni pelkästään kauniiksi ja älykkääksi kiiltokuvaksi, jossa ei ollut mitään sisältöä. Huomasin myös ärsyyntyväni siitä, että sekä Tuulen varjossa (muistaakseni ainakin) että Marinassa liittyy joihinkin henkilöihin epämuodostumia, erityisesti kasvoissa, mikä on hieman kyseenalaista, kun nämä henkilöt ovat yleensä salaperäisiä, pelottaviakin, eikä heidän moraalisesta kannastaan ole täyttä varmuutta. Toisaalta molemmat teokset ovat tunnelmaltaan jonkin velkaa goottilaiselle kauhukirjallisuudelle, joissa epämuodostumiin perustuva kauhu oli tavallista, mutta minulle tämä tuntui lukiessa inhottavalta. Näistä asioista huolimatta Marina oli kivaa kesälukemista, mutta tykkäsin kyllä Tuulen varjosta enemmän.

Niin ikään kaksi vuotta sitten luin Magdalena Hain Haisevan käden, joka sisälsi varhaisnuorille suunnattuja kauhutarinoita. Paitsi että yllätyin kirjan sisällöstä positiivisesti, se toi myös mieleen kivoja lapsuusmuistoja. (Kuulostipa hassulta sanoa näin tällaisen kirjan yhteydessä :D) Siksi jatko-osa Kuolleiden kirja oli ehdottomasti lukulistallani! Tartuin kirjaan innokkaasti, mutta ikävä kyllä jouduin hieman pettymään. Vaikka kirjassa on monia hyviä novelleja, ne eivät samalla tavalla saaneet minua oikeasti pelkäämään kuten ensimmäisen osan tarinat, vaikka tässäkin oli tietenkin useampia vähän karmivia juttuja. Jotenkin tuntui, että tässä ehkä käsiteltiin enemmän reaalimaailman ongelmia, kuten kiusaamista ja uusperheen ongelmia, mikä on myös tärkeää, mutta kauhu jäi monissa novelleissa hieman paitsioon. Lempinovellejani olivatkin vähän kummalliset ja vinksahtaneet tarinat, kuten Äitini vihasi voikukkia ja Nuku rauhassa. Päätön hirvimies oli kivalla tyylillä kirjoitettu, ja Kepponen oli sairas ja oksettava, mutta ainakin se jäi elävästi mieleen. (Edelleen meinaa tulla vähän paha olo, kun ajattelen kyseistä novellia.) Myös Korppikesä, Viimeinen bussi ja Naarmu olivat novelleja, joista kovasti tykkäsin.

Minulla ei ole minkäänlaista suhdetta Sex Pistolsiin, mutta Nancy-teoksen (kultti?)klassikkostatus kiinnosti. Sex Pistolsin basisti Sid Viciousin tyttöystävänä tunnettu Nancy Spungen kuoli vain 20-vuotiaana, kun hänet puukotettiin Chelsea-hotellin vessaan. Teosta syytettiin Viciousia, joka kiisti syytteet ja kuoli itsekin vain vähän myöhemmin yliannostukseen. Nancyn äiti Deborah kirjoitti kirjan tyttärestään, kun kyllästyi siihen, että lehdistö esitti Nancyn pelkkänä tyhjäpäisenä, huumeita käyttävänä tyttönä. Pohdin kirjaa lukiessani sitä, kuinka luotettavana pidän Deborahin narratiivia tyttärestään: sokeuttaako läheinen ihmissuhde, puhumattakaan siitä, mikä on ollut todellinen motiivi kirjan kirjoittamiseen. Kuitenkin mitä pidemmälle kirjaa kuin, sitä enemmän luotin äidin sanaan tyttärestään, sillä Spungen ei kaunistele Nancyn käytöstä. Nancy oli nimittäin vastasyntyneestä asti todella hankala, ja hänen vanhempansa ja sisarukset olivat todella kovilla hänen kanssaan. Tarina on todella surullinen. Lukiessani kirjaa en voinut olla miettimättä, olisiko tilanne ollut toinen, jos Nancy olisi saanut apua ja diagnoosin esimerkiksi skitsofreniastaan ajoissa. Olisiko elämä ollut tällaisessa tilanteessa helpompaa niin Nancylle itselleen kuin hänen perheelleen? Nancy oli kuitenkin hyvin älykäs tyttö, mutta muiden ihmisten kanssa toimeen tuleminen oli hänelle äärimmäisen vaikeaa. Myöskään 1960-70-lukujen mielenterveysongelmia vahvasti stigmatisoiva ilmapiiri (joka onneksi on ainakin jonkin verran lientynyt) ei ainakaan helpottanut Spungenin perheen elämää ja yrityksiä hakea apua. Deborah Spungen sanoo kirjassaan tienneensä jo pitkään, ettei Nancy tule elämään kovin vanhaksi. Myös Nancy itse totesi, ettei elä yli 20-vuotiaaksi, mutta tapa, jolla Nancy kuoli, oli todella raaka ja siitä seuraava julkisuus perheelle todella raskasta. Nancy on kirja, joka jäi mieleeni hyvin. Se ei ehkä ollut yhtä shokeeraavaa luettavaa kuin mahdollisesti aikaisemmille sukupolville (esimerkiksi huumeiden käyttö nähtiin vain äidin silmien kautta, eikä Nancyn omia kokemuksia siitä varsinaisesti kuvattu), mutta teki minut kuitenkin surulliseksi, vihaiseksi ja turhaantuneeksi. (Sitä vain ihmettelin, että miksi ihmeessä Nancy-nimisen kirjan kannessa on kuva vain Sex Pistolsista, eikä Nancysta itse? Vaikka Nancy tulikin tunnetuksi bändin kautta, tämä on Nancyn tarina, ja Sex Pistols esiintyy kirjassakin vasta loppupuolella.)

Sarah Andersonin sarjakuvia olen nähnyt todella paljon netissä pyöriessäni. Aikuisuus on myytti -albumi oli kulkeutunut meille kirjastosta ja se lykättiin minulle käteen saatesanoilla: "tulit mieleen." En tiedä, pitäisikö olla otettu vai vähän loukkaantunut :D Andersonin sarjakuvien päähenkilö on epäsosiaalinen, tykkää syödä herkkuja ja nukkua päiväunia, eikä aina toimi niinkuin yhteiskunta odottaa "oikean aikuisen" toimivan. Tykkään kovasti piirrostyylistä, ja vaikka osa stripeistä olikin tuttuja ennestään, naurahtelin useamman kerran ääneen. Vähän kuitenkin vierastin välillä joissain stripeissä esiintyvää huumoria, jota saatiin esimerkiksi päähenkilön lihomisesta ja herkuttelusta. Mielestäni tämä ei ollut erityisen hyvää huumoria, ja se jättikin albumista vähän pahan maun suuhun, vaikka useat jutut kirjassa olivatkin hauskoja.

Pidin todella paljon Elina Pitkäkankaan Kuura-trilogiasta, joten tänä keväänä ilmestynyt esiosa kiinnosti todella paljon. Esiosa alkaa noin 10 vuotta ennen Kuura-trilogian tapahtumia, kun ihmissusia metsästävä Jahti-järjestön talvinen keskiyönkomennus menee traagisesti pieleen. Ryhmästä jäävät henkiin vain kokenut jääkäri Väinö ja ensimmäisellä komennuksellaan ollut nuori Alexander, ja molemmat saavat hukkien hyökkäyksessä lykantropiaviruksen. Heistä tulee yhdessä yössä lainsuojattomia, ja kirja kertookin siitä kuinka he ja heidän läheisensä tottuvat uuteen tilanteeseen. Kuura-trilogia oli mielestäni sen verran vahva ja omilla jaloillaan seisova kokonaisuus, ettei esiosalle periaatteessa ollut tarvetta. Tykkäsin esiosasta tästä huolimatta! Kun Kuura keskittyi teini-ikäisten päähenkilöiden ihmissuhdesotkuihin ja oman navan ympärillä pyöriviin draamailuihin, Hukan perimissä käsitys hukka-Suomesta laajenee, kun näkee, miten lykantropia vaikuttaa aikuisiin. (Ei sillä, tykkäsin kyllä siitä teinidraamailustakin!) Myös alkuperäisen trilogian sivuhahmojen tarinat saavat vähän enemmän lihaa luiden päälle tämän kirjan myötä. Erityisen paljon tykkäsin tässä Väinön vaimosta Ellasta, joka sai kirjan myötä paljon enemmän persoonallisuutta ja syveni hahmona todella paljon, alkuperäisessä trilogiassa hän nimittäin jäi aika kaukaiseksi hahmoksi. Sen sijaan Alexanderista en voi edelleenkään sanoa pitäväni, mutta ainakin hänen toimintansa Kuurassa sai nyt lisää sävyjä. Marjateran kulttiin liittyvä sivujuoni ei mielestäni oikein toiminut. Se oli itsessään kiinnostava ja kiehtova tarina, mutta mielestäni se ei istunut kunnolla kirjan maailmaan ja tuli jotenkin puskista. Jos olisin lukenut vain tästä kultista kertovan kirjan, olisin varmastikin pitänyt siitä, mutta tämän kirjan maailmassa se tuntui jotenkin oudolta ja irralliselta. Myös jotkut anakronismit häiritsivät melkoisesti, vaikka kyseessä olikin vaihtoehtohistoria. Näistä valituksista huolimatta kyseessä oli oikein vetävä teos, joka oli kiva lisä Kuura-trilogian maailmaan. Tykkäsin, kuinka viimeisessä luvussa viitattiin jo varsinaisen trilogian tapahtumiin.

Olen lukenut useamman osan Atena-kustantamon julkaisemaa "sarjaa", jossa kuvaillaan erilaisia historiallisia sattumuksia milloin mistäkin näkökulmasta: esimerkiksi Maailmassa on virhe kertoo historiallisista epäonnistumisista ja Maailman pisin pajunköysi oikoo harhakäsityksiä ja sitkeitä myyttejä. Maailma on outo puolestaan kertoo kummallisista sattumuksista ja tapahtumista, joista ihmiset eivät välttämättä tiedä. Mielestäni Maailma on outo on ehdottomasti "sarjan" kirjoista paras! Kirjaan on valittu todella kiinnostavia tapahtumia, jotka ovat vielä kirjoitettu hauskasti. Vaikka joitain tuttujakin juttuja kirjassa oli, opin siitä myös jotain uusia asioita. Muutamat asiat kuitenkin häiritsivät minua todella paljon. Ensinäkin lähes kaikki tarinat joko sijoittuivat länsimaihin tai länsimaalaiset olivat tarinan toimijoita, mitkä tekivät niistä tietyltä osin todella yksipuoleisia. Lisäksi sattumukset olivat suurimmaksi osaksi modernimpaa historiaa, 1800-lukua vanhempia tarinoita ei juurikaan ollut. Mietin myös sitä ratkaisua, että tarinat oli jaoiteltu aihepiirin mukaan (esimerkiksi sotatarinat ja rikosjutut), eikä kirjoitettu kronologisessa järjestyksessä. Omasta mielestäni tämä tapa oli virkistävä, mutta mietin, voiko se olla jollekulle muulle haastava, jos epäkronologinen järjestys vaikeuttaa tapahtumien hahmottamista suuremmassa kuvassa. Kivaa historiaviihdettä kirja kuitenkin oli! Jos joku väittää, että historia on tylsää, kannattaa hänen lukea tämä kirja :)

Minun oli tarkoitus lukea kesällä Pieni talo preerialla -sarja uudelleen, mutta Koirahullun päiväkirjojen tahkoaminen vei huomion niiltä :D Totesin kuitenkin, että sarjan lukeminen ei niinkään ole vuodenajasta kiinni, joten tartuin ensimmäiseen osaan sitten elokuussa. Pieni talo suuressa metsässä on ehkä sarjasta se osa, jonka olen lukenut kaikista useimmin, joten se oli kokonaisuudessaan hyvin mielessäni, vaikka edellisestä lukukerrasta on monia vuosia aikaa. (Luulen, että näin on, vaikka Pieni talo preeriallakin on tullut luettua monta monituista kertaa!) Ensimmäisessä osassa Laura on viisivuotias tyttö, joka asuu, kuten kirjan nimestä voi päätellä, suuressa metsässä perheensä kanssa. Elämä on yksinkertaista, muttei helppoa: kaikki täytyy tehdä itse. Kirja sisältääkin tarkkoja kuvauksia esimerkiksi lihan savustamisesta ja juuston valmistamisesta. Kirja on hyvin episodimainen ja se oikeastaan kuvaa vain Ingallsin perheen elämää metsässä. Tämä oli yhtä sympaattinen ja herttainen kuin lapsenakin luettaessa! (Mielestäni tarkat kuvaukset Ingallsien elämästä eivät olleet tylsiä pienenäkään, enemmänkin kiehtovia 2000-luvun kaupunkilaislapselle :D) Perheen suurimmat vaikeudet ovat vasta edessäpäin, ja tässä vaiheessa annetaan elämän kulkea omalla painollaan. Elämässä on joitain pieniä murheita, kuten tylsät sunnuntait tai sisaruskateus, mutta toisaalta serkkujen kanssa leikkiminen jouluna lumessa tai vaahterasiirappitanssiaiset isoisän luona tuovat riemua lasten arkeen. Sekä joulu- että tanssiaisluku olivat muuten lemppareitani nuorempana <3 Jatkan ilolla seuraavan osan pariin, jahka saan sen käsiini: tämä sarja on nimittäin niitä kirjoja, jotka jätin (väliaikaisesti) kotikotiin, kun minun täytyi valikoida ne kirjat, jotka ottaisin mukaan opiskelukaupunkiin...

Tove Janssonin aikuisille suunnattu tuotanto ei ole minulle kovin tuttua, olen aikaisemmin lukenut vain Kesäkirjan ja muutamia novelleja. Minulle kuitenkin vinkattiin luettavaksi Suuri matka -novellia, koska vinkkaajan mielestä se muistutti erästä tekstiäni. Päädyin lukemaan novellin Bookbeatin e-kirjaversiosta Nukkekaapista, ja novellin luettuani totesin, että voisin lukea kokoelman loppuunkin. Kirja oli minulle kuitenkin jotenkin raskas lukukokemus, vaikka joistain novelleista pidin kovastikin. Osasin odottaa sitä, etteivät novellit tarjoa pelkkää muumimaista onnea ja auvoa, mutta jokainen novelli oli jotenkin synkkä ja päähenkilöt melko ikäviä ihmisiä, ja kun sellaisia luki monta putkeen, jäi itsellekin jotenkin ikävä ja synkkä olo. Toisaalta mietin myös, oliko e-kirja-muoto kohdallani väärä valinta tälle kirjalle. Olisiko paperikirja antanut tarinoille enemmän tilaa hengittää? Oli miten oli, nautin näissä novelleissa Janssonin taidosta kiinnittää huomiota pieniin yksityiskohtiin ja yksinkertaistenkin asioihin lumoavan tarkkaan kuvailuun. Se on ehdottomasti eräs lempiasiani Janssonin kirjoissa! Lukiessani pohdiskelin myös sitä, mahtavatko jotkut novellit, esimerkiksi Suuri matka ja Sarjakuvapiirtäjä, pohjautua Janssonin omiin kokemuksiin. Lempinovellejani tässä synkässä kokoelmassa olivat Nukkekaappi, Aikakäsite, Lokomotiivi, Muisto uudesta maasta, White lady, Päärooli, Kukkalapsi ja Suuri matka.

Pasi Ilmari Jääskeläisen uusin teos Väärän kissan päivä ehti odotella hyllyssäni hyvän tovin, ennen kuin siihen sain aikaiseksi tarttua. Kirja on yhdenpäivänromaani, joka sijoittuu kuvitteellisen Marrasvirran kaupungin festivaalipäivään. Kaarna-niminen mies (jonka etunimeä ei koskaan kerrota) joutuu jättämään perheensä jäätelöbaariin, kun kaupungin hoitokodista soitetaan, että hänen demenitaa sairastanut äitinsä on kuollut. Pian käy kuitenkin ilmi, että äiti on elossa uuden ihmelääkkeen ansiosta. Äiti on kuitenkin ehtinyt karata hoitokodista festivaalivilinään, ja Kaarnan täytyy lähteä etsimään äitiään. Enempää en kirjan juonesta viitsi sanoa, sillä en tahdo spoilata mitään. Kirja käsittelee todella mielenkiintoisia muistamiseen, unohtamiseen ja identiteettiin liittyviä kysymyksiä ja ideoita, mutta se ei ollut kuitenkaan yhtä raskas kuin Sielut kulkevat sateessa, joka kävi pitkissä pohdinnoissaan välillä vähän suon tarpomiseseksi. Väärän kissan päivässä tuntui välillä siltä, että itse tarinaa tärkeämpää olivat juurikin nämä muistamisen teemat ja tarinan absurdi, karnevalistisessaan tunnelmassaan vähän pelottava ja painajaismainenkin tunnelma. Pidän Jääskeläisen teoksissa erityisesti siitä, miten niiden maailma on aina jotenkin vähän vinksallaan, mutta henkilöt eivät kiinnitä arkisiin vinksahduksiin mitään huomiota. Vaikka olen lukenut Jääskeläisen muutkin kirjat, tapa, jolla kirjailija nyrjäyttää lukijansa aivot yllättää joka kerta. Väärän kissan päivän lopputwisti oli sellainen, että minun täytyi mennä lukemisen jälkeen pitkälleen pimeään huoneeseen, koska aivoni menivät niin pahasti solmuun. Vielä seuraavanakin päivänä lukemisen jälkeen en voinut ajatella juurikaan muuta kuin kirjaa ja sen loppuratkaisua. Väärän kissan päivä ei ehkä ole aivan suosikki-Jääskeläiseni, mutta oli se kyllä kaikin puolin kova!

Myös Katriina Ahosen runokokoelma Suon takana aarniometsä ehti odotella hyllyssäni pari vuotta ennen kuin sen luin. Ahosen lastenrunot ovat olleet minulle tuttuja, mutta Suon takana aarniometsä on kirjailijan ensimmäinen aikuisille suunnattu runokokoelma. Runot käsittelevät esimerkiksi luontoa, lapsia ja ikääntymistä. Toisin kuin Ahosen lastenrunoissa, näissä runoissa muoto on vapaampi. Jotkut runot eivät koskettaneet minua juurikaan, ja esimerkiksi Senioriräppi oli melko kaukana omalta mukavuusalueeltani, mutta tästä kirjasta löytyi kuitenkin useita hienoja ajatuksia ja sanoja, jotka kolahtivat, jotkut jopa niin, että vähän itketti lukiessa. Luin kokoelman eräänä hyvin sateisena lauantaina, ja se sopi tunnelmaan täydellisesti. Runot eivät ole turhan vaikeita, mitä tällainen yhä hieman haparoiva runonlukija arvostaa kovasti! (Sivuhuomio: tunnen kirjailijan, mikä todennäköisesti vaikuttaa mielipiteeseeni teoksesta hieman, mutta tämä on kuitenkin rehellinen mielipiteeni.)

Muumien uusintaluku jatkui Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjan myötä. Luin kirjan viimeksi vuonna 2014, kun yritin lukea kaikki Muumit Janssonin juhlavuoden kunniaksi. (Tavoite jäi kananlennoksi, kuten olen jo aikaisemmin sanonut.) Heti alkutekijöissä hämmennyin, kun kirjassa ei ollutkaan lainkaan muistamaani silkkiapinaa, mikä sai minut googlettamaan ja tutkimaan asioita. Selvisikin, että Jansson itse muokkasi kirjaa yhteensä kolme kertaa, ja aikaisemmin lukemani suomennos perustuu toiseen versioon. Tämä nyt lukemani (ja myös omistamani) painos sen sijaan on tarkistettu suomennos, joka on tehty Janssonin viimeisen version pohjalta, jolloin siitä puuttuu kokonaan esimerkiksi silkkiapina. (Wikipedia-artikkeli tässä!) Tämän minulle uuden suomennoksen lukeminen häiritsi jonkin verran lukuelämystäni, sillä vertasin tätä versiosta jatkuvasti hämäriin muistikuvaani aikaisemmin lukemastani versiosta, jolloin keskityin enemmän mahdollisiin muutoksiin kuin itse tarinaan. Jos tämän piirteen lukukokemuksesta unohtaa, oli tarina oikein sympaattinen ja herttainen! Vaikka maailmanloppu lähestyy Muumilaaksoa, ja se on ahdistavaa laakson asukkaille, on tunnelma kuitenkin lastenkirjamaisen lämmin: maailmanlopun edelläkin voi tanssia ja juhlia, ja Muumimamma odottaa kakun kanssa kotona. Toisaalta aikuisempana lukiessa ja tarinan taustat tietäessä kirjaan sai kivaa uutta kulmaa, kun näki selkeämmin pyrstötähden metaforana sodalle. Huomasin myös, että Niisku on rasittava sovinisti myös kirjassa, eikä vain tv-sarjassa :D Kiehtoo kyllä mennä sarjassa eteenpäin, myöhempien osien lukemisesta aivan todella pitkä aika!

Nukkekodin luin lähes vain Helmet-lukuhaasteen vuoksi, mutta se yllätti minut positiivisesti! Näytelmä kertoo Nora ja Torvald Helmerin avioliitosta, joka kohtaa kriisin. Torvald haluaisi, että Nora olisi hänen sievä pieni nukkevaimonsa, joka hoitaisi kotia ja lapsia valittamatta. Noralla on kuitenkin salaisuuksia, joista hänen miehensä ei tiedä, ja muutaman päivän sisään ne eskaloituvat entisestään. Siihen nähden, että lähes kaikki näytelmän tapahtumat tapahtuvat pelkästään henkilöiden päässä ja tapahtumat ovat suurimmaksi osaksi pelkkää puhumista, tunnelma on todella intensiivinen ja mukaansatempaava. Ymmärrän hyvin, miksi tämä näytelmä aiheutti ilmestyessään kohun ja keskustelun naisen asemasta, sillä ikävä kyllä teemat ovat jossain mielessä ajankohtaisia edelleen, minkä vuoksi näytelmä tuntuu yhä tuoreelta, vaikka onkin peräisin 1800-luvun lopusta. Noran hahmo on todella kiehtova, ja onkin kiinnostavaa pohtia, mikä hänet lopulta ajoi ratkaisuunsa: pidemmän ajan turhautuminen vai hetken oivallus? Vaikka en ole kovin tottunut näytelmien lukija, Nukkekodista pidin kovasti!

Angie Thomasin Viha jonka kylvät oli parhaita viime vuonna lukemiani kirjoja, joten myös hänen toinen teoksensa Mun vuoro kiinnosti kovasti. Olisin teokseen tutustunut jossain vaiheessa muutenkin, mutta tänä kesänä yltynyt Black lives matter -liike toimi kipinänä lukea kirja juuri nyt. Mun vuoro kertoo nuoresta Brista, joka unelmoi räppärin urasta. Hänen edesmennyt isänsä oli kuuluisa räppäri, ja Bri tahtoo jatkaa hänen jalanjäljissään. Ei ole kuitenkaan helppoa tavoitella unelmiaan getossa, varsinkin, kun Brin äidiltä menee äkkiä työpaikka alta ja perhe uhkaa joutua kodittomaksi. Elämää ei todellakaan helpota huumediileritädin epäilyttävät bisnekset, koulun rasistinen ilmapiiri, puhumattakaan Brin omista ihmissuhdesotkuista. Vaikka en tiedä hiphop- ja räp-kulttuurista juuri mitään, eikä se minua myöskään ihmeemmin kiinnosta, pidin kirjasta silti! Ymmärrettävästi räp-asiat ovat etusijalla tarinassa, mutta siinä on paljon muutakin sisältöä. Kirjaa kuunnellessa ei voinut kuin ihmetellä, miten huonosti Yhdysvalloissa edelleen kohdellaan ei-valkoista väestöä. Ei tilanne ole juuri missään muuallakaan valkoisen valtaväestön maassa, Suomessakaan, sen parempi, mutta tuntui uskomattomalta, että kouluun piti kulkea metallinpaljastimen läpi. Koulun vartijoiden käytös muistutti minua uutisista, joita olin nähnyt Yhdysvaltojen poliisiväkivallasta. Thomasin kirjat ovat äärimmäisen tärkeitä, ja mielestäni jokaisen maailman ihmisen tulisi lukea ne. Kirja ei mielestäni ollut yhtä tajunnanräjäyttävän hyvä kuin Viha jonka kylvät. Oli epäreilua verrata näitä kahta kirjaa keskenään, koska ne olivat kuitenkin niin erilaisia, mutta en voinut olla tekemättä niin väkisinkin, sillä Thomasin edellinen teos oli minulle niin vahva ja mieleenjäävä lukukokemus. Hauska yksityiskohta on muuten se, että vaikka nämä kaksi kirjaa eivät liity millään tavalla toisiinsa, Bri asuu samalla asuinalueella kuin Viha jonka kylvät -kirjan Starr, ja Mun vuorossa viitataan toisinaan "siihen poikaan, joka ammuttiin" ja siitä seuranneisiin mellakoihin. Ilkka Rekiaron suomennos ei myöskään mielestäni toiminut yhtä hyvin kuin edellisen kirjan suomennos, jonka oli tehnyt Kaijamari Sivill, vaikka ei missään nimessä huono ollutkaan. Mielestäni oli kuitenkin tosi kivaa, että kirjan luki ei-valkoinen nainen (Rebekka Kuukka)!

Liv Strömquistin feministiset sarjakuvat ovat olleet lukulistallani jo hyvän aikaa. Kielletty hedelmä kertoo asiasta, joka kutsutaan "naisen sukupuolielimeksi": kyseessä on elin jota on kunnioitettu ja pelätty, ja jota yhteiskunta (eli lähinnä miehet) ovat yrittäneet vuosikausia kontrolloida, vähätellä ja piilottaa. Vaikka kyseessä on tietokirja, sävy on kirpeän humoristinen, ja nauroinkin ääneen monta kertaa kirjaa lukiessani. Tykkäsin kovasti siitä, että kirjassa oli lähdeviitteet! Totta kai tämä on tietokirjassa tärkeää, mutta jotenkin en ollut tullut ajatelleeksi, että sarjakuvassakin voisi olla lähdeviitteet! Asia, mistä en kirjassa pitänyt, oli sarjakuvan tekstaus, joka oli mielestäni jotenkin raskasta lukea. Kielletty hedelmä ei välttämättä tuonut minulle kovin paljoa varsinaista uutta tietoa (jotain kylläkin), mutta runnoi kyllä jotain ajatuksia uusiksi ja herätti myös aivan uusia oivalluksia. Mielestäni tämäkin on sellainen kirja, joka kaikkien pitäisi lukea, oli oma sukupuoli sitten mikä tahansa!

*********

Elokuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

2. Iloinen kirja: Pieni talo preerialla
23. Kirja on julkaistu myös selkokielellä: Muumipeikko ja pyrstötähti
26. Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö: Marina
47.- 48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet: Nukkekaappi & Nukkekoti

Elokuu oli ehkä kesäkuukausistani vauhdikkain. Elokuu on myös varsinainen synttärikuukausi, niin tänäkin vuonna: vietin alkukuusta synttäreitäni, ja kuun lopussa blogi täytti kuusi vuotta. Palasin kuun puolivälissä takaisin opiskelukaupunkiin, jossa ehdin viettää pari mukavaa kesälomaviikkoa tässäkin kaupungissa, kun opinnot eivät vielä alkaneet. Luin myös enemmän yhden kuukauden aikana kuin moniin vuosiin! (Tarkistin asian: viimeksi olen lukenut 17 kirjaa kesäkuussa 2015, mikä on muutenkin henkilökohtainen ennätykseni ainakin tämän nykyisen lukupäiväkirjan aikakaudella! Voi olla, että joskus nuorempana tämä ennätys on tullut hakattua, mutta koska vanhimmat lukupäiväkirjani ovat kotikotona, en pääse asiaa nyt tarkistamaan.)



Kuukauden biisi on Miljoonasateen ja Värttinän yhteistyö Karkumorsian. Värttinän osuudet tuovat lauluun keveyttä ja kivaa lisäväriä, minkä lisäksi laulun tarinassa on mielestäni mukava twisti perinteiseen (surulliseen) rakkauslauluun verrattuna. Tässä on myös vähän P-viboja, mikä on aina hauskaa!

Kuusivuotissynttärit

Tällä päivämäärällä Lasisipulissa -blogi täyttää kuusi vuotta :)

Kuuden vuoden ajalta luetuimmat postaukset ovat olleet seuraavat:

1. Parhaat (ja helpot) ukulelebiisit
2. Huhtikuun luetut 2019
3. Tuunaa kouluvihkot omin pikku kätösin
4. Olen eksynyt Latviassa (Riika, osa 1)
5. Suomifilmiunelmointia

Lista on hyvin samanlainen kuin edellisinäkin vuosina, joskaan en voi lakata ihmettelemästä, miten viime vuoden huhtikuun kooste on noin korkealla tilastoissa. (Näyttökerrat huitelevat aivan eri lukemissa kuin alempana listalla olevien näyttökerrat!) Edes hakutuloksissa ei näy mitään, mikä johdattelisi ihmisiä juuri tämän kirjan pariin. Toki kyseisessä postauksessa puhun esimerkiksi Kingin Carriesta, mutta silti juuri tämän nimenomaisen postauksen nouseminen listalle on yllättävää ja hämmentävää, varsinkin, kun blogihistoriastani löytyy kuitenkin muitakin klassikkoja ja esimerkiksi monien koulussa lukemia teoksia. Täytyi myös aivan hieraista silmiäni, kun pari viikkoa julkaisemani Suomifilmiunelmointia-runo oli noussut viiden kärkeen! Mites tässä nyt näin pääsi käymään?

Kuudennen vuosipäivän kunniaksi jaan kuusi sellaista postausta blogihistoriastani (yhden jokaiselta vuodelta), joista itse pidän paljon, mutta jotka ovat saaneet harmillisen vähän huomiota. Kukas kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse ;)

1. Novelli: Juhannus
Otetaan tähän nyt yksi uudehkokin postaus! Vaikka jaoin linkin tähän myös henkilökohtaisessa somessani, en tiedä, lukiko tätä oikeasti kukaan :D

2.. Marina: Love + Fear
Tästä levyarviosta olen todella ylpeä! Vaikka ulosantini voisi joissain kohdissa olla vähän hiotumpaa (kuten aina), mielestäni pohdintani ovat onnistuneita.

3. Suunnitelmista, (itse)sensuurista ja satupodcastista
Kirjoituspohdintani eivät saa yleensä juurikaan huomiota (tai ainakin siltä tuntuu). Tässä postauksessa on paitsi ihan hyviä mietteitä varsinkin välillä tukahduttavaksi yltyvästä itsesensuurista, mutta myös oikein hyvä podcast-vinkki!

4. Joulukalenteri 2016: 13. luukku
Vuoden 2016 joulukalenteri on joulukalentereistani se, joka on vaatinut minulta kaikkein eniten aikaa ja vaivaa. (Lopulta niin paljon, että en äärimmäisen kiireisessä ja stressaavassa elämäntilanteessa saanutkaan kalenteria tehtyä täysin suunnitelmien mukaan, vaan muutamassa luukussa piti hiukkasen soveltaa). Olisin voinut nostaa tähän vaikka koko kalenterin, mutta 13. luukun kuvaan olen ehkä kaikkein tyytyväisin :)

5. Laulua ja kynän rahinaa
Tässä on useampi piirros, johon olen näin vuosia myöhemminkin tyytyväinen! Kaiken lisäksi tekstiosuus on mielestäni nykyäänkin ihan hauska, eikä aiheuta myötähäpeää yhtään! Hyvä, 15-vuotias Cele, jossain sinäkin onnistuit! (Montako huutomerkkiä tähän vielä mahtuu...)

6. Kirjoita kuin Stephenie Meyer
Sokerina pohjalla (lähes iki)vanha, pieni tyyliharjoitushassuttelu, johon olen edelleen tyytyväinen. Sivumennen sanoen en pidä Meyerin tyyliä enää kauhean hirvittävänä, hänen ongelmansa ovat enemmänkin juonen ja tarinan puolella...

Kiitos lukijoille (joita oli vielä vähän aikaa sitten viimeinkin tasan 50, mutta nyt joku kurja on mennyt karkaamaan...), kommentoijille, stalkkereille, satunnaisille ohikulkijoille ja kaikille, joille kiitos kuuluu! <3

(Jos kiinnostaa tasan kuuden vuoden takaisen Celestinen räpellykset, ensimmäisen postauksen voi lukea tästä. Muut synttäripostaukset löytyvät tunnisteella blogisynttärit.)

#toberead

Bongasin tämän hauskan kirjahaasteen Oksan hyllyltä -blogista, joten teen sen nyt itsekin!

1. Klassikko, jonka aiot lukea

Näitä on monta, mutta ehkä Jane Austenin Emma. Kyseessä on viimeinen Austenin kirja, joka minulla on vielä lukematta, joten olen ehkä vähän säästellyt sitä, mutta toisaalta uusi elokuvaversio kiinnostelisi melkoisesti. Periaatteenani on kuitenkin "kirja ennen elokuvaa", joten haluan tutustua alkuteokseen ennen kuin katson filmatisoinnin.

2. Kirja, jonka koet itsellesi läheiseksi

Vaikka olen useita kertoja samaistunut kirjojen henkilöihin ja luonut läheisiä suhteita tarinoihin, ensimmäisenä tähän kohtaan tuli mieleen Terhi Rannelan Läpi yön. 1990-lukua kuvaava päiväkirjaromaani alkaa 15-vuotiaan tytön itsemurhayrityksestä ja seuraa hänen elämäänsä yliopiston alkuun asti. Sama ajanjakso elämästäni on toki ollut paljon helpompaa kuin romaanin Marialla, puhumattakaan siitä, että olen elänyt 15-vuotiaasta yliopiston alkuun 20 vuotta myöhemmin kuin hän, mutta jotenkin kirja on iskenyt minuun todella vahvasti molemmilla lukukerroilla. Marian palo kirjoittaa, hänen päässään nalkuttava Neiti Kunnianhimo ja piinaavaksi yltyvä kympintyttöys ovat sellaisia asioita, joihin kirjassa aina samaistun. Vaikka koen, että oma (kirjallinen) identiteettini koostuu useista kirjoista, joita olen lukenut, on Läpi yön eräs merkittävimmistä paloista minua itseäni.

"Kirjoitan, kunnes musta möykky rinnassani särkyy ja liukenee pois. Kirjoitan kunnes kyyneleet lakkaavat valumasta. [...]
Kirjoitan itseni terveeksi. Kirjoitan itseni vahvaksi. Kirjoitan itseni onnelliseksi." (Terhi Rannela: Läpi yön)

3. Sopivan pituinen kirja

Olen laiskistunut lukijana todella paljon: vielä yläasteella ahmin jotain 500-sivuisia kirjoja aivan innoissani, kun nyt jo sellaisen näkeminen uuvuttaa hiukan. Sanoisin, että nykyään sopivan pituinen kirja on joku noin 300-sivuinen. (E-kirjan tosin pitää olla alle 200-sivuinen, että sen jaksan lukea, en nimittäin tykkää lukea puhelimen näytöltä juurikaan.)

Äänikirjoissa sopiva pituus on alle 20 tuntia, sillä vaikka ihan tykkäänkin kuunnella kirjoja myös luettuna, pitkissä äänikirjoissa iskee helposti loppupuolella uupumus, puhumattakaan siitä, että minulla menee yleensä aika kauan yhden kirjan kuunteluun, oli se sitten kuinka pitkä tai lyhyt hyvänsä, enkä jaksa ikiaikoja jumittaa saman tarinan parissa (ellei se sitten ole jotenkin tajunnanräjäyttävän hyvä!).

Tästä pohdinnasta huolimatta on todettava, että kirjan pituus ei korreloi sen kanssa, onko kirja hyvä vai ei. Joskus järkälemäisen paksu kirja on mielestäni paras kirja ikinä, joskus ohuempi on pettymys, joskus päinvastoin. :)

4. Kirja sellaisesta genrestä, jota tykkäät lukea

Spefi, varsinkin fantasia, on minulle se kaikkein omin laji. Jos maailma ja hahmot on luotu hyvin, viihdyn tämän genren parissa erittäin mainiosti. Viime aikoina luetuista spefikirjoista olen ollut eniten innoissani Elina Pitkäkankaan Hukan perimistä, joka laajensi ja syvensi Pitkäkankaan Kuura-trilogiaansa luomaa hukka-Suomea kivasti!

5. Suosittu kirja, josta olet kiinnostunut

Riippuu varmaan, miten määrittelee suositun :D Pajtim Statovcin teokset kiinnostavat yleisesti, vaikka ovatkin kuulemani mukaan synkkiä. Kissani Jugoslavia löytyy myös omasta hyllystä, sanotaan vaikka se!

6. Kirja, jonka aiot lukea loppuun (vaikka se olisi kertaalleen jäänyt kesken)

Jätän kirjoja niin harvoin kesken, että jos kirja jää minulta kesken, se tarkoittaa sitä, että en todennäköisesti tule palaamaan kirjaan koskaan. Sanotaan tähän kohtaan vaikka Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläinen, sillä kirja on sen verran paksu, että sen loppuun lukeminen vaatinee ainakin jonkinlaista tahdonvoimaa, ellei se sitten vetäise mukavasti mukaansa.

7. Kirja, jonka toivoisit jo lukeneesi

Heh, tähän voisi laittaa milteipä minkä tahansa kirjan lukulistaltani :D Ehkä joku V. E. Schwabin kirja?  Niitä on useampi ihminen minulle hehkuttanut henkilökohtaisesti, ja kirjablogeissakin niitä usein näkyy.

8. Kirja, joka on ollut lukulistallasi/kirjahyllyssäsi jo useita vuosia, ja jonka aiot pian lukea

Carlos Ruiz Zafónin Enkelipeli on lojunut monta vuotta kirjahyllyssäni, ostin sen nimittäin Helsingin kirjamessuilta vuonna 2016. Luin elokuun alkupuolella Marinan, jonka taianomainen, vähän pelottavakin tunnelma muistutti minua siitä, mistä pidin Tuulen varjossa ja minkä vuoksi haluaisin kovasti jatkaa sarjan lukemista.

Ota haaste mukaasi, jos innostut :)

Loppuun vielä tämä jokseenkin erikoinen (mutta aina yhtä paljon naurattava) aiheniputus viime vuoden Helsingin kirjamessuilta.  

Suomifilmiunelmointia

Sinä tummakulmainen, vakava ja selkeästi artikuloiva
tanssita minua tanssilavalla niin
että kellohame nousee korviin

Saattele kesäyössä kotiportille
ja kuljeta kärrytietä Hopeista kuuta hyräillen
jatka sitä heinäladossa myöhemmin

Varasta kesäöinen suudelma
ja puhu tunteistasi kiemuraisin sanankääntein

Sunnuntaina pöydälle valkea pellavaliina
kultareunakupeista kahvia
ja vehnäskranssista siivuja

Mustavalkoisen pehmeä valo siivilöityy
pirtin verhojen välistä

(27.1.2020)

***

Runo, josta pidän todella paljon, mutta joka jostain syystä on jäänyt julkaisematta. Olkoon tämä kesäisistä suomifilmihetkistä haaveileva runonen syntymäpäivärunoni tänä vuonna :)

Heinäkuun luetut 2020

Heinäkuussa 2020 luin 16 kirjaa (3697 sivua), joista viisi oli spefiä, kaksi sarjakuvaa ja kuusi uusintoja.

Jansson, Tove: Muumit ja suuri tuhotulva (Muumit #1) 55 s. [U]
Vik, Erika: Seleesian näkijä (Kaksosauringot #2) 613 s. 
Hepo-oja, Briitta: Suomea lohikäärmeille (Suomea lohikäärmeille #1) 304 s. 
Folman, Ari & Polonsky, David: Anne Frankin päiväkirja 157 s. 
Salminen, Sally: Katrina 448 s. 
Nummelin, Juri (toim.): Sadan vuoden unet: satuja aikuisille 331 s. 
Meripaasi, Helena: Koiran kokoinen kesä (Koirahullun päiväkirja #1) 176 s. [U]
Kallio, Pauli & Takalo, Tiitu: Ottopoikia ja työläistyttöjä: yhdeksän tarinaa Tampereelta 61 s. 
Oksanen, Sofi: Norma 304 s. 
Meripaasi, Helena: Koirista parhain (Koirahullun päiväkirja #2) 191 s. [U]
Nojonen, Uolevi: Ruudussa räntää 205 s. 
Meripaasi, Helena: Enkelikoira (Koirahullun päiväkirja #3) 189 s. [U]
Puskala, Sirpa: Pintanaarmuja, Pihlström 113 s. 
Meripaasi, Helena: Tottelemattomuuskoe (Koirahullun päiväkirja #4) 236 s. [U]
Huotarinen, Vilja-Tuulia: Heistä tuli taitelijoita 93 s.
Meripaasi, Helena: Viittä vaille voittajaluokkaa (Koirahullun päiväkirja #5) 221 s. [U]

kotimaisia: 15

ulkomaisia: 1

omasta hyllystä: 2

kirjastosta: 13

muualta: 1

Minulla oli suunnitelmissa lukea kaikki Muumi-kirjat uudelleen jo Tove Janssonin satavuotisjuhlavuonna 2014, mutta lopulta sain tuolloin luettua vain Muumipeikon ja pyrstötähden. Ostin keväällä koko sarjan omaan hyllyyni tavoitteenani yrittää temppua nyt uudelleen, mutta tavoitettani on hieman hidastanut eräs nimeltämainitsematon pandemia, joka vei minut satojen kilometrien päähän kirjoistani. Kesäreissulla kuitenkin pääsin taas hyllyni ääreen, ja aloitin projektini lukemalla iltasaduksi sarjan ensimmäisen osan, Muumit ja suuri tuhotulva. Olin lukenut kirjan muutamia kertoja joskus lapsena, mutta kovin tarkkoja muistikuvia ei minulla sen tapahtumista ollutkaan. Sarjan ensimmäinen osa on kieltämättä varsinainen outolintu muihin verrattuna: vaikka seikkailu muistuttaa hieman esimerkiksi Muumipeikkoa ja pyrstötähteä, siinä on omanlainen, jotenkin vinksahtanut tunnelmansa, ja muumit itse ovat hassun pitkäkuonoisia. Se on sympaattinen lastensatu, jossa on useampia hauskoja kohtia, kuten (kieltämättä Jalista ja suklaatehtaasta muistuttava) vanhan herran herkkumaa ja pelastamispuuhista innostuva marabuhaikara. Kerronta on kuitenkin jotenkin kömpelöä, ja vaikka tarina on vekkuli, sekään ei ole mikään tajuntaaräjäyttävä. Kyseessä on oikein vekkuli kirja, mutta odotan kyllä myöhempiä osia ja sitä, miten ne uppoavat aikuisempaan makuun. 

Luin viime kesänä Kaksosauringot-trilogian aloittaneen Hän sanoi nimekseen Aleia, ja vaikka en ikihyviksi kirjaan ihastunutkaan, myös seuraavat osat olivat lukulistalla. Seleesian näkijään sain aikaiseksi kuitenkin uppoutua vasta lähes vuotta myöhemmin. Muistin ensimmäisen osan pääpiirteissään, mutta kun nimimuistini on huono muutenkin, erityisesti ihmisten ja paikkojen nimet tuottivat vaikeuksia, ja menikin tovi, ennen kuin pääsin kunnolla kirjan kanssa vauhtiin. Tarina alkaa suunilleen siitä, mihin edellinen osa jäi. Aleia ja Corildon ovat matkalla Seleesiaan, joka on nimensä mukaisesti seleesien kotisaari. Matkan tavoite on saada selvyys Aleian muistot vieneestä lumouksesta, mutta se ei olekaan niin helppoa, kun tielle tulee niin poliittisia kiemuroita kuin perhesuhteita. Erityisen hienoa tässä kirjassa olikin seleesien kulttuurin kuvaaminen! Kyseessä on hyvin kiehtova laji, joihin ei kovin paljoa (muistaakseni) ensimmäisessä perehdytty, mutta vahinko otettiin nyt takaisin. Vaikka HSNA:ssa oli useampia juttuja, joista en kovin paljoa pitänyt, se oli kuitenkin nopealukuinen ollakseen sellainen järkäle: muistan lukeneeni sitä jopa sata sivua yhdeltä istumalta suhteellisen vaivattomasti. Seleesian näkijän lukeminen sen sijaan tuntui välillä melkoiselta tervassa tarpomiselta. Vaikka tapahtumat seuraavat toisiaan melko jatkuvalla syötöllä, loppupuoli tuntuu melko laahaavalta, vaikka ollaankin sodan keskellä. Tiedättekö sen tunteen, kun ollaan elokuvan loppupuolella, ja odotat vain viimeistä kuvaa ennen lopputekstejä? Minusta tuntui kirjan loppupuolella vahvasti siltä. Toki erään merkittävän juonenkäänteen jälkeen tapahtuvat asiat ovat tärkeitä, mutta itse olisin pätkäissyt tarinan paremman cliffhangerin kohdalta ja jättänyt loput seuraavaan osaan. Lisäksi minulla oli edelleen vaikea kiintyä sarjan henkilöihin, joista varsinkin Corildon tuntuu rasittavalta tyypiltä, enkä kokenut, että minulla on mitään syytä välittää siitä, mitä hänelle tulee tapahtumaan. Vikin steampunkahtava maailma on todella kiinnostava, ja se onkin tähän mennessä ollut sarjan vahvin puoli, mutta sekään ei ole ongelmaton. En muista, kuinka paljon maailmanhistorian taustoitusta oli ensimmäisessä osassa, mutta olin lukiessani monta kertaa aivan ulalla siitä, mitä seleesien maailmassa oli tapahtunut ja millaisia otuksia tulilinnut edes olivat. Olinko vain huolimaton lukija vai eikö näitä asioita kerrottu? Siitäkin huolimatta, että ensimmäinen osa ei täysin vakuuttanut minua, koin silti pettyneeni Seleesian näkijään. Haluan kuitenkin tietää, kuinka tarina päättyy, ja päätösosa Nefrin tytär onkin minulla tällä hetkellä kesken. 

Briitta Hepo-ojan vaihtoehtohistorialliseen Suomeen sijoittuva Suomea lohikäärmeille oli kiinnostanut minua jo pitkään. Suomi on kuningaskunta, joskin valtion pohjoisosissa kapinoidaan kuninkaallisia vastaan, eikä Uudenmaan alueellakaan vältytä tasavaltaa kannattavien anarkistien iskuilta. Tarina seuraa ritarisuvun tytärtä Lynxia ja tavallista elämää elävää Timiä, jotka tapaavat sattuman kautta, tutustuvat ja lopulta rakastuvat. Mukana menossa on Timin syntymäpäivälahjaksi saama, pikkiriikkinen lohikäärme, jolle Tim yrittää epätoivoisesti opettaa suomea. Ihastuin Hepo-ojan vaihtoehtohistoriaan ikihyviksi. Vaikka kuninkaallisinstituutiossa on omat ongelmansa, olen monta kertaa esimerkiksi naapurimaan kruunupäitä seuraillessani miettinyt, millaista olisi, jos Suomessa olisikin oma kuningasperhe. Hepo-ojan kuvaama maailma tosin ei ole erityisen onnellinen tavallisille kansalaisille, jotka joutuvat elämään köyhyydessä, mutta ajatusleikki on todella kiinnostava. Olisin tosin toivonut, että tarina olisi keskittynyt enemmän miljööseen, politiikkaan ja muihin sen luomiin ongelmiin, mutta pääpaino olikin rakkaustarinassa, mikä oli vähän harmi, vaikka Lynxin ja Timin suhde olikin aika söpö. Tarinassa oli harmikseni muutenkin pientä sekavuutta ja hapuilua, mutta kyllä minä silti tämän yhdeltä istumalta ahmaisin, ja loppukoukku olikin sitten melkoinen! Onneksi jatko-osa ilmestyy syksyllä! Myös minilohikäärme oli kirjaa parantava asia, sillä se oli aivan syötävän suloinen otus <3

Anne Frankin päiväkirjan luin muistaakseni kahdeksannella luokalla ollessani, ja kokemus oli monessa mielessä järisyttävä. Olin kovin skeptinen, kun törmäsin päiväkirjasta tehtyyn sarjakuvaan, mutta koska sitä oli kehuttu useammankin tuttavan suusta, päätin sitten tarttua siihen. Olin positiivisesti yllättynyt! Piirrostyylistä pidin todella paljon, samoin siitä, että vaikka tositarina on hyvin synkkä ja kuvaa synkkiä aikoja, esimerkiksi graafista väkivaltaa ei näytetä ollenkaan. Tarinaa ei kuitenkaan ole yhtään pehmennetty, ja Annen ja muiden salaisessa siivessä piileskelevien elämä on yhtä raastavaa sarjakuvassa kuin Annen omin sanoin kerrottuna. Pidin todella paljon myös siitä, että Annen biseksuaalisuus oli otettu sarjakuvaan mukaan, sillä se on asia, jota ei kovin usein Annesta puhuttaessa mainita. Oikeastaan ainoa asia, joka ei toimi, on pitkät tekstipätkät Annen päiväkirjasta, joissa on vähän tai ei ollenkaan kuvitusta. Ne katkaisevat lukuflow'n, vaikka ymmärrän kyllä, että niiden on tarkoitus näyttää, kuinka kypsä Anne ikäisekseen oli. Oli miten oli, tämä teos sai kyllä ajattelemaan sitä, miten julmaa aikaa toinen maailmansota oli, puhumattakaan siitä, että juutalaisvainot eivät alkaneet tai päättyneet siihen. Tällaista ei pitäisi tapahtua enää koskaan, mutta ihmiskunta toistaa samoja virheitä. Toisen maailmansodan syttymisestä on vain 80 vuotta, eikä sen kauhuja saisi unohtaa. Suosittelen sekä alkuperäistä päiväkirjaa että tätä sarjakuvaversiota todella vahvasti.

Myös Sally Salmisen Katrinaa oli kehuttu paljon. Kyseessä on suomalainen, 1930-luvun kansainvälinen bestseller, mutta uskallan veikata, ettei juuri kukaan nykyajan ihminen ole kuullut siitä tai sen kirjoittajasta, ja luen tuohon joukkoon myös itseni. Helsingin sanomissa oli joskus vuosi tai pari sitten juttu Salmisen käänteitä täynnä olleesta elämästä, ja Katrina onkin ollut lukulistalla kyseisen artikkelin lukemisesta lähtien. Periaatteessa Katrina on hyvin perinteinen suomalainen talonpoikaiskuvaus: naiivi, nuori pohjanmaalainen Katrina nai suurisuisen merimiehen, joka vie hänet kotiinsa Ahvenanmaalle, jossa paljastuukin, että koti onkin vain surkea torppa. Alkaa köyhyyden ja kurjuuden täyttämä elämä. Ankeaa, eikö totta? Alkuasetelman ei kuitenkaan pidä antaa hämätä, sillä Katrina on aivan omanlaisensa suomalainen klassikkoteos. Ensinäkin on päähenkilö, Katrina itse. Sen sijaan, että hän jäisi murehtimaan kurjaa kohtaloaan, hän tarttuu toimeen. Hän ei siedä huonoa kohtelua esimiehiltään tai keltään muultakaan ja toimii omatuntonsa mukaan, vaikka se tarkoittaisikin sitä, että elämästä tulisi entistä vaikeampaa. Katrina ei luovuta vaikeuksienkaan edessä, ja se tekee hänestä todella ihailtavan hahmon. Uniikin kirjasta tekee myös saaristomiljöö. Arkea rytmittää laivojen kulku: saaren miesväki on puolet vuodesta merillä, eikä koskaan voi olla täysin varma, palaavatko he takaisin kotiin. Miljöön luoma twisti erottaa Katrinan monista muista suomalaisista klassikkokirjoista, jotka muuten kuvaisivat samankaltaisia elämäntarinoita. Juha Hurmeen uusi suomennos oli mielestäni oikein sujuva ja hyvä (joskaan en tietenkään voinut verrata sitä edelliseen käännökseen tai ruotsinkieliseen alkuteokseen, kun en ole niitä lukenut), mutta välillä siinä käytettiin sellaisia ilmauksia tai sanoja, jotka tuntuivat sopimattomilta ja liian moderneilta kirjaan. Kiinnitin asiaan useamman kerran huomiota, mutta muuten kielessä ei ollut valittamista. On hurjaa ajatella, miten omana aikanaan niin suosittu kirja ja kirjailija ovat vaipuneet lähes täydelliseen unohdukseen. En voi olla miettimättä, onko kirjailijan sukupuolella ollut väliä: menestyvä nainen on ollut niin epäilyttävä, että hänet on pyritty unohtamaan. Onneksi Katrina sai uuden suomennoksen, ja Salminen palautui jälleen ihmisten tietoisuuteen. Naisten kirjoittamia klassikkokirjoja pitäisi muutenkin nostaa esiin, (suomalainen) kirjallisuuskaanon on niin miehinen! 

Rakkauteni satuihin ja niiden versiointiin ei ole vuosien varrella mitenkään heikentynyt, ja jo pitkään lukulistalla ollut Sadan vuoden unet oli arvatenkin minulle oikein mieluista luettavaa. Suomalaisten (spefi)kirjailijoiden novelliantologiassa vanhat tutut sadut saavat kyytiä, kun niitä väännellään suuntaan jos toiseen. Lähes kaikissa novelleissa oli jokin piirre, josta pidin kovasti, vaikka novelli ei sitten kokonaisuutena olisikaan miellyttänyt. Oikeastaan ainoa novelli, josta en lainkaan pitänyt, oli Ikuisuuden purema, joka todella vastenmielisenä raiskaus- ja kostofantasiana tuntui vain turhalta, eikä tuonut minulle mitään uutta oivallusta. Suosikkinovellini olivat suurimmaksi osaksi tosi nerokkaasti alkuteostaan hyödyntäviä. Niitä olivat Johanna Venhon Sadan vuoden unet, Sari Peltoniemen Kissan sisin olemus, Artemis Kelosaaren Marleena ja uusi maailma, Marika Riikosen Lasikenkä, Shimo Suntilan Tyttö nimeltä Kari, Johanna Sinisalon Hantta ja Kertsi sekä Tiina Raevaaran Korppi. Pidin erityisen paljon myös siitä, että kirjailijat kertoivat kirjan lopussa lyhyesti novelleistaan ja niiden taustalla olleista prosesseista.

Keväällä satuin yhtenä iltana vertailemaan siskoni kanssa jutellessa Merja ja Marvi Jalon Koiratytöt- ja Helena Meripaaden Koirahullun päiväkirja -kirjasarjoja keskenään. Lopputulemani oli se, että vaikka sarjat ovat päällisin puolin hyvin samanlaiset (ala-asteikäisille, ehkä enemmän tytöille, suunnattu koirakirjasarja, jossa lukijoiden ikäiset varhaisnuoret seikkailevat lemmikkiensä kanssa), ovat nämä sarjat kuitenkin kuin yö ja päivä, ja Koirahullun päiväkirja on monessa mielessä paljon parempi. Tästä intoutuneena päätinkin lukea Koirahullun päiväkirjat kesälukemisena, vaikka tiedostinkin uudelleenluvun riskit. Koiran kokoisen kesän olin lukenut ainakin kahdesti aikaisemminkin, joten pääpiirteissään tarina oli hyvin muistoissani, vaikka pari kertaa yllätyinkin. Nimensä mukaisesti kirja kertoo yhdestä kesälomasta, joka muuttaa 12-vuotiaan Ullan elämän: hän saa äidin vastusteluista huolimatta koiranpennun, belgianpaimenkoira Daran. Tämän sarjan ehdoton plussa on sarjan realistisuus verrattuna esimerkiksi Jalojen sarjaan. Toki realistisuus ontuu heti kättelyssä tavassa, jolla Dara Ullan luo päätyy, mutta muuten kirja tuntuu mukavan todenmukaiselta. Vaikka koiranpentu on ollut Ullan pitkäaikaisin unelma, ei elämä sen kanssa ole todellakaan pelkkää auvoa. Dara on arka ja hankala koira, jonka kanssa Ulla joutuu tekemään todella paljon töitä saadakseen sen tottelevaiseksi ja kunnolliseksi palvelu- ja näyttelykoiraksi. Tässäkin kohdassa vertasin kirjaa Koiratytöt-sarjan ensimmäiseen osaan, jonka luin uudelleen vuosi sitten. Siinä kultainennoutaja Jesse löytyy pahoinpideltynä ja melkein hukkuneena, mutta koira ei osoita minkäänlaisia trauman merkkejä ja on kuin vaikeaa menneisyyttä ei olisi ollutkaan: koira toimii välittömästi kuin unelma. Toki Koirahullun päiväkirja on suunnattu hieman vanhemmille lukijoille kuin Koiratytöt, mutta silti lukiessani koin, että Meripaaden sarja antaa koiran omistamisesta ja kouluttamisesta paljon paremman kuvan kuin Jalojen sarja. Täytyy tosin todeta, että vaikka Koiran kokoinen kesä oli ihan viihdyttävä lukupala kaksikymppisellekin, se on kuitenkin melko yksioikoinen tarina. Sarja kuitenkin paranee edetessään huomattavasti, ja omasta kokemuksestani voin sanoa, että kohderyhmään tämä todennäköisesti uppoaa kuin häkä :D

Ottopoikia ja työläistyttöjä on Tampereen Vapriikki-museolle tehty sarjakuvakirja. Kirjassa on yhdeksän sarjakuvamuotoista tarinaa eri aikakausien tamperelaisista. Jokaista sarjakuvaa edeltää pieni faktateksti ajankohdan historiasta ja tapahtumista, jotka antavat sitten kontekstia sarjakuvatarinalle. Mielestäni tämä on kiva tapa opettaa historiaa, varsinkin, kun Tampereen historiaan mahtuu monia mielenkiintoisia hetkiä. Kiinnostava valinta oli jättää sisällissota kokonaan kirjasta pois, se mainittiin vain lyhyesti faktatekstissä. Tämä oli todennäköisesti täysin tietoinen valinta, mutta kieltämättä hämmästytti, olihan Tampere sisällissodan tärkeimpiä paikkoja, vaikka se osa historiasta ei kaunista olekaan. Harmikseni sarjakuvatarinat jäivät melkoisen tyngiksi. Toki pariin sivuun ei mahdukaan kovin laajaa tarinaa, mutta silti tarinat jättivät minut kylmäksi. Tiitu Takalon piirroksista sen sijaan pidin todella paljon! Näkisin myös, että tätä voisi hyvin käyttää oppimateriaalina (ylä)koulussa.

Olen pitänyt Sofi Oksasen kirjoista, vaikka ne ovatkin ahdistavia ja synkkiä, joten kirjastoreissulta nappasin mukaan kauniskantisen Norman. Synkkä on Normakin: kirjan alussa päähenkilö-Norman äiti on tehnyt itsemurhan täysin yllättäen. Norma ei kuitenkaan kykene uskomaan, että hänen äitinsä olisi noin vain astunut metron alle, ja alkaa selvittää asiaa. Salapoliisityössään hän sotkeutuu hiuslisäke- ja kohdunvuokrausbisnekseen, ja saa omasta menneisyydestäänkin selville vaiettuja salaisuuksia. Yhtäkkiä hän on suuressa vaarassa, eikä asiaa helpota se, että hänen hiuksensa käyttäytyvät täysin oman tahtonsa mukaisesti. Norma on aiheidensa puolesta hyvin synkkä kirja: toisten ihmisten kauneuden takia useat muut joutuvat kärsimään. Naiset ovat halpaa kauppatavaraa, ja heitä käytetään häikäilemättömästi hyväksi. Maagisen realismin elementeistä kirjassa pidin. Ne eivät varsinaisesti tee tarinasta kevyempää, mutta niiden siihen tuoma sävy kiehtoo todella paljon ja sopivat yllättävän hyvin raakaan realismiin. Nautin myös Oksasen kielenkäytöstä. Tarina ei kuitenkaan pysy tarpeeksi hyvin koossa. Se on paikoin vaikeasti hahmotettava ja sekava, eikä se mielestäni täytä sitä potentiaalia, joka sillä olisi. Ei paras Sofi Oksaselta lukemani kirja.

Koirista parhain jatkaa Ullan ja Daran tarinaa. Dara ei ole enää aivan yhtä hankala kuin pikkupentuna, mutta ei koiranomistajan elämä ole edelleenkään mitään ruusuilla tanssimista. Koirakon elämässä on kuitenkin iloa ja vauhtia: on näyttelyitä, kilpailuja, uusia ystäviä ja kenneltyttönä toimimista. Siitä huolimatta tässä kirjassa mennään hyvinkin syviin vesiin, sillä koiraharrastuksessa voi joutua kohtaamaan todella surullisia asioita. Eräs juonenkäänne (kirjan lukeneet tietänevät, mistä puhun) on todella järisyttävä. En voi kuin arvostaa Helena Meripaatta, että hän teki ratkaisun tällaiseen juonenkäänteeseen varhaisnuorille suunnatun sarjan alkupäässä. Tuskin tällaista olisi osannut arvata ensimmäisen osan perusteella! Arvostan myös sitä, ettei synkkyyttä ja kurjuutta vedetty täysin överiksi, vaan siinäkin pysyttiin maltillisissa, realistisissa mitoissa. Jos jotain kirjasta pitäisi moittia, niin huomasin ärsyytyväni melkoisesti siihen, miten Ulla ja hänen ystävänsä Kisse pitivät itseään parempina kuin monet muut koiranomistajat ja pätivät koira-asioissa minkä kerkisivät. Täytyy toki tunnustaa, että itselläni on taipumusta samaan (joskaan ei koira-asioissa) :D Toki monesti heidän kritisoimansa koiranomistajat ansaitsevat kritiikkinsä, mutta välillä se tuntui vain turhalta pätemiseltä. Tästä huolimatta Koirista parhain on oikeasti hyvä kirja, joka osoittaa sen, että sarjan on mahdollista parantua edetessään.

Ruudussa räntää eksyi lukupinooni puhtaasti meemimielessä, ja tämä vaatii hieman taustoittamista. Omistan jostain 1990-luvulta peräisin olevan Pikku naisia -painoksen, jonka viimeisillä sivuilla on esitelty muutamia muitakin kirjoja otsikolla "Tasokasta nuortenkirjallisuutta". Listan kirjat on esitelty muutamalla virkkeellä, jotka saavat kirjat kuulostamaan paitsi suhteellisen huonoilta, myös äärimmäisen ankeilta. Ruudussa räntää on ollut perheeni keskuudessa kyseisen listan kruununjalokivi: siinä mainitaan esimerkiksi ensirakkaus tyttöön, jonka täytyy tehdä valinta rakkauden ja urheilun välillä ja parhaan ystävän, Gonan, lähtö Norjaan. Ja jottei elämä olisi liian helppoa, täytyy Gonaa lähteä pelastamaan velkavankeudesta ja yo-kirjoituksetkin lähestyvät vääjäämättä... Täytyihän sitä sitten lopulta itse lukea, mikä tämä eeppisen ankea kirja on kirjojaan! Voin jo tässä kohdassa paljastaa, että ei muuten ollut mikään merkkiteos kyseessä. Tarina ja hahmot olivat hyvin köykäisiä, ja välillä tuntui siltä, että kirjaa on kirjoitettu siten, että kirjailija on keksinyt tapahtumia sitä mukaa kun kirjoitti. Koko kirja on yksi suuri antikliimaksi. Harvoin voi sanoa, että takakansi on parempi kuin kirja itse, mutta tässä tapauksessa asia on juuri näin. Herää vain kysymys, että kenen mielestä tämä on 1990-luvulla tasokasta nuortenkirjallisuutta? (Uolevi Nojosen tuotanto on muuten laaja, ja sieltä löytyy monia kummallisen nimisiä teoksia...)

Enkelikoira oli nuorempana suosikkiosani Koirahullun päiväkirjoista. Olen lukenut sen useammin kuin muut osat, mikä voi tietysti johtua siitä, että se on ainoa sarjan kirjoista, joka minulla on omassa hyllyssäni. Tähän väliin voisin kertoa pienen tarinan kokemuksistani Koirahullun päiväkirjojen kanssa. Luin ensimmäisen osan muistaakseni kolmannella luokalla ja mielestäni se oli ihan ok. Aloitin myös Koirista parhain -kirjan lukemista, mutta se ei imaissut mukaansa välittömästi, joten palautin sen lukematta kirjastoon. Sarja olisi todennäköisesti jäänyt kokonaan lukematta, ellen olisi sattunut saamaan Enkelikoiraa lahjaksi 11-vuotiaana. Lähdin lukemaan kirjaa hieman skeptisesti, mutta yllättäen olinkin aivan kirjan imussa mukana. Luinkin sitten edelliset osat miltei samaan syssyyn ja siitä sitten sarjan loppuun. Ehkä olin kolmasluokkalaisena sarjalle liian nuori, tai sitten Enkelikoira oli jo nuorempana mielestäni parempi kuin edelliset osat, mutta oli miten oli, on Enkelikoiran ansiota, että luin tämän mainion sarjan. Ja onhan Enkelikoira kahta edellistä osaa parempi! Edellisen osan surulliset tapahtumat ovat jättäneet jälkensä niin Ullaan kuin hänen ystäviinsä, ja erityisen huolissaan Ulla on Kissestä, joka tuntuu kadonneen täysin. Ajatuksia muualle vie kuitenkin Daran kouluttaminen ja kilpaileminen, muutto Vantaalta Helsinkiin ja uusi, koirista innostunut ystävä. Vaikka Enkelikoira keskittyykin hyvin pitkälti edellisten osien tavoin koirien kouluttamiseen ja kilpailemiseen, viitteitä tulevista, syvemmälle menevistä teemoista on jo nähtävillä: eräs teema tässä on kodittomat löytökoirat, erityisesti virolaiset.

Pintanaarmuja, Pihlströmin päädyin lukemaan samasta syystä kuin Ruudussa räntää, sillä sekin esitellään Pikku naisien takasivuilla. 15-vuotiaalla Jupi Pihlströmillä menee kaikin puolin huonosti: perheellä on rahaongelmia, vaarilla muistisairaus, ihastuksen kohde ei vastaa tunteisiin ja juominen menee diskossa överiksi. Sanon suoraan, että ei tämäkään erityisen hyvä kirja ollut, esimerkiksi siksi, että Jupi oli todella rasittava hahmo, joka muistutti vähän turhankin hyvin yläasteajoista. Lisäksi ihastuksen kohde Mirkka jäi todella kapeaksi hahmoksi, jonka motiiveista ei oikein ottanut selvää. Plussaa kuitenkin siitä, että kirjassa miehet näyttivät tunteitaan ja esimerkiksi itkivät avoimesti. Se ei ole turhan yleistä kirjallisuudessa nykyäänkään. Tämä oli myös huomattavasti paljon paremmin kasassa pysyvä paketti kuin Ruudussa räntää, joten siitä pisteet myös. Taitaa jäädä "tasokkaiden nuortenkirjojen" listalta muut kirjat lukematta :D

Koirahullun päiväkirjan neljäs osa Tottelemattomuuskoe on aiempia osia paksumpi, ja aloittaa monessa mielessä uudenlaisen vaiheen sarjassa. Ulla menee yläasteelle ja siten kiinnostuu koiraharrastukseen liittyvistä asioista paljon monipuolisemmin, joten myös sarja käsittelee niitä sitten laajemmin. Vaikka Tottelemattomuuskoe sisältää vakavia teemoja, kuten eläinharrastuksen eettisyyttä, perheongelmia ja koulukiusaamista, turhan synkäksi tunnelma ei mene, vaan esimerkiksi Luttu-koiran tempaukset naurattavat ääneen. Lukiessani sarjaa nyt uudelleen olen tykännyt siitä, miten hyvin 2000-luvun alussa kirjoitettu sarja on kestänyt aikaa. Toki ajan kulun huomaa esimerkiksi siitä, että henkilöillä ei välttämättä ole kännyköitä, ja Ullan kotona ei ole tietokonetta, mutta muuten sarja ei tunnu omaan silmääni ajan hampaan pahasti nakertamalta. En tosin tiedä, että miten tämän päivän 13-vuotias sarjan kokisi. Tottelemattomuuskokeessa kuitenkin esitellään uusi hahmo, Kissen ystävä Bogi, joka on vegaani ja eläinaktivisti, jonka kuvausta aika ei ehkä ole kohdellut kovin hyvin. Bogi on hyvin ehdoton aatteissaan, ja se esitetään usein koomisessa valossa. Toisaalta hänen myötään myös Ulla ja Kisse alkavat tiedostaa paremmin eläinten oikeuksiin liittyviä asioita, joten siinä mielessä hän on tärkeä esikuva heille, vaikka meneekin itse aatteessaan toisinaan överiksi. En voinut olla miettimättä, kirjoitettaisiinko Bogi edelleen samalla tavalla, jos kirjat ilmestyisivät nyt. Tästä huolimatta Tottelemattomuuskoe oli aidosti hyvä kirja, jonka lukemisesta nautin tosi paljon!

Vaikka olenkin lukenut useamman erilaisia sankarinaisia esittelevän kirjan, Vilja-Tuulia Huotarisen Heistä tuli taiteilijoita kiinnosti silti. Kirja myös lähestyy sankareitaan eri kulmasta kuin muut vastaavat, sillä sen sijaan, että naisten elämäntarinat kerrottaisiin syntymästä kuolemaan, Huotarinen tarjoaa fiktiivisiä välähdyksiä naisten elämästä, useimmiten ennen taiteellisia läpimurtoja. Tämä oli mielestäni äärimmäisen kiva idea, puhumattakaan siitä, että se esitteli joitain itselleni vieraitakin taiteilijoita! Teos ei myöskään jämähdä proosamuotoon, vaan käyttää esimerkiksi näytelmätekstiä ja runoutta kertoessaan eri taiteilijoista. Itse koin tämän teoksen ongelmaksi toiston, sillä hyvin monessa tekstissä on samanlaiset lähtökohdat: tyttö tai nuori nainen tahtoo taiteilijaksi, mutta vanhemmat tai yhteiskunta rajoittaa häntä. Kun luin kirjan yhdeltä istumalta, tarinoiden samankaltaisuus korostui entisestään. Myös tyylikikkailua olisi mielestäni saanut olla enemmän! Riikka Sormusen kuvitus on kirjan parhaita puolia. Kuvat ovat niin kauniita, että mielelläni ottaisin niitä vaikkapa postikortteina seinälleni. Lempitekstejäni olivat Maggie Gripenbergista kertova Lumous, Aino Kallaksesta kertova Tulevaisuus, Mateli Kuivalatarista kertova Alakulo, Fredrika Runebergista kertova Ruusun piikki ja Anni Swanista kertova Kertoja.

Viittä vaille voittajaluokkaa on kirja, joka on jäänyt hyvin elävästi mieleeni, vaikka olen lukenut sen vain kerran, melkein 10 vuotta sitten. En tosin muistanut mitään muuta kuin erään koiraleirin järkyttävät tapahtumat, mutta se olikin sitten jäänyt mieleeni varmaan parhaiten koko sarjasta :D Ja olihan se melko järkyttävä nytkin, ja sydämeni hakkasi todella lujaa, kun tiesin, mitä odottaa. Jälleen arvostan kirjailijan rohkeutta. Tuollainen tapaus ei ehkä ole kovin todennäköinen, mutta ei missään nimessä epärealistinen. Löytyy kirjasta kuitenkin positiivisiakin puolia: Ullan ja Daran vaikea alku on kääntynyt paremmaksi, ja he alkavat olla kirjan nimen mukaisesti viittä vaille voittajaluokkaa. Ulla saa huomata, että kova työ palkitaan. Tässä osassa ihmissuhteet ovat ehkä suuremmassa osassa kuin aikaisemmissa osissa, mutta se ei ole mikään moite, sillä vaikka koiraharrastus hotkaiseekin suuren osan päähenkilöiden elämästä, on heidän elämässään muutakin sisältöä kuin koirat. (Looking at you, Koiratytöt.) Tätä postausta kirjoittaessani olen lukenut jo sarjan viimeisenkin osan, mutta siitä lisää sitten elokuun koosteessa!

*********

Heinäkuun Helmet-lukuhaasteeseen luetut kirjat: 

6. Kirjan nimi alkaa ja loppuu samalla kirjaimella: Anne Frankin päiväkirja
9. Kirjassa kohdataan pelkoja: Koirista parhain
18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja: Norma
19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa: Ruudussa räntää
30. Kirjassa pelastetaan ihminen: Sadan vuoden unet
31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla: Katrina
38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu: Muumit ja suuri tuhotulva
42. Kirjassa on isovanhempia: Pintanaarmuja, Pihlström

Minusta on lähes käsittämätöntä, kuinka paljon kirjoja heinäkuussa luin. Olkoonkin, että hyvin suuri osa kirjoista oli lyhyitä, yhdeltä istumalta hotkaistavia teoksia, määrä on silti aivan järjettömän suuri. (Vertailun vuoksi: viime vuonna luin heinäkuussa yhdeksän kirjaa, ja se oli vuoteni kirjarikkain kuukausi!) Ja kun ottaa vielä huomioon, että kirjoitin heinäkuun aikana Campissa yli 12400 sanaa, näyttää kirjamääräni entistäkin hengästyttävämmältä. Luin jopa niin paljon, että minun täytyi nostaa Goodreadsin lukutavoitetta jo toisen kerran, tällä kerta 65 kirjasta 75 kirjaan. Kieltämättä minua hieman houkuttelee ajatus siitä, että lukisin tänä vuonna 100 kirjaa, mutta luulen, että lukuvauhtini hidastuu syssymmällä, joten en pidä noin korkeaa tavoitetta realistisena. Mutta katsellaan, kuinka käy!

Heinäkuuhun mahtui kirjojen ja kirjoittamisen lisäksi pieniä retkelle lähelle ja vähän kauemmas, mutta suurimman osan ajasta olen ollut ihan vain kotona. Uskaltauduin kerran jopa teehuoneeseen ystäväni kanssa, vaikka se olikin melkein pelottava kokemus, kun on ollut niin pitkään käymättä kahviloissa. Lisäksi olen parhaani mukaan yrittänyt lukea museologian pääsykokeeseen, vaikka tuntuukin, ettei päähän jää siitä mitään :DHeinäkuun iso juttu oli myös se, että sain lopultakin ajokortin! Autokouluun vierähtikin lopulta vain lähes kolme vuotta, kaksi teoriakoetta ja kaksi inssiä. Jälkimmäinen inssi meni onneksi läpi, vaikka auto sammuikin kesken kaistanvaihdon. Pitäisi varmaan ajaa enemmän autolla nyt kun kortin haltija olen, mutta kieltämättä auton ratissa edelleen hirvittää melkoisesti...



Kuukauden biisi on Maija Vilkkumaan Hei sisko. Kävin ystäväni kanssa talvella katsomassa elokuvan Teräsleidit, jonka lopputeksteissä tämä soi, mutta silloin en kiinnittänyt biisiin sen kummempaa huomiota. Nyt löysin sen kuitenkin uudelleen, ja olenkin sitten luukuttanut tätä oikein olan takaa. Sen kuunteleminen saa minut haaveilemaan roadtripistä, mutta ehkä minun pitää vielä totutella autolla ajamiseen, ennen kuin uskallan lähteä minnekään (tällä hetkellä en uskaltaisi ajaa yksin edes lähikauppaan :D). 

Kirjabloggaajien kesälukumaraton + kooste

Oksan hyllyltä -blogi järjestää kesälukumaratonin!

Kuva Oksan hyllyltä -blogista.

Keväinen lukumaratonini meni vähän penkin alle, joten nyt ajattelin kokeilla uudelleen. Maratonlukemiselle on myös toinen hyvä syy: minulla on jonkin verran vielä kirjastonkirjoja lainassa, jotka pitäisi saada ahkeroitua ennen kuin lähden parin viikon päästä takaisin opiskelukaupunkiin. Alustava maratonpinoni näyttää tältä:

Kesken minulla on näistä kirjoista Ihan mieletön juttu ja Nefrin tytär, ainakin Greenin kirjan toivon saavani loppuun maratonin aikana. Tavoitteena on lukea niin paljon kuin ehdin, mutta pyrin olemaan ottamatta stressiä asiasta. Lisäksi minulla on äänikirjana kesken Angie Thomasin Mun vuoro. Keväällä maratoonatessa äänikirja osoittautui kivemmaksi vaihtoehdoksi kuin perinteinen lukeminen, mutta nyt pidän äänikirjaa lähinnä varavaihtoehtona ja yritän keskittyä kirjaston kirjoihin, ettei niitä tarvitsisi palauttaa lukemattomina.

Aloitan maratonin lauantaina 1.8., heti kun olen herännyt :)

12.40 Heräämisestäni on kulunut jo muutama tunti, mutta aloitan maratonin nyt. Jatkan Ihan mieletöntä juttua, tavoitteenani lukea se tältä istumalta loppuun.

15.30 Pidin lukemisen lomassa mustikkapiirakkatauon, mutta nyt Ihan mieletön juttu on luettu, yhteensä 138 sivua. Seuraavaksi lupasin mennä poimimaan viinimarjoja, ja koska marjapusikossa on vähän haastavaa lukea fyysisiä kirjoja, kuuntelen Mun vuoroa äänikirjana tämän aktiviteetin ajan.

17.05 Marjoja kerätessä Mun vuoro eteni 51 minuutin verran. Sen jälkeen pidin ruokatauon, ja nyt aloitan Helena Meripaaden Koirahullun päiväkirja -sarjan viimeistä osaa, Pentukuumetta. Edelliset osat ovat olleet hyvin nopealukuisia, joten luulen, että tämäkin on hyvä kirja maratonille.

19.20 Pentukuumetta luettu loppuun, eli kokonaissivumäärä on nyt 366. Nyt tarkoituksena on pitää vähän taukoa lukemisesta ja tehdä hiukan blogijuttuja. Jos saan hommat ennen iltapalaa tehtyä, saatan aloittaa Marinaa, mutta katsotaan, paljonko kello sitten on.

22.10 Hommat venähtivätkin vähän, joten painun tästä suoraan yöpuulle Nefrin tyttären kanssa. Hyvää yötä, jatketaan huomenna!

11.15 Huomenta! Nefrin tytärtä luin illalla/yöllä kokonaiset 131 sivua, mikä tarkoittaa, että kokonaissivumääräni on tällä hetkellä 467 sivua. Nyt syön aamupalaa, minkä jälkeen aloitan lukemaan Marinaa. Todennäköisesti luen sitä loppumaratonin ajan :)

12.40 Ennen maratonin päättymistä sain luettua Marinaa 65 sivua.

Yhteenveto

Lopullinen tulokseni tälle maratonille oli fyysisiä kirjoja 532 sivua ja 51 minuuttia äänikirjaa. Olen hyvin tyytyväinen tulokseeni, sillä vaikka jotkut muut olisivatkin lukeneet enemmän, sain kuitenkin tavoitettani hyvin suoritettua: kirjastolainapinoni muuttui matalammaksi, kun sain kaksi kirjaa luettua loppuun ja kahta kirjaa mukavasti eteenpäin. Olen tyytyväinen myös siihen, että nyt minulla oli sopivia kirjoja maratonille: kaikki olivat paitsi kiinnostavia, myös sellaisia kirjoja, joita oli helppo lukea yhtäjaksoisesti pitkään.

Mietin tosin sitä, että voisin joskus kokeilla lukumaratonia niin, että en olisi kotikotona :D ehkä yksin kotona ollessa lukemisen parista harhauttavia tekijöitä olisi vähemmän, vaikka ihan mukavasti sain nytkin luettua.

Luettu loppuun:
Hank Green: Ihan mieletön juttu
Helena Meripaasi: Pentukuumetta

Luettu eteenpäin:
Erika Vik: Nefrin tytär
Carlos Ruiz Zafón: Marina
Angie Thomas: Mun vuoro

Kiitos vielä MarikaOksalle maratonin emännöinnistä! 

Camp NaNoWriMo -päivitys 5

Ja näin saapui vuoden toinen Camp voitokkaasti päätökseensä!

Lopullinen sanamäärä on 12416 sanaa, eli tavoite ylittyi niukin naukin. Olen kuitenkin paljon tyytyväisempi itseeni kuin huhtikuun Campin jälkeen! Toki tavoitteeni oli nyt paljon korkeampi, korkeampi kuin raakatekstiä Campissa kirjoittaessa koskaan, mutta olen todella ylpeä siitä, miten sain pidettyä motivaatiota yllä lähes koko kuukauden ajan, ja kirjoitin muutamana päivänä jopa reilusti päivätavoitteen yli. Myös tarinan etenemisestä sietää olla ylpeä.

Vaikka päivää on vielä jäljellä, päätän pelini nyt tähän, sillä minulla on tänään muuta ohjelmaa kuin kirjoittaminen. Sen sijaan DVR:n kirjoittamista olisi tarkoitus jatkaa elokuussa lähes samanlaisella vauhdilla kuin nytkin. Pyrin ainakin siihen, että en luopuisi kirjoittamisesta samalla tavalla kuin huhtikuun Campin jälkeen, sillä minulla on nyt hyvä kirjoittamisrutiini ja draivi tarinaan, josta haluan pitää kiinni. En usko, että osallistun marrasnanoon tänä vuonna. Todennäköisesti DVR on marraskuussakin vielä kesken, ja tuntuisi vähän hassulta nanoilla silloinkin. Toisaalta never say never, mutta ehkä minulle tekee hyvää marraskuu ilman kirjoittamistressiä...

Nyt kuitenkin vain taputtelen itseäni selkään ja onnittelen itseäni huippuhienosta suorituksesta!

Vain kaksi nollapäivää!!